Elämme maailman, Euroopan ja Suomen kriisiaikaa. Ollaan tyytyväisiä, sillä tämä on loistoaikaa verrattuna niihin päiviin, jotka ovat todennäköisesti edessä 20 vuoden kuluttua.
Maailman perusongelmat
Maailman kriisin perussyy on tabu, josta ei ole soveliasta puhua selkokielellä ja rehellisesti. Puhutaan siis siitä heti: väestöräjähdyksestä ja sen seurauksista. Väestön kasvu ei koskaan ole ollut eikä ole vieläkään ongelma sinänsä, vaan väen määrä ja sen aiheuttama kuorma.
Maailman väkiluku on nyt juuri 7 366 216 361 ja kasvaa 3 hengellä sekunnissa. Nykyinen kasvu on siis vuodessa noin 85 miljoonaa. Voi arvioida, että harjoittamalla hyvää politiikkaa väestönkasvu pysähtyy noin 12 miljardiin vuosisadan jälkipuoliskolla ja kääntyy sitten syystä tai toisesta laskuun. Maapallon pitkäaikainen tasapainotila kestäisi noin 2 miljardin, säästeliäällä elämäntyylillä ehkä 3 miljardin väestön. Suurelle väkiluvulle ei löydy eettisiä perusteita, poliittisesti korrektia pöpinää sen sijaan paljon. Vaikeneminen väestönkasvusta on kollektiivisista valheistamme suurin ja pahin.
Väen paljous on kaiken tuhoutumisen perussyy. Sen seurauksia on lukuisia ja ne voidaan jakaa kahteen suureen osaprosessiin: luonnon tuhoutumiseen ja sosiaaliseen rappioon. Nämä kaksi vahvistavat toistaan ja aiheuttavat siitä syystä kiihtyvän vahingollisen muutoksen. Kiihtymisen perusluonnetta ei yleisesti ymmärretä eikä käsitellä lainkaan. Pidemmän tähtäyksen tulevaisuutta pohditaan vain akateemisissa piireissä, etäällä arkipolitiikasta ja arjen päätöksistä. Mainittujen kahden suuren kokonaisuuden rinnalle tulee ongelman kasvaessa moraalinen rappio. Ihmiset piittaavat hädän tullen yhä lyhytnäköisemmin ja yhä pienemmästä piiristä ympärillään. Ensimmäisenä ei joudu tulilinjalle ihmiskunta, vaan maapallon elämä kaikkiaan. Lajien sukupuutot lisääntyvät. Vuorigorilloja, läheisiä sukulaisiamme, on jäljellä enää noin 600 yksilöä. Tuho etenee jo täydellä vauhdilla.
Toinen tämän prosessin peruspiirre on niin kutsuttu sitkeä murtuminen, äkillisen romahduksen vastakohta. Se tapahtuu vaiheittain: halkeama syntyy sinne, toinen tänne, rakenne antaa periksi, kuorma siirtyy rasittamaan toista, vielä kelvollista aluetta, kunnes lopulta jokainen rakenteen kantava osa on otettu käyttöön, se saavuttaa rajatilansa ja koko hoito romahtaa yhdellä rysäyksellä. Maapallolla tämä ilmenee aluksi suurina kansojen siirtymisinä tuhotuilta alueilta uusille, vielä kantokykykyisille seuduille.
On laajalti tiedossa, että nykyinen kuormitus edellyttäisi käyttöömme 1,7 maapalloa. Nykyinen, länsimaiden perintönä muodostunut globaali arvopohja ajaa koko maailmaa yhä suurempaan kulutukseen ja tarpeettomaan tuotantoon. Samalla väkiluku jatkaa kasvuaan, joten tuo luku kasvaa vielä väistämättä ja merkittävästi.
On syytä nyt jo pohtia edes teoreettisesti, miten maapallon väkiluku voitaisiin joskus pienentää noin kuudennekseen. Olettakaamme, että käyttöön otettaisiin globaali rajoitus, joka säätäisi suurimmaksi sallituksi lapsiluvuksi kaksi. Väkiluku pienenisi silloin noin 0,85-kertaiseksi sukupolvi kerrallaan. Kuudennekseen pienentyminen veisi noin 10 sukupolvea, siis 300 vuotta. Tätä planeettamme ei kestäisi. Jos mielimme selvitä, tarvitaan ankarampia keinoja. Kiina on toistaiseksi ainoana maailman maana ottanut yhden lapsen politiikan käyttöön. Ratkaisu tuntuu aiheuttavan joitakin ongelmia, jotka ovat kuitenkin olemattomia vaihtoehtoon nähden.
Lukemattomista väestönkasvun seurausvaikutuksista on eniten huolta aiheuttanut ilmastonmuutos. Ennen kuin aletaan tarkastella Euroopan ja Suomen tilannetta on syytä muistuttaa, että ilmastonmuutos on vain yksi ongelma, ehkäpä kymmenen yhtä suuren joukossa. Siitä puhutaan meillä paljon, koska emme ole joutuneet prosessin muiden osatekijöiden vaikutuksille vielä alttiiksi.
