Kategoria /Mielipiteitä

yllapito

Päästöt ja riistot

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 08.08.2006 |

Kasvihuonekaasujen päästökaupasta on keskusteltu Rion sopimuksesta (1992) saakka. On käsitelty detaljeita ja sama lähestymistapa jatkuu. Asiaan liittyy heikkouksia: 1. Sopimukset on tehty liian myöhään. 2. Sopimukset eivät korjaa ympäristön tilaa, vain hidastavat sen huonontumista. 3. Sopimuksiin ei ole saatu mukaan kaikkia maita. 4. Sopimukset koskevat vain erästä osa-aluetta.

Jotta samoja virheitä ei jatkettaisi, esitän lyhyesti, miten asiat pitäisi hoitaa.

Perustavoite on toistaiseksi ollut, että sopimukset eivät saa vaarantaa hyvinvoinnin karttumista. Tuon tavoitteen asemesta pitäisi tavoitella tasapainoista globaalia tilaa. Edelliset ovat toisiaan syöviä päämääriä. Ujostelematta, silmätysten ja vuosikymmenten aikajänteellä jälkimmäinen tavoitteista on oikea ja ensimmäisestä on tingittävä.

Tasapainoinen tila edellyttää radikaaleja ja pysyviä toimenpiteitä tuotantoketjun alussa ja lopussa. Kaikki päästöt, samoin luonnonvarojen hyödyntäminen, on saatava kestäviin rajoihin. Näiden rajojen määrittelyä edeltää globaalien resurssien perusteellinen inventointi. Tämän tulee koskea öljyä, uraania, hiilipäästöjä ja mereen laskettavaa fosforia, mutta myös sellaisia toimia kuin valtamerien kalastusta, metsien hakkuita, malmien louhintaa ja maailmanlaajuista maankäyttöä. Tuotanto ja kulutus täytyy alistaa tosiseikoille, ei päinvastoin. Analyysin tulee päätyä vuosittaisiin rajoihin sekä päästöjen, että hyödynnettävien luonnonvarojen osalta. Pitää puhua päästöistä ja riistoista.

Nyt EU:ssa on sovittu, että valtiot voivat järjestää huutokaupan sallittujen hiilipäästöjen pikku osasta. Tämä ei pitkällä tähtäyksellä riitä. Huutokauppa kokonaisuudessaan on ilmeisesti paras tehokeino ottaa päästöjen ja riistojen sallitut kiintiöt tarpeellisimpaan käyttöön. Kun vuosittain päästöt ja riistot olisi jaettu alueellisiksi kiintiöiksi, hyväksytyt resurssit huutokaupattaisiin pieninä erinä samaan tapaan kuin takavuosina kansainvälisissä turkishuutokaupoissa. Kaikkihan muistamme legendaarisen Juhani ”Pablo” Moisanderin konekiväärin, jolla kettu kävi kaupaksi. Samalla lailla jaettaisiin esimerkiksi vuoden 2010 öljy, turska, rakennusmaa ja hiilipäästöt.

Niukkuudesta seuraisi, että luonnonvarojen ja päästöjen hinnat nousisivat terveelle tasolle. Välillisesti tämä räjäyttäisi kierrätystekniikan, säästäväisen ja puhtaan tekniikan, järkevän kulutuksen ja älykkään tuotannon rakettimaiseen nousuun. Jos resurssien suhteen eletään elopellossa, ei elinkeinoelämällä ole kiinnostusta tai velvollisuutta tehdä mitään merkittävää asioiden oikomiseksi.

Huutokaupasta saadut tuhansien miljardien tulot tulisi jakaa kolmelle myyjälle: omistajille, valtioille ja ihmiskunnalle. Tämä on sekä käytännöllinen että eettinen vaatimus. Euroopassa puhutaan nykyään projektista nimeltä ”Global Marshall Plan”. Sen ensisijaisena ajatuksena on kehitysavun kasvattaminen. Huutokaupasta saatujen tulojen viimeinen osuus voitaisiin käyttää vaikka tällaiseen hankkeeseen. Silloin kehitysavun luonnetta pitää muuttaa, koska laatu on määrää merkittävämpi. Mutta se on toisen messun aihe.

yllapito

Kokokansa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.02.2006 |

Olemme nyt saaneet koko kansan presidentin. Kun vaalitulos oli selvä, selvisi myös, mitä tämä täsmällisesti tarkoittaa. Tarja Halonen ilmoitti keskittyvänsä puolustamaan uusköyhää, työtöntä, hyvinvointiyhteiskunnan palveluja lisää tarvitsevaa ja tasa-arvon puutteesta kärsivää kokokansaa.

En tunnista itseäni kokokansaan kuuluvaksi. Kuulun marginaaliseen vähemmistöön, joka on yleensä onnistunut ilman presidentin apua hankkimaan itselleen työpaikan, jolle hyvinvointivaltion hyvinvointipalvelut riittävät yltäkylläisesti, joka näistä syistä ei ole vanhaköyhä eikä uusköyhä ja jolle nykyinen tasa-arvo ilman lisätasoituksiakin on tarpeeksi tasainen. Mutta mitäpä tässä mukisemaan, kun kerran kuulun marginaaliin.

