Todellisuus ja havaitsija

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.

Kahden kokoomusnuoren pamfletti vaatii: valtio alas, yksilöt ylös

| HS, kirja-arvio 22.09.2013 |

Tämä kirja tulee tarpeeseen.
Hyödyllistä meille suomalaisille olisi ollut, jos hyvinvointivaltio olisi pantu syyniin jo 30 vuotta sitten ja arvioitu mihin tuuli kuljettaa. Niinpä tämä meidän valtiomme malli oli ensin raakile, kypsyi sitten aikansa, tuli kypsäksi ja valmiiksi, ehti muuttua ylikypsäksi ja edelleen puolimädäksi. Ja siinä ollaan nyt. Mutta parempi, että kriittinen kirja ilmestyy myöhään kuin vielä myöhempään.
Elämää Hyvinvointivaltiossa käsittelee reippaasti ja sumeilematta nykyistä Suomea ja kaikkien nähtävissä olevia ilmiöitä. Kirja nostaa esiin perustavia, vakavia asioita. Ne eivät ole uutisia vaan itsestäänselvyyksiä, mutta uutinen on, että joku niistä puhuu. Niin syvälle olemme vaipuneet kollektiivisten valheitten ja kollektiivisen vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun, että yksinkertaisten totuuksien laukominen vaatii siviilirohkeutta. Poliittinen korrektius, tuo valehtelun lähisukulainen, kun on nostettu hyveitten eliittiin.
Niinpä Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirjassa kerrotaan joukko asioita, jotka pitäisi kiireesti korjata. Esitän niistä nyt omin sanoin tiivistetyn koosteen.
Poliitikkojen ryhmäkuri tuhoaa todellisen demokratian. Kolmen ryhmässä kaksi on enemmistö, viiden ryhmässä taas nuo kolme muodostavat enemmistön. Näin viidenkin ryhmä saadaan taipumaan kahden tahtoon. Niin se käy ja ryhmäkuri on hyväksytty käytäntö. Eduskunnan päätökset eivät aina ole kansanedustajien enemmistön kanta ja hallitusohjelmia toteltaessa voi kokonainen vaalikausi sujua huomaamatta vähemmistön komennossa. Edustajan tärkein tehtävä hommassaan on uudelleen valinnan varmistaminen. Poliitikkokin on nykyään ammatti.
Virkahenkilöstö on paisunut muodottomaksi möhkäleeksi. Kunnille on annettu 535 lakisääteistä tehtävää. Julkisen sektorin keskiössä lymyilee virkahenkilöstön ylempi keskiluokka, joka on piilossa kuin musta aukko. Alhaalta päin, kansalta tulevalta arvostelulta sitä suojaavat ihan oikean työn tekijät: opettajat, sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet. Heidän hommistaan ei kansalainen yleensä valita. Poliitikon arvostelulta heitä suojelee virkahenkilöstön yläluokka, joka ei tunnusta alaisissaan mitään vikaa, eihän yläluokka omasta pussistaan möhkäleen palkkoja maksa. Möhkäle istuu kokouksissa, koulutuspäivillä, tekee virkamatkoja ja kirjoittaa lausuntoja toistensa lausunnoista. Möhkäle on hyvinvointivaltion ihra ja sen hinnasta on (pyöristettynä) turhaa 5 miljardia euroa vuodessa.
Kansalainen on kotoutettu lapsen asemaansa. Hänen ei tarvitse itse vastata mistään. Hän on holhokki, jota syötetään, hyysätään, huvitetaan ja puetaan lämpimästi. Jotta kaiken tämän voisi toteuttaa vaivattomasti, tarvitaan käskyjä, säätelyä, kieltoja ja ohjailua. Näitä pohtii, laatii, paikkailee ja kehittelee Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto, jota arkikielellä kutsutaan eduskunnaksi. Se tukee kaikkia: maataloutta, alueita, yrityksiä, köyhyyttä, vientiä, kulttuuria. Ei kuulu kysyä, mistä se rahansa saa. Eduskunnalle politiikka on jakopolitiikkaa. Jakopolitiikassa otetaan toisen puolueen kannattajalta ja annetaan oman puolueen kannattajalle. Niin – ja vedetään puolet välistä. Sen kummempaa näkemystä ei mäellä tarvita.
Yksityiset yrittäjät ovat pahoja. Yrittäjän pahuuden todistaa, että jotkut yrittäjät ovat onnistuneita ja rikkaita. Rikas on pahan synonyymi. Rikkaaksi voi tulla vain riistämällä. Tämä laulu saadaan kuuluviin, koska kuulijana on kateuteen yllytetty uhrilampaitten kansa. Eikä saa paljastaa kollektiivista salaisuutta: koko hyvinvointivaltio on mahdollinen vain, koska siellä on yksityisiä yrittäjiä, jotka itse maksavat veroja ja joiden työllistämät ihmiset maksavat veroja. Niillä elää Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto ja sen kyljessä Möhkäle. Hys, hys, älkää kertoko tätä kenellekään.
Pieni reunahuomautus. Kirjassa annetaan ymmärtää, että edelliset ovat erityisiä Suomen ongelmia. Eivät ne ole. Koko Eurooppa elää nykyisin kuin rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, vanhempiensa saavutuksilla pullistellen. Sille meiningille on pantava stoppi. Hyvinvointivaltio on tullut umpikujansa umpipäähän.
Elämää Hyvinvointivaltiossa on kirjoitettu sutjakkaasti ja hauskasti. Sitä on herkullista lukea. Se tekee oikean diagnoosin valtiomme tilasta. Mutta nyt tämä kehuskelu saa riittää, sillä diagnoosi on hyvä, lääke ei.
Kirjassa on lause, jota pidän sen keskeisenä. Se on sivulla 121: ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.” Tottapa hyvinkin. Noinhan se on. Tuon toteamuksen painolla tarjotaan sitten rappion lääkkeeksi liberaalia taloutta.
Mutta siihen asian pohdiskelu jääkin. Ei analysoida perimmäisiä, ihmisen perusluonteesta johtuvia syitä alennustilaan, ei pohdita vapauttamisen ilmeisiä vaaroja tai haittoja, ei kerrota, miten ehdotettu muutos ratkaisisi suurimmat, oikeat ongelmat. Sillä seuraava lause on myös totta: ”Kun ahneus toteutetaan väkivalloin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima”.
Liberaalissa taloudessa on yhtä vaikea välttää väkivaltaa kuin nykyisessäkin. Liberaali talous avaisi portit rahan ahneudelle, kun ne nykyiset on avattu vallan ahneudelle. Kansan tai edes ihmiskunnan sisäinen väkivallattomuus ei vielä riitä. Vaikka koko ihmiskunta otettaisiin eettisen päätöksen kohteeksi, jää arvio silti vajavaiseksi. Silloinkin puhutaan vain jäsentenvälisestä etujen jakamisesta. Oletteko te pojat ottaneet tämän huomioon?
Aletaanpa tutkia tuon taloudellisen ahneuden tuloksia vaikkapa lähimpien sukulaistemme, vuorigorillojen näkövinkkelistä. Heitä on jäljellä nyt Ugandan vuorilla noin 650 heimolaista. Tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima ei ole kuljettanut vuorigorillakuntaa eteenpäin, vaan taaksepäin. Jokainen vuorigorilla saa 10 miljoonaa ihmistä kaverikseen. Tässä voidaan havaita tiettyä tasapainottomuutta. Saako liberaali talouspolitiikka ihmiskunnan holtittoman sikiämisen loppumaan?
Entä tämän ihmiskunnan eteenpäin kuljettelun muut seuraukset?
Mitä merkitsee tulevaisuuden ihmiskunnille ja maapallon muulle elämälle ilmastokatastrofi, veden loppuminen, biosfäärin romahdusmainen köyhtyminen, valtamerten saastuminen, luonnonvarojen kaikkinainen hupeneminen, energian tuhlaus ja ne muut holtittoman sikiämisen jäljet? Pysäyttääkö liberaali talouspolitiikka tämän kaiken? Ei taida pysäyttää. Siihen tarvitaan tiukkoja määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia kurin höltymisestä.

Mietitään näitä kysymyksiä seuraavaa kirjaa odotellessa. Mutta luetaan ensin Elämää Hyvinvointivaltiossa.

