Pääsihteeri Antonio Guterrekselle

Arvoisa pääsihteeri Antonio Guterres,

Kirjoitan Teille Helsingin Sanomissa 22.03.2019 julkaistun kirjoituksenne johdosta ja viittaan aloitteeseen, jonka osoitimme ystäväni, professori U.B. Lindströmin kanssa YK:n pääsihteerille ja sihteeristölle 04.11.2014. Aloite oli kokonaisuudessaan seuraava ja löytyy myös Internetin kampanjasivulta ”Unite the Armies”.

Kunnioitettu vastaanottaja,

Me allekirjoittaneet käännymme puoleenne, koska olemme huolestuneet maapallon ympäristön tilasta. Useilla seuduilla ympäristön huonontuminen on vuorovaikutuksessa väestön sosiaalisten ongelmien kanssa. Kielteiset kehityskulut ovat voimistuneet ja vahvistavat usein toisiaan. Näköpiirissä on, että muutos saattaa edetä huomaamatta vaiheeseen, jossa prosessia ei enää saada inhimillisin keinoin pysähtymään.

Vain vahvat ja tehokkaat vastatoimet voivat torjua muutoksen kiihtymisen tulevina vuosikymmeninä. Ehdotamme harkittavaksi, että maailman varustelumenoja suunnattaisiin nykyistä tehokkaammin vahingollisen ekologis/sosiaalisen muutoksen pysäyttämiseen, ympäristön muun suojelun rinnalla.  

Toimenpiteitä ehdotamme hankkeisiin, joihin tarvitaan suuria henkilö- ja kalustoresursseja. Niitä ovat esimerkiksi laajat peltometsäviljelyn käynnistämiset sekä puuston, kasvien ja eläimistön migraation tuki ilmastonmuutoksen takia. Hankkeet auttaisivat pahimman katastrofin torjuntaa. Tämä edistäisi myös paikallista ekologis/sosiaalista vakautta ja työllisyyttä, jos seudun asukkaat osallistuisivat toimintaan.

Maailman valtioiden yhteisiksi varustelukuluiksi on arvioitu 1500 miljardia dollaria vuodessa. Näitä kuluja voi verrata esimerkiksi Saharan metsittämisen kustannuksiin, jotka olisivat vuosittain noin 1/6 mainituista varustelumenoista. Esimerkki kuvaa suuruusluokkaa, joka on latenttina käytettävissä planeettamme pelastamiseksi, jos poliittinen yhteisymmärrys saavutetaan.

Poliittisella tasolla on yleisesti hyväksytty, että armeijat kutsutaan apuun pelastettaessa äkillisten ja odottamattomien luonnonkatastrofien uhreja. Saman potentiaalin luonnollista käyttöä olisi hitaamman, mutta mittakaavaltaan suuremman ja vääjäämättä etenevän katastrofin pysäyttäminen, toivottavasti yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa.  

Toivomme, että YK harkitsisi maailman armeijoiden suuntaamista uuteen tehtävään ja tekisi maailmanlaajuisen aloitteen edellä esitetyn ehdotuksen nopeaksi toteuttamiseksi. Aloitteella olisi myös ilmeinen maailmanrauhaa edistävä vaikutuksensa.  

Arvostan suuresti henkilökohtaista huoltanne planeettamme kriittisestä tilanteesta. Käsitykseni on, että voimakkailla ja pikaisilla toimilla on paljon suurempi kiire jo nyt, kuin viisi vuotta sitten. Yksittäisten aktivistien toimet eivät varmasti riitä. Tarvitaan maailmanlaajuista, kaikkien vahvimpien instituuttien nopeita toimia. Ongelmat ovat ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa. Toivon teidän tutustuvan kampanjaamme em. sivustolla.

Kunnioittavin terveisin,

Eero Paloheimo

professori emeritus  ff

Miksi poliitikot eivät pelasta maailmaa?

Antti Rinne myönsi 9.10. Pressiklubissa sinisilmäisyytensä. Hän sanoi, ettei oikein osannut arvata poliittisen pelin kataluutta noihin hommiin ryhtyessään. Saman saattoi huomata taannoin Alexander Stubbista ja myöhemmin Juha Sipilästä. Kaikille kolmelle tämä on kunniaksi. Tuttu juttu, koin samaa vaatimattomassa muodossa tultuani valituksi eduskuntaan 1987.