Euroopan tila
Viimeaikaiset tapahtumat Euroopassa ovat peittyneet yksi kerrallaan jonkun uuden, mittavamman tapahtuman alle. Ukrainan kriisi unohtui, kun alettiin pohtia Kreikan taloustilannetta ja sekin pantiin syrjäraiteelle, kun Lähi-Idästä alkoi tulvia pakolaisia maanosaamme. Hyttysen pistoa ei huomaa, jos sormi samaan aikaan katkaistaan. On silti johdonmukaista päätellä, että nämäkin tapahtumat ovat eräänlaista pintaväreilyä tulevaisuuden aallokon rinnalla tai pieniä kipukohtia muualla maailmassa nyt jo ilmeneviin ongelmiin verrattuina.
Eurooppa on hyvinvointimaanosa verrattuna USA:han, Kiinaan ja varsinkin Afrikkaan. Se ei kuitenkaan ole nykyisten eurooppalaisten ansiota, vaan menneiden sukupolvien. Nykyinen Eurooppa on aatelisperheen rehvasteleva jälkeläinen, joka ei armottomassa talouskilvassa enää lähitulevaisuudessa pärjää kovaa työtä tekevälle Kiinalle eikä yksilöä kannustavalle USA:lle. Saattaa olla, että orastamisensa innossa Afrikkakin livahtaa vielä ohitsemme. Eurooppa on ottanut maailmassa sosiaalitantan roolin ja kuvittelee virheellisesti, että kykenee avustamaan – paitsi hieman huonokuntoisia omia jäseniään – myös koko muuta maailmaa tukitoimillaan. Miksi Eurooppa ei kysy vaikkapa Saudi Arabialta, mihin siellä turvapaikat sijoitetaan? Siellä on laajoja alueita, maa on yhtä harvaan asuttu kuin Suomi, uskonto sopisi syyrialaisille ja rahaa on niin, että housut repeilevät. Sinne voi muista arabimaista ja Afrikastakin kävellä ja tilaa on suurille joukoille. Sieltä pääsee takaisin kotiin, jos asiat rauhoittuvat. Mutta Gaddafi jo sanoi, että vallataan Eurooppa muuttamalla tänne.
Euroopan ala on noin 5 miljoonaa km2, kun Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä jätetään laskuista. Tuon alueen väkiluku on noin 500 miljoonaa. Jos koko maapallo (siis maa-ala ilman Etelämannerta) olisi yhtä tiheään kansoitettu, maapallolla eläisi 13,4 miljardia ihmistä jo nyt. Eurooppa on maanosista hoitanut vastuuttomimmin väestöpolitiikkansa. Eikä tällöin ole otettu huomioon edes muihin maanosiin tunkeneita esi-isiämme ja heidän jälkeläisiään. Jos niin ajateltaisiin, olisi syyllisyyteen vielä paljon enemmän aihetta.
Mitä mahtaa suunnitella Euroopan ydin Saksa, joka on toivottanut 800.000 ihmistä tervetulleeksi alueelleen aluksi tänä vuonna? Jos koko maapallolla olisi Saksan väentiheys, planeetallamme eläisi 30 miljardia ihmistä. On ilmeistä, että Saksan tulevaisuuden tähtäin on taloudellinen valta. Saksa on tunnettu määrätietoisista otteistaan, jolloin ei sivulle katsota. Maasta ollaan nähtävästi rakentamassa suurta ja yhtenäistä 100 miljoonan ihmisen kaupunkia. Maa tarvitsee materiaa ja energiaa tuon koneen pyörittämiseen. Mutta onko pohdittu, mikä on tuon koneen perimmäinen tarkoitus? Ihmisten onniko?
En usko, että väki tulee vähään aikaan väenemään Saksasta. Afrikan väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia ja tulevina vuosina muuttovirta etelästä nousee varmaan noin 10 miljoonaan vuodessa. Kuka haluaa kodikseen koneen?
Suomen tulevaisuus
Tarpeellisempi kuin koskaan, olisi Suomelle nyt seuraavien vuosikymmenten toimintastrategia. Pitäisi ymmärtää, mikä on maailman ja Euroopan tila 20 vuoden kuluttua. Kysymys on selviytymisestä tulevassa myllerryksessä.
Suomella on loistavat tulevaisuuden eväät. Meillä on presidentti, joka rohkenee olla kumartelematta myötäsukaisesti mihinkään suuntaan. Meillä on maan etua ajava hallitus, joka ei ole korviaan myöten hautautunut poliittiseen liejuun, jonka ainoana ajatuksena ei ole oma ura ja puolueen kannatusluvut. Meillä on erikoisetunamme eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, jonka tarkoituksena on avata kauaskantoisia näköaloja päivänpoliittisten ratkaisujen pohjaksi. Hallituksen kärkihankkeet ovatkin sellaisia kuin pitää. Niissä painotetaan tulevaisuuden puhdasta tekniikkaa – ja myös teknologiaa, siis tekniikan tieteellistä taustaa. Noilla aloilla suomalainen tutkimus ja elinkeinoelämä ovat maailman kärkeä.