Inisevät terveiset siis täältä vähemmistöstä. Meillä lienee vielä mielipiteen, ehkäpä sanankin vapaus. Siitä syystä olen rohkaissut mieleni ja kerron, mitä asioita olisin suonut Tasavallan Presidentin painottavan.

Soisin Tasavallan Presidentin ajavan todellisten hädänalaisten asiaa. Niitä ovat ennen muuta eläimet ja kasvit, luonto kaiken kaikkiaan, tulevat sukupolvet ja ihmiskunnan syrjäytynyt valtaenemmistö. Arvovaikuttajana presidentti voisi pyrkiä siihen, että Suomi ja Suomen kokokansa pohtisi maapallon tulevaisuutta ja omaa osuuttaan sen turvaamiseksi nykyistä syvällisemmin ja pitkäjänteisemmin. Suomi on maailman uusrikas ylellisyysyksilö, jolla EU-puheenjohtajuuden aikana olisi mahdollisuus havahduttaa koko Eurooppa tähyilemään kohti tätä samaa päämäärää. Jos rohkeus riittäisi, suomalainen tulitikku sytyttäisi nuotion.

Luontoa voisi puolustaa monin tavoin. Itämeren puhdistus ja omien metsiemme suojelu on näistä hankkeista lähimpänä. Seuraavaksi tulisivat koko Euroopan kattavat viherkäytävät, suojelualueiden verkosto, joka soisi suurille nisäkkäille kulkuoikeuden koko maanosan läpi. Afrikan valtioita tulisi tukea ja patistaa norsujen ja sarvikuonojen säilyttämisessä. Ilmastonmuutosta pitäisi hidastaa paljon nykyistä rajummilla toimenpiteillä.

Tulevien sukupolvien suojelemiseksi merkittävintä on väestönkasvun hillitseminen. Kaikkien ongelmien äiti, väestöräjähdys jatkuu edelleen. Ilmastonmuutos on vain yksi tämän äidin lapsista. Näistä yhdessä sitten sikiää sitä ja tätä. Yksittäiset ongelmat, kuten lintuinfluenssa, Darfurin pakolaisleirit ja Meksikon lahden pyörremyrskyt ovat maailmanlaajuisen ympäristötuhon seurauksia. Ennustan, että samanlaisia yllätyksiä tulee yhä tiheämmin ja tulevat sukupolvet kohtaavat ne yhä kaameampina. Jotta näin ei kävisi, ei meidän sukupolvemme saisi säästää työtä, hikeä eikä kyyneleitä.

Entäpä tuo Kolmas Maailma, vaikkapa Afrikka? Ne poliitikot, jotka todellisuutta tuntematta ovat ajaneet ja ajavat kokonaiseen maanosaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa, ovat onnistuneet lähes tuhoamaan koko Afrikan. Kehitysavun määrän tuijottaminen laadun ja pitkäjänteisyyden sijasta on kohtalokas virhe. Sadat miljoonat ihmiset on houkuteltu ansaan, joka rauhoittaa vain antajan mieltä. Yksilötasolta valtioiden tasolle on Afrikassa ajauduttu riippuvuuteen, joka demoralisoi, näivettää ja lopulta tuhoaa nuo ihanat ihmiset.

Mutta ininäähän tämä on jalompien asioiden rinnalla.

yllapito

Mennäkö naimisiin

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 12.01.2006 |

Kaveri nimeltä Kerava kosii. Pikkuveli oli pyytämättä puhemiehenä. Miten tyttö nyt jalkansa asettelisi?

Tuusula – kaunis ja uhkea tyttö, hyvästä perheestä, rikkaasta talosta. Pellot niin viljavat, maisemat loistokkaat, vauraat talot, vedet kalaisat. Kerava kaupunkilaispoika, rehvakas mutta renttu, velkaantunut tuhlari. Asuu ahtaasti ja himoitsee avarampaa kortteeria. Autoillaan leuhkii ja junillaan. On tornitaloa, rautatieasemaa, nuorisovankilaa ja kävelykatua. Mainettakin on, mutta millaista? Entä kunniaa, onko lain?

*********

Asiassa tehdään alustavaa selvitystä, eikä kysymys olisi noussut edes keskusteluun ilman valtakunnallista, yleistä aloitetta. Kuntaliitoksia ei voi eikä pidä tehdä yleensäkään ilman kaikkien osapuolten suostumusta. Tässä tapauksessa tavoite on arveluttava jo siksi, että Kerava ja Tuusula ovat riittävän suuria yksiköitä itsenäisinäkin.

Kuntien identiteetti on itseisarvo. Järvenpään ja Keravan yhdistymisessä saattaisi olla jotain mieltä, koska molemmat ovat kaupunkeja ja radanvarren taajamia, tiheään asuttuja ja ylpeitä kaupunkilaisuudesta. Ne ovat luonteeltaan samanlaisia ja voisivat hyvin muodostaa Helsingin ja Vantaan umpisuolen kohti pohjoista. Salainen haavekin toteutuisi: ne olisivat osa metropolia.