Eurokriisi on myös heikko signaali

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 18.7.2012 |

Tulevaisuustutkimuksessa käytetään kahta erityistä käsitettä, kun laaditaan skenaarioita tulevista vaihtoehdoista. Ne ovat megatrendi ja heikko signaali. Megatrendeillä tarkoitetaan laajoja, usein väistämättöminä pidettyjä prosesseja, kun taas heikot signaalit ovat pikku vihjeitä, joiden voidaan päätellä muodostuvan ajan mittaan hyvinkin tärkeiksi, jopa megatrendeiksi. Eurokriisi on sekä megatrendi että heikko signaali.
Kun ongelmaa tarkastellaan Suomen ja kansamme lähimmän vuosikymmenen taloudellisesta näkökulmasta, on eurokriisi kiistatta megatrendi. Tästä viitekehyksestä keskustellaan ja sen puitteissa laaditaan salaisia selvityksiä vaihtoehdoista, asetetaan ehtoja ja pohditaan maamme tulevaisuutta erilaisten reunaehtojen puitteissa. Näin pitää tietysti jokaisessa maassa tehdä ja siten eurokriisi on megatrendi kaikille euroalueen valtioille.
Maailmanlaajuista kehitystä ja vuosikymmenien tulevaisuutta tarkasteltaessa eurokriisi on pikemminkin heikko signaali. Taustalla on silloin eurokriisiä paljon laajempi prosessi ja näkökohdat, joihin on kiinnitetty toistaiseksi liian vähän huomiota. Laajempaa tapahtumaketjua on kansanomaisesti kutsuttu maailmanlopuksi ja sen on tähän saakka arvioitu sisältävän ainakin kaksi toisiaan tukevaa prosessia, joita voidaan nimittää ympäristökatastrofiksi ja sosiaaliseksi katastrofiksi. Ne vahvistavat useimmiten toisiaan.
Ympäristökatastrofin tunnetuin osa on viime vuosina ollut ilmastonmuutos. Sen rinnalla vähemmän huomiota ovat saaneet esimerkiksi veden ja metsien loppuminen, aavikoituminen, merten saastuminen sekä lajien sukupuutot. Ympäristökatastrofin peruspiirre on luonnon tuhoutuminen ja ihmiskunnan resurssien hupeneminen sen johdosta. Sosiaalisen katastrofin painopisteinä on pidetty toistuvia nälänhätiä ja köyhyyttä. Näitä vähemmän on kauhisteltu esimerkiksi kaupungistumista, kulkutauteja ja väkivaltaisuuksia.
Sekä ekologisen, että sosiaalisen katastrofin vahva perussyy on voimakas väestönkasvu, johon ei tohdita puuttua sen poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi. Toinen seikka, johon on kiinnitetty liian vähän huomiota, on prosessien toisiaan kiihdyttävä luonne. Jos joskus saavutetaan kiistaton yksimielisyys koko planeettaa uhkaavasta suurtuhosta, on prosessi edennyt liian pitkälle ja liian nopeaksi, eikä mitään ratkaisevaa ehditä silloin enää tehdä.
Miten tämä liittyy eurokriisiin?
Käyty kiistely paljastaa, miten Eurooppakin ajautui kriisiin ja miten se nyt käyttäytyy kriisissä. Kohteliaisuus, lupausten pitäminen, säästäväisyys, luottamus, sovitun noudattaminen ja yhteisöllisyys heitetään syrjään. Nykyinen konflikti on odotettavissa olevien uhkien rinnalla tietysti mitätön. Mutta maanosamme ylvästelee usein hyvätapaisuudellaan ja nyt tämä naamio on – taas kerran – riisuttu. Tämä ei lupaa hyvää. Eurokriisi on heikko signaali, maailmanlopun pienoismalli, josta pitäisi ottaa opiksi.
Olemme tilanteessa, jossa eurooppalaista alitajuntaa hiertää jo nyt syvä epävarmuus seuraavien sukupolvien elinoloista. Miten käyttäytyy viimeistä päiväänsä elävä ihmisyksilö? Hän ottaa irti rippeet elämän iloista ja ajattelee korkeintaan lähiomaisiaan. Eurooppa ei ole vielä perhe, puhumattakaan siitä, että maailma olisi sellainen. On odotettavissa, että se pahempi kriisi iskee lähimpien vuosikymmenten aikana jokaiseen henkilökohtaisesti. Silloin maailma ei ole sopuisa suku, vaan riitaisa perikunta, jonka jokaista jäsentä huolestuttaa oma napa.
Tällä tavoin ekologisen ja sosiaalisen katastrofin rinnalle pulpahtaa moraalinen katastrofi, joka estää yhteisen rintaman planeetan pelastamiseksi. Se on viimeinen niitti, joka sinetöi tuhon. Moraalinen katastrofi vahvistaa kahta muuta, ekologista ja sosiaalista katastrofia. Globaali luottamus pitäisi luoda ennen tuota tilannetta, ennen kuin kriisi etenee siihen vaiheeseen, jolloin se iskee jokaisen yksilön arkipäivään. Silloin ollaan armotta myöhässä. Yhteinen luottamus pitää luoda aikaisemmin, silloin kun hätä ei ole vielä suurimmillaan ja karannut käsistä. Pelastus ei löydy Rion kokousten kaltaisissa kesätapahtumissa. Ne ovat säälittäviä farsseja. Ratkaisua ei toteuteta pelkillä puheilla, vaan teoilla ja yhteisen rintaman synnyttää helpoiten yhteinen vihollinen.
Yhteinen vihollinen on olemassa. Se on planeettaa nakertava katastrofi, joka ei ole vasta tulossa vaan jo menossa. Me pidämme selviönä, että kun maanjäristys, tulva tai tulivuorenpurkaus koettelee jotakin maata tai paikkakuntaa, kutsutaan armeija apuun. Tätä mallia pitää radikaalisti laajentaa. Meidän pitäisi käyttää suurissakin asioissa selkeää, tarjottimella olevaa ratkaisua. Maailman armeijat on yhdistettävä ja niille annettava tehtävä, joka on mittavampi kuin yksikään yksittäinen sota koskaan on ollut. Tavoitekin lienee eettisesti hyväksyttävä: Pelastakaa Maa. Pitää reagoida tosiasioihin eikä aristella johtopäätöksiä tehdessä. Viivyttelevä puolustustaistelu ei riitä enää. Tarvitaan vastahyökkäys ja salamasota.

Millainen olisi kestävä maapallo?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Yhteyksien kirjassa, jonka on toimittanut Tuula Helne ja Tiina Silvasti, KELA:n tutkimusosasto, 2012. Kirjassa on 26 artikkelia, 297 sivua. |