Näyttäisi siltä, että elinkeinoelämä ja eduskunta pystyisivät puhaltamaan samaan hiileen ja kummallakin olisi vilpitön pyrkimys luoda Suomelle uusi nousu ja välttämätön selviytymissuunnitelma tulevien, väistämättömien vaikeuksien voittamiseksi. Mistä sitten kiikastaa?
Elinkeinoelämä ja lakeja säätävät poliitikot ohjaavat suoranaisesti yhteiskuntaa, he ovat kuin ralliauton kuski ja kartturi. Mutta takapenkillä istuu kaksi hyväntahtoista tätiä, jotka neuvovat etupenkin paria. He eivät ota vastuuta, mutta kovasti kantaa asioiden etenemiseen; sanoin ja pykälin. Tarkoitan tietysti virkamieskuntaa ja mediaa.
Julkinen hallinto on hyvinvoinnin kiimassa paisunut möhkäleeksi, jonka laahaaminen perässä haittaa valtiontaloutta olennaisesti. Yksinkertaisen laskelman avulla voi päätellä, että likimäärin 5 miljardia vuodessa tuhlataan tarpeettomaan hallintoon, lausuntojen kirjoitteluun toisten virkamiesten lausunnoista, loputtomaan kokouksissa istuskeluun, uusien hallintoelinten perustamiseen ja niin edelleen, kunnes luetteloinnista kirjoittajakin jo hengästyy.
Tähän rappioon on uusi hallitus pureutunut, tosin arasti ja varovaisesti. Pahin jarru on hyvinvointivaltion korrektius. Kun julkishallintoa halutaan saneerata, tehtävään määrätään julkishallinnon edustaja. Jo etukäteen voi arvata, että leikkaukset kohdistetaan silloin niihin tehtäviin, jotka ovat konkreettista työtä ja joita kansalaiset eniten tarvitsevat. Siten saadaan huonolta näyttävä lopputulos. Jos tuon asemesta saneeraaja kohdistaisi leikkaukset turhaan kokoustamiseen ja paperinpyöritykseen, ei kansa huomaisi muutosta, mutta säästöt olisivat nuo 5 miljardia vuodessa. Eihän korppi korpin silmää…
Julkisen hallinnon saneeraajaksi tarvitaan ulkopuolinen, riippumaton ja aristelematon porukka.
Sitten huomautus toisesta taustavaikuttajasta, mediasta. Televisio on sikatäynnä puppua. Radiosta tulvii uskomatonta soopaa. Aikakauslehtien valtava enemmistö suoltaa kansalle sontaa. Lehtien parhaimmistokin riehaantuu ylivoimaisesti eniten sellaisista merkkitapahtumista kuin Matti Vanhasen lautakasa, Heidi Hautalan oviremontti tai Olli Immosen sanominen. Tätä kaikkea perustellaan sillä, että media palvelee yleisöään ja tutkimusten perusteella enemmistö pitää tällaisesta sisällöstä. Media tuntee vastuuta, ennen muuta kylläkin omasta sananvapaudestaan, katsojaluvuistaan ja levikistään. Mitä arveltaisiin, jos huumekauppiaat kirkkain otsin perustelisivat toimintaansa samoilla argumenteilla?
Mediaa kutsutaan vallan vahtikoiraksi. Eipä tuohon ole paljon mukisemista, mutta missä luimuilee vahtikoiran isäntä? Media sanoo suojelevansa sananvapautta. En väitä vastaan, mutta kysyn: omaako vai kansalaisen sananvapautta?
Ollaanpa rehellisiä: media on valtataistelun osapuoli, ei sen tarkkailija ja raportoija. Media suojelee omaa sanomisen valtaansa ja käyttää tuota valtaa myös omassa piirissään kehkeytyneiden yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseen. Se vaikuttaa demokratiassa äänestäjiin tuhansia kertoja tehokkaammin kuin eduskunnan pöntössä pidetyt puheet. Asiassa ei ole muuta napisemista kuin se, että tätä ei myönnetä reilusti. Se tapahtuu puolueettoman naamarin takaa.
Kansalaisen sananvapaus on kapea. Median piirissä vallitsee myös kirjoittamaton sääntö: ei korppi korpin silmää…
Lopuksi maltillinen ehdotus tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Neljän merkittävän yhteiskunnallisen toimijan (elinkeinoelämä, lainsäätäjä, media, virkakoneisto) tulisi laatia pitkän tähtäyksen tulevaisuuden suunnitelma siitä, miten maamme pärjää eteemme avautuvassa julmassa selviytymistaistelussa. Jokaisen osavaikuttajan pitää arvioida uudelleen vastuunsa ja osallistumisensa. Sisäisen valtataistelun hyödyt ja haitat pitää punnita uudestaan. Sellainen maa pärjää, jonka porukka puhaltaa samaan hiileen. On välttämätöntä luoda yhteistyö tärkeimmissä kysymyksissä. Suomi ei voi enää leikkiä maailmaa parantavaa apuhoitajaa. Pitää oppia taas olemaan itse omahoitajansa.