Pormestari vai kunnanjohtaja

Pitkähkön tauon jälkeen osallistuin äskettäin poliittiseen kokoukseen Tuusulassa, jossa keskusteltiin kunnan johtamisen luonteesta. Tämä on salaisuus, älkää kertoko kellekään. Keskiössä oli, pitääkö Tuusulalla olla pormestari kunnanjohtajan asemesta. Arv. lukijoille tiedoksi, että ongelma ei ole titteli, vaan se miten vakaa tämän satraapin asema on. Pormestari valittaisiin neljäksi vuodeksi kuntavaalien yhteydessä poliittisin perustein, kunnanjohtaja on pysyvä virka.

Sitten vankka käsitykseni asiasta. Luottamushenkilöiden ja virkahenkilöiden keskinäinen työnjako ontuu pahasti. Luottamushenkilöt (valtuutetut, kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenet) valitaan vaaleissa ja niiden pohjalta. Heidän tulisi luotsata kuntaa aatteelliselta pohjalta, näköalaa vaativissa valinnoissa. Virkahenkilöt toteuttaisivat yksityiskohtia. Heillä ei saisi olla omaa poliittista suuntaansa tekijöinä, he eivät ole linjoista päättäjiä. Tämä koskee myös kunnanjohtajaa.

Näin ei Tuusulassa ole. On päinvastoin. Valtuusto ja muut luottamushenkilöt pakertavat nippeliasioissa, käyttäen tuhottomasti aikaa kysymyksiin, jotka kuuluvat virkamiehille. Kun valtuusto on kyvytön käymään laaja-alaista ja syvällistä keskustelua, isot asiat kaatuvat automaattisesti virkahenkilöiden, lähinnä kunnanjohtajan niskaan. Ne eivät ole hänen tehtävänsä. Niinpä kuntaa ei johdeta aatteellisesti lainkaan. Asiat poukkoilevat poliittisten etujen ja päiväkohtaisten hätätilanteiden myrskyssä eteenpäin, taaksepäin, sivuille, ylös, alas. Tärkeimpänä motiivina on aina jonkun puolueen tai muun eturyhmän etu.

Aikanaan Tuusulassa oli keksintö, jota kutsuttiin Omakuvaksi, eräänlainen moraalinen perustuslaki. Se ohjaisi kuntaa tärkeimmissä asioissa jopa vaalikausien yli, poliittisia suhdanteita pysyvämpänä aatteellisena pohjana. Sellainen pitäisi olla jopa valtakunnallisena käytäntönä. Kunta voisi siinä määritellä pitkän tähtäimen tavoitteensa, oman erinomaisuutensa, luonteensa ja laajemmat näköalansa. Pikkusieluista poukkoilua ei tarvita. Jalusta kiviselle kuntarakenteelle on välttämätön.

Äärimaltillisten meininki

Pariisin terrori-iskut ovat asia sinänsä ja reaktiot niihin ovat jatko-osa. Edelliseen emme voi vaikuttaa, jälkimmäiseen kyllä. Keskuudessamme on joukko äänekkäitä ihmisiä, jotka opettavat jatkuvasti meille muille, miten asioihin pitää suhtautua. Näiden ihmisten suurin huoli tuntuu olevan, että ymmärtämättömät aikalaiset eivät pysty säilyttämään malttiaan tapahtumien keskellä. Ei pelkoa, ei vihaa, ei huolta – he neuvovat.

He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi ja syyttelevät kaikesta tapahtuneesta yhtäläisesti erilaisia, toisiaan vastustavia ääriasenteita. He ovat suvaitsemattomia kaikelle muulle kuin omalle suvaitsevaisuudelleen. He – esimerkkinä vain – etsivät rasismiakin mikroskoopilla kaikista koloista ja pitävät löydöistään yltiöpäistä rähinää. Heille yksittäisen suomalaisen blogikirjoitus ja Pariisin tapahtumat ovat yhtä kauhisteltavia asioita. He eivät huomaa, että heidän liioitteleva suvaitsevaisuutensa on kiihkoilua muiden ääriliikkeiden malliin. Ehdotan heille itsetutkiskelua.