Tarkastelkaamme ongelmaa tuhansien vuosien aikavälillä. Näkökulmani ja perusteluni eivät ole uskonnollisia vaan pikemminkin tieteellisiä, faktoihin nojautuvia. Aloitan lopusta, vastauksesta otsikon kysymykseen.
Ihanne ja tavoite
Tulevaisuuden kestävä maapallo voisi olla jättiläismäinen avaruuden taideteos, mutta planeetalla asuisi silti myös ihmisiä. Tämä huomautus on välttämätön, koska ihmisvapaa maapallo olisi kaunis ja kestävä automaattisesti, ihmisillä kansoitettu ei.
Ihmiset olisivat vallanneet maa-alasta noin puolet. Toinen puolisko olisi suojelualuetta, se olisi anteliaasti jätetty miljoonille muille alkuperäislajeille. Nuo evoluution saatossa kehittyneet lajit eläisivät suojelualueilla luonnollisissa oloissaan. Suojelualueita olisi montaa sorttia – sademetsistä arktisiin jäätiköihin ja aavikoihin, vuoristoista tasankoihin, koralliriutoista syvänteisiin. Jokaiselle lajille olisi varattu riittävät alueet niiden elinolojen ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Suojelualueet muodostaisivat koko planeetan yli ulottuvan, katkeamattoman ja riekaleisen räsymaton.
Ihmisten lukumäärä olisi noin miljardi ja säilyisi vakiona vuosisadasta seuraavaan. Erilaiset kulttuurit eläisivät rinnakkain, muodostaisivat kaikille mantereille mosaiikkimaisia, rikkaita kudelmia. Maapallolla puhuttaisiin tuhansia kieliä. Rakentaminen, tavat ja taide kehittyisivät kaikkialla paikallisia näkemyksiä seuraillen. Sotia tai muita rikollisluontoisia ongelmia ei olisi. Ihmiskunnalla olisi työkalunaan kehittynyt tekniikka, mutta se ei kuormittaisi luontoa, vaan muodostaisi oman suljetun kiertonsa. Kaikki käytetty energia olisi loputonta ja saasteetonta, auringosta tai muista fuusioista alun perin saatua. Energian ja materian häviämättömyyden lait toimisivat. Ikävää työtä ei tarvitsisi tehdä. Tekniset orjat olisivat kaikkien palveluksessa.
Aika kuluisi erilaisten opintojen, pelien, esteettisten ja muiden henkisten harrastusten parissa. Kaikkialla vallitsisi harmonia, maailman merkittävät muutokset olisivat verkkaisia maininkeja. Kaikissa määrällisissä suhteissa kasvu olisi pysähtynyt. Väkiluku olisi vuosisadasta toiseen vakio, samoin ihmisten varallisuudeksi kutsuttu pääoma. Varallisuus olisi vain välttämätön, kaikkien ulottuvilla oleva väline, ei itseisarvo, statuksen merkki tai vallan symboli. Ihmiset kyllä kilpailisivat mutta heidän arvostuksensa muodostuisivat henkisin, ei aineellisin perustein.
Kuka ratkaisee?
Maapalloa ovat kohdanneet menneisyydessä hurjat mullistukset, joista yksi tuhosi dinosaurukset. Siitä on 65 miljoonaa vuotta ja sen arvellaan aiheutuneen asteroidin törmäyksestä Jukatanin niemimaalle. Sittemmin planeettaamme ovat muokanneet jääkaudet, vuoristojen muovautumiset, mannerlaattojen liikkeet, tulivuorten purkaukset, suuret maanjäristykset ja tsunamit. Meidän ei pidä välittää niistä, koska emme mahda niille mitään ja ne ovat vähäisempiä häiriöitä kuin nyt etenevä katastrofi.
Ajankohta tuhansien vuosien päässä on kaukana yksilön elinajalla mitattuna, mutta maapallon suurten mullistusten mittakaavassa se on vain nykyhetken osa. Siksi on mielekästä kysyä: kuka ratkaisee, mikä on maapallon luonne vaikkapa vuonna 4024? Kenellä on vastuu? Entä valta?
Ratkaisu ei ole jonkun maapallon ulkopuolisen tahon käsissä, ei paha eikä hyvä. Pelastajaksi tai tuhoajaksi ei ilmesty pienten vihreiden ukkeleiden UFO- armeijaa, ei liioin yliluonnollisia voimia. Ratkaisija ei myöskään ole vuorigorillojen harvalukuinen heimo, eivät edes maapallon kaikki eliölajit yhdessä. Paljastettakoon siis totuus, ilman paatosta ja dramatiikkaa: ihmiskunta – siis ihmislaji – päättää, millainen maapallomme on vuonna 4024. Varmaa on, että planeetta hyrrää edelleen akselinsa ympäri, kuu kieppuu pallomme ympärillä ja molemmat taivaankappaleet kiertävät vielä silloinkin aurinkoa. Aurinko paistaa kuten nytkin. Lähes kaikki muu on epävarmaa ja valitettavasti huolestuttavaa.
Se huono vaihtoehto
Onnettomasta tulevaisuudesta on puhuttu niin kauan ja paljon, että alkaa haukotuttaa. Mutta kun ei mitään tai ainakaan tarpeeksi tapahdu, pitää saarnaa jatkaa.
Jos kehitys etenee pienin viilailuin kuten tähän saakka, kiihtyy maapallon tuhoutuminen, koska olemme labiilissa eli epävakaassa tilassa. Labiilille tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toisiaan, sen vuoksi prosessi ensin kiihtyy ja sitten tyssää täydelliseen tuhoon. Esimerkki tällaisesta tilasta on kaatuva keppi. Sen kaltevuuskulman lisäys vahvistaa kaatavaa momenttia ja momentin voimistuminen taas kaatumisen kiihtyvyyttä – simppeli juttu siis.
Maapallon tapauksessa toisiaan vahvistavia tekijöitä on enemmän kuin kaksi: viljelysmaan vähentyminen, kulttuurien näivettyminen, lajien sukupuutot, metsien kato, väestönkasvu, ilmastonmuutos ja valitettavan monet muut asiat. Useimmiten ne tukevat toisiaan ja siten kiihdyttävät muutosta. Joskus ne hillitsevät katastrofia. Ihmisten massakuolemat ovat esimerkiksi luonnon kannalta yhtä myönteisiä tapahtumia kuin bakteerien nitistäminen on ollut ihmiselle suotuisaa. Tuhoa hillitsevien takaisinkytkentöjen määrä on kuitenkin nykymaailmassa vähäinen ja toisiaan kiihdyttävien tuhovaikutusten ylivalta ilmeinen.
Millainen on odotettavissa oleva väistämätön lopputulos? Ensin maailma ylikansoittuu. Tästä seuraa joukko sosiaalisia ja ympäristöllisiä ongelmia, jotka kiihdyttävät toisiaan. Olosuhteet muuttuvat yhä surkeammiksi ja tuloksena on nykyistä paljon köyhempi ja kalutumpi taivaankappale. Epätoivoinen ryöstäminen ja sotiminen kiihtyvät, kunnes elollisen luonnon lajirikkaus on näivettynyt murto-osaan nykyisestä. Elämää ylläpitävät alueet kutistuvat ensin ja hajoavat sitten pieniksi saarekkeiksi, nälkäkuolemat, väkivalta ja muut sosiaaliset suoneniskut kutistavat väkiluvun uudelleen ja auttavaa tekniikkaa yritetään ylläpitää hädässä, turhaan ja liian myöhään. Niinpä jäännös, sirpaleiksi hajonnut tulevaisuuden ihmiskunta kiroaa tämän päivän porukan hornan tuuttiin. Heistä on käsittämätöntä, että näin typerä joukko on joskus huseerannut maapallolla.
Ala siinä sitten kehitellä parempaa tulevaisuutta. Elollista luontoa ei hetkessä polkaista uudeksi avuksi. Ei tästä nyt enempää. Tuli kai selväksi?
Hukkuvan oljenkorsi
Onko joku joskus sanonut, että tosiasiat pitäisi tunnustaa?
Valtioiden päämiesten, Euroopan unionin, YK:n, paavin, niin kutsutun älymystön mutta ennen muuta median pitäisi heti työntää sivuseikoiksi jaarittelu taloudellisista kriiseistä, ihmisoikeuksista, terrorismista, sodista ja kaikesta siitä, johon valtaosa huomiostamme nykyisin kohdistetaan – siis nimenomaan kohdistetaan eikä kohdistuu.
Pitäisi uskoa, että keppi kaatuu ja reipastua pikaisesti sen tukemiseen. Ei ole vuosisatoja, on vain vuosikymmeniä aikaa korjata tilanne. Tällä en tarkoita, että olisimme silti varmasti ajoissa. Voi olla, että olemme nyt jo myöhässä. Maailmanloppu ei ole tulossa vaan menossa.
Jotta selvittäisiin, ehdotan seuraavia rinnakkaisia, toisiaan täydentäviä keinoja.
1. Sodanjulistus
Maailman varustelumenot ovat 1,5 triljoonaa dollaria vuodessa. Ne kaikki ovat suunnatut joko resurssien puolustamiseen tai niiden valtaamiseen. Itse maapallon ja maailman hyvinvointia näillä varoilla ei edistetä lainkaan, nehän panostetaan aseiden valmistukseen, suunnitteluun ja tutkimustyöhön, aseiden käyttöön ja käytön kouluttamiseen, henkilökunnan palkkoihin ja tarvittaviin rakennuksiin. Hyödyllisiksi katsottuina lopputuloksina – talouskielellä tuottoina – ovat suurehkot ja pienemmät sodat, joita käydään eri puolilla maailmaa. Niissä tuhotaan aseita, rakennuksia, tavaraa, ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Tähän toimintaan näitä resursseja tarvitaan. Kapasiteetin tarkoitus on sotia, hävittää ja tappaa. Loppusumma on negatiivinen – aina.
On syytä huomata, että tällainen vahingollinen porukka – sotajoukot – on ihmiskunnan resurssi. Sen vahingollisuus ei ole itsestäänselvyys. Todennäköisesti koko tuo sinänsä kunnollinen henkilökunta lankeaisi kiitoksen hurmokseen, jos joku keksisi sille hyödyllistä tekemistä.
Niinpä kaikki nuo resurssit tulisi yhdistää ja käyttää maapallon hyväksi. Se edellyttäisi ihmiskunnalta poliittista päätöstä. Uusia menoja ei syntyisi, vain vanhojen kustannusten uudelleen suuntaamista. Lyökää kättä, sotajoukot!