Tuusula on toista maata. Se on aina pitänyt maaseutumaisuutta arvona ja eräänä tunnusmerkkinään. Tuusulalaisilla on vielä elintilaa 0.6 hehtaaria asukasta kohden. Keskimääräinen keravalainen ja järvenpääläinen ahtautuu 0.1 hehtaarin pläntille. Tämä on merkittävä elämänlaadun ero. Keravalaiset ja järvenpääläiset ovat itse halunneet tätä, aiheuttaneet ahdinkonsa. Onko ahneen loppu housuissa?

Helsingin levittäytyminen kehyskuntiin voisi ja sen pitäisi tapahtua sormimallin mukaan, jolloin liikenne suuntautuisi säteittäisesti kolmeen ilmansuuntaan. Rakentamisen tulisi keskittyä väylien varteen: Länsiväylän, Turuntien, Tampereentien, Lahdentien ja Porvoontien, mutta ennen muuta pääradan reunamille. Rakennettua tärkeämmät ovat sormien välit, joiden tulisi ulottua Keskuspuiston tavoin maaseutumaisina, leveinä ja väljinä ainakin Kehä I:n pintaan. Tuusulan pitää kynsin hampain puolustaa tilaansa ja asemaansa sormien välisessä kategoriassa.

Paha virhe tapahtuu, jos yhdistymistä aletaan ajaa vain hallinnolliseen tehokkuuteen vedoten. Saman edun voi saavuttaa muutenkin. Monia muitakin verukkeita tullaan varmaan esittämään. Suurin muutos halutaan varmasti pimittää ja peittää usvaan. Se liittyy juuri edellä mainittuihin 0.1 hehtaariin ja 0.6 hehtaariin. Kuntien yhdistyessä keravalaisella olisi äkkiä päätösvallassaan 0.35 hehtaaria ja tuusulalaisella samoin. Se tarkoittaisi, että siirrettäisiin päätösvalta noin 100 km2 alueen kaavoituksesta Tuusulalta Keravalle, ilmaiseksi varmaan. Tuusula ei enää määräisi oman alueensa tulevaisuudesta vaan siitä päättäisi myös uusi puoliso. Avioehtoa ei tehdä.

*********

Tuusulan pitää vastata kuten tyttö tanssiinkutsuun Runkomäen Iltamissa: ”te olette liian pieni ja haisette kuin sieni – ei tule kuuloonkaan”.

yllapito

Vähättely on valttia vaaleissa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 05.01.2006 |

Syksyn menestyskirjassa Viiden vuoden yksinäisyys kertoo Sauli Niinistö tarinan Kanadan matkalla pohditusta polkupyörän sisärengasongelmasta ja mainitsee minutkin siinä yhteydessä. Kirjan lukijat ovat kääntyneet puoleeni eri tilanteissa tämän jutun johdosta. Siksi asiaa on syytä valaista hieman lisää ja korjata eräs virhe.

Polkupyörän sisärenkaaseen kohdistuva ongelma on niin vaikea, että matkalla olleista Niinistö ainoana pystyi sen ratkaisemaan. Mukana oli muitakin tulevia presidenttiehdokkaita ja useita myöhempien aikojen ministereitä. Tehtävää voi perustellusti pitää vaativampana kuin esimerkiksi presidentin tai ministerin virassa eteen tulevia pulmia. Tästä voi päätellä, että Niinistö on ylilahjakas hoitelemaan Tasavallan Presidentin tehtäviä.

Ilmeisesti Niinistö on itsekin huomannut tämän, eikä siitä syystä kerro sisärengasjutusta koko totuutta. Hän jättää mainitsematta oman ainutkertaisuutensa matkalaisten joukossa ja vähättelee muutenkin saavutustaan. Hän väittää pohtineensa pulmaa useita päiviä ja voin vannoa, ettei tämä pidä paikkaansa. Kävelimme erään kanadalaisen vankilan pihalla, eikä kestänyt edes tuntia kun nykyisen presidenttiehdokkaan silmiin syttyi oivalluksen palo ja hän esitti ongelmalle täysin oikean ratkaisun.

Niinistöllä näyttää siis olevan vaatimattomuus luonnevikanaan tai hän bluffaa. Hän yrittää päästä tässä suhteessa tasaveroiseksi Rouva Tavallisen ja Herra Harmaan kanssa. Mitättömyys ja itsensä vähättely on muotia näissä vaaleissa. Se on ehdottomasti virhe. Suurimman suomalaisen valinnassa pääsivät mitalisijoille entiset presidentit Mannerheim ja Kekkonen, eikä kumpaakaan voi syyttää kansan kumartelusta tai omien ansioittensa unohtelusta.

Yleisradiokin näyttää tarttuneen tähän nöyristelytrendiin. Alkavalla viikolla eräs liuhupartainen kloppi – en muista nimeä, eikä sillä ole väliäkään – järjestää ehdokastenttejä presidentiksi pyrkiville ja on kopioinut tenttien formaatin yhdistelmänä Heikoin Lenkki ja Idols ohjelmista. Näiden esikuvien ideana on, että vapaaehtoiset masokistit menevät pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi televisioon tyydyttääkseen julkisuuden hinkuaan edes hetken, hinnalla millä hyvänsä. Olen aina ihmetellyt, miksi noihin ohjelmiin menijät eivät pistä luuta kurkkuun haastattelijoilleen.

