| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 30. 1. 2004 |

Kiina-ilmiö ei olekaan enää ydinreaktorin sulamista ja painumista maan lävitse toiselle puolelle planeettaa. Sanonnalla on uusi sisältö: suomalainen yritys siirtää toimintojaan halvan palkkatason maahan, esimerkiksi Kiinaan. Tätä paheksutaan, ikään kuin tapahtumaa ei olisi ennakoitu jo vuosia sitten. Pahin meteli nousi kemijärveläisen Salcompin siirtymisestä viime syksynä.

Salcomp ei ole Kemijärven sosiaalitoimisto, ei sitä voi syyttää.

Sosiaalitanttoja voi syyttää. Juolahtiko mieleen teille kansalaispalkka-intoilijoille, joiden tavoite oli ylimitoitettu, kaiken kattava ja perusteeton sosiaaliturva, että sen lopputulos on Kiina-ilmiö? Oivalsitteko te hyvinvointivaltion paisuttajat, jotka kilpaa keksitte julkisia menoja verorahojen kuluttamiseen, että elinkeinoelämä voi muutakin kuin alistua? Teidän kohtuuttomuutenne oli mahdollinen säätelytalouden ja taustalla olevan uhan, Neuvostoliiton turvin.

Kyllä nyt kelpaa säälitellä kemijärveläisten kohtaloa, kun on sen ensin aiheuttanut. Miettisitte ehdotustenne välillisiä seurauksia myöskin. Teidän oli aikakin saada pikku näpäytys.

Perusteeton, korkea sosiaaliturva hävittää kannustavuuden tai ajaa alimmat palkat niin korkeiksi, ettei pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Yhtiöiden ja korkeiden tulojen ankara verotus ei ajan mittaan kestä kansainvälisissä oloissa, vaan etsitään suotuisampi ympäristö. Nyt Euroopan valtiot kilpailevat siitä, kuka luo yrityksille ja huippuasiantuntijoille parhaat toimintapuitteet. Eräs väistämätön osa tätä kilpailua on sallia toimintojen siirtäminen halvan työvoiman maihin. Kiinalle ja muille matalapalkkaisille maille se on haluttua, luonnollisinta ja terveintä kehitysapua.

Edellinen on pienen mittakaavan pohdintaa. Laajemmin ja pitkällä aikavälillä ajatellen on kaksi vaihtoehtoa.

Todennäköinen kehitys on, että maailma jakautuu nykyistäkin selkeämmin kahtia. Silloin teollistunut osa maailmasta – johon Kiinakin tulee kuulumaan – hyödyntää muuta maailmaa halvan työvoiman ja massamarkkinoinnin kohteena. Teolliset maat säilyttävät itsellään kaikki tuotannon tärkeimmät avaimet: patentit sekä tuotantoprosessien ja tuotteiden asiantuntemuksen, sekä jokaiseen tuotteeseen sisältyvän, yhä suuremmaksi muodostuvan ei-aineellisen arvon. Pienikokoisten tuotteiden kuljetuskustannukset eivät ratkaise mitään. Maailmassa ei enää ole banaanivaltioita, vaan kokonainen banaanipuolisko.

Toivottavaa taas olisi, että Kiinan jäljessä esimerkiksi Intia ja Afrikka pystyisivät asteittain luopumaan epäterveestä ja passivoivasta kehitysavusta. Merkittävimpiä mahdollisuuksia tässä kehityksessä on juuri Kiina-ilmiö. Mitä enemmän yhtiöiden ja ihmisten välinen luonteva, suora yhteistyö etenee, mitä vähemmän prosessiin sisältyy hellämielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä, sen parempi ns. kehitysmaille. Se on reilua kauppaa.

