Suomen ensimmäiset aluevaalit on nyt pidetty ja äänioikeutettujen vähemmistö valitsi valtuutetut. Nämä päättävät tärkeistä asioista. Media keskittyi voittajiin ja häviäjiin, riemuihin ja suruihin.  Äänestyskielteisyys – vaalien tärkein viesti – jäi vähemmälle huomiolle ja kansaa pidettiin vain passiivisena. Kuitenkin: näissä vaaleissa äänestämättä jättäneet olivat ne aktiiviset. Miksi?

Aktiivisen protestin jyrkin keino on äänestämättä jättäminen. Se on vastalause sille asenteelle, jota poliitikot osoittivat vaaleista päätettäessä, vaaleihin valmistuessa, alueiden nimittämisessä ja vaihtoehtojen esittämisessä. Kansan enemmistön vaikeneminen oli siksi oikeutettu.

Vaaleista päätettiin hallitusneuvotteluissa kaupanteon sivutuotteena. Tärkein kysymys oli silloin, kuka pääsee hallitukseen, ei itse asia. Ei ymmärretty, että näin isoa asiaa ei pidä kytkeä ostamiseen eikä myymiseen. Lehmänkaupassa liikutellaan lehmän kokoisia asioita.

Kun tällainen asia heitetään sokkona kehään, ei sitä ehditä perustella niillä kahdella tosiseikalla, jotka olisi pitänyt arkisesti ja ymmärrettävästi todistaa äänestäjille. Äänestäjille myytiin sikaa säkissä. Perusasiat ovat:  1. Miten uudistus auttaa kansalaista? 2. Mitä uudistus merkitsee veronmaksajalle?

Alueita nimitetään ”hyvinvointialueiksi”. Tämä nimitys hakkaa lipevimmän kamasaksan myyntisloganit mennen tullen. Uudistusta ei ehditty valmistella. Siksi ei tiedetä, onko uusi malli entistä huonompi vai parempi kansalaiselle. Ei myöskään, kasvattaako se vai vähentääkö se veronmaksajan taakkaa. Nimitys on toistaiseksi valhetta.

Vaalikeskusteluissa ilmeni, ettei yksikään puolue ollut edes likimäärin analysoinut asioita. Perustavia vaihtoehtoja ei esitetty. Keskustelua leimasi yhdeltä toiselle heitetyt toiveet asioiden luistamisesta. Toiveet ja tosiasiat liitettiin surutta toisiinsa.

Suomen perustuslaissa ei kerrota mitä tehdä, jos äänestysvilkkaus vajoaa alle 50 prosentin. Nykyisellään se hyväksyy vähemmistön diktatuurin. Samalla perustuslakivaliokunta pohtii, onko Tytti Yli-Viikarin irtisanominen perustuslakimme mukaista. Keksisitte itsellenne parempaa tekemistä.

Kiitos Tarja Hartman asiallisesta mielipidekirjoituksesta (22.01).

Sitten eräs korjaus logiikkaan: ei kukaan ajattele, että nukkuminen estäisi aluevaltuustojen muodostumisen. Sellainen ajattelu ja siitä puhuminenkin on kuin kuviteltaisiin, että kukkojen kiekuminen saa auringon nousemaan.

Sen sijaan toivoisin, että tottelevaisuuden propagandistit ymmärtäisivät, että nukkuvat vastustavat näiden uusien hallintohimmeleiden syntyä kaiken kaikkiaan. He eivät usko, että niiden avulla asiat korjaantuvat. He eivät usko, että potilaan asema paranee tai rahaa säästyy. He arvelevat, että hallinnoijat vaan saavat nauttia enemmän hallinnoimisestaan ja kokoustamisestaan.