Nyt ei enää ihmetytä. Kun tuleva presidentti – olipa se sitten kuka hyvänsä – kumartelee linkkuveitsenä mediaa, antaa haastattelijan limboilla mielin määrin epä-älyllisten argumenttiensa parissa ja pilkata sivistymättömästi itseään, vastaa kaikkeen lehmän kärsivällisyydellä ja toimii nöyristelyn kärkihahmona, niin kansa seuraa johtajaa. Presidentillä on sellainen kansa, jonka hän ansaitsee.

Olen lähes menettänyt toivoni. Onneksi on yksi sitoutumaton ehdokas, jonka ei tarvitse jälkikäteen selitellä huonoa käytöstään puoluehallituksessa tai rahoittajilleen. Arto Lahti voisi halutessaan potkaista aisan yli, käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin ja antaa liuhuparralle kyytiä. Siitä tulisi lisää ääniäkin. Kansa on kyllästynyt mataliin profiileihin.

yllapito

Projekti Nyalassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 03.01.2006 |

Hän on vastassa minua Nyalan lentokentällä. Lörpöttelemme sitä sun tätä englanniksi – en osaa hänen äidinkieltään arabiaa. Mustafa on musta, mukava mies, Nyalassa syntynyt. Asutko Helsingissä, hän kysyy ja kun kerron asuvani Tuusulassa, hän sanoo, että Hyrylässä on kiva tori viikonloppuisin. Saan tietää, että Mustafa on opiskellut Otaniemessä insinööriksi. Vaihdan keskustelun suomenkielelle.

Hän on poikkeus kavereittensa joukossa. Liian monet afrikkalaiset lähtevät ulkomaille opiskelemaan ja jäävät sille tielleen. Valitettava aivovuoto ei edistä maanosan kehitystä. Nyt hän on mukana Suomen Punaisen Ristin sairaalaprojektissa Nyalassa, Juhanin tiimissä. Juhani on yleislääkäri, porukan pomo ja opastaa sairaalan henkilökuntaa hallinnollisissa asioissa.

Tiimissä on heidän lisäkseen kaksi sairaanhoitajaa, Leena ja Tiitta, jotka eivät välittömästi hoida potilaita vaan kouluttavat sairaalan henkilökuntaa. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi koulutettavia ovat potilaiden omaiset, jotka ovat leiriytyneet sairaalan pihalle, laittavat ruoan omalle potilaalleen, kävelyttävät häntä, syövät, nukkuvat ja rukoilevat pihalla. He ovat eräänlainen apuhoitajien joukko ja osallistuvat aktiivisesti hoitoon. Hygieniakysymykset ovat korkealla tärkeysjärjestyksessä. Kun ne opetetaan kaikille, saadaan hyvä tuotos paokseen nähden.

Sairaala ei toimi ilman perustekniikkaa. Kuuden hengen tiimissä ovat vielä suomalainen Ola ja ghanalainen Atte, rakennusalan yleismiehiä kumpikin. Käynnissä on sairaalan vesihuollon uusiminen. Parin hehtaarin sairaala-alueella on oma vesitorninsa, mutta nyt putket ovat rikkoutuneet ja koko laitos on ulkopuolelta, aasikyydillä saatavan vesiavun varassa. Ola ja Atte ovat uusimassa koko systeemiä, mutta opettavat samalla joukolle sudanilaisia tarpeellista perustekniikkaa. Vaikeuksia on paljon: materiaalipula, liitoskappaleiden kehittely, varaosien etsiminen ja vanhentuneen putkiston tuntematon asema.

Olen nähnyt Afrikassa ja muuallakin paljon huonoa kehitysapua. Liian usein arvioidaan väärin vastaanottajan mahdollisuudet. Tuodaan koneita, joille ei löydy korjaajaa tai varaosia, rakennetaan tietä, joka ei johda mistään minnekään tai pyritään väkisin tekemään autettavista kaltaisiamme. Usein lähtökohtana on usko länsimaisen kulttuurin ylivoimaisuuteen, itsestään selvänä pidetty kaikkinainen auttajan ylemmyys. Mutta kehitysavun tärkein päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Siitä syystä on ilo nähdä hanke, jossa paikalliset ovat tiiviisti mukana, tulokset ovat konkreettisia ja ne juurrutetaan olevaan rakenteeseen, opetus on hankkeessa merkittävällä sijalla ja tulokset jäävät, vaikka auttajat lähtevät. Nyala on matalasti rakennettu miljoonakaupunki Darfurin keskellä. Sen välittömässä läheisyydessä on Kalma, Etelä-Darfurin suurin pakolaisleiri. Siellä on 100.000 asukasta ja se on poliittinen ruutitynnyri. Leirillä kerrotaan olevan 30.000 asetta. Suomalaisen hankkeen loistoa ei himmennä, että toimitaan hankalissa olosuhteissa. Parhaat onnitteluni.

yllapito

Kalma ja talous

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 08.12.2005 |

Nyala on litteä miljoonan asukkaan kaupunki Darfurin keskellä, Kalma pakolaisleiri siitä 15 km päässä. Ajamme pölyistä ja kuhmuraista tien tapaista kohti Kalmaa. Vastaamme tulee kymmeniä hevosen vetämiä vankkureita menossa Nyalaan. Lavoilla on kaikenlaista tavaraa, mutta enimmäkseen ne ovat täynnä väkeä.