Olen viime vuosina käynyt monessa Afrikan maassa, myös pienillä paikkakunnilla. Pikkukaupunkien Internet-kahvilat ovat iltaisin täynnä innostunutta, nuorta väkeä. Pelkästään sen näkeminen saisi suomalaisen sosiaalitantan mietteliääksi. Siunattu olkoon Kiina-ilmiö.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17. 12. 2003|

Jos kansalaisella on taloudenhoitaja, sihteeri, lähetti tai nämä kaikki, ei hänelle kerry kokemusta itsepalveluyhteiskunnan olennaisesta tuntomerkistä, jonosta. Hän vain ihmettelee, missä henkilökunta luuhaa, kun pienenkin asian hoitamiseen kuluu runsaasti aikaa ja palkka raksuttaa.

Jos kansalainen hoitaa itse asioitaan, kokemus kertyy pian. Soitin yhteisen yhtiömme F:n lentolippujen varaukseen, jossa vastasi automaatti yksi. Paina yksi. Sitten soi musiikki. Sitten automaatti kaksi, lupasi henkilökohtaista palvelua. Sitten automaatti kolme. Kuuntelin sen toistuvaa ilmoitusta ”kaikki virkailijamme ovat varattuja, odottakaa hetki” kahden minuutin välein, kolmella kielellä. Kun olin odottanut kaksikymmentä minuuttia kestäneen hetken, suljin puhelimen ja soitin asiakaspalautteeseen. Kerroin siellä vastaavalle olennolle, että olin juuri ollut heidän palveluksessaan kaksikymmentä minuuttia saamatta palkkaa. Hän sanoi, että monet ovat olleet tunninkin eikä asiassa ole mitään epänormaalia. Kerroin kirjoittavani Taloussanomiin heidän asiakaspalvelustaan ja olento lupasi pikaisesti palata asiaan. Viiden minuutin kuluttua minulle soitti ihminen ja kysyi miten voisi palvella.

F. ei ole ainoa laatuaan. Pankit, apteekit, postit, lääkäriasemat, tietokoneiden korjaajat, verottajat, viskaalit, satraapit ja ennen muuta marketit luovat kustannussäästöjä jonotuttamalla asiakkaitaan tuntitolkulla maksamatta näille korvausta. Asiakkaat ovat liian pöljiä kiinnittääkseen palkattomaan rekrytointiin huomiota. Oletko koskaan käynyt jonovapaassa marketissa?

Laskelmieni mukaan 100.000 suomalaista seisoo tai istuu jonoissa kahdeksan tuntia päivässä palkatta. Tai on väärin sanoa palkatta, koska heidän saamiensa palvelujen pitäisi halveta hieman, kun palvelupisteet säästävät henkilökunnan palkoissa. Eikä tarvitse katsella luppoaikaa viettävää marketin kassaa. Tai on sittenkin väärin sanoa hintojen halpenevan, koska asiakas maksaa verorahoistaan palkan niille työttömille, jotka voisivat olla pisteen palveluksessa. Samalla palvelut paranisivat. Meitä riistetään.

Iltapäivälehdille tämä on tuhoisaa, koska jonossa ehtii lukea molemmat iltapäivälehdet ja panna ne sitten takaisin telineeseen. Luulisi lehtien puuttuvan epäkohtaan oman etunsa nimissä.

On turha napista työttömyydestä, kun kolmannes työttömistä saisi työpaikan jonoissa. Eikä meidän pitäisi kavahtaa kengänkiillottajayhteiskuntaa kun elämme jonottajayhteiskunnassa. Kenkien kiillottaminen on hyödyllistä, jonottaminen ei. Likaisimmatkaan monot eivät työllistä ihmisiä niin kuin jonot. Mutta emmehän me voi palkata satojen tuhansien työttömien armeijaa ammattimaisiksi sijaisjonottajiksi.

Jotain voisimme kuitenkin tehdä. Voisimme vaatia, että työttömille maksettujen verorahojen asemesta palvelupisteet palkkaisivat samat ihmiset töihin. Emme enää kuluttaisi aikaamme jonoissa. Suuntaisimme nyt työttömyyskorvauksiin työnnetyt rahat lisättyyn henkilökuntaan. Käynnistäkäämme vallankumouksellinen ”jont pois” – kansanliike. Rytmikästä huutoa ja plakaatteja markettien kassoille.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4. 11. 2003|

Monikyltyyri, monikyltyyri, se huuto on Suomessa suuri. Mut mitä se on, se monikyltyyri?

