Kategoria /Artikkelit ja esitelmät

yllapito

Tulevaisuusvaliokunnan työ on aliarvostettua

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.

yllapito

Mitä Afrikasta saa sanoa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 22.02.08 |

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

”Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

yllapito

Miehekästä suhtautumista

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 09.02.08 |

”Voi aikoja, voi tapoja” on huokaistava, kun päivittäin kuulee uusia paljastuksia maamme arvovaltaisimmasta kohteesta: Arkadianmäeltä, parlamentin talosta. On hyvä, että yhteisestä rakennuksestamme päästään kitkemään ruokottomuudet, jotka ovat nyt pulpahtaneet kansan tiedoksi.

Kerrataanpa tapauksia ikävimmästä päästä. Tämä ei ole tarkoitettu alle 15-vuotiaille. Järkyttävät insidenssit lienevät vain jäävuoren huippu ja vähemmän törkeät tapaukset on siivottu maton alle. Pikkumaisuuksiin ei ole haluttu takertua.

Tapaus 1. Miespuolinen kansanedustaja on hississä ja katsoo hississä olevan naisen rintoja tai ainakin toista niistä. Tapauksesta kerrottaessa ei paljasteta, onko naisen rinnassa nappi, jossa lukee suurilla kirjaimilla ”naisen häpy haisee hyvälle”. Säädyllisyyden vuoksi en ole tähän kirjoitukseen kopioinut alkuperäistä tekstiä. Lukija arvatkoon, mitä naispuolisen kansanedustajan rintaan kiinnitetyssä napissa todellisuudessa luki. Luki mitä luki, tapaus on törkeydessään uskomaton. On suurenmoista, että media on valpas, eikä tyydy painamaan ongelmaa villaisella. Rikollisten ja rikoksista epäiltyjen miesten kuvat julkaistaan merkittävässä päivälehdessä. Näin poikkeaviin toimiin ei ryhdytä edes henkirikosten yhteydessä.

Tapaus 2. Korkeassa poliittisessa asemassa – nimeä ei häveliäisyyden vuoksi paljasteta – oleva mies asettaa kätensä nuorehkon, naispuolisen kansanedustajan polvelle. Tämä ei tapahdu missä tahansa. Paikka ei ole hämyisä yökerho tai penkki Kaisaniemen puistossa kuun valossa, kuten lukija luulisi. Paikka on eduskunnan kahvila, poliittisten päätöstemme sydän. Ja aika! Kaikki tehdään päivänvalossa, normaalin arkipäivän kiireiden keskellä, monien silmäparien seuratessa ruokottomuuden etenemistä. Eivätkö pornoelokuvat ryhmäseksistä riitä näille sikailijoille? Pitääkö itse päästä toimintaan mukaan? Naiskansanedustaja onneksi rohkeni kertoa tapauksesta televisiossa.

Tapaus 3. Miespuolinen henkilö pyytää eduskunnan palveluksessa olevalta naispuoliselta henkilöltä puhelinnumeroa soittaakseen tälle. Hieman – miten sen nyt kohteliaasti sanoisi – pyylevähkölle vaaleaverikölle ei tällaista ole tapahtunut kovin usein elämässä ja hän hämmentyy kovasti. Kovasti hämmentyminen on kuten tunnettua kiusallista ja kovasti hämmentäjä ansaitsee teostaan rangaistuksen. Vaaleaverikkö on kuitenkin niin hämmentynyt, ettei hämmennykseltään saa television ohjelmassa kakistettua rikollisen nimeä kurkustaan. Tämä on paikallaan, sillä voidaan kiistattomalla varmuudella sanoa, että rikollinen ei ole poikkeus veljiensä joukossa.

