| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla 12. 9. 1998 |
Pikkuparlamentin tontille suunnitellaan eduskunnan uutta lisärakennusta. Alue on voimassa olevassa yleiskaavassa merkitty puistoksi. Silti käynnissä on poikkeuksellinen suunnittelukilpailu, jonka tuloksena tontille rakennetaan 10 000 kerrosneliön talo, hinta 200 miljoonaa markkaa. Menettely on herättänyt kysymyksiä, mutta se on asia sinänsä. Rakennuksen tarve on toinen juttu. Taloa alettiin puuhata, kun kansanedustajat saivat henkilökohtaiset avustajat. On siis kysyttävä avustajien merkitystä.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä käytiin palautekeskustelu vuoden 1995 alussa ja Martti Tiuri esitti silloin ponnen henkilökohtaisten edustajien palkkaamisesta. Ponsi oli valiokunnan mietinnön vastainen ja Tiuri oli aikaisemmin hävinnyt valiokunnassa samaa asiaa koskevan äänestyksen. Salissa ponsi voittikin luvuin 86—79 ja juttua pidettiin naurettavan vähäpätöisenä asiana. Niin se tietysti olikin verrattuna merkittäviin globaaleihin, eurooppalaisiin ja kotimaisiin kannanottoihin, joita eduskunta samassa yhteydessä hyväksyi mietintöön kuuluvina. Mutta tuon ponnen vaatimusta on ajettu jatkossa paljon tarmokkaammin kuin monia mietinnössä yksimielisesti hyväksyttyjä isoja asioita. Juttu on siis kaikilta osiltaan kyseenalainen. Sen oikeutus — jos sitä olisi — sisältyisi itse asiaan. Siis siihen, tarvitsevatko kansanedustajat todella omia avustajia.
Eivät tarvitse.
Kansanedustajan työviikko alkaa usein tiistaina kello 12 ja loppuu perjantaina kello 14.15. Se on mitoitettu ääritapauksen, vaikeimpien olosuhteiden mukaan: Sevettijärven mökistä tiistain vastaisena yönä linja-autolle hiihtävälle edustajalle, joka asettaa sukset takaisin kotimökin seinälle lauantaina aamuyöstä. Se on niin rankkaa, että keskiviikkoisin on vapaata. Puhun nyt kansanedustajan rutiiniviikosta, en niistä erikoisajoista ennen joulua ja juhannusta, jolloin näyttävästi paiskitaan töitä öitä myöten. Niinpä Arkadianmäen lähellä asuvan kansanedustajan työviikko on kahden työpäivän mittainen.
Asiaa hämärtää seikka, jota kansalaiset eivät havaitse ja josta lehdistö mielellään vaikenee, koska median oma työ liittyy juuri siihen. Kansanedustajan “työ” on vain osittain lainsäädäntötyötä, luottamustehtävän hoitamista. Suuri osa ajasta, jota arkikielessä kutsutaan kansanedustajan “työksi” on poliittista touhuilua tai seuravaan valintaan tähtäävää vaalityötä. Poliittinen touhuilu on neuvottelua, suostuttelua, painostusta, vehkeilyä ja lehmänkauppoja. Se on ilmeisen välttämätöntä asioiden ajamiseksi, mutta nollasummapeliä silti ja siihen osallistuvat etupäässä johtoportaan satraapit; puolueiden, ryhmien, valiokuntien puheenjohtajat ja ministerit. Riviedustaja jätetään tuosta herkusta, arvostetuimmasta toiminnasta pihalle. Medialle taas juuri tämä toiminta on arkiruokaa.
Niinpä jäljelle jää vielä vaalityö. Sen muodot ovat monenlaisia. Ryhmäkokouksissa värkätyt mahtipontiset julkilausumat, loputtomat raha-asia-aloitteet, suulliset ja kirjalliset kysymykset, rinnakkaiset lakialoitteet, välikysymykset ja värikkäät puheenvuorot istuntosalissa laaditaan usein tietoisena niiden ehdottomasta merkityksettömyydestä itse asialle. Niiden ainoa tarkoitus on vakuuttaa tulevien vaalien äänestäjät ahkerasta, rohkeasta ja sitkeästä oikean asian ajamisesta. Kuohu on mainoksia. Mieleeni pulpahtaa entisen edustajatoverin lause: “Meidän tärkein tehtävämme täällä on varmistaa tuleva valintamme”.
Oletan, että kun edustajan hommia hoitaa entisen yhden asemesta kaksi, jää toisen aika kokonaan vaalityölle. Kun uusi talo maksaa 200 miljoonaa, saa jokainen edustaja siitä siten noin miljoonan markan vaalibudjetin. Onko tässä sitten mitään väärää? On, mikäli leipäpoliitikkoja kavahdetaan, mutta muuten ei.
Demokratian etiikka edellyttää, että vaalien ehdokkaat ovat osapuilleen samalla viivalla lähtiessään. Se merkitsee, että istuvat edustajat eivät saa hyötyä uusiin tulokkaisiin verraten sellaisesta mainoksesta, jonka yhteiskunta maksaa. Säästö- ja leikkauspolitiikka ankeina aikoina taas edellyttää, että turhuuksiin ei rahoja tuhlata. Uusi budjettikäsittely sisältää mahdollisuuden, jota aikaisemmin ei ollut. Budjetin menopuolelle saa esittää myös vähennyksiä, raha-asia-aloitteet voivat olla myös negatiivisia.
Toivon siis, että joku suoraselkäinen edustaja ehdottaa tulevan budjettikeskustelun aikana, että luovutaan kansanedustajien henkilökohtaisista avustajista, haudataan lisärakennushanke samoin turhanpäiväisenä, säästetään rahaa kouluihin, terveydenhoitoon ja muihin oikealla tavalla hyödyllisiin asioihin ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen.
