Kirjoittaja / Eero Paloheimo

Eero Paloheimo

Demokratian eettisiä sudenkuoppia

Länsimailla on kaksi epäjumalaa, joita – tosin eri syistä – ei saa arvostella. Kummankin arvostelu on vihapuhetta tai sopimatonta. Nuo epäjumalat ovat talouskasvu ja demokratia. Näihin nojaava pakanuus on viimeisten vuosikymmenten aikana levinnyt tehokkaalla lähetystyöllä koko maailmaan. Tarkemmin arvioiden kumpikin tarvitsee perusteellisen uskonpuhdistuksen. Keskityn seuraavassa vain jälkimmäiseen, demokratiaan ja sen pyhyyteen.

Itse vaalit

Demokratiaa, kansanvaltaa pidetään moraalisesti oikeutettuna länsimaissa, koska katsotaan, että jokaisella täysikasvuisella ihmisyksilöllä pitää olla tasavertainen oikeus osallistua yhteisönsä – joka on vaikka valtio – lainsäädännöllisiin päätöksiin ilman ehtoja tai edellytyksiä. Silloin väitetään demokratian olevan rikkeetöntä. Sarjamurhaajalle, mielisairaalle tai toivottomasti dementoituneelle pitää suoda sama perusoikeus, mutta silti tälle oikeudelle asetetaan aina yksi ehto. Pitää käydä äänestämässä.

Äänestämisen edellyttäminen on itse asiassa ensimmäinen lipsuminen demokratiasta. Tämä ehto aiheuttaa, ettei kysymys olekaan enää kansanvallasta, vaan äänestäjien vallasta. Hyväksyn lukijan hämmästymisen. Kuulen tottelevaisen äänestäjän ärhäkän vastaväitteen: jokaisellahan on oikeus äänestää. Mutta, mutta…

Ei oikeudesta kieltäytyjää voi rangaista. Ei almun torjuvaa ihmistäkään sylkäistä kasvoille.

Suomen kuntavaaleissa vuonna 2021 annettiin 2.446.312 hyväksyttyä ääntä ja äänestämättä jätti 2.002.480 äänioikeutettua henkilöä. Lisäksi hylättyjä ääniä oli 11.507. Tuloksen sivuraiteelle jäi 45 % äänioikeutetuista. Heidän mielipiteensä nollattiin. Kajaanissa nukkuvien osuus oli 53,5 % – siis ehdoton enemmistö äänioikeutetuista.

En arvaile nukkuvien motiiveja, mutta puolustan silti heidän oikeuttaan poliittiseen mielipiteeseen. On kyseenalaisena, voidaanko vaaleja edes kutsua demokraattisiksi, jos enemmistö tai edes suuri osa oikeutetuista viittaa kintaalla oikeudelleen. Sattuvampaa kielenkäyttöä kuin ”kansanvalta” olisi ”aktiivisten äänestäjien valta” ja tälle vallalle pitäisi keksiä oma nimensä.

On useita mahdollisuuksia korvata äänestysmenettely niin, että sanan ”demokratia” käyttö muuttuisi perustelluksi. Eräs sellainen olisi, että valtuustosta vain äänestysvilkkautta vastaava osa valittaisiin perinteiseen tapaan ja nukkuvia vastaava osa arvalla nukkuvien joukosta. Ehkä nukkuvien ääniä voisi aluksi painottaa vaikka puoleen. Arvalla valituksi tulleen pitäisi joko itse ryhtyä valtuutetuksi tai määrätä siihen joku halukas nukkunut.

En väitä, että lopputulos olisi nykyistä parempi. Väitänpä vain, ettei nykyinen menettely vastaa ”demokratia” – sanan perimmäistä merkitystä. Sen käyttö on hurskastelua. En myöskään ehdota, että valintamenettelyä muutettaisiin radikaalisti ja heti. Sen sijaan ehdotan harkittavaksi, että poikkeuksellisesti ja väliaikaisesti sitä kokeiltaisiin vaikkapa jossain muodossa ja joissakin vaaleissa ja jossain kunnassa Suomessa – vaikkapa Kajaanissa ja ensi kuntavaaleissa. Onhan meillä kokeiltu vaikka perusturvaa sattumanvaraisille.

Vaalien jälkeen

Kun vaalit on pidetty, äänestäjä otaksuu, että hänen kannattamansa, valittu päättäjä – vaikkapa kansanedustaja – ajaa hänen asioitaan. Äänestäjä uskoo, että valituksi tullut säilyttää ainakin vaaleissa lupaamansa linjan. Valitettavan usein hän pettyy.

Tähän johtaa demokratiassa yleisesti hyväksytty, rehellisen demokratian myrkky, jota kutsutaan ryhmäkuriksi. Päättävä elin, vaikkapa eduskunta jakautuu puolueiksi, joilla kuvitellaan olevan asioista mielipide. Tällöin sivuutetaan se tosiseikka, ettei ryhmällä ole mielipidettä, vaan ihmisellä. Lisäksi puolueet jakautuvat sisäisesti eri siipiin, joilla on erilaiset tavoitteet.

Edellisestä huolimatta ryhmäkuri hyväksytään, koska se on tehokas vallan keskittäjä. Niskurointi johtaa helposti tulokkaan lyhytaikaiseen poliittiseen uraan. Niinpä jo toistamiseen tässä ”demokraattisessa prosessissa”, hyväksytään käytännöksi demokratian vastakohta ja perustellaan menettelyä sen selkeydellä ja tehokkuudella. Silti samanaikaisesti metelöidään demokratian eettisellä erinomaisuudella diktatuurin vastakohtana. Tämä on itsepetosta.

