”Miksei kukaan tee mitään?” – tuttu kysymys maailman menosta, eikö totta?

Yleensä kysyjä ei itse tee, ei aio tehdä, eikä kuvittelekaan tekevänsä mitään muiden kuin itsensä eteen. Hyvä niin. On paljon niitäkin, jotka eivät huolehdi edes itsestään. Mutta kysymys on myös perusteeton, sillä viimeaikaisia, tunnettujakin vastaesimerkkejä on useita:

29.2.2016 Edward O. Wilson julkaisemassaan esseessä: ”Puolet maapallon pinta-alasta ja merialueesta tulisi varata luonnonsuojelulle”

22.2.2016 Bill Gates vuosittaisessa kirjeessään: ”Maailma tarvitsee ihmeen selvitäkseen ilmastonmuutoksesta. Sanoessani ”ihmeen” en tarkoita, että se olisi mahdoton. Ihmeitä on nähty ennenkin.”

29.2.2016 Leonardo DiCaprio Oscar gaalassa: ” Ilmastonmuutos on todellinen. Se on vaarallisin lajiamme kohtaava uhka. Maailman johtajat: on aika vastata ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen.”

On monia, jotka vuosikymmenten aikana eivät ole tyytyneet sanomaan vain kerran, vaan käyttäneet pääosan elämästään jossain muodossa maailman pelastamiseen. Mutta heitä vastassa on suurempi joukko, joka on tuhlannut energiaansa vakuutellakseen, että asiat ovat paremmin kuin koskaan. Molemmat ovat oikeassa – jälkimmäiset tosin lyhytjänteisellä ja puolueellisella tavalla.

Planeetta ja ihmiskunta

On todennäköistä, että maailmankaikkeuden sataan miljardiin galaksiin kätkeytyy ainakin kymmenen miljardia sellaista planeettaa, joissa on tietoista elämää. Siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Kuvitelkaamme ajatusleikkinä, että olisi neutraali tarkkailija, joka luokittelisi nuo planeetat ja antaisi niille arvosanoja.

Suurella osalla planeetoista eläisi varmaan useita eliölajeja ja monilla jokin evoluution kärkiolento, joka pitäisi itsevaltaista komentoa omalla taivaankappaleellaan. Rikkaimmilla planeetoilla on miljoonia eri eliölajeja ja joillakin ne olisivat onnistuneet säilyttämään elämän tasapainon satojen tuhansien vuosien ajan. Mihin arvioijamme mahtaisi kiinnittää huomionsa löydettyään Linnunradasta planeetan Maa? Saisimmeko hyvät pisteet?

Hän varmaan ihastuisi planeettamme rönsyilevään rikkauteen; vuoriin ja monimuotoisiin vesistöihin, ilmakehään ja pilviin, koralliriuttoihin, sademetsiin, hiekkarantoihin, auringon nousuihin ja laskuihin, jäätikköihin, saaristoihin, aavikkoihin, pakahduttavaan lajirikkauteen, ehkä kaupunkeihin ja teihinkin. Hän huomaisi, että planeetan miljoonat eliölajit ovat kehittyneet evoluution polveilevassa virrassa noin 3,5 miljardin vuoden aikana. Hän haltioituisi planeetan erilaisista ilmastoista, vuodenaikojen vaihteluista ja vuorokausien valoisuuseroista, jotka tietysti ovat perustana lajirunsaudelle.

Tarkkailija kiinnittäisi tietysti huomionsa myös planeetan valtalajiin, joka on ollut maisemissa vasta katoavan lyhyen ajan, 0,00001 – osan elämän koko kestosta. Se on kuin viisi minuuttia vuodesta. Tämä laji – Cro Magnon – on katsonut asiakseen lisääntyä, kehittää työkaluja, muokata maisemia, orjuuttaa, käyttää hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja rehvastella omalla aikaansaannoksellaan, jota kutsuu kulttuuriksi.

Laji on sotainen ja vallanhimoinen. Sen tuhotekniikan ilkein osa on ollut olemassa vasta kolmen sekunnin ajan – tuossa aikaisemmassa, vuoden mittakaavassa tarkasteltuna. Näyttää siltä, että laji on nyt raiskaamassa planeettansa arvokkaimman perinnön vielä tuotakin lyhemmän ajanjakson kuluessa.