Lopuksi henkilökohtainen tunnustus. Kauan sitten – kauniina nuorukaisena – olin itse kansanedustaja. Lähes päivittäin jouduin eduskunnassa naishenkilöiden tunkeilevan lähestymisen kohteeksi. Lähestyjät olivat virkahenkilöitä tai kansanedustajia, mutta ennen muuta politiikan toimittajia, asemaltaan kansanedustajan valvojia. Tuon tuostakin sain osakseni merkitseviä silmäyksiä, vihjailevaa puhetta ja kosketuksia, joiden tarkoitus ei jäänyt epäselväksi. Suhtauduin asiaan miehekkäästi. En koskaan kannellut kenellekään.

yllapito

Teknisiä analogioita

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tieteessä Tapahtuu -lehdessä 02/08 |

James Lovelock esittää Gaia-teoriassaan, että maapallo on elollisen olennon kaltainen kappale. Keskustelua on käyty siitä, pitääkö tämä ymmärtää kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti. Jatkamatta tätä keskustelua esitän tässä hillitymmin, että maapallo on fyysinen systeemi, jonka eri osat vaikuttavat toisiinsa. Elolliset olennot ovat fyysisten systeemien erikoistapaus. En puutu myöskään siihen fysikalistiseen näkemykseen, että on olemassa vain fyysisiä systeemeitä.

Fyysisillä systeemeillä on joitakin yleisiä piirteitä, joita kuvaavat usein tekniset tai niihin verrattavat tapahtumat. Näitä voidaan tarkastella riippumatta systeemin koosta tai muista erityispiirteistä. Tämä on nyt tarkoitukseni. Pohtikaamme tästä näkökulmasta maapallon tulevaisuutta.

Maapallon toisiinsa vaikuttavia osia ovat esimerkiksi ilmakehä, meret, elollinen massa yleensä ja ihmiskunta elollisen erityisenä osana. Näillä on keskinäinen riippuvuus, eikä tämä liene yllätys lukijalle. Niinpä tuon keskinäisen riippuvuuden tarkastelu on rutiininomaista pohdiskelua. Esitän seuraavassa kolme erilaista, luonteeltaan teknistä analogiaa, jotka eivät ole vailla merkitystä silloin, kun koko planeetan seuraavien vuosikymmenten muutoksia halutaan arvioida.

Sitkeä ja hauras murtuminen

Systeemillä on useimmiten joku toimintaperiaate, joka saattaa häiriytyä kokonaisuudessaan, kun joku osista joutuu epäkuntoon. Kun systeemi on vaurioitunut niin pahasti, että sen alkuperäinen, mielekäs toiminta käy mahdottomaksi, puhutaan systeemin murtumisesta tai romahtamisesta. Ihminen on sitä kuoltuaan, rakennus luhistuttuaan, sademetsä kuivuttuaan autiomaaksi. Systeemi on lähes aina rakentunut ottamaan vastaan ja kestämään tietyt kuormat. Kuorma saattaa olla mikä hyvänsä fyysinen ilmiö, esimerkiksi paine tai lämpötila.

Murtumisen mekanismeja voidaan erottaa kaksi ja niiden lähempi erittely on paikallaan. Hauras (fragile) murto on äkillinen, sitkeä (ductile) murto on hidas ja porrastettu.

Esimerkki hauraasta murrosta olkoon auton karkaistu tuulilasi, joka saadessaan johonkin iskun, särkyy kokonaisuudessaan pieniksi sokeripaloiksi. Tavallisen lasin haurasta murtumista kuvataan taas Günter Grassin Peltirummussa, jossa Oskar Matzerath rikkoo lasiesineitä kimeällä kiljunnallaan. Hauraalle murrolle on ominaista, että koko systeemi hajoaa äkillisesti toimintakyvyttömäksi ulkoisen kuormituksen vaikutuksesta. Maapallo oli alttiina hauraalle murrolle kylmän sodan aikana, jolloin kahdella osapuolella oli ylimitoitettu aseistus ja ne uhkasivat toisiaan. Oli tärkeää, että kauhun tasapainon lisäksi varotoimet olivat kummallakin puolella aukottomat. Haurasta murtumista on syytä kunnioittaa, koska äkillisyys tekee siitä peruuttamattoman eikä reagointiin ole aikaa.