Kalman leiri ilmestyy pölyn keskeltä majojen muodostamana mattona. Se on 10 km2 laajuinen ja siellä asuu virallisesti 100.000 ihmistä. Majat on rakennettu perinteisesti kepeistä ja oljesta, seudun raaka-aineista, mutta niitä kaikkia kattaa lahjaksi saatu valkoinen lujitemuovi. Majojen väliin on pilkuttaen rakennettu 2.000 käymälää. Tekniikkana on kuoppa, tiiliverhous kuoppaan, betonikansi päälle. Betonikannessa on pullomaiseksi muotoiltu reikä. Kun käymälä täyttyy, kansi siirretään seuraavaan ja ylimmäiseksi kerrokseksi kuoppaan lapioidaan hiekkaa.

Leiri kuluttaa 1.5 miljoonaa litraa vettä päivässä. Alueella on yksi paineen synnyttävä vesitorni ja useita säiliöitä, putkisto ja jakelupisteet eri puolilla. Vesi haetaan niistä kanistereilla kuten maaseudun kylissäkin. Se on paikalta pumpattua pohjavettä, puhtaampaa kuin useimmissa muissa paikoissa ja lisäksi ilmaista.

Leiri rasittaa aluetta ympärillään eri tavoin. Polttopuita voi hakea vain pohjoisesta, koska etelässä on suojelualue, idässä vapautusarmeija ja lännessä lentokenttä. Pohjoisella suunnallakin on ongelmansa. Kauempana olevilla vuorilla samoilee bandiitteja. Koska vain naiset hakevat puita, he joutuvat joskus roistojen raiskaamiksi ja se kuohuttaa mieliä leirissä. Leiri on 2 vuoden ikäinen, maasto kynitty yhä kauemmas ja matka polttopuille kestää jo yli kolme tuntia.

Kävelemme koordinaattori Alfredo Zamudion kanssa leirin pääkatua. Sen varrella on kauppoja, joissa myydään tomaatteja, mausteita, pitkiä puukkoja, ihovoiteita, paristoja, radioita, limonadia ja tuhansia muita tavaroita. Siellä on myös pari ravintolaa ja hevosliikenteen pääteasema. Laaja alue on katettu lihakaupaksi. Liha on varastettu edellisenä yönä leirin ympäristössä asuvilta maalaisilta ja paloiteltu aamuksi myyntiin. Maalaiset eivät pidä tästä.

Ilmaisia kouluja on alueella 6 ja niitä käy 15.000 lasta. Heidän ei tarvitse käyttää koulupukua kuten Nyalassa. Kaupungissa koulut ovat pienempiä, mutta opetus samaa ja maksullista. Terveydenhoito, päinvastoin kuin kaupungissa, on ilmaista.

Perusruokaa on jaettu kerran kuussa ja asukasluku on lisääntynyt silloin. Nyalan kaupungin huono-osaisimmat pyrkivät leirille ja hallitus panee hanttiin. Niinpä autoliikenne katkaistiin kaupungin ja leirin välillä. Kaksi yrittäjää vastasi aloittamalla liiketoiminnan hevosten vetämillä vankkureilla. Viranomaiset yrittävät rekisteröidä asukkaita tekemällä yllätysiskuja aamuyöstä laskeakseen väen ja karkottaakseen luvattomia. Vastavetona ihmiset käyvät yöpymässä Nyalassa ja palaavat päivällä.

Leiri on poliittisesti kuuma paikka. Sitä hallitsee henkisesti 650 sheikkiä, sinne väitetään piilotetun 30.000 tuliasetta ja se on lähellä lentokenttää. Se on Etelä-Darfurin suurin leiri. Hallitus haluaisi jo purkaa sen, mutta avustusjärjestöt eivät hätäile. Ilmassa on eri intressien nostamaa jännitettä.

Siitä syystä on ilo nähdä hanke, jossa paikalliset ovat tiiviisti mukana, tulokset ovat konkreettisia ja ne juurrutetaan olevaan rakenteeseen, opetus on hankkeessa merkittävällä sijalla ja tulokset jäävät, vaikka auttajat lähtevät. Nyala on matalasti rakennettu miljoonakaupunki Darfurin keskellä. Sen välittömässä läheisyydessä on Kalma, Etelä-Darfurin suurin pakolaisleiri. Siellä on 100.000 asukasta ja se on poliittinen ruutitynnyri. Leirillä kerrotaan olevan 30.000 asetta. Suomalaisen hankkeen loistoa ei himmennä, että toimitaan hankalissa olosuhteissa. Parhaat onnitteluni.

yllapito

Kone vastaan kuntalainen

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 17.11.2005 |

Tuusulan valtuusto päätti 14.11. talousarvionsa. Se alkaa julistuksella Tuusulan Visio 2016, jonka ensimmäiset lauseet ovat: Tuusula on hallitusti kasvava, viihtyisä ja turvallinen kunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöinen perustuu kehittyvien keskusten ja vireän maaseudun vuorovaikutukseen.