On helppo laskea, että esimerkiksi Suomessa ja sopivissa olosuhteissa, noin kymmenys kansanedustajista – siis 20 kansalaisen joukko – voi käyttää ryhmäkuria keinona diktatoriseen valtaan.

Olettakaamme suurimmalle puolueelle 40 edustajaa ja puolueen jakautumista kahteen linjaan, vaikkapa suhteessa 21/19. Enemmistö vie vähemmistöä ja määrää puolueen linjan esimerkiksi hallitusneuvotteluissa yksityiskohtia myöten. Hallitukseen haalitaan sitten kaksi puoluetta lisää, joilla kummallakin on 35 edustajaa. Suurin puolue käyttää valtaa liittoutumalla vaihdellen sopivamman pienemmän puolueen kanssa. Hallituksen tukena on 110 edustajaa, mutta näennäisesti valta on 200 kansanedustajalla. Todellisuudessa tahdin sanelee eräs piilevä kymmenys heistä. Usein vain jotkut kymmenyksestä, muistuttaa kyynikko.

Ei voittaja ole aina oikeassa, vaikka niin väittääkin.

Ryhmäkurin tunnetuin kansainvälinen esimerkki ovat Yhdysvaltojen presidentinvaalit. Niissä juuri puolueiden ryhmäkurin ansiosta ja äänestystavasta johtuen, kahdesta ehdokkaasta voi voittajalla olla miljoonia yhteenlaskettuja ääniä vähemmän kuin hävinneellä. Samanlainen vinoutuma toistuu kaikissa demokratioissa muodossa tai toisessa, peittelemättä tai piilevänä.

Yllytän siis äänestäviä kansalaisia valvomaan omia oikeuksiaan nykyistä tarkkaavaisemmin. Älkää antako ryhmäkurin viedä valtaanne. Edellyttäkää jokaiselta puolueelta ja ehdokkaalta pitävää sitoutumista ryhmäkuriin vain erikoistapauksissa. Silloin äänellänne on enemmän merkitystä. Nämä hyväksytyt alueet olisivat jokaisen puolueen ”pyhiä perustavoitteita” ja äänestäjä saisi valita sen puolueen, jolla näitä alueita olisi vähemmän tai – niin halutessaan – enemmän kuin muilla tai ne sopisivat parhaiten äänestäjälle. Kauneinta olisi, jos demokratian nimiin vannovat päättäjät itse luopuisivat ryhmäkurista, paitsi erikseen määritellyissä peruskysymyksissä.

Osapuolet ilman valtaa

On kaksi suurta joukkoa, joiden asioista muka päätetään demokraattisesti, vaikka niillä ei ole äänioikeutta. Ne ovat koko elollinen luonto ja tulevat sukupolvet.

Elollisen luonnon sivuuttaminen on nykyaikaisen, elämäkeskeisen etiikan näkökulmasta virhe. Jos monimuotoinen elollinen luonto nähtäisiin pelkkänä välinearvona – eli sen arvona olisi vain sen käyttökelpoisuus ihmiselle – ei tätä kysymystä tarvitsisi käsitellä. Silloin voisimme suhtautua elolliseen luontoon, kuten suhtaudumme esimerkiksi taiteeseen, kulttuurimuistoihin tai hupeneviin raaka-aineisiin. Tämä asenne olisi nähdäkseni väärä. Elollisella luonnolla on itseisarvo. Siitä syystä se tarvitsee demokraattisessa päätöksenteossa vahvan edustajan.

Luonnonsuojelujärjestöt lausuntojen antajina eivät riitä. Elolliselle luonnolle pitää rekrytoida julkisilla varoilla lakimääräinen edustaja, jonka valta on merkittävä ja ulottuu yli vaalien.

Toinen, meitä läheisempi joukko ovat tulevat sukupolvet. Viime aikoina nuoret ovat heränneet huomaamaan, että me aikuiset päätämme suurelta osin heidän elämästään, vaikka heillä itsellään ei ole tähän laillista sanottavaa. Tämä onkin huutava vääryys.

Ei riitä, että nuoriso osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä tai istuu liikenteen esteenä, puhuu YK:n kokouksissa ja kantelee paaville meidän tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Kuten luonnolle, on heillekin rekrytoitava vahva lakimääräinen edustaja, jonka merkittävä valta myös ulottuisi yli vaalien.

Meillähän on jo joukko erityisvaltuutettuja, joiden tehtävä on valvoa joitakin kansalaisten oikeuksia. Heitä on nimitetty esimerkiksi yhdenvertaisuuden, kulutuksen, tasa-arvon, tietosuojan ja lapsiasioiden tarkkailijoiksi. Nämä ovat kaikki tärkeitä tehtäviä, mutta pidän heitäkin tärkeämpinä, oikeuskansleriin rinnastettavina viranhaltijoina sellaisia, joilla olisi tarvittaessa oikeus puuttua lainsäädäntöön aina, kun se rikkoisi karkeasti luonnolle tai tuleville sukupolville kuuluvia perustavia, eettisiä oikeuksia. Heidän avullaan astuttaisiin uusi askel oikeudenmukaisuutta kohti.

Ei ketään saa syrjiä siksi, ettei hän ole paikalla.

Irti demokratiasta hätätilanteessa

Olen edellä arvioinut näennäisen demokratian arkipäivää, joka keskittää vallan pienelle joukolle päättäjiä, ja nämä ehkä hieman ujostelevat prosessin todellisuutta. En väitä, että vallan jakaminen nukkuville, ryhmäpäätöksissä hävinneille, tulevaisuuden sukupolville tai luonnolle tuottaisi nykyistä selkeämpiä tuloksia. Tarkoituksena on vain muistuttaa, ettei demokratiaksi kutsumamme menettely ole sanatarkasti läheskään maineensa mukainen. Siksi siihen ei pidä suhtautua sen nauttimalla kunnioituksella.