Sitkeä murto on toisella tavalla kavala. Tyypillinen sitkeän murron mekanismi vallitsee niin sanotuissa staattisesti määräämättömissä rakenteissa, jotka saattavat olla teräsbetonia tai vielä taipuisampaa ainetta. Tällainen systeemi on itseään säätelevä ja suojeleva, se siirtää kuormitusta osaltaan toiselle, joustaa. Systeemiin syntyy usein varottavia ulkoisia merkkejä, taipumia tai halkeamia ja kuormituksen kasvaessa nämä merkit käyvät yhä selvemmiksi. Kun jonkun alueen kapasiteetti tulee kuorman lisääntyessä käytetyksi, rasitus siirtyy automaattisesti toiselle, vähemmän kuormitetulle osalle ja koko systeemi romahtaa vasta sitten, kun sen kaikkien osien kapasiteetit on ylikuormitettu. Kavaluus on siinä, että halkeamat, taipumat ja muut vauriot vaikuttavat usein mitättömiltä ja systeemi säilyttää näennäisesti toimintakykynsä niistä huolimatta. Sortuminen on lopulta hyvinkin nopea, ja tapahtuu, kun koko systeemin rajatila saavutetaan.

Maapallo on nykyään etenemässä kohti sitkeää murtoa. Sitä kuormittaa ihmiskunnan kulutus ja sen luontaisen kestokyvyn muodostavat yhdessä ilmakehä, meret ja vielä vihreänä säilyneet maa-alueet. Ympäristöpakolaisuus siirtää kuormaa alueelta toiselle kun yksi alue on ylikuormitettu ja tuhoutunut. Niin kuormitus siirtyy systeemin yhdeltä osalta sellaiselle, jolla on vielä kapasiteettia sen vastaanottamiseen. Vihreän maa-alan vähentyessä sekä ilmakehän ja merien vastustuskyvyn heiketessä väkiluku samanaikaisesti kasvaa. Lisääntyvä kuorma keskittyy rasittamaan jatkuvasti heikkenevää rakennetta. Näin kuorma kasvaa kapasiteettiin verraten kahdelta taholta.

Vakaat ja epävakaat systeemit

Systeemit voidaan myös luokitella vakaassa, epävakaassa tai indifferentissä tilassa oleviin, joista tässä käsittelen vain kahta ensimmäistä. Yksinkertaisia ja tuttuja vakaita systeemejä ovat kiristetty vaijeri tai ripustettu sauva. Niille on ominaista, että jouduttuaan jostain syystä poikkeamaan perustilastaan, ne pyrkivät palaamaan siihen sitä voimakkaammin, mitä suurempi tuo poikkeama on. Vedettyä vaijeria on sitä raskaampi työntää keskeltä sivusuunnassa, mitä suurempi työntämisen aiheuttama poikkeama on. Epävakaa eli labiili systeemi joutuu horjahdettuaan päinvastaiseen tilaan. Puristettu, ohut sauva, joka nurjahtaa tai kärjellään tasapainoileva keppi ovat tällaisia.

Kärjelleen pystytettyä sauvaa kaataa sitä suurempi voima, mitä suurempi on kallistuma. Toisaalta: sitä voimakkaammin kallistuma kasvaa, mitä suurempi sivuvoima sauvaan kohdistuu. Kallistuman kiihtyvyyskin siis kasvaa. Kärjellään seisova sauva paljastaa toisenkin, useille epävakaasta tilastaan poikenneille systeemeille ominaisen piirteen. Seuraava luonnehtikoon tätä.

Olettakaamme kilometrin korkuinen tornimainen sauva ja sen yläpäähän metrin alkupoikkeama pystysuorasta perusasennosta. Sellaisen sauvan kaatuminen vaaka-asentoon kestää noin 80 sekuntia. Kun neljännes tuosta ajasta on kulunut, on metrin poikkeama kasvanut vasta 3,4 metriksi, tuskin havaittavasti. Kuitenkin prosessi on todellisuudessa jo niin pitkällä, että systeemin palauttaminen perustilaansa on monin verroin vaikeampaa kuin olisi ollut sauvan pitäminen tukirakenteilla pystysuorassa, stabiilissa tilassa. (Asetelma on teoreettinen: sauva on jäykkä ja painoton, massa on keskitetty ylös, ilmanvastusta ei ole ja tuki on pistemäinen)