Heidän ylenpalttinen ymmärtämyksensä ja opettamishalunsa ärsyttää ja luultavasti lisää kavahdettujen ääriliikkeiden vimmaa. Lenin kutsui näitä kilttejä ihmisiä hyödyllisiksi idiooteiksi. Olisi parempi nähdä ja hyväksyä se todellisuus, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan kirjava. Olisi helpottavaa, että pariisilaisen hirmuteon uhrien omaiset ja hieman kauempanakin olevat ihmiset saisivat huutaa äänensä käheiksi raivosta ja heitä ymmärrettäisiin.

On ylimielistä ja kohtuutonta, jos suvaitsevaisuuden nimissä kaikkein innokkain reaktio on opettaa hirmutekojen seurauksena uhrien omaisille ja heidän puolustajilleen malttia. Siitä syntyy patoutumia, jotka purkautuvat aikanaan. Voisi arvata, että itsemurhaajiakin ajavat melkoiset paineet; tuskin iskuja viihteenä harrastetaan.

Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Mutta toisen posken kääntäminen loputtomasti ei aina vähennä väkivaltaa, vaan liioiteltuna rohkaisee siihen. Olisi parempi ennakoida tulevaa kuin ajautua siihen huomaamattaan. Juuri ajautuminen on Euroopan viime vuosikymmenien ongelma. Mahtavatko äärimaltilliset tämän kummallisuuden ymmärtää?

Ihmiskunta ja maailma

Keski-Uusimaa julkaisi viikko sitten (3.11.) vieraskynäkirjoituksen, jossa arvioitiin poliitikkojen motiiveja. Seuraavana päivänä ilmestyi Internetiin (unite-the-armies.org) sivusto, jossa ehdotetaan maailman armeijoiden yhdistämistä ekokatastrofin torjumiseksi. Kannustin ystäväpiiriäni yhtymään vetoomukseen. Arvaatte varmaan, että kysymyksessä on ihmiskunnan poikkeuksellisen valistunut otos. Suuri osa jopa asuu Keski-Uudellamaalla.

Yleistän otoksen reaktion nyt koko ihmiskunnan suhtautumiseksi. Mainittu eliittijoukko on tuon tuostakin huokailemassa ”miksi kukaan ei tee mitään” – hokemaa. Arvelin, että he sankoin joukoin yhtyvät vetoomukseen maailman pelastamiseksi. Mutta valtaosalla usutetuista allekirjoittajista olikin päteviä syitä olla yhtymättä.

Arkkitehtuuria opiskellut henkilö piti sivustoa visuaalisesti amatöörimäisenä ja torjui sen esteettisistä syistä. Ymmärretään. Eihän maailmaa voi pelastaa epäesteettisesti. Kaivataan ehkä ISIS-järjestön omaksumaa estetiikkaa.

Toinen toi lörpöttelevän puhelinkeskustelun aikana esiin tavattomat kiireensä. Hän ei ole vakituisessa työssä. Ymmärretään. Eihän maailmaa ehdi pelastaa voittamattomien kiireiden keskellä. Pitää keskittyä tärkeisiin asioihin.

Kolmas, hieman uskovainen ilmoitti, ettei ihmisen pitäisi puuttua noin isoihin asioihin. Ne ovat korkeammassa kädessä ja menee ehkä jumalanpilkan puolelle, jos puuhastelee liian mittavien projektien kimpussa. Ymmärretään. Evoluution tuotteen on pysyttävä lestissään.

Neljäs sanoi, että hän tekee itsensä naurunalaiseksi, jos nimi yhdistetään täysin epärealististen hankkeiden höpertelyihin. Hän on merkittävässä asemassa. Ymmärretään. Ei merkittävässä asemassa oleva henkilö voi pilata uraansa hömpötyksillä.