Tällä muistuttamisella on tarkoitus. On tilanteita, kuten sota ja merihätä, joissa demokratiasta luopuminen on välttämätöntä ja luopumisen hyväksyvät lähes kaikki. Ensimmäisessä ovat diktaattoreita sotilasyksiköiden komentajat ja toisessa laivan kapteeni. Niin toimitaan, kun on tosi kysymyksessä.

Maailmamme tarvitsee nyt hätätilan otteita tärkeimpien kysymysten ratkaisemiseksi. Tämä onnistuisi varmasti tehokkaammin ja ehkäpä ajoissakin, jos päätösprosessi vastaisi ongelmien tasoa. Nykypäivien jättiläiskokoukset eivät ratkaise asioita ajoissa, koska merkittävintä näiden kokousten luonteelle ei ole tulosten laatu, vaan uskollisuus pyhälle demokratialle. Se estää järjen käytön. Se latistaa tulokset. Siksi demokratia on isoissa asioissa kyseenalaistettava.

Ihmiskunnan tulisi erottaa ainakin kaksi kysymystä normaalista politikoinnista. Ensimmäinen on maapallon vakiintunut väkiluku. Toinen on luonnonvaraisten alueiden määrä ja niiden rikas monimuotoisuus. Molemmissa on parin sukupolven aikana suunnattava oloihin, jotka säilyvät sitten harmonisina vuosisadasta toiseen, nykyisen kaaoksen ehkä selkiinnyttyä. Näitä asioita ei pidä jättää normaalien demokraattisten tai muiden totuttujen prosessien varaan. Näitä asioita ei pidä ratkaista perinteisillä poliittisilla argumenteilla eikä poliitikkojen valinnoilla.

Planeetan pitkän tähtäyksen tulevaisuus – sen kaikkein keskeisimmät kysymykset – ratkaistaan vain kääntymällä viisaimpien käytettävissä olevien ihmisten puoleen. Pitäisi koota maailman paras joukkue pohtimaan näitä tärkeimpiä asioita. He pystyisivät luultavasti esittämään oikean tavoitteen ja tien siihen. Tältä joukkueelta ei edellytettäisi joukkojen ihastelua ja kannatusta. Heiltä vaadittaisiin asiantuntemuksen lisäksi eettistä sydäntä, päättäväisyyttä ja olematonta vallannälkää.

Lyhyt yhteenveto

Edellinen saattaa vaikuttaa sekavalta. Arvostellaanhan demokratiaa tekopyhyydestä, kun valtaa kuitenkin keskitetään normaalioloissa, mutta toisaalta hienostelusta, kun keskittäminen hylätään hätätilanteessa. Tämä ei ole erehdys, vaan johtuu demokratian kaksijakoisesta luonteesta. Demokratialla on sekä itseisarvo että välinearvo, päinvastoin kuin tuolla toisella epäjumalalla, talouskasvulla, jolla on vain välinearvo.

Demokratian eettinen perusta – yksilöiden synnynnäinen tasa-arvo – on sen itseisarvo. Sen sijaan demokratian käytännön soveltaminen tuottaa sen välinearvon, joka on etupäässä positiivinen hyvinvoivan normaalitilan vallitessa. Silloin olisi varaa painottaa tuota ylellistä itseisarvoa, mutta itseisarvosta tingitään normaalioloissakin, koska sen vahva painotus häiritsisi toista epäjumalaa, talouskasvua. Niinpä arkinen asia, talouskasvu pääsee ohjailemaan demokratian eettistä peruspilaria. Tätä kytkentää pitäisi reformoida.

Hätätilanteessa tilanne on vastakkainen. Silloin on kysymys paljon vakavammista asioista kuin talouskasvusta. Maapallon tai ainakin ihmiskunnan kohdalla voi puhua jopa elämästä tai kuolemasta, jos kaksi mainitsemaani suurta ongelmaa – väkiluku ja maankäyttö – eivät ratkea, koska tehokkaita toimia vastustetaan demokratian itseisarvolla. Silloin hienostellaan liikaa. Tästä syystä on otettava käyttöön demokratian sovellus kriisissä: sivistynyt vallan keskittäminen. Silloin valtaa ei keskitetä vallanhaluisille ammattipoliitikoille, vaan kysytään neuvoa maailman viisaimmista kootulta joukkueelta.

Miten tällainen joukkue löydettäisiin? Jätän tämän lukijan pohdittavaksi.

Kanava 7/2021

Eero Paloheimo

Tuusula tienhaarassa

Kotikuntaamme Tuusulaa on vuosikymmeniä arvostettu sen upean identiteetin vuoksi, joka saa voimansa kahdesta perustelusta. Ne ovat kiistämättömät historialliset kulttuuriarvot ja näihin kytkeytyvä: säilyttämistä edellyttävä monipuolinen luonto. Nämä seikat houkuttelevat väkeä kuntaan.

Nämä arvot ovat viimeiset neljä vuotta olleet vakavasti uhattuina. Nokkela ja talousasiat näppärästi hallitseva kunnan johtajisto eivät tästä identiteetistä ole pahemmin piitanneet. Heidän motiivinsa ja päämääränsä ovat ilmiselvästi toiset ja liittyvät raha-asioihin.