Jo ilmastonmuutos yksinään etenee labiilin, romahtamaan päästetyn systeemin lailla. Maapallon keskilämmön nousu vaikuttaa moniin tekijöihin siten, että ne vastavuoroisesti kiihdyttävät prosessia. Tällaisia ilmiöitä ovat valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen soilla, lisääntyvät metsäpalot, jäätiköiden heijastusvaikutuksen pieneneminen ja metaanihydraattien vapautuminen merten pohjasta. Tämän rinnalla maapallon tilaa muuttavat muutkin tekijät kuin ilmasto. Myös niistä monet vaikuttavat toisiaan kiihdyttäen sekä ilmastoa vastavuoroisesti lämmittäen. Eräs on metsäpeitteen katoaminen ja viljelysmaiden aavikoituminen, toinen pohjaveden tyrehtyminen kuumilla vyöhykkeillä. Luonnonkatastrofit lisäävät köyhyyttä, köyhyys kasvattaa väestöä. Mitä enemmän toisiaan tukevia osatekijöitä labiilissa prosessissa on, sitä äkillisempi on lopullinen romahdus.

Prosessin labiili luonne on sinänsä pelottava, mutta myös toisella tavalla vaarallinen. Kun se on kaikkien kiistattomasti havaittavissa – ja kun siihen vasta sitten reagoidaan vakavasti – ei ehkä mitään enää kyetä tekemään. Sauva on jo silloin liian kallellaan. Olemme jo nyt siinä tilassa, että maapallon luontainen kyky palautua perustilaansa on järkkynyt ja palauttaminen voisi onnistua vain keinotekoisin konstein. Se saattaa olla jo nyt ylivoimaista, mutta mitä pidemmälle radikaalit vastatoimet viivästyvät, sitä vaikeammaksi tehtävä osoittautuu. Maapallon labiilissa systeemissä on enemmän kuin kaksi samaan suuntaan vaikuttavaa, toisiaan kiihdyttävää tekijää. Maapallo on tässä suhteessa huomaamattomasti etenevän, mutta lopulta romahdusmaisesti sortuvan systeemin tyyppitapaus.

Varmuuskysymyksiä

Rakennusten, lentokoneiden tai ydinvoimaloiden suunnittelussa käytetään varmuuslukuja. Kuormat oletetaan poikkeuksellisen suuriksi, materiaalien lujuudet ja jäykkyydet todellisia alhaisemmiksi ja rakenteiden mitat hieman pienemmiksi kuin ne keskimäärin ovat. Näin torjutaan arkiset ja pienet työvirheet. Tutkimuksissa tarkastellaan virheiden yhteisvaikutusta tilastojen pohjalta ja lasketaan vaurioitumisen todennäköisyyksiä. Normituksella pyritään siihen, että elinaikanaan vain yksi kymmenestä tai sadasta miljoonasta rakenteesta voi poikkeuksellisissa oloissa romahtaa. Luonnollista syistä näin tapahtuukin äärimmäisen harvoin.

Niinpä Suomessakin nähdyt hallien sortumat eivät ole virheellisten normien tai väärien laskentamenetelmien seurauksia. Ne johtuvat useimmiten yhdestä karkeasta, inhimilliseksi luonnehdittavasta erehdyksestä, johon ei ole varauduttu. Vastaava esimerkki tästä oli WTC:n tuho. Laskelmissa ei oltu ennakoitu matkustajakoneen törmäystä, koska ainutkertaista ja odottamatonta ei lähestytä todennäköisyyksien avulla. Ydinvoimaloiden varmuuksia analysoitaessa ei aavistamattomia kuormia myöskään pysty torjumaan.

Maapallon tulevaisuutta puntaroitaessa ennustamaton kuorma olisi ulkoavaruudesta lentävä, maapalloon törmäävä taivaankappale. Sille emme voisi mitään. Mutta maapallon luonnollista, laskennallista tuhoutumista, joka aiheutuu ihmiskunnan kuormituksesta, voitaisiin analysoida ja hillitä. Näin on tehty, mutta hapuillen, osittain, liian myöhään, eikä riittävää varmuutta maapallon säilymiseksi ole tavoiteltu. Jos maapalloon suhtauduttaisiin yhtä vakavasti kuin esimerkiksi siltaan tai ydinvoimalaan, olisi tulevaisuutemme strategia tehty ajoissa ja huolellisesti. Silloin sadasta miljoonasta maailmankaikkeuden maapalloa vastaavasta planeetasta vain yksi tuhoutuisi seuraavien vuosimiljoonien aikana. Sellaisia varmuuslukuja tulisi noudattaa, jotta menossa oleva, labiilin systeemin sitkeä murtuminen olisi estetty turvallisesti. Nyt me istumme lentokoneessa, jonka ilmassa pysymistä asiantuntijat pitävät hyvinkin epävarmana. Maapallo ei hajoa, mutta sen elämä ja kulttuuri uhkaavat romahtaa rudimenteiksi nykyisistä.