Oletan, että ihmiskunta ei pelasta maailmaa. On noita kiireitä ja pahinta jos ihmiskunta joutuisi naurunalaiseksi. Kiitän ja ylistän kaikkia niitä rämäpäitä, uhkarohkeita, uljaita ystäviäni ja myös tuntemattomia, jotka heti ensimmäisellä viikolla kannattivat tyhjänpäiväistä vetoomusta ja uhmasivat mainitsemiani vaaroja.

Heidän nimensä säilyvät tuleville sukupolville.  Ne kysyvät joskus: ”miksi kukaan ei tehnyt mitään?”

Asiallinen tiedote

Aikaisemmassa kirjoituksessani viittasin ”mitättömään järjestöön”, joka on ottanut itselleen historian toistaiseksi merkittävimmän tehtävän. Järjestö on Vihreä Elämänsuojelun Liitto, joka on sivustollaan http://unite-the-armies.org avannut tänään maailmanlaajuisen kampanjan armeijoiden yhdistämiseksi ja hyödyllisten ja välttämättömien työtehtävien antamiseksi niille. Kehotan kohteliaasti kaikkia lukijoitani liittymään kampanjaan ja jakamaan siitä tietoa tuttavilleen. EP

Miksi poliitikot eivät pelasta maailmaa?

Antti Rinne myönsi 9.10. Pressiklubissa sinisilmäisyytensä. Hän sanoi, ettei oikein osannut arvata poliittisen pelin kataluutta noihin hommiin ryhtyessään. Saman saattoi huomata taannoin Alexander Stubbista ja myöhemmin Juha Sipilästä. Kaikille kolmelle tämä on kunniaksi. Tuttu juttu, koin samaa vaatimattomassa muodossa tultuani valituksi eduskuntaan 1987.

Kansalainen arvelee hyväuskoisesti, että poliitikkojen enemmistö haluaa – kukin omalla tavallaan tosin – auttaa maataan ja kansaansa. Heitäkin on, mutta heitä kutsutaan säälittäviksi amatööreiksi. Heitä pilkataan ja monet heistä taipuvat oikeille tavoille äkkiä. Rinnekin sanoi Ruben Stillerin ohjelmassa oppineensa säännöt nopeasti.

Poliitikko ei pelkää kuolemaakaan niin paljon kuin naurunalaiseksi tulemista. Eikä oikea poliitikko kaipaa elämääkään niin paljon kuin menestystä poliittisella urallaan.

Naurunalaiseksi poliitikko pääsee liiasta hyväuskoisuudesta, huijatuksi tulemisesta, tyhmästä pelaamisesta, aatteellisuudesta ja vastustajalle häviämisestä. Ei siis törkeydestä, epärehellisyydestä, vääristä ratkaisuista – eikä varsinkaan häpeämättömästä itsekkyydestä.

Ovatko maailmanpolitiikan auringot; esimerkiksi Barack Obama, Vladimir Putin, Silvio Berlusconi tai Angela Merkel viisaampia ihmisiä tai peräti meitä jalompia lajimuunnelmia? Epäilenpä, että eivät. Peli on samaa, vain panokset isompia. Pelin tukijoukko ovat politiikan toimittajat. He ovat sukua urheilutoimittajille: hehkuttavat hyviä pelaajia, eivät kyseenalaista itse pelin luonnetta tai sääntöjä.

Sitten itse asiaan. Älkää naurako.

Myriadit tutkimustulokset osoittavat kiistattomasti, että maapallo ja maailma ovat tienhaarassa. Pelastumiseen tarvittavat muutokset ovat jättimäisiä ja niiden pitäisi tapahtua nopeasti, seuraavien vuosikymmenten aikana. Keinot ja resurssit tähän ovat olemassa, mutta niitä ei oteta käyttöön. Resursseille on muka vielä kiireellisempää käyttöä kuin tämän planeetan pelastaminen. Ellei tähän nirsoiluun tule muutosta, edessä on ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen täystuho.

