Kategoria /Mielipiteitä

yllapito

Älyä perunassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17.10.2006 |

Eräässä alustuksessa tulin kerran maininneeksi, että eniten kaikissa nykyajan tuotteissa maksaa äly, jopa perunassa. En arvannut, kuinka oikeassa olinkaan.

Elokuun lopulla menin erään perunapellon vieressä sijaitsevaan gourmet-ravintolaan syömään. Tiedättehän nuo paikat, joissa suuren lautasen keskelle on pystytetty orgaanisista materiaaleista pieni veistos ja joku sanaseppo on valjastanut luovuutensa ja keksinyt piperrykselle eksoottisen nimen. Hyväuskoiset asiakkaat luulevat sitä ruoaksi, trenditietoiset pitävät hienona.

Pyysin perunaa ja lihaa. Tarjoilija oli hämmästynyt.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja sanoi, ettei heidän ravintolassaan ole perunaa. Sitten hän sanoi, että lohkoperunaa on ja vastasin, että lohkoperuna käy.

Vähän ajan kuluttua sain lautasellani lohkoperunaa ja lihaa. Lohkoperunoita oli kolme. Keskityn nyt noihin kolmeen kappaleeseen. Olin päätellyt niiden sisältävän älyä. Selvittääkseni teoriani oikeellisuuden, suoritin terävällä veitsellä yhden lohkoperunan ruumiinavauksen. Arvelin kahden muun kappaleen olevan tarkasteltavan lähisukulaisia ja identtisiä tarkasteltavan kappaleen kanssa.

Lohkoperunaa peitti eräänlainen paneeraus, jossa oli maku. Paneerauksen alta paljastui vähän perunankuorta ja sitten mössöä. Mössö ei mielestäni ollut luonnollista perunaa vaan puristettua puuroa. Se ei maistunut millekään. Arvelin, että esineessä oli älyä enemmän kuin aavistinkaan.

Tarjoilija kysyi myöhemmin maistuiko ruoka. Sanoin, että ruumiinavaus oli paljastanut, että lohkoperunan sisällä ei ollut arkiperunaa vaan mössöä ja lohkoperunan maku oli maalattu mössön pintaan erillisellä, ei-perunamaisella maalilla. Tarjoilija hymyili veitikkamaisesti ja sanoi, että havaintoni olivat oikeita. Kysyin, oliko peruna keittiössä puuhailevan gourmet-kokin tuotantoa.

Ei ollut. Lohkoperuna oli tullut pakastettuna elintarvikkeita toimittavasta tukkukaupasta ruskeassa pussissa, eikä pussin päällä ollut mitään tuoteselostetta tai tiedotetta. Se oli vapautettu jäädytetystä tilastaan vasta vähän ennen lautaselle asettelua. Soitin seuraavana päivänä tukkukauppaan saadakseni tietää, sisältyykö heidän tuotteeseensa älyä. He kertoivat, että luettelossa oli sata erilaista perunatuotetta ja arvelin niissä olevan älyä vaihtelevia määriä. Kuvailin lautasellani edellisenä päivänä sijainnutta kappaletta ja sain maahantuojan nimen.

Maahantuojalta kuulin, ettei lautasellani ollutkaan ollut lohkoperuna, vaan jättilohkoperuna. Se oli maailmankuulu tuote, Idahon jättilohkoperuna. Pinnassa ollut maali ei ollut mitä hyvänsä tököttiä, vaan vehnäjauhon, suolan, riisijauhon, maissitärkkelyksen, erilaisten mausteiden, nostatusaineen, valkosipulijauheen, kasviproteiinin ja paprikamausteen tieteellisesti kehitetty seos. Siitä tuli maku, sisällä olevasta mössöstä massa. Internetissä on 1,5 miljoonaa mainintaa Idahon perunasta. Sen taustalla hyrrää huippuunsa automatisoitu tuotanto- ja kuljetuskoneisto. Tuotteessa on enemmän älyä kuin olin aavistanutkaan.

Tietääkö kukaan ravintolaa, jossa saisi tyhmää ruokaa?

yllapito

Vihreys valuu vyörynä vasemmalle

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 06.09.2006 |

Hannele Luukkainen ilmoitti siirtyvänsä kokoomuksen valtuustoryhmään Helsingissä, Leena Vilkka keskustapuolueen valtuustoryhmään Hyvinkäällä. Mitä yhteistä on näillä kahdella?

Molemmat tapahtuvat elokuussa ja Uudellamaalla. Vilkka lähtee kuun alussa, Luukkainen lopussa. Kumpikin siirtyy vihreistä oikealle. Kumpikin on todellinen perusvihreä: Vilkka on luonnonsuojelun merkittävä filosofi, Luukkainen intomielinen eläintensuojelija. Molemmat olivat vihreitä paljon ennen niitä, jotka nyt julistavat turuilla ja toreilla vihreyden keskeistä aatesisältöä.

Olen itse edelleen Vihreän Liiton kriittinen jäsen, mutta eräiden muiden kanssa perustanut Tuusulan Puolesta valtuustoryhmän Tuusulaan. TuPu:n ryhmässä on mukavaa. Siellä ei puukoteta selkään, ei käydä repivää valtataistelua, ei ehdotella itseä luottamustehtäviin ja käyttäydytään muutenkin normaalien ihmisten lailla.

Vihreisiin liittyy kaksinaamaisuus, joka on syytä kirjoittaa paperille, kaikkien luettavaksi. Vihreät kertovat olevansa puolue, joka ei ole oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Kaikki tietävät, että se ei ole totta. Se tiedetään vihreissä ja vihreiden ulkopuolella. Niin pitäisi olla mutta ei ole. Tosiasiassa nykyinen Vihreä Liitto on selvä vasemmistopuolue. On vaalitärppi julistaa edessä olemista. Sen avulla kalastellaan ympäristöasioita kannattavilta oikeistolaisilta ääniä vasemmistolaiselle puolueelle ja politiikalle.