Yksi oljenkorsi voisi vielä auttaa, sekin saattaa olla myöhäinen. Ihmiskunnan pitäisi julistaa yhteinen liikekannallepano, ainoana päämääränään planeetan pelastaminen. Se pitäisi käynnistää heti. Muodostettava armeija noudattaisi sotatilan lainsäädäntöä. Sen ensimmäinen tehtävä olisi esimerkiksi Saharan metsittäminen. Pinta-ala on 6 miljoonaa neliökilometriä.

Nopeisiin toimiin on käytännön esimerkkejä. USA:n terrorisminvastainen taistelu polkaistiin käyntiin ällistyttävällä vikkelyydellä. Sen toteuttamiseksi ei järjestetty tuhansien viskaalien jaarittelevia kokouksia. Kun pohditaan maapallon tulevaisuutta, on edessämme paljon suuremman kertaluokan kysymys. Kioton ja Balin päätökset ovat riittämättömiä ja hitaita. Toimenpiteiden pitäisi olla sekä suuruusluokaltaan että teholtaan ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa, sillä niin on ratkaistava ongelmakin.

yllapito

Ytimessä Afrikan lapsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Pelastakaa lapset -lehdessä 02/08 |

Ihmiskunta tuhoaa maapallon – mutta voi vielä pelastaakin sen. Maailma sitoutuu Afrikkaan ja Afrikka maailmaan, sillä ne romahtavat tai säilyvät rinta rinnan. Siksi maailmankin toivo on Afrikan tulevaisuudessa ja Afrikan lapsessa. Suomenkin tulevaisuus on sidottu häneen. Tätä ei usein huomata, vielä harvemmin tunnustetaan.

Tein vuosina 2002 – 2006 viisi pidempää matkaa viiteentoista Afrikan maahan ja kirjoitin niiden pohjalta kirjan Tämä on Afrikka. Kokemukseni lapsista Darfurin pakolaisleirillä, Mombasan slummissa, beniniläisessä tai kenialaisessa koulussa ja Tamalen kaduilla Ghanassa ovat yhtäpitäviä. Afrikkalaiset lapset ovat hurmaavia ja yritteliäitä. He suhtautuvat koulunkäyntiinsä vakavasti, merkittävänä etuoikeutena. Heidän elämässään on paljon iloa ja naurua. On hyvä asettaa toiveita heihin.

En lukeudu siihen hurahtaneiden joukkoon, joka velvollisuudesta tai höperyyttään katselee kaikkea Afrikassa epärealististen, vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Muistettakoon siis myös ne Afrikan alueet, joilla lapsisotilaat tappavat toisiaan säälimättömästi ja muistettakoon, että suurkaupunkien slummeissa on lapsirikollisia, joille mikään pahe ei ole vieras ja että pakolaisten joukossa on lapsia, joiden henkistä kehitystä aliravitsemus ja sairaudet ovat vaurioittaneet pysyvästi. Ei siis yleistetä liikaa, mutta ei myöskään syytetä, ei lapsia ainakaan.

Voimme kuitenkin puolueettomasti todeta – muuttumattomana luonnonlakina – että alkaneen vuosisadan kehitys on tämän päivän penskoista kiinni. Lähtekäämme Afrikan väestönkasvusta.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt noin 750 miljoonaa ja kasvaa valtiosta riippuen 1,9 – 3,4 prosentin vuosivauhdilla. Jos kasvu jatkuu nykyisellään, on väkiluku vuonna 2050 noussut kolminkertaiseksi ja väentiheys on silloin keskimäärin 96 henkeä/km2. Pidän tätä perusongelmana, joka heijastuu kaikkeen muuhun: ympäristöön, talouteen ja politiikkaan. Konkreettisesti väentiheyden kasvu johtaa metsien katoamiseen, viljelysmaiden köyhtymiseen, aavikoitumiseen, polttopuun ja juomaveden puutteeseen, edelleen nälän, tautien ja köyhyyden leviämiseen, suurpakoon maaseudulta, uusien jättikaupunkien syntyyn, nälkiintyneisiin massoihin, slummien laajenemiseen, väkivaltaan ja rikollisuuteen. Mitään yhtenäistä Afrikan väestöpoliittista strategiaa ei ole. Eikä ongelma ratkea esimerkiksi siten, että teollisten maiden apu nostetaan kolminkertaiseksi. Paljon väkevämmät lääkkeet ovat tarpeen. Mitä ne voisivat olla?