Siitä syystä ehdotan seuraavaa. Jaetaan vaalien jälkeen alueet kahteen ryhmään sen mukaan, onko äänestysvilkkaus yli vai alle 50 %. Niillä alueilla, joissa nukkuvat saavuttavat enemmistön äänioikeutetuista, testataan nuo valitut, kirkasotsaiset alueviisaat. Ennen kuin sentin hyrrääkään satsataan tähän uuteen mahtihankkeeseen, heidän on osoitettava selkeällä suunnitelmalla, että seuraavat kaksi ehtoa toteutuvat.

1. Lisää lainaa ei tarvitse ottaa, vaan uusi järjestelmä säästää veronmaksajien menoja.
2. Uusi järjestelmä parantaa kansalaisten terveyttä sekä lyhentää potilasjonoja ja vähentää kärsimyksiä.

Ennen kuin tällaisia suunnitelmia on edes karkeasti tehty ja julkaistu, ei virkamieskuntaa työllistetä lainkaan, valituille valtuutetuille ei makseta palkkaa, eikä varata toimitilaa. He saavat kokeilla pikku hetken yksityisyrittäjän arkea. Sillä puolella ei aloiteta merkittäviä hankkeita ilman toimintasuunnitelmaa ja markkinoiden analyysia.

Todennäköistä on, että selkeät suunnitelmat ja kustannusvertailut jäävät tekemättä. Valituilta puuttuvat kyvyt siihen. Silloin kansa on ollut oikeassa ja näiden kansanvastaisten alueviisaitten tulisi moraalisista syistä erota. Noita alueita kutsuttakoot pahoinvointialueiksi, kunnes asiat ovat oikeasti reilassa.

Eero Paloheimo

Olen 65 vuoden ajan äänestänyt jokaisessa presidentinvaalissa, jokaisessa EU-vaalissa, jokaisessa eduskuntavaalissa ja jokaisessa kuntavaalissa. Olen tottelevainen kunnon kansalainen. Nyt en äänestä. En halua kuulua joukkoon, joka ilmeisesti tavalla tai toisella lisää yhteiskuntamme turhimman menoerän – julkisen hallinnoinnin – määrää. Nämä vaalit eivät syntyneet todellisen tarpeen ratkaisijaksi, vaan poliittisen pelin ja lehmänkauppojen eräänä oheiskustannuksena.

En ole nähnyt ainuttakaan analyysia, joka selkeästi osoittaisi, mitä hyötyä tästä julkisen sektorin uudesta himmelistä on kansalaiselle. Yhtäkään avointa ja vääristelemätöntä kustannusanalyysia ei ole esitetty, vaikka sellainen on varmasti tehty. Ei ole kerrottu, miten kansalaisen veromenot helpottuvat. Ei myöskään ole selvinnyt, mitä eroja eri puolueiden tavoitteissa on. On itsestään selvää, että erot tavoitteissa – mikäli niitä nyt ylipäätään on – ovat ainakin vaihtelevia alueesta riippuen. Yleispätevää lässytystä on kyllä tullut – ja tuutin täydeltä.

En ole tottelevainen. En seuraa passiivisesti noiden lukemattomien propagandan hanslankareiden vetoomusta: ”äänestä tärkeissä vaaleissa”. Heille äänestysprosentti on olevinaan sinällään demokratian voitto. Aion olla aktiivinen ja marssia riemumielin, lippu korkealla nukkuvien riveihin.

Tämä ei tarkoita, etten koskaan äänestäisi aluevaaleissa. Lupaan antaa ääneni neljän vuoden kuluttua, kunhan seuraavat kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudistuksesta ilmenee kansalaiselle selvää arkipäivän hyötyä. Hyppyyttäminen palveluksesta toiseen ja paikasta toiseen, jonotuttaminen puhelimissa ja virkatiloissa, pykälien nikkarointi ja selittely sekä rooteleihin vetoaminen, siis kaikki asiakkaan ajantuhlaus, loppuu. Uusi terveydenhoito palvelee potilasta eikä hallintoa.

Taloudellisesti uudistus pienentää yhteiskuntamme turhinta menoerää, julkisen sektorin hallinnollista tyhjäkäyntiä – joka nyt on noin 5 miljardia vuodessa. Uudessa verotuskuviossa osoitetaan selkeästi lisäykset ja niitä suuremmat leikkaukset, jotka ovat uudistuksen seurauksia.