Selvä enemmistö vihreiden sisäpiiristä ei ole ympäristöpoliitikkoja vaan sosiaalipoliitikkoja – eikä mitä hyvänsä, vaan demareista selvästi vasemmalle sijoittuvia sosiaalipoliitikkoja. Heidän käsityksensä mukaan esimerkiksi perustulo pitää korottaa niin korkeaksi, että paskaduuneista on varaa kieltäytyä. He eivät puhu siitä, että paskaduunitkin pitää tehdä ja niiden vastuuntuntoiset tekijät maksavat verorahoillaan heidän perustulonsa. Perustulosta on tullut vihreiden merkittävä vaaliase. Aikaisemmin se oli sentään ydinvoiman vastustus. Ilkka Kylävaara ei ollut väärässä kertoessaan Taistolaisuuden musta kirja – teoksessaan, että taistolaisten valtaosa ei siirtynyt Vasemmistoliittoon vaan Vihreisiin. Ja se näkyy arjen politiikassa.

Esimerkki. Äskeisten presidentinvaalien lopputulos osoitti, että suuri osa vihreistä äänesti jo ensimmäisellä kierroksella Tarja Halosta eikä Heidi Hautalaa. Ne harvat vihreät, jotka äänestivät toisella kierroksella Niinistöä, äänestivät ensimmäisellä Hautalaa. Valtaosalle vihreistä vasemmistolaisuus on omempaa kuin edessä oleminen. Eikä missään joukossa, vuorineuvoksista työväkeen haukuta Pentti Linkolaa niin sikamaisesti kuin vihreiden sisäpiireissä.

Lopuksi eräs tulevaisuuden ennuste. Tällä tiellä vihreys valuu vyörynä vasemmalle. Suunta on nyt jo selvä ja eduskuntavaalien ehdokkaatkin valikoituvat tällä perusteella. Yksittäisten oikeistoäänien poiminta onnistuu vielä ensi maaliskuussa, sen jälkeen ei enää. Kaikki puolueet ovat jo ympäristöpuolueita. Uusvihreä Liitto kilpailee äänestäjistä Vasemmistoliiton kanssa, mutta häviää sille ajan myötä. Vasemmistoliiton linja on vuosien varrella ollut johdonmukaisempi ja kestävämpi.

yllapito

Perustulo rautalangasta

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.08.2006 |

Tässäkin lehdessä on julkaistu ymmärtämättömiä kirjoituksia perustulosta, eikä mutkikasta asiaa voi näköjään liikaa selittää. Siispä vielä kerran ja rautalangasta, tuota tuoretta sanontaa käyttääkseni.

Liisa on 46-vuotias yksinhuoltaja, töissä vakituisesti siivoojana ja maksaa veroja. Liisan veroilla maksetaan Rikun perustulo. Riku on 38-vuotias valtiotieteen opiskelija eikä töissä. Riku on myös ajattelija ja keskustelija. Tämä toiminta on palkatonta. On oikeudenmukaista, että Liisa uhraa osan ajastaan töissä siivoojana, jotta Rikulle jää enemmän aikaa työhönsä. Näin toimii modernin yhteiskunnan työnjako. Sen avulla siivoustyötä voidaan muuntaa ajattelu- ja keskustelutyöksi.

Joku ehkä arvelee, että Liisan maksamille veroille olisi tarpeellisempaakin käyttöä kuin Rikun ajattelun tukeminen. Kumottakoon saman tien tuollaiset väärinkäsitykset.

Eräskin kriitikko antaisi rahat 58-vuotiaalle Ainolle, joka on omaishoitaja ja käyttää suuren osan ajastaan 86-vuotiaan äitinsä hoitamiseen, saamatta siitä mitään korvausta. Mutta Aino ei kuulu prekariaattiin, eikä polta taloja vaikka ei saakaan palkkaa. Aino on vaaraton ihminen, joten hänestä ei tarvitse välittää. Rikusta taas ei tiedä, mitä se saa päähänsä. Parempi antaa rahaa Rikulle.

Toinen arvostelija sijoittaisi rahat luonnonsuojelualueisiin. Rikun saamalla perustulolla voisi vuosien varrella ostaa useita hehtaareja halpaa metsää, joka tulevien sukupolvien iloksi kasvaisi ja muuttuisi asuinpaikaksi linnuille, muurahaisille ja oraville. Tällaisesta ratkaisusta olisi iloa muurahaisille ja tuleville sukupolville mutta ratkaisua kannattaa vain hölmö, joka ei tunne Suomen vaalilakia. Muurahaiset eivät äänestä.

Kolmas kitisijä antaisi rahat ghanalaiselle Mujeebille, joka on lahjakas 13-vuotias poika. Mujeebin vanhemmilla ei ole varaa kouluttaa Mujeebia, koska koulupukukin maksaa ja poika ajautuu olosuhteiden pakosta katulapseksi. Katulapset ovat Afrikassa prekariaattia, mutta joutuvat – päinvastoin kuin suomalaiset valtiotieteen opiskelijat – itse keksimään tavat elantonsa hankkimiseen. On itsestään selvää, että Suomen kansalainen Riku tarvitsee Liisan verorahat ennen Mujeebia. Perustuloa ei turhaan kutsuta myös kansalaispalkaksi.

Törkeimmät ehdotukset Liisan verorahojen käytöstä tulevat ahkerien ihmisten piiristä. Heidän mielestään Liisan verorahoilla pitäisi tukea valikoivasti sellaisia aloittelevia yrittäjiä, joiden ponnistelut ajan mittaan tuottavat työtä ja vaurautta paitsi heille itselleen, myös monille muille suomalaisille. Nämä yritykset saattaisivat toimia esimerkiksi ympäristötekniikan alalla, jolloin työllisyyttä lisäävä vaikutus samalla koituisi maapallon ja tulevien sukupolvien hyödyksi. Nämäkin höpertelyt on torjuttava päättäväisesti. Rikulle maksettu raha kuluu vastikkeetta heti ja tässä. Tulevaisuuteen investoitu raha katoaa ties minne, eikä hyödytä ketään. Jotain realismia sentään. Eivät tulevaisuuden ihmiset vielä äänestä.