Tarkkailija kiinnittäisi huomionsa ihmisen arvomaailmaan, joka on kapea-alainen ja pinnallinen. Valta-asema planeetan lajien joukossa ei vielä näytä sille riittävän, vaan otus tuhlaa resursseja myös sisäiseen valtataisteluunsa. Lajin pöyristyttävä asennevirhe näyttää olevan täydellinen piittaamattomuus itse taivaankappaleesta; sille lajin etu on synonyymi planeetan edulle. Valta ja erityisesti sen alalaji talousvalta ovat lajin enemmistön yksisilmäisesti hyväksytty päämäärä. Hallitsevalla kulttuuriolennolla ei ole pitkän tähtäyksen suunnitelmaa planeetan tulevaisuudesta, vaan laji touhottaa millisekunnin aikataululla – taas tuossa aikaisemmassa mittakaavassa ilmaistuna.

Tarkkailija tekee saman loppupäätelmän kuin jossain aikaisemmin vieraillussaan galaksissa: evoluution kärkiolento saattaa muuttua planeettansa vakavaksi sairaudeksi. Paraneminen tuosta taudista edellyttäisi lajin syvällistä itsekritiikkiä ja jyrkkää asennemuutosta omiin oikeuksiinsa. Rehellisen arvioinnin puuttuminen ja sen korvaaminen perusteettomalla omahyväisyydellä on muodostunut planeetan suurimmaksi ongelmaksi. Tarkkailija jatkaa tarkastuskierrostaan kohti Linnunradan naapurigalaksia ja jättää pienen viestin tuolle Maan joukolle, joka nimittää itseään ihmiskunnaksi. Se sisältää kolme kohtaa.

Arvot

Tarkkailija kiinnittää viestissään aluksi huomion arvojen näivettymiseen. Vallan alalaji, talousvalta on takertunut aineellisen suuruuden pysyväksi kylkiäiseksi. Asenne on lyhytjänteinen. Se painottaa hyvän asemesta vahvan oikeutta ja tämän vuoksi määrää, ei laatua. Asenteen eettinen ja esteettinen pohja on olematon. Tarkkailija kehottaa ihmiskuntaa tuomitsemaan kapea-alaisen itsetyytyväisyyden, pohtimaan planeetan tulevaisuutta vähintään tuhansien vuosien aikajänteellä, arvostamaan elämän muovautumisen aikana syntynyttä korvaamatonta luonnonrikkautta, sen eettistä ja esteettistä loistokkuutta sekä luomaan planeetalleen syvällisen ja kauaskantoisen suunnitelman pinnallisen ja pikkusieluisen valtataistelun asemesta.

Tarkkailija kirjoittaa pikku porkkanana ihmiskunnalle, että pitkällä tähtäyksellä maapallo voisi kehittyä jättimäiseksi avaruuden taideteokseksi, jossa kaikki elämän muodot kypsyisivät rinnakkain, kaikilla olisi olemassaolon oikeutuksensa, ihmiskunta säilyisi määrällisesti kohtuullisena vuosituhannesta toiseen ja harjoittaisi kulttuuriaan materiaalien ja energian kierron kauniina sivuvirtana. Hän kehottaa torjumaan uskontojen vahingolliset vaikutukset ja ihmiskeskeisen etiikan harhan. Hän muistuttaa myös, että kauneus on luonnonmukaisuutta, ei päinvastoin. Erityisesti hän varoittaa eräästä ilmiöstä, joka salakavalasti on soluttautunut taudin särkylääkkeeksi. Se toimii huumeena ja vieraannuttaa laajat ihmisryhmät vakavista ongelmista. Viihde – hömppä lukemattomissa muodoissaan – saa ihmiset sokeiksi kaikille vaaroille, jotka uhkaavat planeettaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Ihmiskunta piehtaroi hetken nautinnossa, kiillossa ja tavarassa.

Ihmiskunnalla olisi mahdollisuus vielä kehittyä galaksinsa suureksi taiteilijaksi. Nyt se on hyvää vauhtia ränsistymässä viihdepelleksi. Mutta tarkkailija ymmärtää, että perustava asennemuutos tarvitsee sukupolvien pohdinnan tullakseen hyväksytyksi, sillä Cro Magnon on laumaeliö.