Yrittäkää uudestaan, niin saatte ääneni.

Helsinki ja Tuusula ovat Suomen merkittävät pormestarikunnat. Ensin mainitussa ymmärretään mihin se velvoittaa. Pormestarin asema on vahvempi kuin kunnanjohtajan, koska hän on yhdistytty kunnanjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Siksi kuntavaali muodostuu henkilövaaliksi ja valittava pormestari helposti joko taustajoukkonsa intressien toteuttajaksi tai mielivaltaa harjoittavaksi sanelijaksi.

Edellisestä johtuen on Helsingissä vaaleihin osallistuvilla ryhmillä ehdokkaansa pormestariksi ja ryhmät ilmoittavat tämän henkilön avoimesti äänestäjille. Tuusulassa ei ehkä toimita näin. Suhtautuminen äänestäjiin näyttää vaihtelevan. Demokratia saa vivahteita.

Demokraattisimpia ovat ryhmät, jotka eivät pidä pormestarimallia itsestään selvänä. He jättävät uuden valtuuston päätettäväksi, onko Tuusula valmis hyväksymään valistuneeksi tai valistumattomaksi osoittautuvan, vahvaa harvainvaltaa käyttävän henkilön ohjailemaan kuntamme tulevaisuutta, vai palattaisiinko asukasystävälliseen vanhaan malliin.

Äänestäjien kunnioitusta on myös ryhmissä, jotka ilmoittavat useampia pormestariehdokkaita ja antavat täten kuntalaisten omalla äänellään vaikuttaa tähän vaalien merkittävimpään asiaan. Tavoite toteutuu parhaiten silloin, jos nämä ehdokkaat hieman poikkeavat pyrkimyksissään ja toimintatavoissaan. Tuleva valtuustoryhmä valinnan päättää, mutta ehdokkaiden saamilla äänimäärillä on merkitystä.

Rehtiyttä osoittavat ne ryhmät, jotka Helsinkiä seuraillen ilmoittavat äänestäjilleen oman pormestariehdokkaansa. Äänestäjä voi silti valintaan vaikuttaa ota tai jätä – periaatteella. Tämä menettely ei painota äänestäjien merkitystä yhtä paljon kuin kaksi aikaisempaa, mutta on kuitenkin suoraselkäinen ja avoin.

Viimeisenä tulevat sitten äänestäjiä avoimesti halveksivat ryhmät. He salaavat pormestariehdokkaansa, koska pelkäävät paljastuksen vähentävän kannatusta. He saattavat selitellä, että valtuustoryhmä sitten vasta päättää ehdokkaan, mutta siihen huijaukseen uskovat vain kaikkein hyväuskoisimmat. Heitä kutsutaan usein tyhmiksi.

Joten uurnille joukot!

Tulevista kuntavaaleista uhkaa Tuusulassa tulla epädemokratian voitto. Siitä saatiin jo viime vaaleissa esimakua.

Silloin oli sovittu pormestarista ja hänen apupojistaan etukäteen, vaaleista piittaamatta. Kokoomus teki ehdokaslistoja jätettäessä likaisen tempun: Sanna Kervinen ja Lauri Untamo kieroiltiin pois ehdokaslistalta, kun haluttiin varmistella etukäteen sovittua vallanjakoa. Äänestäjille ei paljastettu sovittuja pormestariehdokkaita. Vaalien jälkeen edettiin ryhmäkurien ja liittoutumien tietä, jolloin todellinen valtuuston enemmistö ei paljastu.

Kehotan tulevissa vaaleissa hylkäämään saman uusimisen. Ryhmäkuri on demokratian myrkky.

Ensinnäkin: valtuutettu Kaikkonen on ehdottanut pormestarimallista luopumista. Kannatan. Uuden valtuuston tulee ilman ryhmäkuria päättää heti kokoontuessaan, jatketaanko hieman huvittavaa pormestarimallia vai palataanko vanhaan malliin.