Tarkoittamani ratkaisu hidastaisi tuhoprosessia olennaisesti. Maailman yhdistetty armeija pystyisi metsittämään autiomaat, puhdistamaan meret ja rannat muovijätteestä, suojelemaan luonnonsuojelualueet tuhoilta ja panemaan täytäntöön useita pienempiä operaatioita, jotka olisivat onneksi ihmiskunnalle ja sen kotiplaneetalle. Maailman yhteiset varustelumenot riittäisivät kaikkeen tuohon. Sotilaat ovat tehokasta joukkoa. Heidät on koulutettu käskemään ja tottelemaan. He saavat aikaan muutakin kuin lisää muistioita.

Sivutuotteena voisi julmin sotiminen hiljentyä ja rauhanomaiset olot levitä nykyistä laajemmalle. Yhdistetyt armeijat voitaisiin suunnata yhteisellä sopimuksella massiivisiin, paljon väkeä vaativiin ja kurinalaisuutta edellyttäviin tehtäviin, joiden tarkoituksena olisi antaa eräänlainen ensiapu sairaalle maailmalle. Sillä tavoin saataisiin alku pysyvämmälle tervehdyttämishankkeelle, joka sitten parhaimmillaan kestäisi satoja vuosia.

Tämän keksimiseen ei tarvita neroa, mutta aloite tämän tekemiseksi kuuluu poliitikoille. Se juuri on ongelma. He ovat samassa tilanteessa kuin teini, joka niin mielellään soittaisi välirikon jälkeen rakkaalleen, mutta ylpeys ei anna myöten. Ja niin molemmat odottelevat tahollaan, kännykkä kätösessä sovintoviestiä. Poliitikko ei halua joutua naurunalaiseksi – ei mistään hinnasta.

Tiedemiehet, kulttuuriväki, virkakoneisto, elinkeinoelämä ovat kaikki voimattomia. He eivät voi sotaväkeä komentaa. Ainoa taho, joka voisi edellä esitetyn jättihankkeen konkreettisesti panna käyntiin, ovat maailman johtavat poliitikot, lukumäärältään alle kymmenen. Olen edellä arvaillut, miksi tämä on heille niin vaikeaa, miksi tällaisesta itsestäänselvyydestä ei voitaisi aloittaa. Saisivatko teinit aikaan enemmän?

Lopuksi tulee pieni ilouutinen tähän surkeuteen. Eräs mitätön järjestö kylvää näinä päivinä siemenen edellä esitetyn ongelman ratkaisemiseksi. Vielä löytyy joku, joka ei pilkkanauruja pelkää. Olkaa valppaina.

Lääkärit kunniaan

Viimeisinä vuosina on läheisessä tuttavapiirissäni sattunut toistakymmentä hoitovirhettä lääkärikäyntien yhteydessä. Joukossa on yksi kuolemaan johtanut virhe, yksi itsemurhaan osavaikuttanut prosessi ja yksi läheltä-piti tapaus. Tietääkseni yksikään näistä ei ole vienyt asiaa oikeuteen, eikä nostanut asiaa esiin julkisuudessa. Olisiko pitänyt?

Onneksi emme ole USA, jossa erikoistunut lakimiesten joukko vaanii virheitä tekeviä lääkäreitä, oikeuskäsittelyt ovat arkipäivää ja vakuutusyhtiöt iskevät sellaiset latingit lekuriparkojen turvaksi, että turva muuttuu rasitteeksi. Vastaus on ehdoton EI.

En varmasti ole mikään erikoistapaus, eivätkä tuttavapiirini ihmiset poikkeuksellisen sairaita. Oletan silti, että pikkuruinen otos viittaa laajempaan kokonaisuuteen. Asiaa on syytä hämmästellä, mutta syyttely lienee silti väärä reaktio. Useat seikat eivät ole hoitohenkilöiden aiheuttamia, vaikka kasvattavat väärien diagnoosien ja väärien hoitotoimien määrää. Sellaisia ovat väestön keski-iän nousu, jolloin sairastavien prosentuaalinen määrä kasvaa, uusien tutkimattomien sairauksien paljastuminen – esimerkkeinä borrelioosi ja sähköyliherkkyys – mutta viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: hyvinvointiyhteiskunnan vääristynyt arvomaailma.