Toiminta

Vierailunsa aikana tarkkailija havaitsee hämmästyksekseen huvittavan piirteen ihmiskunnan ajankäytössä. Muut elolliset olennot eivät tuota mallia ole omaksuneet. Valtaisan painoarvon – joka tietysti perustuu edellä eriteltyihin asennevääristymiin – on saanut toimintapari, joka näyttää sisäisesti ja vastavuoroisesti ruokkivan itseään. Ihminen nimittää sitä tuotannon ja kulutuksen liitoksi. Käsittämättömästä syystä tuo kokonaisuus – ja ennen muuta sen volyymi – on muodostunut tavoiteltavaksi arvoksi. Sen suuruutta mittaillaan planeetan laajuisesti, siitä kilpaillaan, taistellaan ja sen mittapuilla menestyneet yksilöt ja kansoiksi nimitetyt joukkiot nousevat arvostetuiksi olioiksi.

Näyttää siltä, että planeetan kärkiolento on haksahtanut syvempää tarkoitusta vailla olevan kokonaisuuden palvelijaksi huomaamattaan. Tarkkailija on havainnut saman sukuisia ilmiöitä jo joillakin aikaisemmilla vierailukohteillaan ja huomannut, että tarkoitukseton mellastaminen johtaa lyhyessä ajassa taivaankappaleen ränsistymiseen ja lopulta myös touhun isännän, kärkiolentona itseään pitävän eliön kärsimyksiin. Ennen tuota lopputulosta on koko luomakunta – kuten ihmiskunta kaikkea elollista leikkisästi kutsuu – saanut ikävällä tavalla tuntea nahoissaan hölmöilyn seuraukset. Prosessilla on kiihtyvä luonne ja tämä on jäänyt kärkiolennolta huomaamatta.

Toiminnan syvemmän tarkoituksen puuttumisesta närkästyneenä lisää tarkkailija planeetalle jättämäänsä kirjelappuseen huomautuksen siitä, että entropia etenee maailmankaikkeudessa muutenkin ja sen tarkoituksellisesta lisäämisestä ei sählärille hyvä seuraa. Hän varoittaa viestissään vakavasti lyhytjänteisestä toiminnasta ja sen tulosten pinnallisesta arvostuksesta. Hän kehottaa kärkiolentoa keskittymään syvempään henkisyyteen ja kulttuuriin sekä arvioimaan toimintansa tuloksia, ei kymmenien vuosien, vaan tuhansien vuosien mittatikulla.

Tässäkin asiassa vieraileva tarkkailija haluaa lopuksi painottaa erästä keskeistä seikkaa. Hän on huomannut, että vuosisatojen saatossa kärkiolennon yksilöluku on kasvanut käsittämättömän suureksi. Hän kehottaa kärkiolentoa vertaamaan lukumääräänsä läheisten sukulaistensa, vuorigorillojen lukumäärään. Jokaista vuorigorillaa kohti planeetalla on 10 miljoonaa ihmisolentoa. Itseään vielä läheisemmät eliöt, kuten neandertalilaiset, on Cro Magnon eliminoinut jo kokonaan. Tämä rötöstely ei kestä mitään kriittistä tarkastelua, ei eettistä eikä esteettistä.

Erityisen painokkaasti tarkkailija kehottaa pohtimaan keskeistä, täysin unohdettua asiaa. Mikä olisi sellaisen ihmiskunnan koko, jonka planeetta sietäisi vuosituhannesta toiseen? Edelleen: mitkä ovat tuon valinnan keskeiset perustelut? Ja vielä: mikä olisi aikataulu tuloksen saavuttamiseksi, mitkä keinot päämäärään päätymiseksi?

Ensiapu 

Tarkkailija on hyvistä neuvoistaan huolimatta alakuloinen. Hänelle jää tunne, että laumaeliö turvautuu asioita ratkaistessaan pitkään soveltamaansa keinoon, jolle on antanut korskean nimen: demokratia. Se on mukava ja leppoisa malli, jonka ihmiskunta aina sivuuttaa keskinäisissä sotatoimissaan. Siihen kuuluu kosolti valheellisuutta ja tekopyhyyttä, mutta laajalti omaksuttu opetus on, että miellyttävä valhe otetaan vastaan innostuneemmin kuin epämiellyttävä totuus. Käytäntönä ovat loputtomat kokoukset, istunnot, seminaarit, symposiot, työryhmät ja komiteat. Tähän jaaritteluun tuhrautuu aikaa. Tarkkailija ehdottaa rohkeaa muutosta koko maailmaa koskevaan päätöksentekoon. Globaalit kysymykset, kuten väestönkasvu, maankäyttö, vesien ja lajirikkauden suojelu on alistettava poliittisesti riippumattomien, kiistattoman viisaiden lajitovereitten muodostamalle kollegiolle.

