Länsimailla on kaksi epäjumalaa, joita – tosin eri syistä – ei saa arvostella. Kummankin arvostelu on vihapuhetta tai sopimatonta. Nuo epäjumalat ovat talouskasvu ja demokratia. Näihin nojaava pakanuus on viimeisten vuosikymmenten aikana levinnyt tehokkaalla lähetystyöllä koko maailmaan. Tarkemmin arvioiden kumpikin tarvitsee perusteellisen uskonpuhdistuksen. Keskityn seuraavassa vain jälkimmäiseen, demokratiaan ja sen pyhyyteen.
Itse vaalit
Demokratiaa, kansanvaltaa pidetään moraalisesti oikeutettuna länsimaissa, koska katsotaan, että jokaisella täysikasvuisella ihmisyksilöllä pitää olla tasavertainen oikeus osallistua yhteisönsä – joka on vaikka valtio – lainsäädännöllisiin päätöksiin ilman ehtoja tai edellytyksiä. Silloin väitetään demokratian olevan rikkeetöntä. Sarjamurhaajalle, mielisairaalle tai toivottomasti dementoituneelle pitää suoda sama perusoikeus, mutta silti tälle oikeudelle asetetaan aina yksi ehto. Pitää käydä äänestämässä.
Äänestämisen edellyttäminen on itse asiassa ensimmäinen lipsuminen demokratiasta. Tämä ehto aiheuttaa, ettei kysymys olekaan enää kansanvallasta, vaan äänestäjien vallasta. Hyväksyn lukijan hämmästymisen. Kuulen tottelevaisen äänestäjän ärhäkän vastaväitteen: jokaisellahan on oikeus äänestää. Mutta, mutta…
Ei oikeudesta kieltäytyjää voi rangaista. Ei almun torjuvaa ihmistäkään sylkäistä kasvoille.
Suomen kuntavaaleissa vuonna 2021 annettiin 2.446.312 hyväksyttyä ääntä ja äänestämättä jätti 2.002.480 äänioikeutettua henkilöä. Lisäksi hylättyjä ääniä oli 11.507. Tuloksen sivuraiteelle jäi 45 % äänioikeutetuista. Heidän mielipiteensä nollattiin. Kajaanissa nukkuvien osuus oli 53,5 % – siis ehdoton enemmistö äänioikeutetuista.
En arvaile nukkuvien motiiveja, mutta puolustan silti heidän oikeuttaan poliittiseen mielipiteeseen. On kyseenalaisena, voidaanko vaaleja edes kutsua demokraattisiksi, jos enemmistö tai edes suuri osa oikeutetuista viittaa kintaalla oikeudelleen. Sattuvampaa kielenkäyttöä kuin ”kansanvalta” olisi ”aktiivisten äänestäjien valta” ja tälle vallalle pitäisi keksiä oma nimensä.
On useita mahdollisuuksia korvata äänestysmenettely niin, että sanan ”demokratia” käyttö muuttuisi perustelluksi. Eräs sellainen olisi, että valtuustosta vain äänestysvilkkautta vastaava osa valittaisiin perinteiseen tapaan ja nukkuvia vastaava osa arvalla nukkuvien joukosta. Ehkä nukkuvien ääniä voisi aluksi painottaa vaikka puoleen. Arvalla valituksi tulleen pitäisi joko itse ryhtyä valtuutetuksi tai määrätä siihen joku halukas nukkunut.
En väitä, että lopputulos olisi nykyistä parempi. Väitänpä vain, ettei nykyinen menettely vastaa ”demokratia” – sanan perimmäistä merkitystä. Sen käyttö on hurskastelua. En myöskään ehdota, että valintamenettelyä muutettaisiin radikaalisti ja heti. Sen sijaan ehdotan harkittavaksi, että poikkeuksellisesti ja väliaikaisesti sitä kokeiltaisiin vaikkapa jossain muodossa ja joissakin vaaleissa ja jossain kunnassa Suomessa – vaikkapa Kajaanissa ja ensi kuntavaaleissa. Onhan meillä kokeiltu vaikka perusturvaa sattumanvaraisille.