Aikanaan lääketieteelliseen päässeet olivat ylioppilaiden aatelia ja kaikkia lääkäreitä kumarreltiin tohtoreina. Nyt lääkikseen hakijoista hyväksytään noin 7 %, näyttelijöiksi himoavista 1 %. Tämä on oire nuorison ihanteista. Lääkäri on hyödyllinen mutta tylsä, filmitähti viihteellinen ja hauska. Kuka haluaisi olla mieluummin tylsä kuin hauska?

Hyvinvointivaltion koko tiedotuskone soittaa samaa laulua: tylsät töihin, hauskat näkyviin. Vain pieni osa hauskaksi haluavista pääsee filmitähdiksi ja loput nielevät tappionsa idols-tuomareina, BB-julkkiksina tai alastontreffit alttarilla tähtinä. Viimemainittu ei ole vielä TV-ohjelma. Tämä peli ei vetele, kun on tosi kysymyksessä ja kansa hädässä. On lisättävä duunareita ja vähennettävä viihdepellejä. Nyt syödään ylensyöneen yhteiskunnan oksennusta. Tähän tautiin tarvitaan lääkäri.

Ihailijapostia Sipilälle

Juha Sipilä, me olemme molemmat diplomi-insinöörejä ja minä olen meistä vanhempi. Ehdotan sinuttelua. Sopiiko? Hienoa, se on yksinkertaisempaa tällaista kirjettä skrivatessa.

Olen ihaillut otteitasi hallitusta muodostettaessa ja sen jälkeenkin. Siinä on ollut vanhoille teekkareille ominaista poikki/halki/pinoon-meininkiä, joka kriittisenä aikana on välttämätöntä. Nyt näyttää siltä, että siellä elinkeinoelämän puolellakin aletaan ymmärtää, ettei kysymys ole kiusanteosta. On tosin ollut huvittavaa seurata meidän insinöörien mollaamista, johon nuo valtiotieteilijät ja muut höpönassut katsomon puolella ovat yltyneet. Annetaan heidän sitten taas hallita, jos joskus päästään tyynemmille vesille, kun edustaminen ja kapulakieli jälleen riittävät ministeriyteen.

Sitten tulee se kuuluisa mutta. Taisit tehdä erään pikku erehdyksen ja luulenpa, että itsekin sen jo myönnät. Olit hyväsydäminen ja avasit kotisi maailmankiertäjille ja muukalaisille. Hyvä niin. Et kuitenkaan huomannut punnita tekosi seurauksia. Asia levisi hetkessä kansainväliseksi mediassa ja puskaradion sekä kännyköiden kautta koko matkalla olevaan joukkoon. Monet, jotka eivät aiemmin olleet kuulletkaan Finlandista, ohittivat Saksan, Tanskan ja Ruotsin ja suunnistivat Satumaahan ja Tornioon. Sitä innostusta tässä nyt ratkotaan.

Olen vähän kateellinen. Eduskuntavuosinani pääsin räjähtäviin otsikkoihin tarjoamalla Ruokolahden leijonalle kotiani Tuusulassa. Yritykseni lässähti pahasti. Leijona livahti näkymättömiin, puhumattakaan siitä, että Suomi olisi saanut Afrikasta 50.000 leijonaa sijoitettaviksi hyväsydämisten nurkkakuntalaisten saunakamareihin, tyhjille kasarmialueille tai tulokaita varten pystytettäviin turvatarhoihin. Myönnän tappioni. Voitit 50.000 – 0.

Jotkut jaksavat natkuttaa kaikenlaisista pikkujutuista. Eilenkin, Hyrylän uimahallin (miesten) saunassa sain kuulla noita valituksia. Tämä hyväntekeväisyys kuulemma maksaa satoja miljoonia. Ne kuulemma otetaan saunojien palkkarahoista. Mutta ei nyt olla tosikkoja. Tosikot ovat tunnetusti tylsää joukkoa.

Jako kahteen!