Armeijat ovat tottuneet kuriin ja nopeaan toimintaan. Ne tottelevat ja toteuttavat annetut tehtävät tehokkaasti. Ne edellyttävät medialta propagandaa puuhiensa tueksi, eivät siedä kantelupukkien akkamaista narinaa pikkuvirheistä. Niiden piirissä ei järjestetä äänestyksiä jonninjoutavista asioista vaan totellaan. Ne panevat toimeksi ja saavat aikaan. Nämä ovat tämän ensimmäisen, kaikkein kiireisimmän toimijan erityisiä ominaisuuksia ja etuja. Siispä: kaikille maailman armeijoille annettakoon yhteinen uusi tehtävä: pelastakaa planeetta uhkaavalta tulevaisuudelta.
Millaisia nuo uudet tehtävät sitten yksityiskohtaisemmin olisivat? Vain yksi esimerkki:
Metsittäkää Sahara! Aikaa kymmenen vuotta! Hopi, hopi! Toimikaa!
Saharan metsittämisen hinnaksi on laskettu 250 miljardia dollaria vuodessa. Se olisi kuudennes armeijoiden nyt käyttämistä kuluista. Sillä saataisiin imetyksi takaisin noin kolmannes ihmiskunnan nykyisistä, vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä takaisin. Rinnalle tarvittaisiin siis paljon muita toimenpiteitä. Resursseista jäisi vielä käyttöön viisi kuudennesta, eivätkä tarvittavat toimet Saharaan loppuisi.
Toteuttajat
Tämä ensimmäinen operaatio, terveystermeillä ensiapu, on maailman poliittisten johtohenkilöiden hommia. Jos tällainen päätös tehtäisiin, ei olisi odotettavissa maailmanlaajuisia mielenosoituksia, joissa sotajoukkoja vaadittaisiin sotimaan toisiaan vastaan, toteuttamaan kuuliaisesti alkuperäistä tarkoitustaan. Oletan, että päällepäsmärit saisivat tällaisesta ratkaisusta osakseen kansanjoukkojen suosionosoitukset ja tuen.
2. Vallankumous
Edellinen keino oli potilaalle poliklinikalla annettava kiireinen ensiapu. Seuraavaksi esittelen vallankumouksen, joka vastaa rutiininomaista sairaalahoitoa. Se olisi astetta rauhallisempi kuin sodanjulistus, mutta sen tulokset olisivat pysyvämpiä. Sen avulla saavutettaisiin stabiilin, vakaan tilan mahdollisuus. Stabiili on labiilin tilan vastakohta. Kärjestään roikkuva keppi on stabiilissa tilassa. Jos sitä pyrkii tasapainosta horjuttamaan, se tavoittelee alkuperäistä tilaansa sitä voimakkaammin, mitä kauemmas se väkisin siirretään. Niin biosfäärikin toimi ennen ihmistä.
En tarkoita tässä vallan kumousta vaan tekniikan kumousta. Luvun otsikossa on virhe, mutta tunnettu sana kertoo paremmin, mistä on kysymys. Tekniikankumous olisi oikeampi sana. Ehdotuksena on siis koko tuotantotekniikan (ja samalla kulutustekniikan) tavoitteiden uusiminen. On luotava uusi tuotanto ja kulutus, joka ei saastuta eikä kuluta luonnonvaroja. Asia on monipiippuinen, mutta eri alojen uudistukset pitää saada tukemaan toisiaan. Uusia tavoitteita palveleva tekniikka on olemassa, sitä ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain päämäärän uusi valinta, suunnan muutos. Politiikkaa taas, ohimennen sanottuna.
Eräs varteenotettava vaihtoehto on, että aletaan rakentaa kaupunkeja uudella periaatteella ja restauroidaan samalla tavoin olemassa olevia. Kutsukaamme näitä uusia alueita ekokaupungeiksi.
Rakentamalla ekokaupunkeja kytkemme automaattisesti tekniikan eri osa-alueet toisiinsa. Uusi periaate heijastuu paitsi ympäristöön ja tuotantoon, myös koulutukseen ja koko elämäntapaan. Tarkastelkaamme nyt lyhyesti näiden kummajaisten erityisiä piirteitä, kiskokaamme ekokaupungit teoriasta konkretian paljastavaan valokeilaan.
Elintarviketuotanto
Ekokaupunki tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Tällä tavoin vältytään kuljetuksen aiheuttamilta kustannuksilta ja ympäristöhaitoilta. Osa ruoasta, viljavilla seuduilla enintään kymmenen prosenttia, tuodaan kaupungin ulkopuolelta. Asukkaat syövät tuoreempaa ruokaa kuin muualla. Kala-altaita ja kasvihuoneita rakennetaan ja käytetään myös paljon.
Energia
Ekokaupunki tuottaa itse energiansa saasteettomilla menetelmillä. Energian lähteitä ovat tuuli, aurinko, maalämpö ja biopolttoaineet. Tarpeellinen osa kaupungin pinta-alasta varataan energiantuotantoon. Kaupunki on kokonaisuudessaan sähköistetty. Hiiltä ja öljyä ei kumpaakaan polteta.
Tietotekniikka
Ekokaupunki varustetaan uudenaikaisella tietoliikenteen verkolla ja kalustolla. Kaupungissa on lukuisia tiloja, joissa sen asukkaat voivat olla monipuolisesti ja audiovisuaalisesti yhteydessä kaupungin ulkopuolelle. On varauduttava siihen, että kaupungin asukkaista valtaosa on korkeasti koulutettuja kansalaisia, joiden työnantaja on kaupungin ulkopuolella. Etätyö on arkea. On toivottavaa, että kaupunkiin asettuu myös uusia ekokaupunkeja suunnittelevia ihmisiä. Suuri osa kaupungin ulkopuolisille tuottamasta lisäarvosta on ei-materiaalista. Tietotekniikka ei rajoitu informaation siirtoon, vaan ohjaa kaupungin monia toimintoja, kuten energiantuotantoa, samoin henkilö- ja tavaraliikennettä.
Vesihuolto
Kaupunkiin rakennetaan täysin kiertävä vesihuolto. Jätevedet käsitellään portaittaisilla, biologisilla ja kemiallisilla puhdistusmenetelmillä, jolloin kaikki käytössä ollut vesi palautetaan riittävän puhtaana maaperään. Juomavedeksi ja ruoanlaittoon käytetty vesi puhdistetaan aina sadevedestä. Kaupunki on omavarainen, mitä vesihuoltoon tulee. Vesijohtoa kaupungista ulos tai kaupunkiin ei tarvitse rakentaa.
Orgaaninen jäte
Kaikki orgaaninen jäte poltetaan energiaksi tai kompostoidaan ja palautetaan multana pelloille. Kompostoinnissa sovelletaan monipuolista, alan uusinta tekniikkaa. Koko orgaanisen massan tuottama jäte kierrätetään. Vainajien ruumiista syntyvä tuhka sirotellaan pyhille, luonnonkauniille ja hiljaisille alueille. Maasta on orgaaninen massa noussut ja sinne se palautetaan.
Epäorgaaninen jäte
Kaupungissa käytettävät välineet, kuten kulkuneuvot, televisiot ja jääkaapit, valmistetaan kaupungin ulkopuolella ja tuodaan kaupunkiin ajanmukaisin kuljetustavoin. Vanhoista ja rikkoutuneista tuotteista syntyvä jäte palautetaan jäännöksettä samalla tavalla. Metalli ja muovi muokataan uudelleen tuotannon raaka-aineeksi kaupungin ulkopuolella. Uudelleenkäsittely edellyttää suuria, keskitettyjä laitoksia ja uudelleenkäsittelyssä tarvittavat raaka-aineet kerätään kymmenistä tai sadoista kaupungeista. Tulevaisuudessa jäte lähetetään kierrätyskeskukseen magneettilevitaatiota käyttävän tyhjiöputken läpi. Tietysti: joku yksittäinen kaupunki voi erikoistua juuri kierrätysmateriaalin jalostukseen, jolloin se saa raaka-aineensa tyhjiöputken kautta useista lähteistä.
Henkilöliikenne
Kaupunkiin rakennetaan moderni henkilöliikenteen verkko. Se perustuu paikalliseen GPS-verkkoon, pieniin sähköisiin kulkuneuvoihin ja sähköiseen joukkoliikenteeseen. Ekokaupungissa ei ole polttomoottorilla toimivia henkilöautoja. Pienet ajoneuvot liikkuvat vaakahissien lailla automaattisesti paikasta toiseen ja koko liikennejärjestelmää ohjataan elektronisesti yhteisestä keskuksesta. Henkilöliikenteen kokeilu on tärkeä erityisesti siksi, että hankitaan kokemuksia saman mallin toteuttamiselle paljon suuremmissa, jo olemassa olevissa kaupungeissa.
Tavaraliikenne
Tavaraliikenne käyttää pääasiassa samaa verkkoa kuin henkilöliikennekin. Kaupunkiin rakennetaan aluksi kokeilumielessä maanalainen putkisto joidenkin kauppojen välille, jolloin voidaan kokeilla pienessä mittakaavassa magneettilevitaation soveltuvuutta tavarakuljetukseen tyhjiöputkissa. Tämä ei ole kaupunkien kannalta tarpeellista heti, vaan näin tutkitaan mallia laajempia ratkaisuja valmisteltaessa. Tulevaisuuden visio on kuitenkin, että tavara liikkuu eristettynä putkissa kuten viemärijäte, maakaasu ja vesi nykyisin.
Rakennukset
Rakennuksiin sovelletaan kaikkia ekologisen rakentamisen periaatteita. Tämä tarkoittaa, että käytetään mahdollisuuksien mukaan paikallisia rakennusaineita, rakennuksista tehdään muunneltavia ja materiaalit ovat joko uusiutuvaa puuta tai sitten erittäin pitkäikäisiä elementtejä, joita voidaan tarvittaessa paikkailla ja jotka voidaan tarvittaessa käyttää uudelleen uusissa rakennuksissa. Lämmitysenergian säästöön ja muuhunkin energian kulutukseen kotitaloudessa kiinnitetään erityistä huomiota.
Vanhat kaupungit