Raha kuuluu Rikulle. Ellei Riku saa rahaa, hän joutuu poimimaan marjoja ja sieniä joidenkin ukrainalaisten jatkeeksi.

yllapito

Päästöt ja riistot

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 08.08.2006 |

Kasvihuonekaasujen päästökaupasta on keskusteltu Rion sopimuksesta (1992) saakka. On käsitelty detaljeita ja sama lähestymistapa jatkuu. Asiaan liittyy heikkouksia: 1. Sopimukset on tehty liian myöhään. 2. Sopimukset eivät korjaa ympäristön tilaa, vain hidastavat sen huonontumista. 3. Sopimuksiin ei ole saatu mukaan kaikkia maita. 4. Sopimukset koskevat vain erästä osa-aluetta.

Jotta samoja virheitä ei jatkettaisi, esitän lyhyesti, miten asiat pitäisi hoitaa.

Perustavoite on toistaiseksi ollut, että sopimukset eivät saa vaarantaa hyvinvoinnin karttumista. Tuon tavoitteen asemesta pitäisi tavoitella tasapainoista globaalia tilaa. Edelliset ovat toisiaan syöviä päämääriä. Ujostelematta, silmätysten ja vuosikymmenten aikajänteellä jälkimmäinen tavoitteista on oikea ja ensimmäisestä on tingittävä.

Tasapainoinen tila edellyttää radikaaleja ja pysyviä toimenpiteitä tuotantoketjun alussa ja lopussa. Kaikki päästöt, samoin luonnonvarojen hyödyntäminen, on saatava kestäviin rajoihin. Näiden rajojen määrittelyä edeltää globaalien resurssien perusteellinen inventointi. Tämän tulee koskea öljyä, uraania, hiilipäästöjä ja mereen laskettavaa fosforia, mutta myös sellaisia toimia kuin valtamerien kalastusta, metsien hakkuita, malmien louhintaa ja maailmanlaajuista maankäyttöä. Tuotanto ja kulutus täytyy alistaa tosiseikoille, ei päinvastoin. Analyysin tulee päätyä vuosittaisiin rajoihin sekä päästöjen, että hyödynnettävien luonnonvarojen osalta. Pitää puhua päästöistä ja riistoista.

Nyt EU:ssa on sovittu, että valtiot voivat järjestää huutokaupan sallittujen hiilipäästöjen pikku osasta. Tämä ei pitkällä tähtäyksellä riitä. Huutokauppa kokonaisuudessaan on ilmeisesti paras tehokeino ottaa päästöjen ja riistojen sallitut kiintiöt tarpeellisimpaan käyttöön. Kun vuosittain päästöt ja riistot olisi jaettu alueellisiksi kiintiöiksi, hyväksytyt resurssit huutokaupattaisiin pieninä erinä samaan tapaan kuin takavuosina kansainvälisissä turkishuutokaupoissa. Kaikkihan muistamme legendaarisen Juhani ”Pablo” Moisanderin konekiväärin, jolla kettu kävi kaupaksi. Samalla lailla jaettaisiin esimerkiksi vuoden 2010 öljy, turska, rakennusmaa ja hiilipäästöt.

Niukkuudesta seuraisi, että luonnonvarojen ja päästöjen hinnat nousisivat terveelle tasolle. Välillisesti tämä räjäyttäisi kierrätystekniikan, säästäväisen ja puhtaan tekniikan, järkevän kulutuksen ja älykkään tuotannon rakettimaiseen nousuun. Jos resurssien suhteen eletään elopellossa, ei elinkeinoelämällä ole kiinnostusta tai velvollisuutta tehdä mitään merkittävää asioiden oikomiseksi.

Huutokaupasta saadut tuhansien miljardien tulot tulisi jakaa kolmelle myyjälle: omistajille, valtioille ja ihmiskunnalle. Tämä on sekä käytännöllinen että eettinen vaatimus. Euroopassa puhutaan nykyään projektista nimeltä ”Global Marshall Plan”. Sen ensisijaisena ajatuksena on kehitysavun kasvattaminen. Huutokaupasta saatujen tulojen viimeinen osuus voitaisiin käyttää vaikka tällaiseen hankkeeseen. Silloin kehitysavun luonnetta pitää muuttaa, koska laatu on määrää merkittävämpi. Mutta se on toisen messun aihe.

yllapito

Kuuma peruna

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 12.07.2006 |

Kuntauudistuksesta tuli auktoriteettikysymys ja nahkapäätös. Jos asia olisi kuten sanotaan, se olisi ratkennut ajat sitten. Uudistusta väitetään ajettavan, jotta hallintomenoja voidaan karsia ja kuntalaisia palvella paremmin. Tähän ei tarvita kuntauudistusta.

Hallintomenoja voitaisiin pudottaa yksityistämällä palveluja ja siirtymällä sektoreittain eri muotoisiin tilaaja/tuottaja-järjestelmiin. Kaikki tietävät esimerkiksi, että poissaolo töistä on merkittävästi vähäisempää yksityisellä kuin julkisella puolella. Kokouksissa kuluva luppoaika paljastuisi tätäkin suuremmaksi hukkakäynniksi, jos asiaa ryhdyttäisiin armottoman rehellisesti tutkailemaan. Kolmas, julkissektoriin kotiutunut käytäntö on paperin tuhlaus. Tonneittain turhia asiakirjanippuja kuljetetaan päivittäin paikasta toiseen, jotta eri satraapit eivät väittäisi, ettei ole informoitu. Hässäkällä pönkitetään itsetuntoja.

Suuri osa kunnallisista palveluista voitaisiin ja ne kannattaisi siirtää yksityisille firmoille. Ellei kysymys olisi ideologinen ja neutraalisti arvioitaisiin palvelujen laatua sekä asiakkaiden etua, näin tehtäisiinkin. Kaksi esimerkkiä. Postin palvelut paranivat yksityistämisen myötä. Virasto-postin virkailija tunsi olevansa kansalaisressukan esimies ja simputti ihmisiä mielivaltaisesti, vaikkapa lähettelemällä väärin osoitettuja kirjeitä takaisin vaikka hyvin tiesi oikean osoitteen. Yksityis-postissa postin kantajasta ja lajittelijasta tuli kansalaisen palvelija. Kun autojen katsastus aikanaan oli virkamiesten heiniä, oli katsastettavien höykytys säälimätöntä. Kansalainen oli alokas, jota korpraali komenteli riemukseen mennen tullen. Yksityisissä katsastuskonttoreissa tarjotaan asiakkaille kahvia ja insinöörit käyttäytyvät asiallisesti.