Toiseksi: siltä varalta, että pormestarimalliin päädytään, on äänestäjille etukäteen ilmoitettava jokaisen ryhmän ehdokas. Jokaisen ilmoitetun ehdokkaan on ennen vaaleja otettava kantaa kaikkiin äänestäjien esittämiin, tärkeimpiin kysymyksiin. Pormestarin asema on niin keskeinen, että selviä vaalilupauksia on annettava asioista ja niitä pitää noudattaa. Muuten vaalit ovat ajanhukkaa.

Kolmanneksi: pormestarin valinnan on tapahduttava salaisella lippuäänestyksellä, jolloin henkilöiden vaalilupaukset ovat ratkaisevia, eikä ryhmäkuri, joka ei ole oikeaa demokratiaa. Ryhmäkuri ei varmista todellisen enemmistön voittoa.

Näiden vaalien merkittävin aatteellinen kysymys on kaavoitus. Se luo kunnalle luonteen ja pitkän tähtäyksen tulevaisuuden. Kysymys on kahdesta toisilleen vastakkaisesta näkemyksestä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan kunta on asukkaiden kotipaikka ja usein lapsillekin koko elämän ajaksi muistoja taltioiva ympäristö. Toisen näkemyksen mukaan kunta on hallinnollinen härveli, jossa erityisesti maankäytöllä, kaavoituksella ja rakentamisella on mahdollisuus tienata rahaa ja luoda poliittista karriääriä.

Joka ryhmässä on kahden sortin väkeä. Kehotan tarkkaavaisuuteen.

Tulevat kuntavaalit ovat kaavavaalit. Kun sosiaali- ja terveysasiat siirretään kuntatasolta korkeampaan käteen, jää pormestareille ja sen sellaisille vähemmän pohdittavaa. Jäljelle jäävistä aihepiireistä kaavoituskysymykset ovat merkittävimmät.

Tämä näkyy jo.

Järvenpäässä suurehkon montun täyttäminen erilaisilla rakennusprojekteilla on viime vuosina askarruttanut kuntalaisia. Keravalla asemanseudun pilvenpiirtäjämetsä uhkaa hävittää luonnonmetsän. Tuusulan maalaiskunta havittelee kaupunkimaisuutta muodottomalla mastodontilla keskellä Hyrylää. Helsingillekään tämä junttimainen isottelu ei ole vierasta. Niinpä maamme kaupunkisuunnittelijat yhtyvät kauhistelemaan Elielinaukion turmelemista ylimitoitetulla rakennusoikeudella.

Näissä suunnitelmissa ei ole kysymys siltarummuista, eikä edes kaupunkisuunnittelun uudesta muodista, vaan suuremmasta asiasta. Kaksi vastakkaista arvomaailmaa taistelee nyt äänestäjien suosiosta. Jako ei ole vasemmiston ja oikeiston eikä minkään muidenkaan perinteisten ryhmittymien välinen. Kaikissa vaalien ehdokaslistoissa on kummankin arvomaailman edustajia. Toinen joukko on vanhentunut ja toinen uusia arvoja ymmärtävä.

Vanhentunut joukko on juuttunut niihin aatteisiin, joita toteutettiin Manhattanilla sata vuotta sitten. Silloin ei ollut tietokoneita eikä kännyköitä, ei etäyhteyksiä eikä visuaalista viestintää. Oli perusteltua arvostaa tehokasta ruuhkautumista, voimakasta talouskasvua ja uutta tekniikkaa ilman vähäisintäkään kriittistä reunahuomautusta. Luonnonarvot jätettiin maalaisten iloiksi. Kaupunki on kone, ihmiset sen osia ja polttoainetta.