Sana ensin niille, jotka kuvittelevat Afrikkaa autettavan haalimalla maahanmuuttajia Eurooppaan. Jotta avulla olisi jokin vaikutus, Euroopan pitäisi vastaanottaa seuraavien vuosikymmenten kuluessa vähintään 500 miljoonaa tulijaa. Tällaisen muuttovirran seurauksena nykyisen EU:n väkiluku kasvaisi yli kaksinkertaiseksi, eikä maanosallamme ole mitään mahdollisuuksia edes ruokkia omavaraisesti tuon suuruista väestöä. Läntisen Euroopan väentiheys on jo nykyisin kaksinkertainen koko maapallon keskimääräiseen tiheyteen verraten ja Euroopan tulisi pikemminkin vähentää väkilukuaan lähimpinä vuosikymmeninä. Se saattaisi onnistua itsestään ilman lainsäädäntöäkin, mikäli muuttovoittoa muualta ei olisi.

Afrikalle 500 miljoonan ihmisen poismuutto ei olisi siunaus vaan ankara suonenisku. Muuttajat eivät näet ole keskitason joukkoa, vaan aloitteellisin, tarmokkain, lahjakkain ja tarpeellisin osa väestöstä. Tämä valikoituminen tapahtuu jo lähtevien keskuudessa, mutta – ollaanpa realisteja – myös vastaanottajien karsinnan vuoksi. Pahinta, mitä Afrikalle voisimme tehdä, on tällainen hyväntekeväisyydeksi naamioitu hölmöys.

Sitten pari sanaa niille kovanaamoille, jotka suosittelevat Afrikan jättämistä oman onnensa nojaan. Aika ajoin kuulen kommentin, jonka mukaan taudit, nälkä, sodat ja muut tuhot tekevät silloin kyllä tehtävänsä ja niiden avulla palataan luonnolliseen, tasapainoiseen tilaan. Luonnollisella tilalla tarkoitetaan aikaa, jolloin lääketiede ja tekniikka, rauhanturvajoukot ja humanitaarinen apu eivät vielä olleet Saharan eteläpuolisessa Afrikassa edistämässä väestönkasvua. Väkiluku kasvoi vuosisatojen ajan erittäin maltillisesti. Käsi sydämelle: kestäisimmekö me katsella tuollaista vaihtoehtoa? Pitäisimmekö sitä oikeutettuna, kaikkien näiden orjakaupan, siirtomaavallan, lähetystyön ja riippuvuutta lisäävän kehitysavun erehdysten jälkeen?

Älkäämme vaan väittäkö, että ennen ihmiset olivat pahoja, mutta nyt tämä valkoihoisten lajikumppaneidemme perusluonne on muuttunut hyväksi! Me olemme samaa sukua kuin orjien ostajat, mutta eri ympäristössä. Ankara malli on mahdollinen teoriassa, käytännössä ei. Meidän velvollisuutemme on siivota jälkemme niin, että syntyy myös oikeita tuloksia.

Mitä jää jäljelle? Jää aktiivisten toimenpiteiden perusteellinen arviointi uudelleen. Tämä ei ole politiikkaa, vaan logiikkaa. Apua on nostettava tuntuvasti ja suunnattava se oikein. Tällä on kiire.