Vaalien jälkeen
Kun vaalit on pidetty, äänestäjä otaksuu, että hänen kannattamansa, valittu päättäjä – vaikkapa kansanedustaja – ajaa hänen asioitaan. Äänestäjä uskoo, että valituksi tullut säilyttää ainakin vaaleissa lupaamansa linjan. Valitettavan usein hän pettyy.
Tähän johtaa demokratiassa yleisesti hyväksytty, rehellisen demokratian myrkky, jota kutsutaan ryhmäkuriksi. Päättävä elin, vaikkapa eduskunta jakautuu puolueiksi, joilla kuvitellaan olevan asioista mielipide. Tällöin sivuutetaan se tosiseikka, ettei ryhmällä ole mielipidettä, vaan ihmisellä. Lisäksi puolueet jakautuvat sisäisesti eri siipiin, joilla on erilaiset tavoitteet.
Edellisestä huolimatta ryhmäkuri hyväksytään, koska se on tehokas vallan keskittäjä. Niskurointi johtaa helposti tulokkaan lyhytaikaiseen poliittiseen uraan. Niinpä jo toistamiseen tässä ”demokraattisessa prosessissa”, hyväksytään käytännöksi demokratian vastakohta ja perustellaan menettelyä sen selkeydellä ja tehokkuudella. Silti samanaikaisesti metelöidään demokratian eettisellä erinomaisuudella diktatuurin vastakohtana. Tämä on itsepetosta.
On helppo laskea, että esimerkiksi Suomessa ja sopivissa olosuhteissa, noin kymmenys kansanedustajista – siis 20 kansalaisen joukko – voi käyttää ryhmäkuria keinona diktatoriseen valtaan.
Olettakaamme suurimmalle puolueelle 40 edustajaa ja puolueen jakautumista kahteen linjaan, vaikkapa suhteessa 21/19. Enemmistö vie vähemmistöä ja määrää puolueen linjan esimerkiksi hallitusneuvotteluissa yksityiskohtia myöten. Hallitukseen haalitaan sitten kaksi puoluetta lisää, joilla kummallakin on 35 edustajaa. Suurin puolue käyttää valtaa liittoutumalla vaihdellen sopivamman pienemmän puolueen kanssa. Hallituksen tukena on 110 edustajaa, mutta näennäisesti valta on 200 kansanedustajalla. Todellisuudessa tahdin sanelee eräs piilevä kymmenys heistä. Usein vain jotkut kymmenyksestä, muistuttaa kyynikko.
Ei voittaja ole aina oikeassa, vaikka niin väittääkin.
Ryhmäkurin tunnetuin kansainvälinen esimerkki ovat Yhdysvaltojen presidentinvaalit. Niissä juuri puolueiden ryhmäkurin ansiosta ja äänestystavasta johtuen, kahdesta ehdokkaasta voi voittajalla olla miljoonia yhteenlaskettuja ääniä vähemmän kuin hävinneellä. Samanlainen vinoutuma toistuu kaikissa demokratioissa muodossa tai toisessa, peittelemättä tai piilevänä.
Yllytän siis äänestäviä kansalaisia valvomaan omia oikeuksiaan nykyistä tarkkaavaisemmin. Älkää antako ryhmäkurin viedä valtaanne. Edellyttäkää jokaiselta puolueelta ja ehdokkaalta pitävää sitoutumista ryhmäkuriin vain erikoistapauksissa. Silloin äänellänne on enemmän merkitystä. Nämä hyväksytyt alueet olisivat jokaisen puolueen ”pyhiä perustavoitteita” ja äänestäjä saisi valita sen puolueen, jolla näitä alueita olisi vähemmän tai – niin halutessaan – enemmän kuin muilla tai ne sopisivat parhaiten äänestäjälle. Kauneinta olisi, jos demokratian nimiin vannovat päättäjät itse luopuisivat ryhmäkurista, paitsi erikseen määritellyissä peruskysymyksissä.