Hallintoa voitaisiin keventää ja palveluja parantaa ilman kuntaliitoksia. Näillä kahdella ei ole tosiasiassa tekemistä toistensa kanssa. Ylimääräistä vaivaa eivät aiheuta pienet kunnat vaan niiden yhteistyön puute. Mikä estää käyttämästä terveyspalveluja kuntarajojen yli? Mikä estää käymästä koulua toisen kunnan puolella? Jos halutaan palvella vain omia veronmaksajia, voi naapurikuntaa velottaa palveluista. Siihen tarvitaan vain yhteenlaskua ja velotus kerran vuodessa. Tämän estää byrokratian jähmeys.

Kuntalaisen ja hänen edustajansa yhteys on kuntakeskustelussa unohdettu kokonaan. Kunnalla on tietty maksimikoko, noin 30.000, jonka jälkeen valtuutetut ja virkamiehet etääntyvät kuntalaisen tavoittamattomiin. Tätä ei paranneta yhdistämällä pieniä kuntia, kuin hajottamalla suuria. Jos edellinen olisi ihannekoko ja siihen pyrittäisiin, pitäisi esimerkiksi Helsingin valtuusto hajottaa ja jakaa noin viideksitoista kaupunginosavaltuustoksi. Eiralla olisi omat edustajansa ja Kontulalla omansa. Epäilen, että tällainen ehdotus saa vain vaimeaa kannatusta valtuutetuilta.

Syy keskustelun vaikeuteen on sama kuin vaalipiirien jaosta väiteltäessä. Ei tavoitella kuntalaisten tai äänestäjien etuja, vaan kukin poliitikko yrittää ahnehtia lisää valtaa. Kun Helsinki kaappaa kappaleen Sipoota, on tämä pyrkimys peittelemätön. Jos tämä tunnustettaisiin, muuttuisi pönäkkä debatti hupiohjelmaksi tai tyrehtyisi kokonaan.

yllapito

Prekariaatti ja työväki

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 27.05.2006 |

Tarjosin pitkän tauon jälkeen työtä kansalaiselle. Media on uutisten, kolumnien, yleisönosastoissa julkaistujen kirjoitusten ja TV-ohjelmien kautta vakuuttanut meidät hyväosaiset siitä, että työttömät ihmiset eivät vieroksu työtä, että prekariaatti ja muut huono-osaiset ovat uhreja ja oikeassa poltellessaan taloja ja vaatiessaan kansalaispalkkaa.

Tunsin itseni hyväntekijäksi. Tarjoamani työ ei vaatinut oppiarvoja eikä korkeakoulussa suoritettua tutkintoa. Työ ei ollut moraalitonta eikä laitonta. Työ ei ollut raskasta eikä likaista. Olen itse tehnyt juuri samaa työtä opiskeluaikana hankkiessani lisätienestejä. Elossa olevista suomalaisista eniten arvostamani henkilö tekee siihen verrattavaa viikoittain. Tarjosin kohtuuttoman korkeata palkkiota. Yritteliäs olisi ansainnut siinä noin 50.000 euroa puolessa vuodessa.

Sain monia yhteydenottoja lehti-ilmoitukseeni. Suurin osa soittajista perääntyi hankkeesta pelästyneenä kuullessaan, että olisi joutunut juuri siihen asemaan, jossa moni yksityisyrittäjä on koko elämänsä ja jokainen heistä toimintansa aloittaessaan. Se ei ollutkaan suojatyöpaikka. Siinä ei riittänytkään, että tuli jonnekin aamulla ja lähti illalla. Siinä piti tehdä muutakin kuin istua ja katsella näyttöruutua. Siinä ei saanut pokkuroida luukun takana ja simputtaa sieltä kansalaisia. Jotkut soittajista vaikuttivat vähän loukkaantuneilta. Että kehtaakin!

Homma ei olisi vaatinut muuta kuin yritteliästä mieltä, rohkeutta kohdata satunnaisesti lievää torjuntaa, pientä ponnistelua ajatteluun, jonkin verran luovuutta ja itsenäisyyttä. Kaikkea tätä puuttui. Käynti sosiaalitoimiston luukulla ei vaadi mitään näistä ominaisuuksista. Tarjosin hommaa eräälle työikäiselle tuttavallenikin. Hän on elänyt muiden maksamilla verorahoilla useita vuosia ja onnistunut välttelemään töitä uskomattomalla oveluudella ja selittelyllä. Hän piti tarjoustani hieman nöyryyttävänä. Ylpeänä ihmisenä hän kohteliaasti kieltäytyi.

Tiedän sattumalta, että maailman ihmisistä 95 prosenttia ei voisi unelmoidakaan tarjoamani projektin kaltaisesta satumaisesta tehtävästä. Afrikka on täynnä perheitä, joille tarjoamani puolen vuoden tienesti riittäisi koko elämäksi. Mutta me suomalaiset olemmekin vain 0.1 % maailman ihmisistä ja kuulumme puuttuvaan 5 prosenttiin. Meillä on hyvin toimiva sosiaalivirasto, meillä ymmärretään loputtomasti hädänalaista ja tutkijat suoltavat raportteja, joissa todistellaan, että työttömät ovat työttömiä vastoin omaa tahtoaan ja yhteiskunta on olio, jota voi aina syyttää loppujen lopuksi mistä tahansa.