Miten jakaisit ihmiset jos heidät pitäisi jakaa kahteen tärkeimpään ryhmään? Naisiin/miehiin tai lapsiin/aikuisiin? Vai haluatko tulla haukutuksi rasistiksi ja jakaa ihmiset mustiin/valkoisiin tai ylennetyksi politrukiksi ja jakaa heidät oikeistoon/vasemmistoon? Entä kaupunkilaisiin/maalaisiin? Voi voi sentään. Kaikki meni pieleen. Oikea jako on: kiltteihin ja rehellisiin.

Kiltit eivät voi olla rehellisiä, koska silloin he eivät enää ole kittejä. Samasta syystä, mutta päinvastoin, rehelliset eivät voi olla kilttejä.

Rehelliset ihmiset sanovat suoraan mitä ajattelevat ja kaikkinainen kohteliaisuus on heille synti. He syyllistävät ja syyttävät jos siihen on aihetta ja yleistävät jos se on perusteltua. He pitävät kiinni loogisista johtopäätöksistään vaikka ne olisivat vaaraksi heidän omillekin ennakkoluuloilleen. He pyrkivät arvioimaan tulevaisuutta realistisesti. Tapakulttuuri ja poliittinen korrektius ovat kuorrutusta. Hyväuskoisuus on pahe. Rotta on rotta, vaikka sen sivelisi hunajalla. Kaiken tämän vuoksi rehellisellä on vähän mutta oikeita ystäviä.

Kiltit ihmiset ovat kivoja. He eivät halua pahoittaa kenenkään mieltä. Hyvä ilmapiiri on tärkeä, ikävien tosiseikkojen jankkaaminen tylsää. He puolustavat jokaista, sillä kukaan ei koskaan ole syyllinen mihinkään, vaan todellinen syyllisyys häipyy taustaan. Kiltit eivät ole kostonhaluisia vaan haluavat uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Jos tosiseikat pääsevät joskus yllättämään heidän ennakkokäsityksensä niin silloin saa tosiseikka kyytiä. Rottakin muuttuu hunajapupuksi kun sen vaan voitelee hunajalla. Niin asiat pitää jokaisen nähdä. Kiltillä on paljon ystäviä.

Me suomalaiset olemme jakautuneet maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä terävästi kahteen joukkueeseen: kiltteihin ja rehellisiin. Ongelma on Suomen tulevaisuuden kannalta keskeinen. Kiistan voittaja ratkeaa vasta parinkymmenen vuoden kuluttua ja arvion tekee silloin seuraava sukupolvi. Toinen näistä joukkueista – luulen, että kiltit – kirotaan silloin maanrakoon samalla tavalla kuin me kiroamme erinäiset aikaisempien sukupolvien edustajat.

Takapenkin tantat

Ralliautossa istuu kaksi: kartanlukija ja kuski. Jos ralliauto olisi hyvinvointivaltio, siinä istuisi näiden lisäksi kaksi henkilöä takapenkillä. He ovat takapenkin tantat. Heillä on suuret luulot itsestään.

Kartanlukijan takana oleva tantta höpöttää alati edessä istuvan korvaan. Hän yrittää kiinnittää kartanlukijan huomion omasta mielestään tärkeisiin yksityiskohtiin reitin varrella, esimerkiksi puun latvassa istuvaan harakkaan ja ojaan sammuneeseen juoppoon. Sen lisäksi hän arvostelee lakkaamatta kartanlukijan reitinvalintoja. Tämä oikeanpuoleinen täti, nimeltään Tantta 1, häiriköi ja natkuttaa kartanlukijalle siinä määrin, että urheilutoimittajaa epäilyttää hänen toimiensa hyödyllisyys. Näyttää, että tuo huomauttelija ei pysty erottamaan olennaista tyhjänpäiväisestä. Mutta hän saa palkkionsa höpöpuheista.