Uusien arvojen ymmärtäjät ovat toista maata. Heille asuinpaikka on asukkaita varten, ei päinvastoin. Heille kunta ei ole kolmiulotteinen, vaan neliulotteinen kokonaisuus. Aika; kunnan historia ja tulevaisuus ovat se neljäs ulottuvaisuus. He ovat myös havahtuneet näkemään luonnonarvojen syvällisemmän merkityksen niiden kokijalle. Heillä ei ole vallankäyttäjän kiimaa puhaltaa näytille isoja ilmapalloja. He haluavat elää tyytymättä koneen osaksi tai polttoaineeksi.

Pohdi, kenen joukossa kuljet.

Lukiessani tästä arvostamastani sanomalehdestä uutisen Tuusulan kunnan pormestareiden luottokorttien käytöstä, oli ensireaktioni vähättelevä. Asia tuntui värähtelyltä vesilasissa. Kuitenkin asian jatkokäsittely ja kunnioitetun valtuutetun, Anu Åbergin esittämät vastaamattomat kysymykset saivat minut muuttamaan mieleni. Siksi annan ystävällisiä käyttäytymisohjeita herroille pormestareille ja kunnantalon muulle henkilöstölle.

Kysyn teiltä, Artsi ja Mika, mitä v****a te oikein pelkäätte? Jos asiassa on pienintäkin epäselvyyttä, niin alkakaa lyödä latia tiskiin. Niin miehet käyttäytyy. Ja pankaa siihen vähän ylimääräistä tippiä, niin kyllä kaikki v*****lijat vaikenee. Ette kai te ole sellaisia p***aukisia p***iaisia, ettei teiltä tollasta snadia määrää fyffeä löydy takataskusta? Ja tehän ootte – tottakai – yhteisen hyvän asialla, ettekä missään ”haluatko miljonääriksi” – ohjelmassa.       

Sitten ohjeita kunnan valtuustolle, hallitukselle, tarkastuslautakunnalle, valtuuston puheenjohtajalle ja kunnansihteerille.

Te kaikki olette kuntalaisten palvelijoita. Kuntalaiset maksavat palkkanne, palkkionne ja kaikki muut etuisuutenne. Yksikään teistä ei ole velvoitettu mihinkään solidaarisuuteen piirissänne epäiltyjä väärinkäytöksiä kohtaan. Kuntalaisen toivomus on, että tulevissa kuntavaaleissa toteatte tämän ja lähestytte äänestäjiä seuraavalla tunnustuksella: ”olen ehdokas A ja pyrin palvelijaksenne, koska haluan ajaa etuanne ylitse muiden etujen kaikissa tilanteissa”.

Sitten rautalangasta. Edellinen tarkoittaa, että valtuusto ja hallitus valvovat käskyläisiään pormestareita haukan silmin, etteivät nämä lipsahda vääryyksien poluille. Se tarkoittaa myös, että valtuuston puheenjohtaja ja kunnansihteeri asettuvat epäselvissä tilanteissa asioita seuraavan kuntalaisen puolelle, eikä vieressä istuvan – jäävin – kuiskailijan housuihin. Tarkastuslautakunnalta se edellyttää poliisin ehdottomuutta ja puolueettomuutta. Pienikin askel sivuun merkitsee osallisuutta tutkittavaan asiaan.

Ehkäpä kuntamme hienot kuntalaiset osaavat tehdä hyviä valintoja tulevissa vaaleissa?

Huolellinen lukija on varmaan vuosien varrella huomannut, että olen lahjakas antamaan neuvoja suuntaan jos toiseenkin. Tällä palstalla olen aikaisemmin muistanut ystävällisillä ohjeilla mm. Yhdysvaltojen presidenttiä Trumpia ja YK:n pääsihteeri Guterresta. Nyt jakelen neuvoja suomalaisille tiedotusvälineille, hienommin sanottuna medialle.

Pandemia on antanut loistavan massan materiaalia vallan vahtikoiralle. Tuo valtataistelun piilevä osapuoli on käyttänyt tilaisuuden hyväkseen, kantanut kortensa hienosti kekoon ja osoittanut, että sen tärkeä rooli on tietojen jako maailmaa pelastettaessa.