Uskon herkemmin omaa yksittäistä kokemustani kuin kyselytutkimuksilla ja tilastollisilla analyyseillä tehtyjä raportteja. Kyselyihin vastataan mitä huvittaa. Tutkija uskoo, mitä on päättänyt etukäteen uskoa. Valehteleminen sallitaan, kunhan valehdellaan hyvää tarkoittaen. Ja hädänalaisen oikeus on huiputtaa jatkuvasti muita ihmisiä. Silti sellaisen humpuukin varaan rakennetaan yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Minua varoitettiin. Minulle sanottiin, että tulet töitä tarjotessasi kokemaan ikävän yllätyksen. Varoittaja oli enemmän kuin oikeassa, kuten sanonta kuuluu.

yllapito

Kääntyikö kelkka, vihreät?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Iltasanomissa 20.05.2006 |

Kun Vihreät merkittiin poliittiselle kartalle vuonna 1983, oli ydinvoiman vastustus merkittävin koko kansanliikettä yhdistävä tekijä. Vastarinta oli ehdotonta ja kompromissi kirosana. Tshernobylin onnettomuus vahvisti tätä uskoa.

Tänä keväänä sanomalehti Kaleva (22.4.) kertoi seuraavaa: Ydinvoiman lisärakentaminen ei ole enää kysymys, jonka takia vihreät torjuisivat osallistumisen tulevaan hallitukseen. Puheenjohtaja Tarja Cronberg sanoi puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän lähtevän siitä, että kynnyskysymyksiä hallitusneuvotteluille ei ole. Tätä ei vihreä olisi sanonut 20 vuotta sitten.

Onko ydinvoima muuttunut 20 vuodessa hyväksyttävämmäksi? Eivätkö ydinvoiman haitat enää ulotukaan tuhansien vuosien päähän? Näinkö nopeasti keksittiin tekniikka ongelmien ratkaisemiseksi? Oliko Martti Tiuri sittenkin oikeassa?

Selvistä ylilyönneistä saadaan nyt maksaa. Kiihkeimmät ydinvoiman vastustajat perustivat EVY:n, Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto Ydinvoimalle -yhdistyksen, joka oli yhden asian liike. Kun oikein kovasti haluttiin vastustaa, perusteluksi kelpasi mikä hyvänsä. Ydinvoimaa pidettiin kalliina, sen louhintaa ja loppusijoitusta terveydelle haitallisena, sen käyttöä äärimmäisen riskialttiina, keskitettyjä ratkaisuja poliittisesti torjuttavana ja tekniikkaa yleensäkin kamalana aina ja kaikkialla. Äänekäs vastustus oli poliittisesti tuottoisaa. Vihreät esiintyivät ritari Lancelotina, joka tappaa lohikäärmeen. Äänestäjät hakivat turvaa tästä ritarista.

Olisi pitänyt panna jäitä hattuun. On kaksi syytä, miksi ydinvoimaa piti vastustaa silloin ja vielä nytkin. Muut perustelut ovat verukkeita ja syövät uskottavuutta koko vastustukselta.

1. Ydinvoima on joka tapauksessa vain väliaikainen energiaratkaisu. Uraani on uusiutumaton raaka-aine ja resurssit ovat rajalliset. Maailman energiaongelma on edelleen ratkaisematta, kuten se oli 20 vuotta sitten. Ydinvoima ei käy maailmanlaajuiseksi lääkkeeksi muutenkaan, kuten olemme nyt nähneet Iranin suunnitelmien synnyttäneestä kriisistä.

Fossiilisten polttoaineiden nykyinen liikakäyttö tuo kasvihuoneilmiön muodossa varman tuhon maapallolle. Sitä ei missään tapauksessa voi pitää ydinvoiman korvikkeena. Maakaasu on myös hätäratkaisu. Jäljelle jää kaksi kestävää vaihtoehtoa: säästö ja uusiutuvat energialähteet. Kummassakin on sama ongelma – niistä pauhaaminen tuo poliittisen tappion.

Jos ajetaan säästöjä, on kansalaiset alistettava uhrauksille ja tuotettava heille tuskaa. Tämän vaatimuksen pitää näkyä kaikessa. Jos taas halutaan ratkaista ongelma tuulella ja auringolla, on tehtävä laskelmia ja näytettävä, kuinka paljon tarvittavia vempeleitä pitää rakentaa. Tulokset säpsähdyttävät ja karkottavat osan äänestäjistä. Ydinvoiman kiistaton haitta on, että se jarruttaa näiden alojen kehitystä. Kestävään ratkaisuun päästäisiin nopeammin ilman ydinvoima-nimistä särkylääkettä.

2. Tilastojen ulkopuolinen, odottamaton riski on toinen järkevä vastustuksen peruste. Rakenteiden varmuuksia tutkitaan todennäköisyyslaskelmilla, ja ne perustuvat tilastoituihin havaintoihin. Normaaleissa oloissa niihin voi ehdottomasti luottaa ja ydinvoimaloita voi pitää turvallisina. Sama koskee louhintaa ja loppusijoitusta.

On kuitenkin olemassa ilmiö, jota ei tilastollisesti voi lähestyä: ainutkertaiset tapahtumat. Tilastot edellyttävät useita havaintoja, jotta niissä olisi järkeä. Maailmassa on myös asioita, jotka tapahtuvat vain kerran tai ainakin äärimmäisen harvoin ja jotka siksi ovat täysin odottamattomia mutta silti tuhoiltaan jättiläismäisiä. WTC:n tornien sortuminen on pienimuotoinen esimerkki tällaisesta tapauksesta.

Näitä asioita ei voi lähestyä laskelmilla, mutta ne ovat silti olemassa. Niistä voi esittää esimerkkejä vasta jälkikäteen. Niiden luonteeseen kuuluu arvaamattomuus. Kun vaara on tarpeeksi mittava, pitää tähänkin asiaan suhtautua vakavasti.

Edelliset kaksi argumenttia eivät ole menettäneet vähääkään voimaansa 20 vuoden kuluessa. Silloin oli järkevää vastustaa ydinvoimaa näillä perusteilla ja on johdonmukaista vastustaa sitä edelleen.

Mehän tiedämme, että politiikka on likaista peliä.