Julistuksen on valtuusto hyväksynyt yksimielisesti. Lähes kaikissa ratkaisuissaan valtuuston näennäinen enemmistö päätyi kuitenkin seuraavan kaltaiseen visioon: Tuusula on holtittomasti kasvava, ahdistava tehokunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöineen katoaa ylikuormitettujen keskusten ja hiipuvan maaseudun vuorovaikutukseen.

Ruskelan koulu suljetaan, Hyryläänkään ei haluta yleiskaavaa ja liikenteen kasvua yli odotusten pidetään saavutuksena. Näitä ajoi näennäinen enemmistö, mutta todellisuudessa vain sen osa, joka on valtuuston vähemmistö. Valtuusto jakautui ja jakautuu aatteellisesti kahtia. Vasemmisto ja oikeisto eivät ole merkityksellisiä, tärkeämpi jako on toinen. Näennäinen enemmistö ratkoo asioita ikään kuin kunta olisi kone; mitä tehokkaampi, sen parempi. Se haluaa kehittää kuntaa kuin McLaren autojaan. Se tuijottaa kasvulukuja ja muita tunnuslukuja, joilla se mittaa suoritteita ja saavutuksia. Sille laatu on tuntematon käsite, määrä ja vauhti ratkaisevat. Sille kuntalaiset ovat vain koneen osia, jotka tuottavat veromarkkoja koneen kehittämiseen. Rahan pitää liikkua, sillä raha rasvaa koneen. Kone on itsetarkoitus, kuntalaiset väline.

Näennäiseen enemmistöön kuuluvat kokoomus ja demarit, 27 valtuutettua.

Näennäinen vähemmistö – valtuuston loppuosa – tukee paitsi juhlapuheissa, myös käytännön ratkaisuissaan julistusta Tuusulan Visio 2016. Mikä ero on näennäisellä enemmistöllä ja todellisella enemmistöllä? Eivätkö ne olekaan sama asia?

Siinäpä se. Näennäiseen enemmistöön kuuluu 27 valtuutettua, näennäiseen vähemmistöön 24 valtuutettua. Osa edellisistä – kokoomusta ja vasemmistoa – on sydämessään samaa mieltä kuin ne 24, jotka käytännössäkin ajavat julistusta Tuusulan Visio 2016. Jos nuo oikeinajattelijat tai vain kaksikin heistä uskaltaisi kapinoida omia ryhmäpäätöksiään vastaan, äänestää todellisen mielipiteensä mukaisesti, noudattaa arkenakin juhlapuheiden julistusta, kuunnella valitsijoidensa ääntä ja ajaa vilpittömästi kuntalaisten etua, kääntyisi tuuli. Nyt vähemmistö jyllää ja lampaat seuraavat. Jylläävä vähemmistö on näennäisen enemmistön valtaosa ja ajaa asiaansa ryhmäpäätöksillä. Näennäinen vähemmistö (24) ja näennäisen enemmistön oikeinajattelijat (2+) ovat yhdessä Todellinen Enemmistö.

Tähän voi kuntalainen vaikuttaa. Ala häiriköidä. Soita valtuutetullesi. Kirjoita lehteen. Mekkaloi ja vaadi kuntalaiskokouksia. Kysy valtuutetultasi, äänestääkö hän todellisen kantansa mukaan vai onko hän narussa laahattu pässi. Vaadi valtuutetultasi käytännössäkin juhlapäivän julistusten linjaa. Valvo lehmänkauppoja. Vetoa vaaleissa annettuihin lupauksiin. Puhu asioista kavereittesi kanssa. Villitse ihmisiä rettelöimään. Älä anna huijata itseäsi. Älä itse ole pässi.

yllapito

Hyvinvointivaltion unelma

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 29.10.2005 |

”Valtio, jossa on korkea elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva” on hyvinvointivaltio (Suomen kielen perussanakirja, 1994). Kukapa sellaista ei haluaisi puolustaa?

Turvallisuus on hyvinvoinnin avainsana. Se sulkee pois asioita ja sen oheistuotteena on yhtä ja toista muuta. Pois jäävät vaara ja jännitys. Ne korvataan televisiossa esitetyillä selviytymisohjelmilla, formulakisoilla ja joka neljäs vuosi järjestettävillä kunnallisvaaleilla. Pois jäävät oikeat ongelmat, mutta niiden korvikkeeksi saadaan avioerot, itsemurhat, mielenterveyden hajoaminen ja huumeet. Pois jää vaivalloisuus, mutta tilalle on tullut ulkoistaminen. Ruokaa ei tarvitse laittaa eikä purra, koska marketissa myydään valmiiksi pureskeltua einestä. Lapsia ei tarvitse hoitaa, koska ne hoituvat ammattihoitajan hanskassa. Vanhuksia siirrellään laitoksissa erityisillä nostureilla, koska hoitajien selät altistuisivat muuten venähdyksille. Maahanmuuttajat huolehtivat siivouksesta.

Turvallisuuden kylkiäisiä ovat rajoitukset ja kiellot. Henkilökohtaiset valinnat ovat liian riskaabeleja. Ravintoloissa ei kohta saa tupakoida, turvavyötä on käytettävä ja sananvapautta rajoitetaan lakimääräisesti.

Jos hyvinvointivaltio olisi eläin, se olisi rasvamaksaa kasvattava, luonnottomasti syövä hanhi.

