| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.05.2006 |

Tänä vuonna on Suomessa sortunut noin kymmenestä rakennuksesta katto. Muualla Euroopassa romahduksia on moninkertaisesti enemmän.

On väitetty, että lumikuorma on ollut juuri nyt keväällä yllättävän suuri, kattoja ei ole kolattu ja syy on ainakin osittain sysätty talonmiehille. Tämä syyttely on väärää. Lumikuormat on Suomessa kirjattu normeihin tilastollisten tutkimusten pohjalta, ne muodostavat kuormista vain osan ja mitoituksessa käytetään kaikkien kuormien kohdalla lisäksi varmuuslukuja. Kuormat ovat oikeita, eikä normeissa ole korjaamista. Rakennukset pitää suunnitella normeja käyttäen ja kestämään nuo kuormat.

Tutkituista tapauksista on poikkeuksetta löytynyt teko- tai suunnitteluvirheitä, usein molempia. Ne ovat yksittäisiä erehdyksiä ja noiden erehdysten taustalla on ihmisyksilö.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jokainen tajuaa, että viime vuosien tapauksissa on jotain säännönmukaisuutta, sillä aikaisemmin rakennukset eivät romahdelleet kuten nykyisin. Siksi on ymmärrettävää, että vikaa haetaan ilmaston muutoksesta tai normien puutteellisuudesta. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten jonkun sillan kymmenen sentin ylimääräinen taipuma sai aikaan valtakunnallisen kalabaliikin, nyt hallien sortumiin suhtaudutaan kuin kevättulvien kaltaiseen, vuosittaiseen luonnonilmiöön.

Kysymys on todellakin systemaattisesta virheestä. Virhe ei kuitenkaan ole tekninen, vaan pikemmin hallinnollinen ja oikeastaan – poliittinen.

Kuinka moni meistä olisi valmis sydänleikkaukseen, jos tietäisi, että kirurgiksi on valittu halvimman tarjouksen tehnyt, rahapulassa oleva puoskari ilman taustojen tarkistusta tai ammattitaidon testausta? Moniko haluaisi astua lentokoneeseen, jota ohjaisi alipalkattu, soppajonosta poimittu työtön, joka itse kivenkovaa väittää pärjäävänsä ohjaamossa?

Rakenteiden suunnittelu on sydänleikkauksen tai suihkukoneen lentämisen kaltaista hommaa. Rakenteita eivät suunnittele ja mitoita arkkitehdit, kuten monesti ja erityisesti suuri yleisö kuvittelee, vaan rakennusinsinöörit. Myös työmaalla kaikki turvallisuuskysymykset ovat teknisen, ei esteettisen henkilökunnan heiniä. Tarjouskilpailujen puristuksessa nämä tehtävät ovat viimeisinä vuosikymmeninä valuneet yhä halvempiin ja samalla huterampiin käsiin. Suomessa ja koko Unionissa pitäisi pohtia, onko perusteltua pitää yllä hintakilpailua aloilla, joilla kiire ja kitsaus maksavat ihmishenkiä.

Toinen huomautus vielä, sekin hallinnollinen. Hintakilpailu ei koske vain suunnittelua ja kokonaisia rakennuksia, vaan säteilee tätä kautta alihankkijoiden toimituksiin. Tämä tuo mukanaan systemaattisen ongelman. Alihankkijat toimittavat rakennukseen osia, jotka ovat useimmiten testattuja, oikein suunniteltuja ja kelvollisia, mutta ne saattavat olla yhteen kuulumattomia kappaleita. Jokainen rakennuksen osa on valittu erikseen hintakilpailussa.

Tässä tilanteessa kokonaisuutta, rakennuksen kokonaisstabiliteettia ei ehkä varmista kukaan. Eri osien rajakohdat ovat ei-kenenkään maata, harmaa vyöhyke. Tietääkseni juuri moni sortunut halli on koottu eri toimittajilta ostetuista kappaleista. Oletan, että virheitten tutkinnassa viaksi paljastuu myös kokonaisvastuun katoaminen hallinnon saranakohtiin, mustiin aukkoihin.