Olisi tietysti hyväksyttävää, että vihreät muuttaisivat kantansa ydinvoimaan, mikäli jokin ulkoinen seikka olisi muuttunut. Tällaisia saattaisivat olla kasvihuoneilmiön osoittautuminen suuremmaksi ongelmaksi kuin aikaisemmin aavistettiin, voimaloiden varmuustason merkittävä paraneminen tai vakuuttuminen siitä, että jätteiden loppusijoitus on sittenkin täysin turvallinen. Mutta mikään näistä asioista ei ole ratkaisevasti muuttunut. Kaikki oli tiedossa jo 20 vuotta sitten.

Tuomittavaa ei olisi sekään, että vihreät yksinkertaisesti toteaisivat erehtyneensä. Sehän voidaan antaa anteeksi. Silloin pitäisi vain uskottavasti vakuuttaa, että kysymys oli todella erehtymisestä eikä tietoisesta äänien haravoinnista pelokkailta ja tietämättömiltä kansalaisilta. Olisi hyvä, jos aivan konkreettisesti osattaisiin sanoa, missä asiassa erehdyttiin. Voitaisiin jopa myöntää, että vastustettiin ydinvoimaa, koska ydinvoiman vastustus oli muotia ja kaikki tuttavatkin vastustivat. Selitys olisi lapsellinen mutta rehellinen. Äänestäjät saisivat sitten päättää, miten tällaiseen vilpittömyyteen ja avoimuuteen olisi suhtauduttava.

Edellisiä perusteluja ei kuitenkaan ole esitetty. Nyt on sanottu, että ydinvoimaa kyllä vastustetaan, mutta ei niin kovasti, ettei toisen vaakakupin ministerinauto painaisi enemmän. Ainahan asiasta keskustella voidaan ja sitä rataa. Tämä ei ilmeisesti ole puheenjohtajan yksityinen kanta vaan eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen. Kanta on herättänyt vihreiden keskuudessa kahdenlaista kritiikkiä.

Kuten odotettua, raju kritiikki tulee ydinvoimaan perinteisesti ja ehdottoman kielteisesti suhtautuvien piiristä. Heidän mielestään isoäitiä ei myydä mistään hinnasta, vaan vanhasta kannasta on pidettävä kiinni tinkimättä. Ymmärrän heitä hyvin, mutta he taitavatkin olla vähemmistö. Heidän kantansa on selkeä, mutta he eivät ole kovin kiinnostavia. He hyväksyvät vihreiden menon vain sellaiseen hallitukseen, jonka ohjelmassa sanotaan, ettei kuudetta ydinvoimalaa edistetä.

Toinen kritiikki on supsuttavaa ja vastenmielistä. Sen mukaan on tapahtunut tiedotuksellinen virhe. Puheenjohtajan ei olisi pitänyt mennä möläyttelemään, mitä möläytteli. Lausunto horjuttaa vihreitten uskottavuutta ja vie eduskuntavaaleissa äänestäjiä. Olisi pitänyt olla hiljaa vaaleihin saakka ja tarvittaessa kertoa ydinvoiman vastustuksen säilyneen yhtä vankkana ja ehdottomana kuin tähänkin saakka. Sillä tavoin ei olisi karkotettu perinteisiä äänestäjiä. Sitten vaalien jälkeen, hallitusneuvotteluissa olisi voitu aste asteelta lievennellä kantaa, saada muka erilaisia vastikkeita, hallitusohjelmaan olisi kirjattu ovelasti jotain epämääräistä ja hupsista, vihreät olisivat pitkin hampain hallituksessa, joka rakentaa kuudennen ydinvoimalan, mutta vastustavat ydinvoimaa tinkimättä kuten tähänkin saakka. Nokkelaa, eikö totta? Älykästä, sanoisi joku. Mutta ketä he kuvittelevat huijaavansa? Itseään, ennen muuta. Ei jokaisesta kähmijästä tule ministeriä.

Mielestäni puheenjohtaja Cronberg menetteli rehellisesti ja ainoalla oikealla tavalla. Kun kanta ydinvoimaan oli eduskuntaryhmässä ja puolueen hallituksessa muuttunut, se oli syytä kertoa jo nyt, ennen puoluekokousta, ennen vaaleja ja ennen ehdokasasettelua. Mutta ei olisi pitänyt peljästyä ja ruveta selittelemään, lieventelemään ja perumaan puheita. Kun kanta on muuttunut, äänestäjien, ehdokkaiksi asettuvien ja puoluekokoukseen osallistuvien on tiedettävä tämä. Se saattaa näkyä kävelevinä äänestäjinä, mutta entä sitten? Puolue ei ainakaan huijaa kannattajiaan.

Ei luimistelu olisi edes ainutkertaista. Suomeen on äskettäin valittu presidentti paljolti siksi, ettei hän vastustajansa lailla sanonut ääneen ja suoraan, että Nato-kysymys tulee maassamme käsittelyyn seuraavan presidenttikauden aikana ja se pitää silloin ratkaista esimerkiksi kansanäänestyksellä. Tarja Halonen miellettiin Nato-vastaisemmaksi kuin Sauli Niinistö, ja se lisäsi hänen suosiotaan. En usko, että Halonen vältteli asiaa siksi, että todella olisi arvioinut Nato-kysymyksen pysyvän agendan ulkopuolella kuusi seuraavaa vuotta. Epäilen, että hän jätti sen sanomatta, koska tosiseikat toteamalla olisi menettänyt ääniä. Esimerkkejä samasta ilmiöstä on paljon, kaikilla tasoilla ja kaikissa puolueissa.

Mutta vihreiden kieroilu on muuta poliittista kieroilua vastenmielisempää. Vihreät ovat esiintyneet muita parempina ihmisinä ja muita puolueita idealistisempana. Ellei linja tässä suhteessa pidä, se on kaksinkertaista huijausta, vielä saastaisempaa kuin tuo saastaiseksi tiedetty politiikka yleensä.

yllapito

Hallinnon virheet painavat kattoja

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.05.2006 |

Tänä vuonna on Suomessa sortunut noin kymmenestä rakennuksesta katto. Muualla Euroopassa romahduksia on moninkertaisesti enemmän.