Hyvinvointivaltiolla on vain yksi unelma – ja sekin lattea. Hyvinvointivaltion unelma on olla vielä hyvinvoivempi valtio. Tähän tarvitaan hienoviilattua lainsäädäntöä ja siihen päättäjiä ja heidän apuvoimiaan usealla tasolla. Sitä kutsutaan työksi. Sotaa käyvällä tai oikeiden ongelmien kanssa kamppailevalla maalla on oikeita unelmia. Sorron alla elävällä kansallakin on unelma. Unelmat ja haasteet ovat välttämättömiä paitsi ihmiselle, myös maalle. Maassa, jolla on unelma, ei huumeisiin tai itsemurhiin ehditä paneutua.

Hanhi ei ymmärrä, että sen asiat eivät ole mallillaan. Jos hyvinvointivaltio näkisi ongelmansa ja huomaisi niihin ratkaisun, kehkeytyisi sille samalla oikea unelma. Sellaiseen olisi saumaa. Maailma on täynnä ongelmia, joita hyvinvointivaltiot eivät ratko – vaikka voisivat – vaan lisäävät. Energiakysymys on ratkaisematta. Läntisten teollisuusmaiden pitäisi tuottaa energiansa siten, että Kiina, Intia ja kaikki Afrikan valtiot voisivat seurata samaa mallia. Se sulkee pois esimerkiksi ydinenergian. Monet metallit loppuvat ja asia pitää ratkaista pian. Itämeri ja Suomenlahti ovat saastuneempia kuin koskaan. Kala loppuu valtameristä. Maailman ilmasto muuttuu, ilmakehä samenee ja luonnonkatastrofit pukkaavat päälle. Väestöongelma ei parane sillä, että eurooppalaisia kannustetaan sikiämään. Jos Kiina kuluttaisi paperia kuten me, loppuisivat metsät hetkessä. Ja sitä rataa.

Me emme korjaa ongelmia, koska huominen on eilisen ja tämän päivän kaltainen. Muutokset ovat liian hitaita, etäällä yksilöstä ja kaikki tuntuu kovin mukavalta aina tässä ja nyt. Ruoka maistuu, maksa kasvaa.

Pakkosyötetty hanhi kuolee lopulta, koska ylisuuri maksa aiheuttaa sille hengitysvaikeuksia. Siksi hanhi kannattaa teurastaa ennen sen hidasta kuolemaa.

yllapito

Tulvimalla porukkaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 25.10.2005 |

Tuusulan kunnassa on vihdoin ymmärretty, että tulevaisuutemme avainkysymys on kunnan väkiluvun kasvu, että kunta voi ohjata sitä ja asiasta voi puhua. Keskustelun avauksena on esitetty joitakin hullunkurisia mielipiteitä, joihin puutun nyt.

On sanottu, että väkiluvun kasvu on kehitystä. Näin sanovat ne, jotka eivät laadullista kehitystä ymmärrä ja joille liikalihavuuskin on saavutus. Näin sanovat nekin, joille kunta ei ole kotiseutu, vaan tulolähde ja uudet asukkaat kassavirtaa tai ne, jotka omistavat maata ja odottavat hinnan nousua tai ne, joille kunnan koko ja kasvu sinänsä on sulka hattuun kuten firman johtajalle. Muille kasvu on kehitystä vain joskus, tarkoin hallittuna.

Jotkut sanovat, että Tuusulan kasvu on ollut ja on hallittua. Tämä on väärää kielenkäyttöä. Väkilukumme on kasvanut 50 vuodessa yli kolminkertaiseksi ja jos sama meininki jatkuu, asuu Tuusulassa sadan vuoden kuluttua 350.000 ihmistä. Väentiheys on nyt jo sellainen, että vastaavat alueet maailmassa ovat ajat sitten paneutuneet kysymykseen vakavana ongelmana. Muutos on hallitsematon eikä tietenkään toivottava – tuusulalaisten kannalta.

Joukossamme on myös epäitsekkyydellä ratsastavia päättäjiä, jotka Äiti Teresaa seuraten sulkevat syliinsä kaikki maailman ihmiset, toivottavat heidät tervetulleiksi tähän ihanaan pitäjään ja samalla tuhoavat tuon ihanuuden. Nämä henkilöt ja ryhmät ilmoittakoot ennen seuraavia kunnallisvaaleja, että he ajavat ensisijaisesti niiden etuja, joilla ei vielä ole kunnassa äänioikeutta.

Vielä yksi väärä väite. Uudet tulokkaat ovat muka kunnan taloudelle edullisia, koska he lisäävät verotuloja. Todellisuus on päinvastainen. Tulijoiden aiheuttama kulujen lisä ja tarvittaviin investointeihin menevät rahat ylittävät pitkään tulokkaiden maksamat verot.

Kun väki kasvaa kolminkertaiseksi, tieverkko, autojen määrä, liikennemelu, saasteet ja rakennusala kasvavat myös kolminkertaiseksi. Sienimetsät, peltoaukeat ja kala-apajat pienenevät vastaavasti. Tästä on laadussa kysymys.