Kävelen Costa Rican pikkukaupungin katua ja vastaani tulee kaksi amerikkalaista voimanostajaa. Kysyn espanjaksi urheiluvälinekauppaa. Kysytty kääntyy kaverinsa puoleen ja kysyy amerikaksi: mitä hiton kieltä toi jätkä oikein puhuu?

Kysyn helsinkiläisen ravintolan baarissa suomeksi, mitä gintonic maksaa. Brittiläinen baarimikko vastaa englanniksi. En ole ymmärtävinäni. Toistan kysymyksen ja hän vastaa kangertelevalla suomella, mutta oikein. Kannustan häntä jatkamaan kieliopintojaan.

Amerikkalaiset voimanostajat ja brittiläinen baarimikko ovat monikulttuurisuuden edustajia. Heidän mielestään Costa Ricassa pitäisi puhua muutakin kuin espanjaa ja Suomessa muutakin kuin suomea. Monikulttuurisuus on englannin kieltä kaikkialla.

Vielä yksi juttu. Suurkaupungin kansainvälisen lentokentän transit-hallin ravintolan tarjoilija ei suostu ymmärtämään tilaustani englanniksi. Hän suostuu puhumaan vain ranskaa. Arvaa mikä kaupunki, oikea vastaus jutun lopussa. Mutta oliko tuo tarjoilija monikulttuurisuuden vastustaja vai puolustaja?

Opetin joitakin vuosia Otaniemen TKK:ssa opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Vain harvojen äidinkieli oli englanti. Viimeisinä vuosina pidin luennot vain englanniksi, koska ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli suuri ja englantia saattoi arvella useimpien edes vähän ymmärtävän. Opetus kärsi tästä monikulttuurisuudesta kovasti.

Ruotsalaisessa pikkukaupungissa ei enää ole ruotsalaista ravintolaa. Niissä on kaikissa vain etnisiä ravintoloita, niitä samoja ruotsalais-etnisiä Oskarshamnista Bastuträskiin. Suuremmissa taajamissa on varaa sellaiseenkin erikoisuuteen kuin ruotsalainen ravintola. Ruotsi on aina ollut Suomen lippulaiva ja meillä hengitetään tässä asiassa Svea-mamman niskaan.

Minkälaisesta rautalangasta monikulttuurisuuden puolustajille pitää asiat vääntää?

Monikulttuurisuus on hieno asia harmaantuvassa maailmassa, mutta monikulttuurisuuden puolustajat ovat jälkeenjääneitä juntteja. He eivät ymmärrä, että monikulttuurisuus säilyy sukupolvesta toiseen vain sitkeän puolustustaistelun avulla Maailma on joka tapauksessa kulttuurientropian kynsissä. Entropia on sitä, että kuuma ja kylmä vesi samassa lasissa väljähtyvät haaleiksi. Tämä väljähtyminen näkyy selvästi kaikissa suurkaupungeissa, ne muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Se heijastuu koko maailman taiteessa, arkkitehtuurissa, tavoissa, pukeutumisessa, kielessä, ihmisten ulkonäössä, urheiluharrastuksissa, arvoissa, etiikassa ja koirien käyttäytymisessä.

Mutta haitanneeko tuo mittään?

Ei se haittaa, jos rakastaa asioiden muuttumista tylsemmiksi ja yllätyksettömiksi matkustettaessa minne tahansa, jos rakastaa turvaa, tuttuutta, harmautta ja arkipäivää. Sellaiselle ihmiselle monikulttuurisuus on mukavaa ja hän edistää sitä innokkaasti. Hänelle McDonald’s on monikulttuuria. Todellinen, aito rikkaus ja oikeat vaihtoehdot tietysti katoavat tuossa tehosekoittajassa. Ne katoaisivat hitaammin, mikäli panisimme edes vähän hanttiin.