Keskeisin ja perustavin kysymys on väkiluvun kasvuvauhti. Näyttää siltä, että hyvistä päätöksistä huolimatta jokaisesta uudesta tulijasta riemuitaan eräänlaisena kunnan johdolle tulleena kunniamerkkinä. Juhlapuheissa sitten kyllä muistutellaan maltillisesta väkiluvun kasvusta. Tarkastellaanpa vähän numeroita.

Keskimääräinen väkiluvun kasvuprosentti viimeisten neljän vuoden ajalta on 2,3 % vuodessa. Kun sitten puhutaan kasvusta vuosina 2024 – 2045, päädytään ihastelemaan tulevaisuuden kuntaa, jossa asuisi 54.000 ihmisitä. Jos kasvuprosentti olisi 0,5, olisi väkiluku jakson päättyessä 48.000 henkeä ja jos se olisi 2,3 %, päädyttäisiin määrään 69.000 henkeä. Nuo kaksi lukua heijastavat kaikkein selkeimmin kunnan vaihtoehtoisia arvovalintoja. Vuosi 2045 ja sen olosuhteet kiinnostavat, koska olen silloin vasta 109 vuotias.

Viettäkäämme pieni totuuden hetki. Väentiheys on keskeisin erillinen asia, joka vaikuttaa alueen ilmapiiriin, tunnelmaan ja arvoihin. Kunnan johto ei silti voi pakottaa tai kieltää ihmisiä muuttamaan kunnasta toiseen. Asiaan voi vaikuttaa vain kaavoituksella ja tähän tähdätään. Kaavoituksen ratkaisut joko pidättelevät tai kiihdyttävät kasvua ja niiden vaikutukset ovat kaikkein pysyvimpiä ja pitkäikäisimpiä. Merkittävin vaikutus on rakentamattomien viheralueiden vankkumattomalla säilyttämisellä tai äkkipikaisella tuhoamisella.

Kuntaan on ehdotettu perustettavaksi ”tulevaisuuslautakunta”, joka pohtisi pitkän tähtäyksen näkymiä ja vaihtoehtoja. Edellisistä vaihtoehdoista 0,5 on viisas vaihtoehto, 2,3 on ”tässä ja nyt” vaihtoehto. Tiedätte varmaan, että eduskuntamme tulevaisuusvaliokunta on maailman ensimmäinen ja herättää jatkuvaa kiinnostusta ja ihastusta ulkomaalaisten vierailijoiden sydämissä. Kunnan kohdalla tämä tarkoittaisi kaavoituksen pitkäjänteisyyttä, arvorakennusten säilyttämistä, luonnonarvojen kunnioitusta. Ja ykkösasemaa Suomessa, ohimennen mainiten.

Kuntalaisilla on vaaleissa tavallista tärkeämmät valinnat edessään. Kiinnittäkäämme tähän seikkaan sen ansaitsema huomio.

K-U 20.03.2025

Eero Paloheimo

Neuvoja tilapäiselle valiokunnalle

Tuusulan kunnanvaltuusto on kokouksessaan 3.2.25 asettanut tilapäisen valiokunnan arvioimaan kunnan pormestarin Kalle Ikkelän luottamusta. Valiokunnan jäsenet ovat arkipolitiikan turruttamia ja ansaitsevat siitä syystä neuvoja täältä ruohonjuurten maailmasta. Olen aiemmin antanut neuvoja täältä käsin esimerkiksi amerikkalaiselle Donald Trumpille. Mutta asiaan.

Pormestarin tehtävä ei ole kuin rakennusliikkeen toimitusjohtajan, jääkiekkojoukkueen valmentajan tai sairaalan ylilääkärin tehtävä. Siksi ei pidä pohtia, mikä on tehtävässä toimivan henkilön ikä tai sukupuoli, mihin puolueeseen hän kuuluu, kenen omainen hän sattuu olemaan tai mikä on nippeliasioiden ammattitaito. Nämä ovat pinnallisia piirteitä. Pitää arvioida, mitkä arvot hänen päässään liikkuu. Hän saa neljäksi vuodeksi valtaa muokkailla kuntaa omien aivoitustensa kaltaiseksi.

Siksi tulisi kiinnittää huomio seuraaviin näkökohtiin.

Kunnalla on menneisyytensä, historiansa, muistinsa. Sillä on vahva merkityksensä, eritysesti kunnassa pitkään asuneille ihmisille. Muistot säilyvät kunnan vanhassa rakennuskannassa ja maisemassa. Näiden väkivaltainen peukalointi on kuin muistikuvien hävittämistä ihmisen mielestä. Muistot ovat henkemme olennaisia perustuksia, arvoja.

Kunnalla on väkimääränsä, jonka liikakasvu tuo melua, liikenneruuhkia ja kaikkinaista ahtautta, kuntalaisten mielenrauhaan ja alitajuntaan tunkevina häiritsijöinä. Tämä taas heijastuu välillisesti kaikkien kuntalaisten luonteeseen ja heidän toisiinsa kohdistuviin asenteisiinsa. Inhimilliset suhteet syntyvät väistämättä vapautuneista tai ahdistuneista mielentiloista. Ystävyys on arvo.

Kunnalla on kauneutensa tai rumuutensa. Kauneus ei synny keinotekoisena pöyhkeilynä, korkeina rakennuksina tai taloudellisten tavoitteiden tunkemisesta kaikkialle. Se syntyy harkiten nousevan rakennuskannan kasvamisesta säilytetyn luonnon keskellä, sen kanssa harmonisena ja tasapainoisena. Puut ja pupujussit tuovat viestin elämästä.

Arvoisat valiokunnan jäsenet: älkää siis arvioiko pormestari Kalle Ikkelän luottamusta pinnallisin perustein. Yrittäkää aavistaa, mitä hänen mielessään pyörii.