Kasvu liittyy kaavoitukseen. Koko Helsingin seutu tulisi kaavoittaa sormimallin mukaisesti siten, että rakennetut alueet seuraavat pääväyliä ja rakentamattomat, väljät alueet ulottuvat näiden välissä pitkälle kohti ydintä: Laakson kentälle, Lauttasaareen ja Kulosaareen. Tämä ei riitä. Tuusulan tulisi ajoissa määritellä ne alueet, jotka jätetään ikuisesti rakentamatta. Kaavan pitää olla jäsennelty ja riekalemainen. Joka kodin läheltä pitää löytyä luonnonmaastoa.

Suurissa kaupungeissa keuhkojen arvo on tietysti tajuttu. New Yorkin asukkaat eivät tahdo rakentaa Keskuspuistoon ja helsinkiläiset haluavat säilyttää Kaivopuiston puistona. Tällaiset asiat ovat siellä itsestään selviä. Tuusulassa ei. Meillä ei ole edes ajan tasalla olevaa, oikeusvaikutteista yleiskaavaa, jossa voitaisiin ja pitäisi pian määritellä rakentamattomat alueet. Sitä ei myöskään näillä näkymin saada, koska juuri kasvua hamuavat tahot eivät sitäkään halua. Ne haluavat Tuusulan ylle harmaan ja betonisen, kaiken kattavan kudoksen.

yllapito

Kiinalainen ateria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 21.9.2005 |

Peking. Kabinetin pöytä on kukkasin koristettu ja seitsemälle hengelle kauniiksi katettu. He ovat etupäässä opiskelijoita ja olen heille velkaa vaivannäöstä. Sanon syöväni lihaa, paitsi apinoita.

Ensin hörpitään keittoa kulmikkailla posliinikauhoilla, joissa on töpökät varret. Pöydän keskellä on pyörivä muovilevy. Tarjoilija lastaa levylle vateja, patoja ja kulhoja, kukkurapäin sikaa, paprikaa, ankkaa, spagettia, perunaherkkuja, lammasta, monin tavoin valmistettua härkää, meriherkkuja ja lihan kaltaisia vihanneksia. Levyä pyöritetään ja astioista nappaillaan suupaloja liukkailla puikoilla. Riisi on henkilökohtainen, omissa kupposissa.

Tracy – hänen eurooppalainen nimensä – sanoo, että Kiinan lisäksi Ranskassakin on ruokakulttuuri ja ettei pelkkä ruoanlaitto, vaan myös syöminen on taidetta. Hän on pyöreämpi kuin muut tytöt ja puhuu englantia parhaiten. Hänellä on fiksuja mielipiteitä.

Minulle kiikutetaan olutta suurissa pulloissa. Tracy ja Vivian juovat myös olutta, loppuporukka vihreää teetä. Vivianilla on nahkainen lippalakki päässä.

Tracy sanoo, että Kantonissa syödään apinoita. Annan kauhistuksen hiipiä silmiini. Koiria! Lisää kauhua. Naurua. Kissoja! Peitän kasvoni. He innostuvat. Käärmeitä! Kabinetti täyttyy kikatuksesta. Matoja! Rottia!

Ruokaa kannetaan loputtomasti. Maksumiestä hirvittää ja sanon, ettei ruokaa saa jättää kuppeihin, purnukoihin, vadeille ja lautasille. He vakuuttavat, että kaikki tulee hyötykäyttöön, jämät viedään kämpille. Olemme mässäilleet kolme tuntia tauotta. Valkoinen pöytäliina on kohdallani täplittynyt eri väreillä pienten lipsahdusten johdosta. Alkaa olla kiire junalle. Ravintola jakaa pieniä styrox – laatikoita ylijääneen ruoan talteen ottamiseksi.

Lasku on 28.1 euroa. Yritän tarjota juomarahaksi 1.9 euroa, mutta tarjoilija kieltäytyy. Kiinassa ei oteta tippejä.

Olin Pekingissä myös vuonna 1994. Ajoimme mustilla autoilla, poliisisaattue edellä, valot vilkkuivat. Muuta liikennettä ei tarvinnut hätistää, autoja oli harvassa. Kaupungissa oli laajoja, hökkeleiden peittämiä alueita, joissa hiili oli kasoissa kaduilla ja polkupyörät nojasivat rapistuneisiin seiniin.

Nyt nousee uusi. Lasiset pilvenpiirtäjät yli Shanghain ja Pekingin, aamuruuhkat leveillä kaduilla, kansa farkuissa, kännykät korvalla. Juna Pekingistä Shanghaihin on moderni. Makuuvaunussa nukutaan kuuden porukoissa, kaikilla valkoiset, puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Ykkösluokassa on vielä hienompaa.

Rakentaminen on mittavaa ja investointien pitää tuottaa nopeasti. Ehdotin alan ihmisille ”ekologisia” lähtökohtia ja sain koepallona Chongqingiin – 30 miljoonan kaupunkiin – kaavaillun alueellisen hankkeen. Siihen tulisi toimistotaloja. Hanketta kehittelevä gryndari on eurooppalaisen valtion kokoinen ja alueen pinta-ala on 50 km2. Voisiko siinä soveltaa ”ekologisia” periaatteita?

Muutos ei sykähdytä. Länsi on Kiinan johtotähti, vaikka maan pitäisi loikata ohitsemme, suoraan siihen seuraavaan, parempaan vaiheeseen.