Vanhoja kaupunkeja on aina paljon enemmän kuin rakenteilla olevia. Siitä syystä niihin pitäisi vielä kauan kiinnittää enemmän huomiota kuin uudiskaupunkeihin. Kaikki edellä sanottu toteutetaan niissä samalla tavoin kuin uudiskaupungeissakin, mutta purkutraktoria käytetään hienovaraisesti. Kaupunkien infrastruktuurit uudistetaan samalla tavoin kuin siirryttäessä hevosesta autoon tai kaivosta vesijohtoon. Talojen lämmöneristyksiä parannetaan, mutta taloja ei pureta. Merkittävin uudistus on kuitenkin, että purettavienkaan rakennusten tilalle ei välttämättä rakenneta uusia, vaan pohditaan mieluummin alueelle perustettavaa lammashakaa. Hengitysreikien aukaiseminen kaupunkien keskustaan on suotavaa ja mahdollista uuden tiedonsiirtotekniikan ansiosta.
Toteuttajat
Edellä esitetyt toimenpiteet eivät ole vuosien, vaan useamman vuosikymmenen aikana toteutettavia uudistuksia. Ne tukeutuvat vahvasti poliittisiin päätöksiin, mutta toteuttajana on koko elinkeinoelämä, uudesta koulutuksesta huolehtivat yliopistot ja ennen muuta tarvitaan asiaan myönteisesti suhtautuvat päättäjät ja virkamieskunta. Näiden uudistusten kautta koko teknosfääriksi kutsutun kerroksen tavoitteet muuttuvat. Perustavoite ei ole enää rihkaman kauppaaminen vaan pysyvän struktuurin pystyttäminen planeettamme pinnalle.
3. Arvojen murros
Pysyttelen vielä terveydenhoidon analogiassa. Edellä on käsitelty ensiapua ja sairaan parannusta. Tämä ei vielä riitä. Tarvitsemme kestävän tilanteen luomiseksi myös ehkäisevän terveydenhoidon. Ihmiskunnan arvojen tulisi muuttua nykyisistä. Puutun tässä vain kolmeen merkittävimpään asiaan, jotka yhdessä ohjailevat pienempiä ratkaisuja.
Perustava etiikan muutos
Kaikkein perustavin muutos on etiikan muutos ihmiskeskisestä elämäkeskiseksi. Se tarkoittaa, että eettistä arvopohjaa, sen teoriaa ja käytäntöä ei enää pidä luoda vain ihmisten keskinäisiä suhteita ja vaikutuksia tarkastellen. Ratkaisun eettisyyttä arvioitaessa ja toiminnan tuloksia vertailtaessa pitää pohtia ratkaisun merkitystä paitsi ihmisille, myös kaikelle muullekin elolliselle.
Tämä asenne on vain erään pitkäaikaisen filosofisen kehityksen lopputulos. Joskus ihmisyyden alkuhämärässä yksilö ja oma perhe oli oikeutettu taistelemaan olemassaolostaan kaikkia muita vastaan kaikin käytettävin keinoin. Se oli luonnontilan aikaa. Villieläimet elävät siten edelleen, eikä niiden käytöstä pidetä moraalittomana. Sen sijaan ihmisten käyttäytyessä ”viidakon lakien” mukaisesti moraali astuu kuvaan. Myöhemmin puolustettava joukko on laajentunut perhettä ja sukua suuremmaksi: ensin heimoksi, sitten kansaksi, kulttuuripiiriksi, uskontokunnaksi tai roduksi. Nykyisin puhutaan jo yleisesti koko ihmiskunnasta eettisten ratkaisujen subjektina ja objektina. Biosfäärin hyvinvoinnista yhtenäisenä kokonaisuutena emme kuitenkaan puhu. Olemme vielä raakileita, ajattelumme on tässä suhteessa keskeneräistä.
Perustava ja väistämätön muutos tulee, mutta liian hitaasti. Sen tunkeutuminen länsimaiseen ajatteluun vallanhimon ja talouskasvun ohi – käytöksen hyväksytyksi ohjenuoraksi – vie aikaa. Se ei tapahdu viikoissa eikä vuosissa, vaan sukupolvien uudistuessa. Siksi muutoksen rinnalle on tuotava ensiapu ja sairaanhoito. Niistä kirjoitin jo edellä.
Väkiluku
Sitten on muutamalla sanalla kajottava kaikkein herkimpään asiaan, joka on perussyy kaikelle muulle kurjuudelle ja jota virheellisesti perustellaan ihmisoikeuksilla: väestönkasvuun. Maailman väkilukua tulisi pienentää nykyisestä noin kuudennekseen ja sen jälkeen se tulisi säilyttää vakiona. On painokkaasti todettava, että muuhun ei ole oikeutta, ei ihmisoikeutta eikä muutakaan. Väkiluvun on kiistatta tasaannuttava joskus, mutta oikeasta määrästä ja ajankohdasta voidaan esittää erilaisia ja keskenään eriäviä käsityksiä. Tämä on myös elämäkeskisen etiikan väistämätön seuraus.
Väkiluvun vähentäminen inhimillisin keinoin on paljon hitaampi prosessi kuin sen kasvattaminen. Jos sukupolvi toisensa jälkeen edettäisiin siten, että keskimääräinen lapsiluku olisi 1,8, kestäisi 500 vuotta ennen kuin miljardin tavoite saavutettaisiin. Tuo olisi vähentämisen taso, joka ilman mittavia rähinöitä pystyttäisiin ehkä ottamaan ohjenuoraksi. Silloin pitäisi aloittaa heti. Politiikka edellyttäisi maailmanlaajuista kampanjaa ja perusteluja. Perustelut olisivat puhtaasti eettiset ja nojautuisivat eri sukupolvien keskinäiseen oikeudenmukaisuuteen ja tietysti elämäkeskiseen etiikkaan.
Sen sijaan epävarmaa on, olisiko tuo muutos tarpeeksi voimakas toimenpide. Maapallon ihmiset kuluttavat enemmän ja enemmän, ja laskelmien mukaan jo nykyisen väestön tarpeisiin tarvittaisiin useampia maapalloja. Välttämättömän muutoksen mittavuus voidaan selvittää analyyseillä ja havainnoilla. Mutta selkeä vaatimus on, että maailmanlaajuisesta perhepolitiikasta on tehtävä sopimus heti. Väestönkasvun pysäyttäminen ja sitä seuraava väkiluvun alasajo on moraalisten vaatimusten ykkönen. Sille ei ole vaihtoehtoja, rinnakkaisia lisävaatimuksia kylläkin.
Vielä konkreettinen mielikuva maankäytöstä: maata olisi stabiilissa tilanteessa noin 7 ha henkeä kohden. Siihen kuuluisivat kaikkien ikiomat tontit, yhteisessä käytössä olevat alueet, liikenneyhteydet, maa- ja metsätalouden sekä energiantuotannon vaatima ala, kaikki virkistysalueet, metsästysmaat, käyttökelvottomiksi todetut joutomaat, kylät ja kaupungit. Väentiheys olisi osapuilleen sama kuin Suomessa nykyisin tai maapallolla 80 vuotta sitten, maapallon väkiluvun ollessa kaksi miljardia. Noissa tulevissa olosuhteissa ei olisi mitään hätkähdyttävää. Nykyisissä on.
Ihmiskunnan uusi tavoite
Miten ihmiskunta elää uusissa oloissa? Mitkä ovat sen perimmäiset tavoitteet? Entä ihmisten keskinäiset suhteet?
Kuvitelkaamme, että tuo miljardin ihmisen joukko, joka on vallannut puolet maa-alasta käyttöönsä, pysyy samansuuruisena ja asuu samalla alueella vuosisadasta toiseen. Onko sen elämä tylsää? On ehdottomasti, mikäli sen arvomaailma on sama kuin nykyisen ihmiskunnan. Juuri siksi arvojärjestyksen onkin muututtava: ettei olisi tylsää.
Arvomaailma ei ole biologinen ominaisuus. Biologisia ominaisuuksia ovat seksuaalisuus, korkean paikan kammo, jännityksen tarve, kilpailuvietti, turvallisuuden kaipuu, omien perheenjäsenten puolustaminen ja lukemattomat muut asiat. Ei niitä sinänsä kannata lähteä pahemmin peukaloimaan. Sen sijaan kaikkia niitä voi vähän viilailla ja suunnata propagandan avulla uusille urille. Laumaeläimen peruspyrkimys on olla muiden kaltainen ja siten myös biologinen ominaisuus. Arvomaailma on yhteinen kulttuurinen valinta.
En ehdota vahvaa propagandaa ihmisten ohjailemiseksi. Ehdotan nykyisestä, vahvasta ja vahingollisesta propagandasta irtautumista, ellei muuten niin pakolla. Mihin meitä lykätään koko ajan kuin pyssyä käärmeen sukaksi?
Meitä ajetaan uskomaan, että media kertoo puolueettoman totuuden maailmasta. Meille vakuutetaan, että kaikkinainen kasvu on autuaallista. Meitä riivataan erilaisilla iskulauseilla, kuten kansainvälinen kilpailukyky ja rahan autuus. Meille uskotellaan, että pinnallinen monikulttuurisuus on suurenmoista, metropolit ovat ihania, muotivillitykset välttämättömiä ja sitä rataa. Jokainen voi tarkemmin ajatellessaan havaita lisää tällaisia ”totuuksia”.
Ehdotan päättäväistä irtautumista kaikesta tuosta moskasta. Suunnatkaamme biologiset tarpeemme uudelleen. Jos tunnet korkean paikan kammoa, kieltäydy määrätietoisesti katselemasta alaspäin. Suuntaa kilpailuviettisi terveellä tavalla, ei sillä tavoin kuin käsketään vaan siten, ettet tuhoa planeettaa. Jos haluat muiden arvostusta hanki se sellaisilla keinoilla, jotka todella ovat arvokkaita, älä esimerkiksi kasaamalla itsellesi tavaraa. Opettele näkemään sinua ympäröivän tekopyhyyden todellinen luonne.
Toteuttajat
En usko, että vanhat jäärät muuttavat arvomaailmaansa. Se on nuorten ja tulevien sukupolvien missio. Prosessi kestää sukupolvia, mutta se on välttämättömyys, sillä uudenlainen ihmiskunta tarvitsee uudet arvot voidakseen säilyttää tulevaisuuden stabiilin tilan. Se on ehkäisevää hoitoa, huolehditaan, ettei vanha tauti puhkea uudelleen.
Kiire
Toivon, mutta en silti usko, että edellinen toteutuu. Nekin ihmiset, jotka ovat edellisistä tavoitteista samaa mieltä, eivät useimmiten ole valmiita myöntämään erästä keskeistä asiaa. Kiirettä.
Ellemme toimi nopeasti, olemme myöhässä. Keppi on silloin jo liian kallellaan.

Oljenkorsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 1/2012 |

Maailmankaikkeudessa on todennäköisesti miljoonia sellaisia planeettoja, joilla on joskus ollut, on paraikaa tai tulee joskus olemaan tietoista, tekniikkaa soveltavaa elämää. Tekninen kausi on avaruuden kehityksen ilmeinen faasi, joka maapallolla on jatkunut puolisen miljoonaa vuotta, jos kivikirves lasketaan tekniikan ja ihmisen alkupaukuksi. Oletan, että luonnonlakien johdosta elämä on kaikkialla perusrakenteeltaan samanlaista kuin Linnunradassa ja silloin siihen kuuluu väistämättä kilpailu. Siitä johtuen voidaan jossain vaiheessa ajautua tilaan, jossa maapallo on nyt. Tämä kehitysvaihe edellyttää planeetan hallitsevalta lajilta älyn lisäksi viisautta – ilman sitä käy huonosti. Nokkelien törppöjen isännöimät planeetat karsiintuvat. Se on avaruuden darwinismia.
Me olemme nyt tuon karsinnan käännepisteessä, sillä maapallo on labiilissa tilassa. Tuolle tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toistaan ja tämä aiheuttaa prosessin voimakkaan kiihtymisen. Maapallolla nuo tekijät ovat erilaisia ympäristökatastrofeja ja sosiaalisia katastrofeja. Jokainen tuleva vuosi vie planeettaa edellistä nopeammin kohti tuhoa. En tarkoita taivaankappaleen hajoamista, vaan elämän romahdusmaista köyhtymistä, kulttuurien kuolemaa ja jäljelle jäävää kituvaa raatoa, joka vasta vuosimiljoonien aikana, hitaasti ja vaivalloisesti saattaa joskus puhjeta toiseen kukoistukseen. Tämä ei ole uutinen.
Maapallo on potilas, ihmiskunta sen tauti. Olennainen kysymys: voisiko ihminen sittenkin ryhtyä lääkäriksi? Vastaukseni on empivä, mutta varovaisen myönteinen. Se edellyttäisi kolmea, terveydenhoidosta tuttua toimenpidettä: pikaista ensiapua, parantavaa hoitoa ja sitä seuraavaa ennaltaehkäisyä. Taudin tila pitäisi ensin tunnistaa. Pahin ongelma on hyväuskoisuus, niinpä aika loppuu huomaamatta.
Ensiapu
Ensiapua antavat onnettomuuksissa reippaat palomiehet tai ambulanssikuskit, eivät pillerireseptejä kirjoittavat sisätautilääkärit. Apu tarvitaan heti ja tehokkaasti. Sitä maapallo kaipaa nyt ja ihmiskuntakin tarvitsee, vaikka ei asiaa huomaakaan. Avun antajaksi on olemassa valmis porukka, jota ei ole opetettu sievistelemään eikä jahkailemaan: maailman armeijat. Niiden yhteinen isku tulevaisuuden uhkien torjumiseksi olisi ainoa riittävän tehokas toimi. Valtioiden yhteiset varustelumenot ovat noin 1.500.000.000.000 euroa vuodessa, se on henkilökunnan palkkoja, rakennuksia, aseita. Kuudennes tuosta summasta riittäisi esimerkiksi Saharan metsittämiseen. Maailmanlaajuinen liikekannallepano uhkaavia vaaroja vastaan olisi siis ensimmäinen hätätoimi. Sotatilan lait otettaisiin käyttöön: ei loputtomia seminaareja, ei toimittajakloppien skuuppeja, ei sosiaalitanttojen päivittelyä. Asiaa ja tuloksia.
Vapautunutta henkilökuntaa voisi työllistää ja käytettävissä olevia varoja suunnata muihinkin käytännön toimiin kuin Saharan metsittämiseen, esimerkiksi maailman väestösuunnitelman avustukseen, vaarannettujen luonnonsuojelualueiden valvontaan, merien kalakantojen tervehdyttämiseen ja ylläpitoon, kehitysmaiden koulutukseen sekä lukemattomiin muihin ripeyttä vaativiin tehtäviin. Hopi hopi, hyödyllisiin hommiin siitä!
Tiedänpä hyvinkin vastaväitteet. Ne ovat tuota iänikuista nirsoilua, kauhistelua ja taivastelua. Mutta lyödäänpä vetoa: maailmanlaajuinen kansanäänestys siitä, pitäisikö armeijoita ylläpitää ihmisten tappamiseen, rakennusten tuhoamiseen ja metsien polttamiseen vai maapallon pelastamiseen, päätyisi jälkimmäisen vaihtoehdon jytkyvoittoon ja koko planeetta nitkahtaisi hitusen radallaan. Voimavarat pelastamiseen eikä tuhoamiseen.
Eihän kukaan kai tosissaan ajattele, että armeijoiden uuskäyttö on mahdotonta sen vuoksi, etteivät maailman kansalaiset sitä haluaisi? Kyllä me kaikki totuuden tiedämme.
Ehdotus on epärealistinen vain, koska asiasta ei päätä ihmiskunta, vaan mahtavimpien suurvaltojen johtajat. Heitä on muutama ihmisyksilö. He käyvät keskinäistä arvovaltataisteluaan siitä, kuka on kovanaama ja osaa ovelimmin vetää kotiinpäin. Sama toistuu miniatyyrinä jokaisen puolueen sisällä, puolueiden välillä, eri maiden välisenä ja kansainvälisten kokoustenkin punaisena lankana. Viimeksi tätä meininkiä on saatu ihastella EU:n velkajärjestelyissä ja Durbanin ilmastokokouksessa. Tärkein ei ole kaikkien etu, vaan erävoitto keskinäisessä ottelussa ja paluu kotiväen kukitettavaksi. Tämän valtapelin taustatueksi tarvitaan armeijoita.
Mutta jospa sittenkin?
Parantava hoito
Ensiapu on välttämätön, mutta ei riittävä toimi. Sen rinnalle ja jatkoksi tarvitaan pitkäjänteinen ja pysyvä parannuskonsti.
Ihmiskunnan toiminta ja sen näkyvin piirre, aineen muokkaus ja siirtely, on kiihdyttänyt vauhtiaan vuosikymmeniä. Ainetta kaivetaan kallioperästä ja soraharjuista, nostetaan ravinnoksi merestä, energiaksi merten pohjasta, sahataan ja niitetään pelloilta ja metsistä, kuljetellaan uusiin paikkoihin, maasta toiseen, maanosasta seuraavaan, väliaikaisesti se saa paikkansa rakennuksissa, teissä, koneissa ja vempeleissä, sitten nekin puretaan, poltetaan, hajotetaan, mädätetään, jauhetaan ja näin aine jatkaa vaellustaan kohti lopullista leposijaansa: se ei katoa, mutta sen alkuperäinen kauneus muuttuu entropian myllyssä sekavaksi mössöksi. Se päätyy laitakaupungin kaatopaikkojen tunkkaisiin uumeniin. Ja ihmiset vilistävät planeetan pinnalla muurahaisen kiilto silmässä. Tätä kutsutaan tuotannoksi ja kulutukseksi. Ne ovat pyhiä kuin sakramentti.
Jos ihmislaji halutaan säilyttää, ei tuotantoa ja kulutusta pidä eikä voida kokonaan lopettaa. Se on ihmisen olennaisin ominaisuus, lajin määritelmä. Mutta prosessin luonnetta pitää muuttaa ratkaisevasti. Kutsukaamme tätä muutosta toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi, vaikka kyse ei olekaan vallan, vaan tuotannon ja kulutuksen sekä sitä ohjailevan tekniikan kumouksesta.
Uuden tuotannon ja kulutuksen peruspiirre on säilyttäminen. Energiaa pitää käyttää niin, ettei materiaa kulu eikä saastetta synny. Aurinko olkoon ainut energianlähteemme ja sen käyttömuotoina lämpö, sähkö, tuuli, geoterminen energia tai uusiutuvan biomassan poltto. Ihmisten käyttämä materia kiertäköön suljetusti luontoa häiritsemättä. Muodostakoon tämä materian kierto luonnon ainekiertojen rinnalle oman, suljetun materiavuonsa, josta ihmiskunta ammentaa omat tarpeensa.
Tämäkään hanke ei toteudu näpertelemällä. Yksittäiset pikku keksinnöt ovat avuksi, mutta eivät riitä. On edettävä koko laajalla rintamalla, uusittava koulutus ala-asteelta lähtien, kiinnitettävä suunnittelussa huomio materiaalin säilyvyyteen, energian puhtauteen ja tuotteiden kestävyyteen, analysoitava tuotanto- ja kulutusprosessit kaikkine seurauksineen ja otettava huomioon eri tuotteiden kierron synnyttämät ristikkäisvaikutukset.
Käytännössä tämä toteutuu parhaiten ottamalla uudistuksen kohteeksi kokonaiset kaupungit, uudet, neitseelliseen ympäristöön syntyvät alueet ja vanhat, vuosisatoja sykkineet suurkaupungit. Tämä on suuri urakka ja se kestää vuosikymmeniä. Miksi tämä toteutuu aristellen ja hitaasti?
Todellinen este ei ole se nipotus, vähättely, naureskelu ja virheenmetsästys, johon aina keskittyvät kirjanpitäjäsielut – he, joilla itsellään ei ole uutta annettavaa. Todellinen syy ei myöskään ole ns. yleinen mielipide. Jos järjestettäisiin maailmanlaajuinen kansanäänestys aiheesta ”haluatko vai etkö halua, että lapsenlapsillasikin on maapallo elettävänä”, minkä arvelisitte lopputulokseksi?
Syy on poliittisten päättäjien, median ja talouselämän yhteinen tavoite, joka suosii lyhytjänteistä ajattelua, hömppäviihdettä, nopeita voittoja, pinnallista poliittista menestystä ja massojen latteaa liehittelyä. Meille kaikki tässä heti. Sellaiset Ajatukset, joiden hyöty koituu syntymättömille sukupolville, eivät ota tulta.
Mutta jospa sittenkin?
Ehkäisy
Ensiapu tulee pillit vinkuen, sairaudet nujerretaan pillereillä, mutta ehkäisy on luonnonmenetelmä. Paras on vaalia terveyttään, ettei tauti pääse yllättämään. Ehkäisy on kolmesta keinosta hitain, pitkäjänteisin ja syvällisin. Se toteutuu sukupolvien saatossa, koska silloin pureudutaan syvimpään, arvomaailmaamme. Se on silti välttämätöntä. Pitää pysyä valppaana, ettei tappava tauti puhkea uudelleen.
Puhun siis ihmiskunnan arvomaailmasta. Se on muuttunut satojen vuosien kuluessa, löytöretkistä lähtien sitä on levitetty kaikkialle maailmaan. Se tunkeutui Euroopasta ensin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, sitten Australiaan, Afrikkaan, Kiinaan, Intiaan ja lopulta islamilaiseen maailmaan. Se on kasvun, kiireen, rahan, materian, tehon, kilpailun, vallan, arvovallan ja väkivallan yksioikoinen maailma. Se istutetaan meidän mieliimme kotona ja alakoulussa, takapihalla ja lavatansseissa. Se työntyy sisimpäämme televisiosta ja Internetistä, Iltalehdestä ja Facebookista. Elleivät pehmeät keinot uppoa, avuksi otetaan pommit ja ohjukset, napalmit ja ydinvoimat. Ja jokohan alkaa kasvun oppi purra? Joko kovakalloillekin alkavat demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon hienoudet valjeta?
Täytyy pahoitella, että tämänkin aatemaailman ensimmäisenä siittäjänä on piru: väestönkasvu.
Liian suuri ihmismäärä on ajanut meidät valloitusretkiin, luonnon tuhoamiseen, tautien leviämiseen ja valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Mutta sikiämisen hylkääminen ”perusoikeutena” onkin uuden aatemaailman keskeisin kulmakivi. Toistaiseksi se on omaksuttu vasta vanhan, epäeurooppalaisen kulttuurin mahtimaassa Kiinassa. Hurraa Kiina!
Kulmakiven mukana tulee kaikki muukin mahdolliseksi ja ilman sitä kaikki kaatuu. Kaikki se, mikä on kulkutaudin kavaluudella levinnyt ihmiskunnan yhteiseen mieleen, on armotta pantava arvostelun häikäisevän lampun alle. On todettava, että olemme kasvaneet tarpeeksi, meillä ei ole kiire minnekään, raha on vain paperia, materia ei korvaa tasapainoista ja hyvää mieltä, tehokkuus aineellisten arvojen kasvattamiseksi on pahasta, kilpailu väärien päämäärien perässä on idiotismia, valta väärin käytettynä pahuutta, arvovalta valheellisuutta ja väkivalta rikollista.
Kaikki tämä on mahdollista saavuttaa, mutta vasta sukupolvien saatossa. Se tulee aikanaan jos on tullakseen. Siihen ei pakko auta. Syntyvyyttä voi rajoittaa, lakeja voi säätää, voi vaikka tappaa puukolla tai vangita voimalla. Mutta arvomaailmaa ei hetkauta ulkopuolinen keppi eikä porkkana. Siihen tarvitaan sisältä tuleva signaali – ja aikaa muuttua.
Älkää siis kuvitelko, että meillä olisi nyt varaa pelkkään ehkäisyhoitoon. Kun äijä viruu ojassa pää kainalossa, ei auta neuvoa, että lopeta se tupakinpoltto.
Toistan: on kiire.