Vasemmalla, kuljettajan takana istuu myös varttunut henkilö, Tantta 2. Hän saa palkkansa varovaisuudesta. Hän huutelee kuskille jatkuvasti, ettei tämä tunne liikennesääntöjä, kehottaa tätä painamaan jarruja, varoittelee ja taivastelee. Jos tien varressa on nopeusrajoitus, alkaa kuljettajan takana istuskeleva täti huutaa kuin laiva sumussa. Pahinta on, että Tantta 2 on kiinnitetty liimalla istuimeensa, häntä ei voi heittää autosta ulos jossain sopivassa kurvissa. Urheilutoimittajalle tulee mieleen, mahtaako Tantta 2 lopulta edistää mitaleille pääsyä kisassa.

Me elämme ylikypsässä hyvinvointivaltiossa, joka sijaitsee ylikypsässä hyvinvointimaanosassa. Eurooppa kilpailee raadollisissa asioissa Kiinan, USA:n ja kohta myös Afrikan kanssa. Silloin olisi tärkeää, että yhteiskunnan eri toimijat – siis poliitikot, elinkeinoelämä, media ja virkakoneisto – kantaisivat kaikki puita samaan nuotioon. Vähiten on hyödyksi, jos osa meistä kantaa puita ja osa vettä. Eduksi ei ole myöskään harhaluulo, että me emme tarvitse ketään, vaan meidän pitää auttaa kaikkia.

Lopuksi urheilutoimittajan arvoitus lukijalle. Jaa ralliauton roolihahmot, Kartturi, Kuski, Tantta 1 ja Tantta 2 oikealla tavalla yhteiskunnan toimijoille. Kuka on Elinkeinoelämä, Media, Poliitikot, Virkamiehet?

Sanan vapaus

Valtalehtemme Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen käyttää lehtensä paraatipaikan arvovaltaa 2.9. yksittäisen kansanedustajan Olli Immosen netissä käyttämän sananvapauden rajaamiseen ja tämän – yksityishenkilönä esiintyneen kansalaisen – mollaamiseen. Syy on ilmeisesti, että Akkanen on Immosen kanssa eri mieltä maahanmuuttoasioista. Mitä mahtaisi Voltaire sanoa tästä sananvapauden tulkinnasta?

Akkanen moittii Immosta arkuudesta, kun tämä ei vapaaehtoisesti jättäytynyt median eteen pahoittelemaan ja pyytelemään anteeksi sitä, että on poikennut poliittisesti korrektista valtavirrasta. Immonen ei nähnyt asiakseen tukea sitä ilmeisen keskeneräistä ajattelua, että massamuutto muutenkin ylikansoittuneeseen maanosaamme on mukava juttu ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Hän ei myöskään ottanut käyttöön suosittua kikkaa: nöyristelyä, kumartelua ja pahoittelua. Hän pysyi kannassaan, haistatteli medialle ja mikäs sen kamalampaa.

Tulee mieleeni tapahtuma 25 vuoden takaa, en muista tarkkaa ajankohtaa. Käytin silloin eduskunnassa puheenvuoron, jossa arvelin, että Euroopan olisi viisaampaa ja tehokkaampaa käyttää resursseja Afrikassa olosuhteiden parantamiseen ongelmien syntyseudulla, ei niinkään kannustaa väkeä muuttamaan tänne autettavaksi. Arvelin silloin, että muodikas muuttomeininki saattaa joskus johtaa liioittelevaan käytökseen puolin ja toisin. Auta armias, millaista pilkkaa sain osakseni noin sopimattomasta mielipiteestä. Nyt näyttää jo ministeri Orpokin tuumailevan samaan malliin. Parempi myöhään kuin vielä myöhempään.

Sitten pari sanaa siitä arkuudesta. Mielipiteestä riippumatta pidän rohkeana henkilöä, joka kirjoittaa sosiaaliseen mediaan omalla nimellään, vaikka tietää varmasti saavansa isoilta turpiin. Se on jotain muuta, kuin herjailla pääkirjoitustoimituksen suojista kannanottoja, joutumatta juuri koskaan perustelemaan julkisesti kantojaan; siis sellaisen kriittisen kuulijakunnan edessä, jota ei vielä ole aivopesty kollektiivisilla valheilla. Olisipa mukava nähdä, miten esimerkiksi Akkanen pärjäisi sellaisessa tilanteessa. Tasaisella ja mies miestä vastaan.