Vastaus: Montreal.

| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 7. 10. 2003 |

Kehittyneessä yhteiskunnassa on epämiellyttäviäkin töitä. Kaikki ottaisivat mieluummin rahaa vastikkeetta kuin ryhtyisivät niihin hommiin. Ne eivät sovi koneille, vaikka ne eivät edellytä koulutusta. Hyöty niistä ei koidu tekijälle, kuten koti- tai järjestötöistä. Ne ovat sanonko-mistä-hommia. Silti ne pitää hoitaa. En yksilöi niitä, vaan menen suoraan ongelman teoreettisiin ratkaisuihin – etuineen ja haittoineen.

Maksetaan kurjista hommista niin hyvää palkkaa, että tekijöitä riittää. Työt tulevat tehdyiksi, työvoima riittää, mutta koulutetut napisevat, koska osaamista ei korvata rahalla ja he muuttavat maasta.

Tai maksetaan vain toimeentulotuen tasoinen palkka ja uskotaan, että jotkut tekevät vastenmielisiäkin töitä mieluummin kuin lököilevät tukien varassa. Vastuuntuntoiset kansalaiset uhrautuvat ja heitä rangaistaan antamalla luikureiden elää heidän siivellään.

Tai sitten: maksetaan palkka, joka vastaa toimeentulotukea, mutta teetetään työ maahanmuuttajilla, eikä oteta heitä Suomen tukien piiriin. Työt tulevat tehdyiksi, suomalaiset elävät mukavasti työttöminäkin, mutta maahan syntyy kansallisuuteen kytketty luokkajako.

Voidaan myös pudottaa sosiaalituki niin, että työnteko kannattaa huonollakin palkalla ja patistetaan töihin kaikki vähänkin kykenevät. Työt tehdään, kansa rikastuu, tukien kärkkyjiä ei tarvitse pelätä, mutta yhteiskunta ei huolehdi kunnolla hädänalaisista ja hyvinvointiyhteiskunta kuolee.

Määrätään kaksi sosiaalitukea, syyperusteinen ja yleinen. Syyperusteisella – minimipalkan tasoisella – huolehditaan todella hädänalaisista. Työtä vieroksuvat jäävät pienemmän tuen varaan. Kannustetaan työhön, mutta hyväksytään vaihtoehtoelämä, tosin ilman työtä tekevien mukavuuksia. Syntyy ulkopuolinen ryhmä, joka nauttii peruseduista; esimerkiksi koulutuksesta ja infrastruktuurista vastikkeetta.

Vaihtoehtona edelliselle maksetaan vain yhtä, minimipalkan suuruista sosiaalitukea. Tuen saavat vastikkeetta työkyvyttömät, mutta muut velvoitetaan töihin, jotka eivät muuten hoidu. Työt tulevat tehdyiksi omin voimin. Kansalaiset ovat tasa-arvoisia, siipeilevää elämänmuotoa ei kannusteta vaan kaikki patistetaan työn pariin.

Tai amerikkalaisittain: jätetään ikävät hommat yksityiselle sektorille. Annetaan markkinavoimien ratkaista palkat yksityisten sairaalojen, koulujen ja vartiointiliikkeiden hinnoittelun mukaan. Työt tehdään tehokkaasti, verot laskevat, mutta laadusta ei ole takeita. Hyvinvointiyhteiskunta romuttuu. Eläköön USA!

Tai kiinalaisittain: velvoitetaan jokainen pakkotalkoisiin ja maksetaan siitä pienehköä palkkaa. Kansalaisen velvollisuudet eivät jää koulupakkoon, asevelvollisuuteen ja veronmaksuun vaan saadaan lisää perusvelvollisuuksia. Työt tulevat tasa-arvoisesti tehdyiksi eikä vaihtoehtoelämää tueta. Eläköön Kiina!

Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Vai onko tarkoituskaan löytää ratkaisua? Näitä kysymyksiä eräät päättäjät vuorovuosin viilailevat ja paikkailevat loputtomiin. Niin he työllistävät itsensä.

| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 4. 9. 2003 |

En käytä pyöräillessä kypärää. Auton turvavyön kiinnitän vain erityisoloissa. Prostituutiopalveluja aion käyttää heti jos tarvitsen. Tupakoin läsnäolijoista, en laista riippuen. Kahden keskioluen jälkeen istun auton rattiin, kolmen jälkeen veneen. Pimeitä pikkukeikkoja teetän ja teen silloin tällöin. Tämä kaikki on harkitsevaa suhtautumista tiettyyn lainsäädäntöön, ei uhmaa. Ihminen osaa itse punnita tekonsa. Asenteeni on vahvasti moraalinen ja kehotan muitakin toimimaan tavallani.

Viime vuosien lainsäädäntö on tuottanut ja uhkaa tuottaa lisää pakkoja, kieltoja ja käskyjä, joiden tarkoitus ja motiivitkin ovat arveluttavia. Lakiin on syntymässä perinteisten naimis-, kauppa-, maa- ja muiden kaarien rinnalle uusi kaari, simputuskaari. Uskotellaan, että lainlaatija tietää täysjärkistä aikuista itseään paremmin, mikä tälle hyväksi on. Ja jos kaksi ihmistä sopii palvelujen vaihdosta, tuo kutsumaton besserwisser änkeää väliin muistutellen, että hänelläkin on osuutensa asiassa. Vaikka ei piru vieköön pitäisi olla.

Lainsäätäjä puolustelee tekemisiään siten, että näillä uusilla säännöillä halutaan suojella hyvää kansalaista pahan metkuilta ja kutakin vielä erikseen itse aiheutetuilta onnettomuuksilta. Selittely ontuu. Vain harvoissa ääritapauksissa tämä lainsäädäntö vastoin asianomaisten omaa harkintaa pelastaa ihmisen pahalta. Valtaosa tästä uushyvinvointia vaalivasta, nippeleitä viilaavasta lainsäädännöstä aiheuttaa tottelevaiselle alamaiselle vain ahdistusta, harmia ja kyyristelyä kasvottoman komentelijan edessä. Tottelemattomien jahtaus taas syö runsaasti resursseja laihoin tuloksin.

Korjaisipa tuo touhukas lainsäätäjä todellisia ongelmia, mutta ei. Tämä kehitys heijastaa hyvinvointivaltion dekadenssia, rappion tilaa.

Vähemmän tekopyhä lainsäätäjä myöntää, että tämä säännöstö ei lisää vaan vähentää onnellisuuden summaa, että utilitaristisesti nämä lait ovat epäeettinen huutomerkki. Mutta hän puolustelee tätä lainsäädäntöä hyvinvointivaltion olemuksella, kustannusten säästöllä ja järjestyksen lisääntymisellä. Hyvinvointivaltio voi hyvin kun valtio voi hyvin, kansalaisella ei ole väliä. Kun tosiroistoihin ei päästä eikä uskalleta käydä kiinni on mukavaa viran puolesta ja ajan kuluksi hyppyyttää tavallista ihmistä.

Todella – ajan kuluksi!

Ongelmana onkin, että ylikypsästä hyvinvointivaltiosta on vuosikymmenien kuluessa kitketty pahimmat ongelmat ja lainsäätäjä kavahtaa omaa tarpeettomuuttaan. Hän ei pidäkään ihanteena sellaista yhteiskuntaa, jossa uudet lait vain seurailevat yhteiskunnan muutoksia. Hänelle itselleen on antoisampaa viilata hyvinvointia loputtomasti ja yhä hienommalla viilalla – hän matkii absoluuttista nollapistettä tavoittelevaa kylmäfyysikkoa. Ja toimettomuuden pelossaan hän mieluummin säätää huonoja lakeja kuin on säätämättä mitään. Ettei syntyisi vaikutelmaa yhteiskunnassa pesivästä turhasta joukosta.

Menisi vaikka sieneen tai pelaamaan sulkapalloa.