HS kirjoittaa pääkirjoituksessa 30.1. ansiokkaasti kriisiviestinnän peittelystä ja viivyttelystä, esimerkkeinä Nordean verkkopankin sekaannus ja Helsingin palkanmaksun ongelmat. Sama ilmiö on nähtävissä noitakin suuremman kysymyksen tarkastelussa –– ilmastokriisin luonnetta käsiteltäessä.
Ainakin 30 vuoden ajan on ollut tiedossa, että ilmastokriisin keskeisimpiä vaikuttajia ovat takaisinkytkennät. Niillä viitataan luonnonilmiöihin, jotka syntyvät ilmaston lämpenemisen seurauksina ja jotka edelleen joko vauhdittavat tai hiljentävät maailman vuosittaisen keskilämmön kasvua. Tekniikan piirissä tällaista tilaa kutsutaan labiiliksi, sen vauhdittaessa muutosta ja stabiiliksi, sen palauttaessa muutosta aikaisempaan tilaan. Kärjellään seisova keppi on labiilissa tilassa ja päästään ripustettu keppi stabiilissa tilassa. Edellinen saavuttaa uuden stabiilin tilan maatessaan lattialla.
Ilmastokriisin kiihdyttäviä takaisinkytkentöjä ovat jäätiköiden sulaminen, valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen ja metsäpalot. Hiljentäviä muutoksia ovat kasvavan kasvillisuuden synnyttämät nielut ja – miksipä ei – ihmiskunnan viisastuminen. Karkeasti arvioiden kiihdyttävät muutokset yhdessä ylittävät hiljentävien suuruusluokan. Asia on luonnollisesti mutkikkaampi ilmastokriisissä kuin kaatuvan kepin esimerkissä. Mutta molemmissa on kavalan huomaamaton alku ja räjähtävästi kiihtyvä loppu. Kun minulta on kysytty, mikä vastaa ilmastokriisissä lattialla makaavaa keppiä, olen surullisena vastannut: silloin jäätiköt ovat sulaneet ja metsät palaneet.
Valitettavasti näyttää siltä, että luonnontieteen pyhiin periaatteisiin kuuluu faktojen tarkastaminen havaintojen pohjalta, ennen kuin itsestään selvienkin ilmiöiden luonteesta päätellään mitään. Tästä syystä parisen vuosikymmentä on mennyt, ja ihmisiä on lohdutettu kertomalla, että yksittäisen vuoden sään vaihteluista ei pidä arvioida mitään ilmastokriisistä. Nyt aletaan aavistella, että olisi ollut viisasta jo 30 vuotta sitten varautua siihen, että pelkkä päättely tilanteesta olisi sittenkin ollut riittävää ja aiheellista. Kuluvan vuoden aikana olen yllättynyt kiihtymisen nopeudesta. Olin itse odottanut moninkertaista hitautta prosessissa.
On ilmeistä, että ilmastokriisin vakavuutta peitellään syystä, jonka eräs professori minullekin myönsi yksityisessä vuoropuhelussa. Perustelu on mielestäni oikeutettu, mutta ei kuitenkaan riittävä. Meidän ei pitäisi sen mukaan lietsoa epätoivoa ja huolestumista kertomalla koko totuutta – tai edes todennäköistä totuutta – muutenkin sekavassa maailmantilanteessa. Olisi siis piiloteltava tulevilta sukupolvilta tilanne, johon he ovat täysin syyttömiä, mutta joutuvat kuitenkin kärsimään odotettavissa olevat seuraukset. Sallittakoon, että olen eri mieltä. Varttuneempi nuoriso katsoo, että olemme moraalittomia tässä hyväntahtoisessa salailussamme. Siksi he istuvat Mannerheiminteillä.
Tilanne synnyttää epäilyn, että tutkijoita nolottaa, etteivät he ole jo vuosikymmeniä sitten kiinnittäneet riittävää huomiota kiihtymiseen ja sen erittäin voimakkaaseen luonteeseen, vaan odottaneet rohkaisevia uusia havaintoja.
Nähdäkseni asiaa auttaisi, jos sellaiset alan auktoriteetit kuin Petteri Taalas ja Markku Ollikainen sanoisivat jotain selkeää ja painokasta edellisistä kannanotoista. Tekoälylläkin on selvä mielipide itse asiasta, mutta se ei rauhoittele tilanteen paljastamisen herättämiä tunteita.
K-U 05.02.2025 mielipide