Tarkkailijaa kummastuttaa myös ihmeellinen ristiriita. Miksi tuo kulttuurillaan ylvästelevä joukko – ihmiskunta – ei ole analysoinut tulevaisuutensa vaihtoehtoja, laatinut pitkän tähtäyksen suunnitelmia, tehnyt päätöksiä radikaaleista toimenpiteistä ja toimien vaatimasta aikataulusta? Miksi se ei esimerkiksi käytä tarjolla olevaa voimavaraa, sotajoukkoja, hyödyllisesti? Miksi tuota kokonaisuutta ei velvoiteta puolustamaan koko planeetan tulevaisuutta? Miksi sen annetaan olla vahingollisissa teoissa, tuhoamassa itseään ja oheistuotteena paljon muutakin? Sotavoimien suuntaaminen kohti hyvää tavoitetta – joko suoranaisesti tai rahoitusta ohjaamalla – olisi ratkaisu ilmiselviin, jättiläismäisiin ongelmiin.

Planeetta on valtavien haasteiden edessä, jotka useissa tapauksissa vaikuttavat toisiaan kiihdyttävästi. Sen ilmakehä, maa-alueet ja valtameret ovat suurten, vahingollisten muutosten kourissa ja sen loistavin piirre, eliölajien runsaus, on näivettymässä. Vaikka kaikki haitalliset muutokset kohdistuvat planeetan perusluonteeseen, ne väistämättä vahingoittavat myöhemmin myös ihmiskuntaa. Onko tavoitteena jättimäinen joukkoitsemurha? Osoittaako käytös täydellistä piittaamattomuutta tulevista sukupolvista? Onko typerä touhu tarkoituksellista vai ajattelemattomuutta?

Tarkkailija päättelee, että kysymys on joidenkin yksilöiden vallanhimosta, joka on sukupuoliseen kiimaan verrattava elävän olion piirre ja evoluution perustava polttoaine. Viisaus ja vallanhimo eivät näytä viihtyvän samassa yksilössä.  Kun tuo haitallinen piirre sitten laumaeläimen tottelevaisuuteen, on lopputulos mikä on. Jopa älymystöksi itseään kutsuva kärkiolennon osajoukko on juonessa mukana. Valtavia resursseja suunnataan vallanhimon tyydyttämiseen, vaikka ne olisivat käytettävissä viisauden työkaluiksi. Tiivistettynä toteamuksena tarkkailija toteaa, että hieno planeetta Maa ansaitsisi paremman ihmiskunnan. Ja päättää viestinsä lopulta kysymykseen:

”Miksei jokainen tee edes jotain?”

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tieteessä Tapahtuu -lehdessä 02/08 |

James Lovelock esittää Gaia-teoriassaan, että maapallo on elollisen olennon kaltainen kappale. Keskustelua on käyty siitä, pitääkö tämä ymmärtää kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti. Jatkamatta tätä keskustelua esitän tässä hillitymmin, että maapallo on fyysinen systeemi, jonka eri osat vaikuttavat toisiinsa. Elolliset olennot ovat fyysisten systeemien erikoistapaus. En puutu myöskään siihen fysikalistiseen näkemykseen, että on olemassa vain fyysisiä systeemeitä.

Fyysisillä systeemeillä on joitakin yleisiä piirteitä, joita kuvaavat usein tekniset tai niihin verrattavat tapahtumat. Näitä voidaan tarkastella riippumatta systeemin koosta tai muista erityispiirteistä. Tämä on nyt tarkoitukseni. Pohtikaamme tästä näkökulmasta maapallon tulevaisuutta.