Osapuolet ilman valtaa
On kaksi suurta joukkoa, joiden asioista muka päätetään demokraattisesti, vaikka niillä ei ole äänioikeutta. Ne ovat koko elollinen luonto ja tulevat sukupolvet.
Elollisen luonnon sivuuttaminen on nykyaikaisen, elämäkeskeisen etiikan näkökulmasta virhe. Jos monimuotoinen elollinen luonto nähtäisiin pelkkänä välinearvona – eli sen arvona olisi vain sen käyttökelpoisuus ihmiselle – ei tätä kysymystä tarvitsisi käsitellä. Silloin voisimme suhtautua elolliseen luontoon, kuten suhtaudumme esimerkiksi taiteeseen, kulttuurimuistoihin tai hupeneviin raaka-aineisiin. Tämä asenne olisi nähdäkseni väärä. Elollisella luonnolla on itseisarvo. Siitä syystä se tarvitsee demokraattisessa päätöksenteossa vahvan edustajan.
Luonnonsuojelujärjestöt lausuntojen antajina eivät riitä. Elolliselle luonnolle pitää rekrytoida julkisilla varoilla lakimääräinen edustaja, jonka valta on merkittävä ja ulottuu yli vaalien.
Toinen, meitä läheisempi joukko ovat tulevat sukupolvet. Viime aikoina nuoret ovat heränneet huomaamaan, että me aikuiset päätämme suurelta osin heidän elämästään, vaikka heillä itsellään ei ole tähän laillista sanottavaa. Tämä onkin huutava vääryys.
Ei riitä, että nuoriso osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä tai istuu liikenteen esteenä, puhuu YK:n kokouksissa ja kantelee paaville meidän tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Kuten luonnolle, on heillekin rekrytoitava vahva lakimääräinen edustaja, jonka merkittävä valta myös ulottuisi yli vaalien.
Meillähän on jo joukko erityisvaltuutettuja, joiden tehtävä on valvoa joitakin kansalaisten oikeuksia. Heitä on nimitetty esimerkiksi yhdenvertaisuuden, kulutuksen, tasa-arvon, tietosuojan ja lapsiasioiden tarkkailijoiksi. Nämä ovat kaikki tärkeitä tehtäviä, mutta pidän heitäkin tärkeämpinä, oikeuskansleriin rinnastettavina viranhaltijoina sellaisia, joilla olisi tarvittaessa oikeus puuttua lainsäädäntöön aina, kun se rikkoisi karkeasti luonnolle tai tuleville sukupolville kuuluvia perustavia, eettisiä oikeuksia. Heidän avullaan astuttaisiin uusi askel oikeudenmukaisuutta kohti.
Ei ketään saa syrjiä siksi, ettei hän ole paikalla.
Irti demokratiasta hätätilanteessa
Olen edellä arvioinut näennäisen demokratian arkipäivää, joka keskittää vallan pienelle joukolle päättäjiä, ja nämä ehkä hieman ujostelevat prosessin todellisuutta. En väitä, että vallan jakaminen nukkuville, ryhmäpäätöksissä hävinneille, tulevaisuuden sukupolville tai luonnolle tuottaisi nykyistä selkeämpiä tuloksia. Tarkoituksena on vain muistuttaa, ettei demokratiaksi kutsumamme menettely ole sanatarkasti läheskään maineensa mukainen. Siksi siihen ei pidä suhtautua sen nauttimalla kunnioituksella.
Tällä muistuttamisella on tarkoitus. On tilanteita, kuten sota ja merihätä, joissa demokratiasta luopuminen on välttämätöntä ja luopumisen hyväksyvät lähes kaikki. Ensimmäisessä ovat diktaattoreita sotilasyksiköiden komentajat ja toisessa laivan kapteeni. Niin toimitaan, kun on tosi kysymyksessä.