Kansalainen arvelee hyväuskoisesti, että poliitikkojen enemmistö haluaa – kukin omalla tavallaan tosin – auttaa maataan ja kansaansa. Heitäkin on, mutta heitä kutsutaan säälittäviksi amatööreiksi. Heitä pilkataan ja monet heistä taipuvat oikeille tavoille äkkiä. Rinnekin sanoi Ruben Stillerin ohjelmassa oppineensa säännöt nopeasti.

Poliitikko ei pelkää kuolemaakaan niin paljon kuin naurunalaiseksi tulemista. Eikä oikea poliitikko kaipaa elämääkään niin paljon kuin menestystä poliittisella urallaan.

Naurunalaiseksi poliitikko pääsee liiasta hyväuskoisuudesta, huijatuksi tulemisesta, tyhmästä pelaamisesta, aatteellisuudesta ja vastustajalle häviämisestä. Ei siis törkeydestä, epärehellisyydestä, vääristä ratkaisuista – eikä varsinkaan häpeämättömästä itsekkyydestä.

Ovatko maailmanpolitiikan auringot; esimerkiksi Barack Obama, Vladimir Putin, Silvio Berlusconi tai Angela Merkel viisaampia ihmisiä tai peräti meitä jalompia lajimuunnelmia? Epäilenpä, että eivät. Peli on samaa, vain panokset isompia. Pelin tukijoukko ovat politiikan toimittajat. He ovat sukua urheilutoimittajille: hehkuttavat hyviä pelaajia, eivät kyseenalaista itse pelin luonnetta tai sääntöjä.

Sitten itse asiaan. Älkää naurako.

Myriadit tutkimustulokset osoittavat kiistattomasti, että maapallo ja maailma ovat tienhaarassa. Pelastumiseen tarvittavat muutokset ovat jättimäisiä ja niiden pitäisi tapahtua nopeasti, seuraavien vuosikymmenten aikana. Keinot ja resurssit tähän ovat olemassa, mutta niitä ei oteta käyttöön. Resursseille on muka vielä kiireellisempää käyttöä kuin tämän planeetan pelastaminen. Ellei tähän nirsoiluun tule muutosta, edessä on ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen täystuho.

Tarkoittamani ratkaisu hidastaisi tuhoprosessia olennaisesti. Maailman yhdistetty armeija pystyisi metsittämään autiomaat, puhdistamaan meret ja rannat muovijätteestä, suojelemaan luonnonsuojelualueet tuhoilta ja panemaan täytäntöön useita pienempiä operaatioita, jotka olisivat onneksi ihmiskunnalle ja sen kotiplaneetalle. Maailman yhteiset varustelumenot riittäisivät kaikkeen tuohon. Sotilaat ovat tehokasta joukkoa. Heidät on koulutettu käskemään ja tottelemaan. He saavat aikaan muutakin kuin lisää muistioita.

Sivutuotteena voisi julmin sotiminen hiljentyä ja rauhanomaiset olot levitä nykyistä laajemmalle. Yhdistetyt armeijat voitaisiin suunnata yhteisellä sopimuksella massiivisiin, paljon väkeä vaativiin ja kurinalaisuutta edellyttäviin tehtäviin, joiden tarkoituksena olisi antaa eräänlainen ensiapu sairaalle maailmalle. Sillä tavoin saataisiin alku pysyvämmälle tervehdyttämishankkeelle, joka sitten parhaimmillaan kestäisi satoja vuosia.

Tämän keksimiseen ei tarvita neroa, mutta aloite tämän tekemiseksi kuuluu poliitikoille. Se juuri on ongelma. He ovat samassa tilanteessa kuin teini, joka niin mielellään soittaisi välirikon jälkeen rakkaalleen, mutta ylpeys ei anna myöten. Ja niin molemmat odottelevat tahollaan, kännykkä kätösessä sovintoviestiä. Poliitikko ei halua joutua naurunalaiseksi – ei mistään hinnasta.

Tiedemiehet, kulttuuriväki, virkakoneisto, elinkeinoelämä ovat kaikki voimattomia. He eivät voi sotaväkeä komentaa. Ainoa taho, joka voisi edellä esitetyn jättihankkeen konkreettisesti panna käyntiin, ovat maailman johtavat poliitikot, lukumäärältään alle kymmenen. Olen edellä arvaillut, miksi tämä on heille niin vaikeaa, miksi tällaisesta itsestäänselvyydestä ei voitaisi aloittaa. Saisivatko teinit aikaan enemmän?

Lopuksi tulee pieni ilouutinen tähän surkeuteen. Eräs mitätön järjestö kylvää näinä päivinä siemenen edellä esitetyn ongelman ratkaisemiseksi. Vielä löytyy joku, joka ei pilkkanauruja pelkää. Olkaa valppaina.