Vesitorni on kulttuuria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 9.10.2011 |

Juhani Lampi (HS 4.10.) kirjoittaa perustellun vetoomuksen Lauttasaaren vesitornin säilyttämisen puolesta. Esitän lisää puoltavia näkökohtia samasta asiasta. Torni valmistui 1958 ja se lienee ensimmäinen Suomeen rakennettu sienimäinen konstruktio. Torni sai meidänkin maahamme kymmenittäin samantyyppisiä seuraajia, muotonsa tarkoituksenmukaisuudesta johtuen.
Tornin suunnitteli aikansa johtava rakennesuunnittelija DI Paavo Simula. Suunnittelutehtävä oli tuolloin poikkeuksellisen vaativa, koska käytettävissä ei ollut nykyisiä tietokoneita rakenteellisen kestävyyden analysointiin. Betoninen kuorirakenne oli alan innovaatioiden ehdotonta kärkeä. Tornia voi pitää paitsi yhdyskuntien muotoutumisen, myös rakennetekniikan kehityksen merkittävänä virstanpylväänä.
Epäilen, että purkamiseen ollaan valmiita, koska hyötyrakennusta ei pidetä säilytettävänä kulttuurirakennuksena. Tällainen perustelu on sievistelevä, suppea ja pinnallinen. Samaa mieltä olisi ilmeisesti ollut Alvar Aalto, joka jo vuonna 1930 julkaistussa kirjoituksessaan ”Asuntomme probleemina” kirjoittaa, että valtamerilaivassakin kulttuuri löytyy konehuoneesta, ei laivan salongista.

Restauroitavat kaupungit

| asiasta², toim. Lauri Putkonen, Rakennustieto Oy, 2011: Restauroitavat kaupungit |

Restauroitavat kaupungit
Olin Kiinassa syksyllä 2005 esittelemässä kirjani ”Syntymättömien sukupolvien Eurooppa” kiinankielistä käännöstä. Paasasin kiinalaisille kovasti paikoista, joita kutsuin silloin Ekokyliksi. Arvelin, että niistä kiina voisi lähteä liikkeelle. Jatkoin propagandaani Suomessa ja puolitoista vuotta myöhemmin asiasta järjestettiin mittava seminaari Tianjinissa, Pekingistä 150 km itään. Siellä oli parikymmentä huipputason asiantuntijaa Suomesta puhumassa ja noin 400 kiinalaista kuulijaa.
Kuukautta myöhemmin Kiinan ja Singaporen hallitukset tekivät sopimuksen ensimmäisen ekokylän rakentamisesta Tianjiniin. Siihen tulee 350.000 asukasta. Sitä kutsutaan EcoCityksi. Nyt on Kiinaan syntynyt noin 170 hanketta, jotka kutsuvat itseään ekokaupungeiksi. Tianjin järjestää oman hankkeensa pohjalta asiasta kansainvälisen kongressin syyskuussa 2010.

Neitseelliset ekokaupungit
Alkuperäinen ajatus oli noin 2000 ihmisen lähiö, joka rakennettaisiin neitseelliseen maastoon. Sellaista ehdotettiin Viikkiin 15 vuotta sitten ja asia otti tulta, mutta vesittyi sittemmin ratkaisevasti viranomaiskäsittelyssä. Jotain jäi jäljellekin ja aluetta kutsutaan nykyisin ”Ekoviikiksi”.
Neitseellisen ekokaupungin idea on, että se ei saastuta ympäristöään, käyttää mahdollisimman säästeliäästi luonnonvaroja ja muodostaa harmonisen kokonaisuuden rakennetun ympäristön ja luonnonympäristön kanssa. Viimemainitun, hieman tunteellisen vaatimuksen on esittänyt kai ensimmäiseksi amerikkalainen Richard Register 1980-luvulla.