Maailmamme tarvitsee nyt hätätilan otteita tärkeimpien kysymysten ratkaisemiseksi. Tämä onnistuisi varmasti tehokkaammin ja ehkäpä ajoissakin, jos päätösprosessi vastaisi ongelmien tasoa. Nykypäivien jättiläiskokoukset eivät ratkaise asioita ajoissa, koska merkittävintä näiden kokousten luonteelle ei ole tulosten laatu, vaan uskollisuus pyhälle demokratialle. Se estää järjen käytön. Se latistaa tulokset. Siksi demokratia on isoissa asioissa kyseenalaistettava.
Ihmiskunnan tulisi erottaa ainakin kaksi kysymystä normaalista politikoinnista. Ensimmäinen on maapallon vakiintunut väkiluku. Toinen on luonnonvaraisten alueiden määrä ja niiden rikas monimuotoisuus. Molemmissa on parin sukupolven aikana suunnattava oloihin, jotka säilyvät sitten harmonisina vuosisadasta toiseen, nykyisen kaaoksen ehkä selkiinnyttyä. Näitä asioita ei pidä jättää normaalien demokraattisten tai muiden totuttujen prosessien varaan. Näitä asioita ei pidä ratkaista perinteisillä poliittisilla argumenteilla eikä poliitikkojen valinnoilla.
Planeetan pitkän tähtäyksen tulevaisuus – sen kaikkein keskeisimmät kysymykset – ratkaistaan vain kääntymällä viisaimpien käytettävissä olevien ihmisten puoleen. Pitäisi koota maailman paras joukkue pohtimaan näitä tärkeimpiä asioita. He pystyisivät luultavasti esittämään oikean tavoitteen ja tien siihen. Tältä joukkueelta ei edellytettäisi joukkojen ihastelua ja kannatusta. Heiltä vaadittaisiin asiantuntemuksen lisäksi eettistä sydäntä, päättäväisyyttä ja olematonta vallannälkää.
Lyhyt yhteenveto
Edellinen saattaa vaikuttaa sekavalta. Arvostellaanhan demokratiaa tekopyhyydestä, kun valtaa kuitenkin keskitetään normaalioloissa, mutta toisaalta hienostelusta, kun keskittäminen hylätään hätätilanteessa. Tämä ei ole erehdys, vaan johtuu demokratian kaksijakoisesta luonteesta. Demokratialla on sekä itseisarvo että välinearvo, päinvastoin kuin tuolla toisella epäjumalalla, talouskasvulla, jolla on vain välinearvo.
Demokratian eettinen perusta – yksilöiden synnynnäinen tasa-arvo – on sen itseisarvo. Sen sijaan demokratian käytännön soveltaminen tuottaa sen välinearvon, joka on etupäässä positiivinen hyvinvoivan normaalitilan vallitessa. Silloin olisi varaa painottaa tuota ylellistä itseisarvoa, mutta itseisarvosta tingitään normaalioloissakin, koska sen vahva painotus häiritsisi toista epäjumalaa, talouskasvua. Niinpä arkinen asia, talouskasvu pääsee ohjailemaan demokratian eettistä peruspilaria. Tätä kytkentää pitäisi reformoida.
Hätätilanteessa tilanne on vastakkainen. Silloin on kysymys paljon vakavammista asioista kuin talouskasvusta. Maapallon tai ainakin ihmiskunnan kohdalla voi puhua jopa elämästä tai kuolemasta, jos kaksi mainitsemaani suurta ongelmaa – väkiluku ja maankäyttö – eivät ratkea, koska tehokkaita toimia vastustetaan demokratian itseisarvolla. Silloin hienostellaan liikaa. Tästä syystä on otettava käyttöön demokratian sovellus kriisissä: sivistynyt vallan keskittäminen. Silloin valtaa ei keskitetä vallanhaluisille ammattipoliitikoille, vaan kysytään neuvoa maailman viisaimmista kootulta joukkueelta.
Miten tällainen joukkue löydettäisiin? Jätän tämän lukijan pohdittavaksi.
Kanava 7/2021