K-U 06.02.2025

Eero Paloheimo

Kriisiviestinnän suuri ongelma

HS kirjoittaa pääkirjoituksessa 30.1. ansiokkaasti kriisiviestinnän peittelystä ja viivyttelystä, esimerkkeinä Nordean verkkopankin sekaannus ja Helsingin palkanmaksun ongelmat. Sama ilmiö on nähtävissä noitakin suuremman kysymyksen tarkastelussa –– ilmastokriisin luonnetta käsiteltäessä.

Ainakin 30 vuoden ajan on ollut tiedossa, että ilmastokriisin keskeisimpiä vaikuttajia ovat takaisinkytkennät. Niillä viitataan luonnonilmiöihin, jotka syntyvät ilmaston lämpenemisen seurauksina ja jotka edelleen joko vauhdittavat tai hiljentävät maailman vuosittaisen keskilämmön kasvua. Tekniikan piirissä tällaista tilaa kutsutaan labiiliksi, sen vauhdittaessa muutosta ja stabiiliksi, sen palauttaessa muutosta aikaisempaan tilaan. Kärjellään seisova keppi on labiilissa tilassa ja päästään ripustettu keppi stabiilissa tilassa. Edellinen saavuttaa uuden stabiilin tilan maatessaan lattialla.

Ilmastokriisin kiihdyttäviä takaisinkytkentöjä ovat jäätiköiden sulaminen, valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen ja metsäpalot. Hiljentäviä muutoksia ovat kasvavan kasvillisuuden synnyttämät nielut ja – miksipä ei – ihmiskunnan viisastuminen. Karkeasti arvioiden kiihdyttävät muutokset yhdessä ylittävät hiljentävien suuruusluokan. Asia on luonnollisesti mutkikkaampi ilmastokriisissä kuin kaatuvan kepin esimerkissä. Mutta molemmissa on kavalan huomaamaton alku ja räjähtävästi kiihtyvä loppu. Kun minulta on kysytty, mikä vastaa ilmastokriisissä lattialla makaavaa keppiä, olen surullisena vastannut: silloin jäätiköt ovat sulaneet ja metsät palaneet.

Valitettavasti näyttää siltä, että luonnontieteen pyhiin periaatteisiin kuuluu faktojen tarkastaminen havaintojen pohjalta, ennen kuin itsestään selvienkin ilmiöiden luonteesta päätellään mitään. Tästä syystä parisen vuosikymmentä on mennyt, ja ihmisiä on lohdutettu kertomalla, että yksittäisen vuoden sään vaihteluista ei pidä arvioida mitään ilmastokriisistä. Nyt aletaan aavistella, että olisi ollut viisasta jo 30 vuotta sitten varautua siihen, että pelkkä päättely tilanteesta olisi sittenkin ollut riittävää ja aiheellista. Kuluvan vuoden aikana olen yllättynyt kiihtymisen nopeudesta. Olin itse odottanut moninkertaista hitautta prosessissa.

On ilmeistä, että ilmastokriisin vakavuutta peitellään syystä, jonka eräs professori minullekin myönsi yksityisessä vuoropuhelussa. Perustelu on mielestäni oikeutettu, mutta ei kuitenkaan riittävä. Meidän ei pitäisi sen mukaan lietsoa epätoivoa ja huolestumista kertomalla koko totuutta – tai edes todennäköistä totuutta – muutenkin sekavassa maailmantilanteessa. Olisi siis piiloteltava tulevilta sukupolvilta tilanne, johon he ovat täysin syyttömiä, mutta joutuvat kuitenkin kärsimään odotettavissa olevat seuraukset. Sallittakoon, että olen eri mieltä. Varttuneempi nuoriso katsoo, että olemme moraalittomia tässä hyväntahtoisessa salailussamme. Siksi he istuvat Mannerheiminteillä.

Tilanne synnyttää epäilyn, että tutkijoita nolottaa, etteivät he ole jo vuosikymmeniä sitten kiinnittäneet riittävää huomiota kiihtymiseen ja sen erittäin voimakkaaseen luonteeseen, vaan odottaneet rohkaisevia uusia havaintoja.

Nähdäkseni asiaa auttaisi, jos sellaiset alan auktoriteetit kuin Petteri Taalas ja Markku Ollikainen sanoisivat jotain selkeää ja painokasta edellisistä kannanotoista. Tekoälylläkin on selvä mielipide itse asiasta, mutta se ei rauhoittele tilanteen paljastamisen herättämiä tunteita.

K-U 05.02.2025 mielipide

Eero Paloheimo

Väestönkasvu ei ratkea sillä, että se huomataan

HS julkaisi 29.12. STT:n toimittaja Emmi Tilviksen kirjoituksen, joka perustui professori Mikko Myrskylän haastatteluun ja oli otsikoitu ”Professori: Väestönkasvun ongelma jo pitkälti ratkaistu”. Ei se nähdäkseni ole.

Kirjoitus sisältää Myrskylän arvioita kasvun hidastumisesta, ja johtopäätös on puettu varovaiseen muotoon ”tietyssä mielessä ratkaistu”. Oletan, että Myrskylä ja Tilvis tuntevat WWF:n ylikulutuspäivän, joka nykyisin on heti elokuun alussa ja näyttää aikaistuvan vuosi vuodelta. Se tarkoittaa, että nykykulutuksen kuormittaessa planeettaa on väkiluku jo nyt 3,3 miljardia liian suuri. Väestöongelma ei ole missään mielessä ratkaistu, kun tämä tiedetään, vaikka kasvun arvioidaan hidastuvan ja kääntyvän laskuun saavutettuaan noin 11 miljardin tason.