Tutkimuksien perusteella tiedot jaetaan järkytystietoihin, viihdetietoihin ja hyötytietoihin. Järkytystiedoilla saadaan lisää levikkiä. Sellainen tieto on esimerkiksi kuolleiden lukumäärä tänään Yhdysvalloissa. Viihdetiedoilla kevennetään lukijoiden mielialaa. Niinpä uutisoidaan ulkomaiden kiinnostus Suomen kansan rakkaudesta vessapaperiin. Hyötytietoja on vähemmän, ne ovat enimmäkseen tylsiä.

Teen siis ehdotuksen tylsän hyötytiedon lisäämiseksi.

Tavallinen tallustelija on järkytystietojen ja viihdetietojen sekamelskassa alkanut pälyillä epäilevästi jokaista lähimmäistä ruokakaupassa ja väistellä aamulenkillä vaarallisia vastaantulijoita. Nämä varotoimet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä tarpeettomia, mutta eihän vara venettä kaada.

Kuitenkin olisi kaikille hyödyllistä tietää, kuinka tavallinen on se virukselle altistunut ihminen, joka ei itse huomaa oireita tartunnasta, mutta on silti potentiaalinen tartuttaja. Hän on tietämättään väisteltävin tuttavuus. Tarkkuus tässä ei ole tarpeellinen, mutta likimääräisyyskin riittää. 

Koska tämä tieto on jokaiselle merkityksellisin, toivon median iskevän tähän. Todennäköisyys on nyt jo riittävällä tarkkuudella selvitettävissä kansainvälisen kokemuksen, tilastojen, tietokoneelle tehtävän laskentamallin ja saatujen varmojen tietojen perusteella. Tuo tieto, jaettuna paikkakunnittain, olisi tarpeellisin katujen kulkijalle. Vielä nykyistä tärkeämmäksi tulee tuon todennäköisyyden muutos, kun nykyisiä varokeinoja aletaan purkaa. Tuota muutosta voidaan silloin seurata ja siitä pitäisi kertoa päivittäin.

Sami Kivistö kirjoittaa (KU 22.3.) pitkän ja sekavahkon kommentin, joka jotenkin liittyy kolumniini (KU 17.3.). Suoranaisesti näillä kahdella ei ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa.

Kirjoitukset käsittelevät kahta eri asiaa. Minä kirjoitan maailman väkiluvusta, joka on toinen perussyy sille, että WWF laskee ihmiskunnan ylikulutuksen kasvaneen sellaiseksi, että tarvitsisimme sen tyydyttämiseksi 1,5 maapalloa.

Kivistö tarkastelee väestönkasvua valittuna vuonna 2018-2019 eräissä maissa sekä niiden CO2-päästöjä asukasta kohden. Johtopäätökset eivät kerro muusta kuin ymmärtämättömyydestä. Näillä kahdella asialla on vain olemattomasti suoraa tekemistä toistensa kanssa. Molemmat seurailevat elintasoa ja koulutusta. Se ei tarkoita, että ne riippuisivat toisistaan.  

Jos korrelaatioita asioiden välillä haluaa tarkastella loogisesti ja rehellisesti, voi piirtää maailman väkilukua kuvaavan käyrän vuodesta 1800 vuoteen 2020 ja kasvihuonekaasujen määrän ilmakehässä samalla aikavälillä. Se antaa kuvan siitä riippuvuudesta, josta minä puhun ja josta pitää puhua.

Mutta eihän se olekaan Kivistön kirjoituksen ydin. Kivistön kirjoituksen ydin on syyttää minua ihmisvihasta. Siinä hän onkin osittain oikeassa.

