Marko Nenonen kirjoittaa tällä sivustolla (HS) 25.8. otsikolla “Ilmastoahdistus hidastaa kestävää kehitystä”. Ympäristöahdistusta paljon tuhoisampi lienee sen aiheuttaja, vuosikymmeniä jatkunut – edelleen jatkuva – piittaamattomuus ympäristömme tilasta. Nähdäkseni ”paniikki johtaa tyhjien julistusten tekemiseen”, mutta tätä huolestuttavammin julistusten tyhjyys johtaa paniikkiin. Vastakkain ovat tiedostavan maailman valistuneimmat ihmiset ja maailman poliittiset johtajat. Jälkimmäiset eivät ole tehtäviensä tasalla.
Päättäjätason ensimmäinen tehtävä olisi pohtia maapallon kestävää väkilukua. Kestävässä tilanteessa ihmisten alhaisin elintaso olisi nykyisen keskitason luokkaa, jolloin kestävän tilanteen keskitaso olisi nykyistä jonkun verran korkeampi. Elintason keskiarvo vaikuttaa ympäristöön, sen jakautuma ei niinkään. Eläimille ja kasveille tulisi jättää vähintään puolet kaikista resursseista. Nämä reunaehdot johtavat maailman 2 miljardin ihanneväestöön. Ilman ohjeistusta nykyinen väkiluku kaksinkertaistuu, vaikka sen pitäisi nopeasti puolittua ja sitten pienentyä hitaasti ihannetasolle.
Seuraavaksi maailman päättäjätason olisi pohdittava miten ja missä aikataulussa ihannetasoon päästäisiin. Esimerkiksi kansainvälinen sopimus kahden lapsen politiikasta ei riitä. Silloin ylikuluttava väestö kuormittaisi planeettaamme vuosisatojen ajan. Loppupäätelmä on väistämätön, mutta ei poliittisesti korrekti. Kiinan yhden lapsen politiikkaa pitäisi soveltaa jonkin aikaa heti tiheimmin kansoitetuilla alueilla.
Toinen seikka, johon vaaditaan maailmantason ratkaisua, on realistinen käsitys ympäristömme tilan muutoksesta. Nähdäkseni asiaa ajatellaan liian lyhytnäköisesti, asettamalla numeerisia lähitavoitteita ja tyytymällä niihin. Eräs tällainen on tunnettu 1,5 asteen keskilämmön nousu. Tällöin ei ole keskusteltu prosessin etenemisestä pidemmällä tähtäyksellä ja sen täydellisestä hallitsemisesta.
Ilmastonmuutos on epävakaassa, labiilissa tilassa. Sen ehtona ja osoituksena on vähintään kahden seikan toisiaan kiihdyttävä vuorovaikutus. Ensimmäinen näistä seikoista on lämpötilan nousu. Toinen on yhdistelmä jäätiköiden sulamisesta, metsien katoamisesta, valtamerien lämpenemisestä ja ikiroudan sulamisen synnyttämistä metaanipäästöistä.
Labiilin tilan pelottavin ominaisuus on alun salakavaluus ja huomaamattomuus mutta räjähdysmäinen kiihtyvyys ja loppu. Nyt näyttää, että vuotuinen jäätiköiden sulaminen ja metsäpalot jo muutaman vuosikymmenen ajan ovat lisääntyneet. Elämme vielä labiilin prosessin salakavalaa, huomaamatonta vaihetta.
Sietämättömänä pidän maailman päättäjien pyrkimystä sysätä ratkaisuksi tavallisten ihmisten kulutuskäytöksen muutos. Se on epärealistista, tehotonta ja epärehellistä. Tarvitaan paljon ankarampia toimia. Peruskysymys on: auttavatko välttämättömät, ankarat toimet maailman poliittisten päättäjien urakehityksiä. Ilmeisesti eivät, mutta tyhjät julistukset kylläkin.