Kun ylikansoitusta arvioidaan, on syytä muistaa ainakin kolme seikkaa, kolme pointtia. Ne ovat seuraavat.

Maailman kulutus henkeä kohden ei varmasti laske ilman täydellistä katastrofia, jonka ilmaston voimakkaasti kiihtyvä muutos valitettavasti, mutta todennäköisesti aiheuttaa. Kokonaiskulutuksen kasvu seuraa siitä, että Afrikan, Kiinan ja Intian kulutustaso ponnistelee tulevina vuosikymmeninä lähemmäksi eurooppalaista nykytasoa, eikä Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulutustasoa saada vapaaehtoisesti laskettua. Samalla Saharan eteläpuolisen Afrikan väkimäärä kasvanee ilman säätelyä kaksinkertaiseksi vuosisadan loppuun mennessä.

Kun maailman väestönkehitystä arvioidaan, on itsepetosta pohtia vain aikaa, joka loppuu tämän vuosisadan lopussa. Näin kuitenkin tehdään, kun keskustellaan esimerkiksi väestönkasvusta ja ilmaston muutoksesta. Pitäisi muistaa, että lastenlastemme lastenlapset, siis aivan läheiset perillisemme, elävät monta vuosikymmentä vielä 2100 – luvulla. Senkin vuoksi on kysyttävä, millainen väkimäärän vähenemisvauhti lienee mahdollinen ensi vuosisadan vaihteen jälkeen. Milloin päästään sille tasolle, joka olisi kestävä vuosisadasta toiseen – ja mikä se olisi? Ideaali olisi osapuilleen sama kuin sata vuotta sitten, siis 2 miljardia henkeä, mutta 5 miljardia saattaisi riittää reippaalla vyön kiristyksellä. Kahden lapsen maailmanlaajuinen politiikka saattaisi poliittisesti onnistua, ja koska osa väestöstä on lapsettomia, saattaisi ihannetilan saavuttaminen kestää vain 500 vuotta. Uskooko joku, että planeetta kestäisi sen ajan sitä ylikuormitusta?

Kolmas pointtini on sitten se, että ylikansoitus ei sinänsä haittaa ketään, vaan tuskana ovat kaikki sen seuraukset, joita ovat lyhyesti lueteltuina sodat, pandemiat, ilmastokatastrofi, nälänhädät, massamuutot, metsäpalot, aavikoitumiset ja sitä rataa. Ylikansoitus on tauti, nuo muut ovat taudin oireita.

Siis: missä mielessä se väestönkasvun ongelma olikaan ratkaistu?

Eero Paloheimo
prof. emeritus

Eero Paloheimo

Ajattelematonta vai tyhmää?

Keravan ex-kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio on reagoinut kolumniini 14.07. Kiitos siitä, on mukavaa saada palautetta.

Komokallio kysyy minulta mitä tarkoitan kunnan laadulla. Tarkoitan laadulla kunnan asukkaiden viihtymistä kunnassa. Ja piste.

Ehkä meidän Keski-Uudenmaan kunnissa asuvien ja tänne muuttavien tulisi pohtia, mikä suhde on asukastiheydellä ja viihtyvyydellä, koska kuntien virkahenkilöillä ja poliittisilla päättäjillä saattaa olla asiasta vastakkaiset mieltymykset ja eri motiivit kuin meillä asukkailla. Saattaapa olla, että nämä johtajat ajattelevat, että heidän uransa on sitä loistokkaampi, mitä enemmän väkeä alueelle pyydystetään.

Komokallio viittasi myös siihen, että vertasin asukastiheydeltään Keravaa ja Järvenpäätä Bangladeshiin. Pyydän anteeksi Keravalta ja Järvenpäältä. Vaikka on tihein isojen valtioiden sarjassa, jäisi Bangladesh pronssille Keravalle ja Järvenpäälle 1023 asukasta/km2 saavutuksellaan. (Kerava 1232 ja Järvenpää 1162)

K-U 23.07.24 vastine vastineesta

Eero Paloheimo

Ajattelematonta vai tyhmää?

Keskiviikon (10.7.) lehdessä sivulla 3 oli analyysi Keski-Uudenmaan asukasmääristä ja niiden muutoksista. Artikkelissa vertailtiin Järvenpäätä, Keravaa, Mäntsälää ja Tuusulaa toisiinsa – ja keskityttiin asukaslukuihin. Painotus oli määrässä, ei laadussa. Yritän tuossa suhteessa hieman täydentää näkökulmaa, erityisesti kotikuntani Tuusulan osalta.

Tuusula on kasvanut tänä vuonna jo suurella määrällä muuttovoittoa – 434 henkeä – muista kunnista. Pormestarimme Ikkelä arvioi kasvun syyksi esimerkiksi ”monipuolisen asuntojen tuotannon” ja niiden halvat neliöhinnat. Hän ei ota kantaa siihen, onko voimakas kasvu toivottavaa vai ei. Tämän arvioimiseksi on olennaista paneutua kasvun laatuun, asukastiheyksiin ja niiden viihtyisyysvaikutukseen. Väestöntiheydet (henkeä/km2) neljässä vertailukunnassa ovat: Kerava 1232, Järvenpää 1162, Tuusula 184, Mäntsälä 36. Pidän näistä Tuusulan väentiheyttä viihtyisyyttä parhaiten myötäilevänä, nyt ja toistaiseksi.