En ole vihainen, vaan raivoissani. Minua raivostuttaa, että ihmiskunta on sellainen omahyväinen lammaslauma, joka seurailee joitakin alfauroksia. Nämä urokset naaraita miellyttääkseen ja laumaansa mielistelläkseen katsovat asiakseen tapella keskenään, uhrata toistatuhatta miljardia euroa vuodessa tuohon pullisteluun ja saavat aikaan hävitystä, tuhoa ja kuolemaa. He käyttäytyvät kuin muutkin nisäkkäät. Lammaslauma määkii kintereillä. Joku pölvästi kehtaa puhua näiden kohdalla ihmisoikeuksista. Se raivostuttaa.

Ihmisrakkauteni kohdistuu Greta Thunbergin ikäisiin ja heidän jälkeläisiinsä, jotka väistämättä joutuvat kestämään sekä luontoon että ihmiskuntaan kohdistuvat rappiot seuraavien satojen vuosien aikana. Heidän kohtalonsa ei lyhytnäköistä lammaslaumaa hetkauta. Kirjoittelen lieventääkseni noiden tulevien sukupolvien kärsimyksiä. Ja esitän Keski-Uusimaalle pikku vinkin. Kivistön juttu piirroksineen ei kestä loogista kritiikkiä. Se on täyttä höpertelyä ja vie paljon palstatilaa. On kai teillä toimituksessa paperikori?

Koronaviruksella on ainakin kaksi sukulaista, vuoden 2015 massamuutot ja talvemme lumettomuus. Mitä yhteistä näillä kolmella asialla on? Paljonkin.

Ensimmäinen yhdistävä tekijä on, että ne ovat kaikki saman sairauden oireita, kuten kuume, nuha ja yskä. Toinen yhdistäjä on olematon varautuminen, reagointi, huolestuminen ja jälkiviisaus. Jokaisesta on ollut ennakointeja, ongelmista on varoiteltu, varoittelusta ei ole piitattu ja asia on tullut muka täydellisenä yllätyksenä. On kauhisteltu toisarvoisia asioita, kuten ihmisten mielialoja ja ilmapiirin laatua. Itse tapahtumaa on vähätelty.

Ennen muuta jokaiseen on reagoitu tosissaan vasta, kun kaikenlainen hyssyttely ei enää ota purrakseen. Reagointi on ollut aina myöhässä. Jälkipolvet pitävät meitä idiootteina. Tämä ei ole vihapuhetta. Tämä on jälkipolvien ylistystä. 

Tauti, jonka oireita nämä kaikki ovat, on maapallon ylisuuri väkiluku. Reagointi siihen noudattaa tuttua kaavaa. Väestöräjähdyksestä on puhuttu ainakin kuusikymmentä (60) vuotta, siitä lähtien kun maailman väkiluku oli vasta 3 miljardia. Reagoinnin pääpiirteet ovat tosiasioiden välttely, tahallinen epäloogisuus, huolestuminen siittäjien ja synnyttäjien ihmisoikeuksista (piittaamatta vähääkään tulevien ihmisten ihmisoikeuksista), varoittelijoiden pilkkaaminen ja erilaisten välillisten keinojen esittäminen asian ratkaisemiseksi.

Kiina on poikkeus. Sen merkittävä palvelus ihmiskunnalle on ollut yhden lapsen politiikka.

Tämä ei ole jälkiviisautta. Olen 60 vuotta puhunut asiasta. Nyt ei menneisyyttä voi muuttaa, mutta tulevaisuudelle voi vielä tehdä jotain. On todennäköistä, että tauti tulee kiihtyen oireilemaan monilla tavoin. Nuo oireet on syytä ennustaa ja niistä pitää varoittaa heti.

Vuosisatamme loppu täyttyy takuuvarmasti itse taudin kauhistelusta, kiistelystä sen parannuskeinoista ja tahallisesta epäloogisuudesta. Viimemainittu on valehtelun veli. Parhaimmassa tapauksessa päädytään maailmanlaajuiseen kahden lapsen politiikkaan.

Sillä keinolla saavutetaan tasapainoinen tila vuonna 2600. Sitä ei maa-parka kestä. Siksi on seurattava Kiinan mallia.