On väitetty, että lumikuorma on ollut juuri nyt keväällä yllättävän suuri, kattoja ei ole kolattu ja syy on ainakin osittain sysätty talonmiehille. Tämä syyttely on väärää. Lumikuormat on Suomessa kirjattu normeihin tilastollisten tutkimusten pohjalta, ne muodostavat kuormista vain osan ja mitoituksessa käytetään kaikkien kuormien kohdalla lisäksi varmuuslukuja. Kuormat ovat oikeita, eikä normeissa ole korjaamista. Rakennukset pitää suunnitella normeja käyttäen ja kestämään nuo kuormat.

Tutkituista tapauksista on poikkeuksetta löytynyt teko- tai suunnitteluvirheitä, usein molempia. Ne ovat yksittäisiä erehdyksiä ja noiden erehdysten taustalla on ihmisyksilö.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jokainen tajuaa, että viime vuosien tapauksissa on jotain säännönmukaisuutta, sillä aikaisemmin rakennukset eivät romahdelleet kuten nykyisin. Siksi on ymmärrettävää, että vikaa haetaan ilmaston muutoksesta tai normien puutteellisuudesta. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten jonkun sillan kymmenen sentin ylimääräinen taipuma sai aikaan valtakunnallisen kalabaliikin, nyt hallien sortumiin suhtaudutaan kuin kevättulvien kaltaiseen, vuosittaiseen luonnonilmiöön.

Kysymys on todellakin systemaattisesta virheestä. Virhe ei kuitenkaan ole tekninen, vaan pikemmin hallinnollinen ja oikeastaan – poliittinen.

Kuinka moni meistä olisi valmis sydänleikkaukseen, jos tietäisi, että kirurgiksi on valittu halvimman tarjouksen tehnyt, rahapulassa oleva puoskari ilman taustojen tarkistusta tai ammattitaidon testausta? Moniko haluaisi astua lentokoneeseen, jota ohjaisi alipalkattu, soppajonosta poimittu työtön, joka itse kivenkovaa väittää pärjäävänsä ohjaamossa?

Rakenteiden suunnittelu on sydänleikkauksen tai suihkukoneen lentämisen kaltaista hommaa. Rakenteita eivät suunnittele ja mitoita arkkitehdit, kuten monesti ja erityisesti suuri yleisö kuvittelee, vaan rakennusinsinöörit. Myös työmaalla kaikki turvallisuuskysymykset ovat teknisen, ei esteettisen henkilökunnan heiniä. Tarjouskilpailujen puristuksessa nämä tehtävät ovat viimeisinä vuosikymmeninä valuneet yhä halvempiin ja samalla huterampiin käsiin. Suomessa ja koko Unionissa pitäisi pohtia, onko perusteltua pitää yllä hintakilpailua aloilla, joilla kiire ja kitsaus maksavat ihmishenkiä.

Toinen huomautus vielä, sekin hallinnollinen. Hintakilpailu ei koske vain suunnittelua ja kokonaisia rakennuksia, vaan säteilee tätä kautta alihankkijoiden toimituksiin. Tämä tuo mukanaan systemaattisen ongelman. Alihankkijat toimittavat rakennukseen osia, jotka ovat useimmiten testattuja, oikein suunniteltuja ja kelvollisia, mutta ne saattavat olla yhteen kuulumattomia kappaleita. Jokainen rakennuksen osa on valittu erikseen hintakilpailussa.

Tässä tilanteessa kokonaisuutta, rakennuksen kokonaisstabiliteettia ei ehkä varmista kukaan. Eri osien rajakohdat ovat ei-kenenkään maata, harmaa vyöhyke. Tietääkseni juuri moni sortunut halli on koottu eri toimittajilta ostetuista kappaleista. Oletan, että virheitten tutkinnassa viaksi paljastuu myös kokonaisvastuun katoaminen hallinnon saranakohtiin, mustiin aukkoihin.

yllapito

Apilan ystävät

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 04.05.2006 |

Susi syö lampaan ja lammas apilan. Susi on apilan paras ystävä, kuin Neuvostoliitto taistolaisen. Mehän kaikki muistamme, kuinka Björn Wahlroos ja Leif Salmén nostivat Suomea sorron yöstä ja taistelivat kansallismielistä riistokapitalistia vastaan. Sivustatukena oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Nyt se hymyilyttää, silloin se otti pannuun.

Vierumäellä ennen vappua jouduin näkemään pienimuotoisena saman ilmiön. Siellä pidettiin Tuusulan valtuutettujen seminaari ja lopputulos oli joillekin valtuutetuille katkera kalkki. Siellä ei päädyttykään yhdistämään Tuusulaa Keravaan ja Järvenpäähän, vaikka noiden valtuutettujen mielestä Tuusulan asioita hoidettaisiin parhaiten Keravan ja Järvenpään valtuustoissa. He ovat usein Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) jäseniä. Ehdotan, että he ennen seuraavia kunnallisvaaleja kertovat tämän mielipiteensä reippaasti äänestäjille. Tunnustavat, että kun Tuusulan ja SDP:n edut ovat vastakkain, sitä pahempi Tuusulalle.

Kerava ja Järvenpää ovat siitä erikoisia paikkakuntia, että niiden asukastiheys on saavuttanut huikean luvun, 1000 henkeä/km2. Se on määrätietoisen kasvupolitiikan ja kunnianhimon lopputulos. Kerava pääsee asukastiheydessä pronssille ja Järvenpää neljänneksi Suomen kuntien kilpailussa. Vain Helsinki ja pieni Kauniainen ovat enää edellä. Turut, Tampereet, Espoot ja Vantaat on jätetty kauas taakse katselemaan Keravan ja Järvenpään perävaloja. Tämän ihanuuden perään haikailevat myös Tuusulan sosialidemokraatit. He haluaisivat myös paljon liikennettä, asfalttia, parkkialueita ja tornitaloja meidän kaikkien lähimaastoon. Ja kun oma valtuusto ei ymmärrä järkipuhetta, apua etsitään viisaammista valtuustoista, tiheään rakennettujen Keravan ja Järvenpään päättäjiltä. Noissa valtuustoissa Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella on suurimmat valtuustoryhmät, ohimennen mainittuna.