Maapallon toisiinsa vaikuttavia osia ovat esimerkiksi ilmakehä, meret, elollinen massa yleensä ja ihmiskunta elollisen erityisenä osana. Näillä on keskinäinen riippuvuus, eikä tämä liene yllätys lukijalle. Niinpä tuon keskinäisen riippuvuuden tarkastelu on rutiininomaista pohdiskelua. Esitän seuraavassa kolme erilaista, luonteeltaan teknistä analogiaa, jotka eivät ole vailla merkitystä silloin, kun koko planeetan seuraavien vuosikymmenten muutoksia halutaan arvioida.

Sitkeä ja hauras murtuminen

Systeemillä on useimmiten joku toimintaperiaate, joka saattaa häiriytyä kokonaisuudessaan, kun joku osista joutuu epäkuntoon. Kun systeemi on vaurioitunut niin pahasti, että sen alkuperäinen, mielekäs toiminta käy mahdottomaksi, puhutaan systeemin murtumisesta tai romahtamisesta. Ihminen on sitä kuoltuaan, rakennus luhistuttuaan, sademetsä kuivuttuaan autiomaaksi. Systeemi on lähes aina rakentunut ottamaan vastaan ja kestämään tietyt kuormat. Kuorma saattaa olla mikä hyvänsä fyysinen ilmiö, esimerkiksi paine tai lämpötila.

Murtumisen mekanismeja voidaan erottaa kaksi ja niiden lähempi erittely on paikallaan. Hauras (fragile) murto on äkillinen, sitkeä (ductile) murto on hidas ja porrastettu.

Esimerkki hauraasta murrosta olkoon auton karkaistu tuulilasi, joka saadessaan johonkin iskun, särkyy kokonaisuudessaan pieniksi sokeripaloiksi. Tavallisen lasin haurasta murtumista kuvataan taas Günter Grassin Peltirummussa, jossa Oskar Matzerath rikkoo lasiesineitä kimeällä kiljunnallaan. Hauraalle murrolle on ominaista, että koko systeemi hajoaa äkillisesti toimintakyvyttömäksi ulkoisen kuormituksen vaikutuksesta. Maapallo oli alttiina hauraalle murrolle kylmän sodan aikana, jolloin kahdella osapuolella oli ylimitoitettu aseistus ja ne uhkasivat toisiaan. Oli tärkeää, että kauhun tasapainon lisäksi varotoimet olivat kummallakin puolella aukottomat. Haurasta murtumista on syytä kunnioittaa, koska äkillisyys tekee siitä peruuttamattoman eikä reagointiin ole aikaa.

Sitkeä murto on toisella tavalla kavala. Tyypillinen sitkeän murron mekanismi vallitsee niin sanotuissa staattisesti määräämättömissä rakenteissa, jotka saattavat olla teräsbetonia tai vielä taipuisampaa ainetta. Tällainen systeemi on itseään säätelevä ja suojeleva, se siirtää kuormitusta osaltaan toiselle, joustaa. Systeemiin syntyy usein varottavia ulkoisia merkkejä, taipumia tai halkeamia ja kuormituksen kasvaessa nämä merkit käyvät yhä selvemmiksi. Kun jonkun alueen kapasiteetti tulee kuorman lisääntyessä käytetyksi, rasitus siirtyy automaattisesti toiselle, vähemmän kuormitetulle osalle ja koko systeemi romahtaa vasta sitten, kun sen kaikkien osien kapasiteetit on ylikuormitettu. Kavaluus on siinä, että halkeamat, taipumat ja muut vauriot vaikuttavat usein mitättömiltä ja systeemi säilyttää näennäisesti toimintakykynsä niistä huolimatta. Sortuminen on lopulta hyvinkin nopea, ja tapahtuu, kun koko systeemin rajatila saavutetaan.

Maapallo on nykyään etenemässä kohti sitkeää murtoa. Sitä kuormittaa ihmiskunnan kulutus ja sen luontaisen kestokyvyn muodostavat yhdessä ilmakehä, meret ja vielä vihreänä säilyneet maa-alueet. Ympäristöpakolaisuus siirtää kuormaa alueelta toiselle kun yksi alue on ylikuormitettu ja tuhoutunut. Niin kuormitus siirtyy systeemin yhdeltä osalta sellaiselle, jolla on vielä kapasiteettia sen vastaanottamiseen. Vihreän maa-alan vähentyessä sekä ilmakehän ja merien vastustuskyvyn heiketessä väkiluku samanaikaisesti kasvaa. Lisääntyvä kuorma keskittyy rasittamaan jatkuvasti heikkenevää rakennetta. Näin kuorma kasvaa kapasiteettiin verraten kahdelta taholta.