Tuusulan merkittävänä arvona on vuosikymmeniä pidetty maaseutumaisuutta, luonnonarvoja ja väljyyttä. Kuntamme kehityksen suuntaamiseksi olisi hyödyllistä kysyä kuntaamme muuttaneilta – vaikkapa pienen gallupin muodossa – oliko näillä seikoilla merkitystä, kun he valitsivat juuri Tuusulan uudeksi asuinkunnakseen. Veikkaanpa, että kysely antaisi reippaasti positiivisen lopputuloksen. Jo Tuusulassa asuvien kanta lienee, että seikalla on viihtymisemme kannalta aivan keskeinen arvo. Muutenhan muuttovirta kohdistuisi kunnastamme tiheästi asuttuihin Keravaan ja Järvenpäähän. Niiden asukastiheys on Bangladeshin luokkaa.

Arvioni kuntamme viimeaikaisten pormestareiden pyrkimyksistä on päinvastainen kuin asukkaiden toiveet. Vaikuttaa, että he pitävät kaikkinaista ja loputonta kasvua – siis väkimäärän, liikenteen, rakennustiheyden, melun ja ilmansaasteen lisääntymistä – itseisarvona. Heidän toimintansa muistuttaa yksityisten yritysten arvomaailmaa, joissa johtavien palkkarenkien peruspyrkimys on yleensä kasvattaa firman voittoja ja omistajien pankkitilejä. Kunnan tavoitteet ja arvomaailma vaativat kuitenkin muuta. Jos erehdyn, niin osoittakaa pormestarit se teoilla eikä juhlapuheilla. Te olette kunnan asukkaiden renkejä, ette johtajia.

Jos kuntamme keskeiset arvot – väljyys ja luonnonläheisyys – tuhotaan ahneella, mauttomalla ja pinttyneellä kasvulla, on se kohteliaasti ilmaisten ajattelematonta, mutta rehellisesti pahaa ja tyhmää.

K.U 14.07.2024

Eero Paloheimo

Peltosen puheet puntarissa

SDP:n kansanedustaja Eemeli Peltonen kirjoittaa kolumnissaan (9.7.): Orpon hallituksen … suurin ongelma on sen epäoikeudenmukaisuus. Sen jälkeen hän esittää kaksi konkreettista esimerkkiä tueksi väitteelleen. Ne ovat irtisanomissuojan heikentäminen ja ensimmäisen sairauspoissaolopäivän muuttaminen palkattomaksi.

Irtisanomissuojan heikentäminen – erityisesti julkisella sektorilla – on oikeudenmukaisuuden vahva julistus, mikäli se ylipäänsä liittyy oikeudenmukaisuuteen eikä terveeseen järkeen. En kertaa nyt kritiikkiäni julkisen sektorin (noin) 100.000 hallintovirkailijan tehottomuudesta. Kirjoitin siitä 11.4. tällä palstalla ja sain kannalleni vahvaa tukea, erityisesti noissa tehtävissä aikaisemmin toimineiden rehellisten emeritus-virkahenkilöiden taholta. Nähdäkseni puolet tuosta irtisanomissuojan kätköissä piileskelevästä joukkiosta voitaisiin oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden nimissä sanoa irti ilman, että sektorin toimintakyky heikkenisi. Kertaan: en arvostele opettajia, poliiseja, lääkäreitä tai muita ei-hallinnollista työtä tekeviä kansalaisia. En edes ylipäänsä ihmisiä, vaan alalle pesiytynyttä toimintakulttuuria.

Palkattomasta, ensimmäisestä sairaspäivästä on käsitykseni samansuuntainen kuin irtisanomissuojasta. Muistaakseni asiasta on tehty tilastoja ja toivon niiden armotonta julkaisemista. Arvaan, että julkisella sektorilla – ja juuri näiden hallinnollisten virkahenkilöiden piirissä – tuo ensimmäinen sairauslomapäivä sijoittuu tilastollisesti usein maanantaiksi. En siis väitä, vaan arvaan. Mikäli olen oikeassa, arvaan myös poissaolon syyn, mutta olisi turhan ilkeää kertoa sitä tässä.

Kuka maksaa edellä mainittujen epäterveiden ilmiöiden laskun? Tavis, tavallinen kansalainen tietenkin. Tätä järjestelyä Eemeli Peltonen pitää oikeudenmukaisena. Sallittakoon, että olen eri mieltä.

Lopuksi annan vähän kieliopetusta. Sana ”epäoikeudenmukaisuus” on keksitty poliittisen kielenkäytön loistavaksi sananvalinnaksi. Sillä voidaan kuvata jokaista toimenpidettä, joka on kuvaajalle ikävä, epämukava, epäreilu tai jollain muulla tavalla kiusallinen. Tämä ei ole pelkkä kielikysymys, vaan törkeää epäjohdonmukaisuutta. Epäjohdonmukainen henkilö on ehkä tyhmä, jolloin virheen voi antaa anteeksi. Jos teko ei ole tyhmyyttä, vaan tarkoituksellista logiikan välttelyä, on sanojaa vaikeampi armahtaa. Tuo puhe on silloin yksi valehtelun muoto.

En tunne Peltosta, enkä siksi tiedä kummasta hänen kohdallaan on kysymys.

K-U 10.07.2023

Eero Paloheimo

Julkisen sektorin leikkaukset

Valtion ja kuntien yhteenlasketuista budjeteista on vuosittain hallinnollisissa tehtävissä toimivien virkahenkilöiden palkkoja noin 10 miljardia. Tämän luvun saa joku mielihyvin tarkistaa.

Arvioni mukaan tästä noin puolet johtuu julkisen sektorin tehottomasta hallintokulttuurista, jota arviota ei pilkunviilauksella kannata lähestyä, mutta jonka kansalaiset kyllä tietävät. Se on vuosikymmenien henkilökohtaisten kokemukseni rehellisen, ei ilkeämielisen päättelyn tulos. Olen ollut poliitikko, virkamies ja yrittäjä.