Olen kuullut, että monet keravalaiset ja järvenpääläiset eivät pidä siitä, että heidän kaupunkeihinsa on haalittu niin paljon väkeä, että niistä on tullut ahtaita ja vihreät alueet ovat kutistuneet olemattomiksi. Monet tuusulalaiset katselevat säälien noita naapureitaan, öykkärimäisen kasvuintoilun tuottamia anomalioita. (Vältän tietoisesti suomenkielistä ilmaisua. Se on epäkohtelias.)

täkin kummallisempaa, että jotkut Tuusulan päättäjät haluaisivat saman sairauden Tuusulaan. Betonia, asfalttia, pakokaasuja, liikennemelua, pikkurikollisuutta, väkivaltaa ja vilkkuvia valoja. Siinä vasta kypsä kunnallispolitiikan tavoite. Tiedän, että nuo päättäjät ovat vähemmistö, mutta valitettavan puuhakas ja keinoja kaihtamaton. Sanottakoon taas kerran, että on väärin ja epärehellistä kunnan asukkaita kohtaan tehdä kaavaratkaisuja, joilla ajetaan kuntalaisiksi halukkaiden etuja kuntalaisten etujen kustannuksella. Yhtä suuri vääryys on jarruttaa, estää ja viivytellä sellaisia ratkaisuja, joilla turvattaisiin niin kuntalaisten kuin myöhemmin tänne muuttavien oikeudet.

Siispä taas kerran: missä viipyy Etelä-Tuusulan yleiskaava? Ei kai kukaan valtuutettu sitä vastusta?

yllapito

Tahdon

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 20.04.2006 |

Ahvenanmaa näyttää Suomelle suuntaa. Sinne perustettiin uusi pieneläinklinikka. Kissat ja koirat pääsevät parempaan terveydenhoitoon. Monet päätyvät painonvartijoihin, koska ylipainoisuus on niiden merkittävin ongelma. Asiasta raportoi Hufvudstadsbladet 13.3. Hyvinvointi leviää Ruotsista Ahvenanmaan välityksellä Suomeen. Mutta Ruotsin sosialidemokratia onkin vahvempi kuin meidän.

Samalla pieni Suomi pinnistää kapeammalla sektorilla. Eduskunnassa julkistettiin 15.3. raportti Tahdo menestyä Suomi. Julkistamisen yhteydessä käytyyn keskusteluun osallistui hyvin harva kansanedustaja. Tämä on ymmärrettävää. Asialla ei ollut sanottavaa merkitystä. Ei puhuttu kenenkään erosta, uuden päättäjän valinnasta, henkilökohtaisesta tekstiviestistä tai rakkaussuhteesta.

Pertti Monton kirjoittama, ”taustapolemiikiksi” otsikoitu raportti on kiihkottomasti luonnehtien loistava. Jopa kansanedustajien kannattaisi tutustua siihen ja unohtaa hetkeksi aiheen vähäpätöisyys. Raportti alkaa lauseella: ”Joku täällä Suomessa mättää”. Jatko on yhtä suorapuheinen. Siinä on häikäilemättä unohdettu kapulakieli ja sievistelevä kohteliaisuus. Ruma sana sanotaan niin kuin se on. Siinä puhutaan ennen muuta maatamme ahdistavasta ilmapiiristä ja – yllätys, yllätys – uskalletaan sanoa, että hyvinvointivaltiossa on jotain vikaakin. Raportissa etsitään vilpittömin mielin tietä umpikujasta, johon olemme itse huomaamattamme kävelleet. Jyrki Kataisen johtama tulevaisuusvaliokunta on tilannut hyvän työn.

Kun maamme nykytilaa ja pitkän tähtäyksen tulevaisuutta pohditaan, nähdään usein ainoana oikeana kehityssuuntana kulku hyvinvointivaltiosta paremminvointivaltioon. Tuossa ajattelussa ei ole merkkejä suuresta lahjakkuudesta.

Maamme ei yksin pysty kääntämään maailman suuntaa paremmaksi. Kansainvälisessä valtavirrassa olisi kuitenkin mahdollista pärjäillä selvästi muita viisaammin ja samalla oikeammin. Tulevaisuuden Suomella on ainakin yksi keino: lisätä osaamistaan ei-aineellisten arvojen tuottajana. Silloin ei tuhlata luonnonvaroja ja ollaan kestävällä pohjalla. Esitän tästä seuraavat esimerkit.

Metsäteollisuutemme pitää lisätä jalostusastettaan. Paperirullien vienti pitää lopettaa ja viedä niiden asemesta meillä Suomessa painettuja kirjoja, lehtiä ja muita lopputuotteita. Paperiin on lisätty ei-aineellinen arvo. Kilohinta on noussut kaksin- tai kolminkertaiseksi.

Jokaisen esineen – jopa perunan – arvosta yhä suurempi osa on ei-aineellista. Ellei osuus sisälly itse esineeseen, se sisältyy sen tuotantokoneisiin tai niitä valmistaviin koneisiin. Tämä näkökohta pitää ottaa tuotesuunnittelun ja koulutuksen keskeiseksi osaksi.

Nanotekniikka on tulossa osaksi ympäristöämme. Me emme sitä näe, koska materiaalia käytetään niin hienotunteisesti. Vaikka se on aineellista, sen käyttämät massat ovat vähäisiä, joten sen luonne on yhtä jalo kuin oikean ei-aineellisen tekniikankin.

Palvelut ovat hyvinvointivaltiomme suuri saavutus. Nämä ovat perusluonteeltaan myös ei-aineellisia. Myyntitykit pitää valjastaa viemään niitä tarvitseviin maihin. En tietysti tarkoita palvelevia ihmisiä, vaan palveluihin liittyvää osaamista.

”Tahdo menestyä Suomi” on kehotus, johon morsio voi vastata. Vastauksesta riippuu, menestyykö vai menehtyykö mimmi.