Vakaat ja epävakaat systeemit

Systeemit voidaan myös luokitella vakaassa, epävakaassa tai indifferentissä tilassa oleviin, joista tässä käsittelen vain kahta ensimmäistä. Yksinkertaisia ja tuttuja vakaita systeemejä ovat kiristetty vaijeri tai ripustettu sauva. Niille on ominaista, että jouduttuaan jostain syystä poikkeamaan perustilastaan, ne pyrkivät palaamaan siihen sitä voimakkaammin, mitä suurempi tuo poikkeama on. Vedettyä vaijeria on sitä raskaampi työntää keskeltä sivusuunnassa, mitä suurempi työntämisen aiheuttama poikkeama on. Epävakaa eli labiili systeemi joutuu horjahdettuaan päinvastaiseen tilaan. Puristettu, ohut sauva, joka nurjahtaa tai kärjellään tasapainoileva keppi ovat tällaisia.

Kärjelleen pystytettyä sauvaa kaataa sitä suurempi voima, mitä suurempi on kallistuma. Toisaalta: sitä voimakkaammin kallistuma kasvaa, mitä suurempi sivuvoima sauvaan kohdistuu. Kallistuman kiihtyvyyskin siis kasvaa. Kärjellään seisova sauva paljastaa toisenkin, useille epävakaasta tilastaan poikenneille systeemeille ominaisen piirteen. Seuraava luonnehtikoon tätä.

Olettakaamme kilometrin korkuinen tornimainen sauva ja sen yläpäähän metrin alkupoikkeama pystysuorasta perusasennosta. Sellaisen sauvan kaatuminen vaaka-asentoon kestää noin 80 sekuntia. Kun neljännes tuosta ajasta on kulunut, on metrin poikkeama kasvanut vasta 3,4 metriksi, tuskin havaittavasti. Kuitenkin prosessi on todellisuudessa jo niin pitkällä, että systeemin palauttaminen perustilaansa on monin verroin vaikeampaa kuin olisi ollut sauvan pitäminen tukirakenteilla pystysuorassa, stabiilissa tilassa. (Asetelma on teoreettinen: sauva on jäykkä ja painoton, massa on keskitetty ylös, ilmanvastusta ei ole ja tuki on pistemäinen)

Jo ilmastonmuutos yksinään etenee labiilin, romahtamaan päästetyn systeemin lailla. Maapallon keskilämmön nousu vaikuttaa moniin tekijöihin siten, että ne vastavuoroisesti kiihdyttävät prosessia. Tällaisia ilmiöitä ovat valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen soilla, lisääntyvät metsäpalot, jäätiköiden heijastusvaikutuksen pieneneminen ja metaanihydraattien vapautuminen merten pohjasta. Tämän rinnalla maapallon tilaa muuttavat muutkin tekijät kuin ilmasto. Myös niistä monet vaikuttavat toisiaan kiihdyttäen sekä ilmastoa vastavuoroisesti lämmittäen. Eräs on metsäpeitteen katoaminen ja viljelysmaiden aavikoituminen, toinen pohjaveden tyrehtyminen kuumilla vyöhykkeillä. Luonnonkatastrofit lisäävät köyhyyttä, köyhyys kasvattaa väestöä. Mitä enemmän toisiaan tukevia osatekijöitä labiilissa prosessissa on, sitä äkillisempi on lopullinen romahdus.

Prosessin labiili luonne on sinänsä pelottava, mutta myös toisella tavalla vaarallinen. Kun se on kaikkien kiistattomasti havaittavissa – ja kun siihen vasta sitten reagoidaan vakavasti – ei ehkä mitään enää kyetä tekemään. Sauva on jo silloin liian kallellaan. Olemme jo nyt siinä tilassa, että maapallon luontainen kyky palautua perustilaansa on järkkynyt ja palauttaminen voisi onnistua vain keinotekoisin konstein. Se saattaa olla jo nyt ylivoimaista, mutta mitä pidemmälle radikaalit vastatoimet viivästyvät, sitä vaikeammaksi tehtävä osoittautuu. Maapallon labiilissa systeemissä on enemmän kuin kaksi samaan suuntaan vaikuttavaa, toisiaan kiihdyttävää tekijää. Maapallo on tässä suhteessa huomaamattomasti etenevän, mutta lopulta romahdusmaisesti sortuvan systeemin tyyppitapaus.