Restauroidut ekokaupungit
Ekokaupunkeja tarvitaan, koska ne ovat osa maapallon pelastamisprosessia. Niitä ei tarvita, koska ne ovat uusi kiva arkkitehtuurin suuntaus. Niitä ei tarvita, koska niillä voi tehdä rasvaista bisnestä.
Siksi on syytä olla realisti ja todeta rauhallisesti, ettei riitä, vaikka kaikki maailman uudet kaupungit olisivat saasteettomia ja säästeliäitä. Vanhat kaupungit hoitavat yksinäänkin maapallon tuhoutumisprosessin loppuun. Niiden käyttämät luonnonvarat ja päästöt pitävät huolta siitä prosessista. Kolikon toinen puoli onkin vanhojen kaupunkien restauroiminen sellaiseen kuntoon, etteivät nekään saastuta ympäristöään, eivätkä tuhlaa luonnonvaroja. Onko tämä ylipäänsä mahdollista?
Mehän emme halua jyrätä Pariisia tai edes Raumaa maan tasalle, jauhaa tiilimurskaa ja betonin kiviainesta niiden rakennuskannasta ja suunnitella tilalle uusia ekokaupunkeja. Mutta niin ei tarvitse tehdä. Riittää, kun niiden infrastruktuuri uusitaan. Rakennukset ja kadut saavat jäädä paikalleen. Kaikissa vanhoissa kaupungeissa tarvitaan jättimäinen putkiremontti.

Infran uusiminen
Restauroidussa kaupungissa on uudenlainen liikenne. Sen kaduilla eivät enää aja polttomoottorilla varustetut autot vaan sähköautot, joita ohjataan automaattisesti navigoimalla niitä. Ne ovat vaakasuoraan liikkuvia hissejä, joiden voimanlähde on sähkö. Ne liikkuvat pitkin Champs Elysee:ta kuten hevoskärryt aikanaan. Ne ladataan eri puolilla olevissa latauspisteissä. Ne ovat vuokrattavia, eivät kaipaa kuljettajaa.
Energiana on uudella tavalla tuotettu sähkö. Kaupungin ulkopuolella on laaja aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja maalämmön yhdistetty kenttä, josta tulee voima liikenteelle, asuntojen lämmitykselle ja valaistukselle. Enää ei polteta hiiltä eikä klapeja, ei itse kaupungissa, muttei sen ulkopuolellakaan. Niin se käy.
Vesi kiertää kahdessa eri järjestelmässä. Toisessa on puhdasta juomavettä ja toisessa harmaata vettä kaikkiin niihin ihmisen tarpeisiin, joissa pilkuntarkka hygieenisyys ei ole tarpeen. Vesi nimenomaan kiertää, eikä alenna pohjavettä loputtomiin kaupungin alla, kuten esimerkiksi Pekingissä nykyisin. Sen puhdistamiseksi kehitetään nykyaikaiset menetelmät. Vettä ei haeta kaivosta, kuten Pariisissa aikanaan.
Jätettä ei synny lainkaan. Syntyy uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Tuotanto on suunniteltu siten, että jokainen uusi tuote käytetään tyhjentävästi uudelleen. Tavara, niin tuotteet kuin jätteetkin, kuljetetaan tyhjiöputkissa, joiden energiankulutus on lähes olematon. Tätä liikennettä varten rakennetaan uusi infra, eikä operaatio poikkea paljoakaan menneisyyden vastaavista muutoksista.
Monia muitakin muutoksia pitää restauroitavissa kaupungeissa tehdä, mutta ne ovat enimmäkseen luonteeltaan talokohtaisia. En puutu niihin tässä, koska niitä käsitellään perusteellisesti tämän kirjan muissa osissa.

Lisää puistoja
Kaikki edellä esitetyt uudistukset ovat luonteeltaan teknisiä. Niiden ei tarvitse vaikuttaa kaupungin asemakaavaan, eikä talojen ulkoasuun lainkaan. On kuitenkin tuo kolmas periaate, jota ei voida paeta ja joka on syytä myös muistaa: harmonisen luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön vaatimus.
Uusi tietotekniikka avaa kaupunkisuunnittelulle ratkaisevasti uudenlaisen mahdollisuuden. Tiivis ei enää ole välttämätöntä. Kaupunkien ei tarvitse olla yhteen jämähtäneitä kivimassoja vaan ne voivat muodostua riekaleista, joiden välissä on puistoja, maatalousmaata ja luonnonmetsää. Jokainen yritys, tehdas tai virasto voi tarvittaessa olla hajasijoitettu.
Tästä syystä ei kaupunkia purettaessa saa ensimmäinen kysymys olla: mitä rakentaisimme tilalle. Pitää kysyä: rakentaisimmeko tilalle? Tämän kysymyksen syvällinen punnitseminen johtaa varmasti siihen, että vanhat kaupunkimme vuosikymmeninen ja vuosisatojen kuluessa liikenneruuhkineen avautuisivat hengittämään raitista ilmaa.
Ei se niin haitallista olisi kenellekään.

Tulevaisuusvaliokunnan työ on aliarvostettua

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.

Mitä Afrikasta saa sanoa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 22.02.08 |

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

“Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

Miehekästä suhtautumista

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 09.02.08 |

”Voi aikoja, voi tapoja” on huokaistava, kun päivittäin kuulee uusia paljastuksia maamme arvovaltaisimmasta kohteesta: Arkadianmäeltä, parlamentin talosta. On hyvä, että yhteisestä rakennuksestamme päästään kitkemään ruokottomuudet, jotka ovat nyt pulpahtaneet kansan tiedoksi.

Kerrataanpa tapauksia ikävimmästä päästä. Tämä ei ole tarkoitettu alle 15-vuotiaille. Järkyttävät insidenssit lienevät vain jäävuoren huippu ja vähemmän törkeät tapaukset on siivottu maton alle. Pikkumaisuuksiin ei ole haluttu takertua.

Tapaus 1. Miespuolinen kansanedustaja on hississä ja katsoo hississä olevan naisen rintoja tai ainakin toista niistä. Tapauksesta kerrottaessa ei paljasteta, onko naisen rinnassa nappi, jossa lukee suurilla kirjaimilla ”naisen häpy haisee hyvälle”. Säädyllisyyden vuoksi en ole tähän kirjoitukseen kopioinut alkuperäistä tekstiä. Lukija arvatkoon, mitä naispuolisen kansanedustajan rintaan kiinnitetyssä napissa todellisuudessa luki. Luki mitä luki, tapaus on törkeydessään uskomaton. On suurenmoista, että media on valpas, eikä tyydy painamaan ongelmaa villaisella. Rikollisten ja rikoksista epäiltyjen miesten kuvat julkaistaan merkittävässä päivälehdessä. Näin poikkeaviin toimiin ei ryhdytä edes henkirikosten yhteydessä.

Tapaus 2. Korkeassa poliittisessa asemassa – nimeä ei häveliäisyyden vuoksi paljasteta – oleva mies asettaa kätensä nuorehkon, naispuolisen kansanedustajan polvelle. Tämä ei tapahdu missä tahansa. Paikka ei ole hämyisä yökerho tai penkki Kaisaniemen puistossa kuun valossa, kuten lukija luulisi. Paikka on eduskunnan kahvila, poliittisten päätöstemme sydän. Ja aika! Kaikki tehdään päivänvalossa, normaalin arkipäivän kiireiden keskellä, monien silmäparien seuratessa ruokottomuuden etenemistä. Eivätkö pornoelokuvat ryhmäseksistä riitä näille sikailijoille? Pitääkö itse päästä toimintaan mukaan? Naiskansanedustaja onneksi rohkeni kertoa tapauksesta televisiossa.

Tapaus 3. Miespuolinen henkilö pyytää eduskunnan palveluksessa olevalta naispuoliselta henkilöltä puhelinnumeroa soittaakseen tälle. Hieman – miten sen nyt kohteliaasti sanoisi – pyylevähkölle vaaleaverikölle ei tällaista ole tapahtunut kovin usein elämässä ja hän hämmentyy kovasti. Kovasti hämmentyminen on kuten tunnettua kiusallista ja kovasti hämmentäjä ansaitsee teostaan rangaistuksen. Vaaleaverikkö on kuitenkin niin hämmentynyt, ettei hämmennykseltään saa television ohjelmassa kakistettua rikollisen nimeä kurkustaan. Tämä on paikallaan, sillä voidaan kiistattomalla varmuudella sanoa, että rikollinen ei ole poikkeus veljiensä joukossa.

Lopuksi henkilökohtainen tunnustus. Kauan sitten – kauniina nuorukaisena – olin itse kansanedustaja. Lähes päivittäin jouduin eduskunnassa naishenkilöiden tunkeilevan lähestymisen kohteeksi. Lähestyjät olivat virkahenkilöitä tai kansanedustajia, mutta ennen muuta politiikan toimittajia, asemaltaan kansanedustajan valvojia. Tuon tuostakin sain osakseni merkitseviä silmäyksiä, vihjailevaa puhetta ja kosketuksia, joiden tarkoitus ei jäänyt epäselväksi. Suhtauduin asiaan miehekkäästi. En koskaan kannellut kenellekään.