Tulos syntyy täysin tehottomista arkikäytännöistä: kokoustamisista, joissa virkahenkilöt uneliaina ja toimettomina nojailevat, heidän omien rooteleittensa vahdinnasta, tyhjänpäisestä toistensa lausuntojen tarkistelusta ja viilailusta, turhista virkamatkoista, seminaareissa ja koulutuspäivillä istuskeluista ja keväisten perjantai-iltapäivien kauneudesta, jolloin heitä ei työpöytänsä äärestä löydä tarkinkaan etsivä. Näistä harrastuksista heille ei mutkikkaan byrokratian johdosta anneta kenkää. Se on maan tapa nääs.

Julkisen byrokratian paisunta ei siis johdu opettajien, sairaanhoitajien, poliisien, upseerien tai tehokkaiden hallintahenkilöiden (joita onneksi on myös) laiskuudesta tai liiallisuudesta, vaan koko sektorin läpimädästä hallintotavasta.

Tätä asiaa eivät poliitikot halua nähdä. Vasemmistoliitosta kokoomukseen jaksetaan laulaa samaa laulua, ettei koulutuksesta tai terveydenhoidosta saa tinkiä. Ei itsestäänselvyyksiä tarvitse niin kovalla äänellä toitottaa.

Eduskunnassa puutuin tähän ehdotuksella, että asiaa selvittämään pitäisi palkata yksi tehokas saneeraaja, mutta poliitikoille ei sopinut, että tuo saneeraaja etsittäisiin julkisen sektorin ulkopuolelta, vaan se olisi pitänyt poimia juuri noiden edellä mainitsemieni tyhjäntoimittajien joukosta. Kansalainen ymmärtää sen ratkaisun lopputuloksen: hallintohimmeleiden merkittävän laajennuksen.

Ehdotan, että arvon poliitikot tarkistaisivat laulujaan siten, että lopettaisivat kokonaan keskustelun siitä, että leikataanko koulutuksesta, terveydenhoidosta, puolustuksesta vai jostain muusta. Terävöittäkää kiistanne siihen, leikataanko oikeasta työstä vai työksi naamioidusta tehottomasta hallinnosta, ja iskekää joka sektoriin. Tämä saattaa olla turha toive. Juuri hallinnollinen sektori vilisee poliitikkojen lähimpiä avustajia.  Tätä, heidän uralleen tärkeintä kansalaisryhmää ei sovi hätyytellä. Kyllä kansa maksaa.

Eero Paloheimo

Liikaväestön ongelma on ratkaistava tällä vuosisadalla

Viittaan Johan Rockströmin haastatteluun (HS 4.2.). Maailman merkittävimpien ongelmien todettiin siinä jäävän päivänpolttavien uutisten varjoon, ja Suomen katsottiin olevan sopiva maa ”majakaksi maailmalle” – uuden ympäristöajattelun esimerkkimaaksi. Kannatan. Näitä tärkeitä asioita painotettiin viittaamalla ”yhdeksän planetaarisen rajan” luetteloon. Rajat torjuvat erilaisia ympäristövaurioita.

Mainitut vauriot on nähtävä oireina ylikansoituksesta. Sata vuotta sitten maailman väkiluku oli kaksi miljardia henkeä, eikä yksikään noista ”rajoista” ollut vielä ajankohtainen. Nykyväestö on nelinkertainen tuohon verrattuna ja uhkaa tällä vuosisadalla kasvaa 11 miljardiin. Silti kannetaan huolta väestönkasvun riittävyydestä, ei liikaväestöstä.

Maailman luonnonsäätiön (WWF) analyysin perusteella maailman väkimäärä on nyt kaksinkertainen maksimiarvoon ja nelinkertainen ihannearvoon verrattuna. ”Planetaaristen rajojen” rikkoutuminen riippuu keskeisesti juuri maailman väkiluvusta. Terveydenhoidon analogiaa soveltaen: tutkittavana pitää olla tauti eikä vain oireet. Puhuminen vain oireista on tuuleen huutamista. Liikaväestö on tauti, jokainen ”planetaarisista rajoista” taudin oire.

Liikaväestön ongelma on ratkaistava tällä vuosisadalla. On tehtävä maailmanlaajuinen esitys itse taudin, ei vain oireiden parantamisesta. Oletan, että yhden lapsen politiikkaa pidetään liian ankarana keinona. Kahden lapsen politiikalla taas väkiluvun pienentäminen 11 miljardista kahteen miljardiin kestää noin 600 vuotta. Se ajanjakso tuhoaa planeettamme. Aiheesta on alettava puhua aristelematta ja jotain parempaa on keksittävä.

Ylikansoituksesta ei ehkä puhuta kahdesta syystä. Perhetasolla kysymys on arkaluontoinen, ja valtiollisella tasolla talouskasvu hyötyy lyhyellä tähtäyksellä suuresta väkiluvusta. Molemmat syyt taisivat olla taustalla Kairon väestö- ja kehityskonferenssissa vuonna 1996, kun sovittiin, että vapaaehtoinen perhesuunnittelu on perustava ihmisoikeus. Tämän – sinänsä kauniin periaatteen – tiukka seuraaminen johtaa vaikenemiseen planeettamme perusongelmasta. Eikä talouskasvu ole itseisarvo, korkeintaan välinearvo.

Väistelevä ilmapiiri on vahingollinen. Viivyttelyn vuodet eivät ratkaise ongelmaa, vaan vaikeuttavat välttämätöntä ratkaisua. On vastuutonta jättää kysymystä tulevien polvien hartioille.

HS vastine 11.02.2023