Varmuuskysymyksiä

Rakennusten, lentokoneiden tai ydinvoimaloiden suunnittelussa käytetään varmuuslukuja. Kuormat oletetaan poikkeuksellisen suuriksi, materiaalien lujuudet ja jäykkyydet todellisia alhaisemmiksi ja rakenteiden mitat hieman pienemmiksi kuin ne keskimäärin ovat. Näin torjutaan arkiset ja pienet työvirheet. Tutkimuksissa tarkastellaan virheiden yhteisvaikutusta tilastojen pohjalta ja lasketaan vaurioitumisen todennäköisyyksiä. Normituksella pyritään siihen, että elinaikanaan vain yksi kymmenestä tai sadasta miljoonasta rakenteesta voi poikkeuksellisissa oloissa romahtaa. Luonnollista syistä näin tapahtuukin äärimmäisen harvoin.

Niinpä Suomessakin nähdyt hallien sortumat eivät ole virheellisten normien tai väärien laskentamenetelmien seurauksia. Ne johtuvat useimmiten yhdestä karkeasta, inhimilliseksi luonnehdittavasta erehdyksestä, johon ei ole varauduttu. Vastaava esimerkki tästä oli WTC:n tuho. Laskelmissa ei oltu ennakoitu matkustajakoneen törmäystä, koska ainutkertaista ja odottamatonta ei lähestytä todennäköisyyksien avulla. Ydinvoimaloiden varmuuksia analysoitaessa ei aavistamattomia kuormia myöskään pysty torjumaan.

Maapallon tulevaisuutta puntaroitaessa ennustamaton kuorma olisi ulkoavaruudesta lentävä, maapalloon törmäävä taivaankappale. Sille emme voisi mitään. Mutta maapallon luonnollista, laskennallista tuhoutumista, joka aiheutuu ihmiskunnan kuormituksesta, voitaisiin analysoida ja hillitä. Näin on tehty, mutta hapuillen, osittain, liian myöhään, eikä riittävää varmuutta maapallon säilymiseksi ole tavoiteltu. Jos maapalloon suhtauduttaisiin yhtä vakavasti kuin esimerkiksi siltaan tai ydinvoimalaan, olisi tulevaisuutemme strategia tehty ajoissa ja huolellisesti. Silloin sadasta miljoonasta maailmankaikkeuden maapalloa vastaavasta planeetasta vain yksi tuhoutuisi seuraavien vuosimiljoonien aikana. Sellaisia varmuuslukuja tulisi noudattaa, jotta menossa oleva, labiilin systeemin sitkeä murtuminen olisi estetty turvallisesti. Nyt me istumme lentokoneessa, jonka ilmassa pysymistä asiantuntijat pitävät hyvinkin epävarmana. Maapallo ei hajoa, mutta sen elämä ja kulttuuri uhkaavat romahtaa rudimenteiksi nykyisistä.

Yksi oljenkorsi voisi vielä auttaa, sekin saattaa olla myöhäinen. Ihmiskunnan pitäisi julistaa yhteinen liikekannallepano, ainoana päämääränään planeetan pelastaminen. Se pitäisi käynnistää heti. Muodostettava armeija noudattaisi sotatilan lainsäädäntöä. Sen ensimmäinen tehtävä olisi esimerkiksi Saharan metsittäminen. Pinta-ala on 6 miljoonaa neliökilometriä.

Nopeisiin toimiin on käytännön esimerkkejä. USA:n terrorisminvastainen taistelu polkaistiin käyntiin ällistyttävällä vikkelyydellä. Sen toteuttamiseksi ei järjestetty tuhansien viskaalien jaarittelevia kokouksia. Kun pohditaan maapallon tulevaisuutta, on edessämme paljon suuremman kertaluokan kysymys. Kioton ja Balin päätökset ovat riittämättömiä ja hitaita. Toimenpiteiden pitäisi olla sekä suuruusluokaltaan että teholtaan ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa, sillä niin on ratkaistava ongelmakin.