Joidenkin alustusteni yhteydessä olen kysynyt kehitysavun tekijöiltä seuraavaa. Kuvitelkaamme tekevämme pitkän tähtäyksen sijoitusta pörssiosakkeisiin. Silloin vertailtaisiin, minkä firman osakkeita kannattaa merkitä, jotta saisi parhaimman tuoton vaikkapa kahdenkymmenen vuoden aikavälillä. Sama kysymys, vain hieman eri muodossa meidän on esitettävä kehitysapua arvioitaessa. Miten apu suunnattaisiin, jotta Afrikka hyötyisi siitä eniten ja pysyvästi kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Olen ehdottanut seuraavia vaihtoehtoja: köyhyyden poistamiseen, ympäristön parantamiseen, koulutukseen, hallintoon tai perhesuunnitteluun. Koulutus on saanut eniten kannatusta ja se on myös oma suosikkini. Tätä on hyvä vähän perustella.

Mikään muu näistä viidestä kokonaisuudesta ei vaikuta kaikkiin muihin tavoitteisiin samalla tavalla pysyvästi ja myönteisesti kuin koulutus. Koulutus lisää ihmisten ja samalla kansojen mahdollisuuksia valita tekemisensä ja tavoitteensa. Vain sen avulla afrikkalaiset valtiot voivat kehittää tuotantonsa sellaiseksi, että heidän vientituotteensa tulevat aidosti kilpailukykyisiksi muiden maiden vastaaviin tuotteisiin nähden. Sen kautta on mahdollista lisätä vaurautta ja poistaa kurjuutta. Vain koulutus auttaa ymmärtämään luonnon ja muun ympäristön ratkaisevan merkityksen myös ihmisten säilymiselle ja eloonjäännille. Koulutus paljastaa teoreettisellakin tasolla niiden alueiden arvon, joita Afrikassa on vielä jäljellä ja jotka ovat ainutkertaisia koko maailmassa. Luonnon säästäminen on Afrikan tulevaisuudelle ehdottoman välttämätöntä. Syytökset hallinnon korruptiosta ja vallanpitäjien väärästä politiikasta ovat monesti perusteltuja. Koulutus avaa tien vapaammalle ja kriittisemmälle medialle, joka on käytännössä ainoa tapa puuttua korruption ja poliittisten virheiden aiheuttamiin epäkohtiin. Ja lopulta: koulutus on tutkimuksissakin todettu kiistatta parhaaksi tavaksi vaikuttaa perhekokojen pienenemiseen ja sitä kautta siihen olennaisimpaan syyhyn, jonka kautta kaikki kaatuu tai pelastuu. En perustele valintaani enempää. Aineeton apu tuo pitkällä tähtäyksellä parhaan koron sijoitetulle pääomalle. Se lisääntyy suvuttomasti.

Afrikkalainen koulutus tarvitsee merkittävän kannusteen.

Muutoksella on kiire ja sen on vaikutettava kaikilla tasoilla samanaikaisesti. Kaikkiin Afrikan maihin pitää julistaa koulupakko ja huolehdittava siitä, että sitä noudatetaan. On taattava, että lasten kouluttaminen ei rasita perheiden taloutta. Kehitysapu on kohdistettava koulujen rakentamiseen ja kouluissa tarvittavia opetusvälineitä pitää saada riittävästi. Opettajille on maksettava kunnon palkka ja heidän määräänsä on lisättävä. Lasten kouluruokailu ja koulupuvut pitää kustantaa. Tuhansia pikkubusseja on annettava, jotta ilmainen kuljetus kouluihin saadaan sinne, missä koulumatkat ovat liian pitkiä. Katulapset pitää poimia muiden mukaan ja heidän elämänsä on turvattava.

Peruskoulun opettajat ovat tämän kehityksen avainhenkilöitä. Heitä pitää saada nopeasti lisää, eikä jäädä odottamaan seuraavan sukupolven toimia. Opettajien koulutusta on lisättävä radikaalisti ja nopeasti. Aikuisväestön kouluttamiseksi pitää myös käynnistää maanosan laajuinen, monipuolinen ohjelma. Puutun siihenkin tässä, koska se vaikuttaa välillisesti myös lapsiin.

Ohjelman pitää kohentaa luku- ja kirjoitustaitoa, mutta näitäkin tärkeimpinä lukemattomia käytännön asioita. Sellaisia ovat terveydenhoito, ravitsemus, perhesuunnittelu, maanviljelyn ja metsänhoidon perusratkaisut, kaivojen rakentaminen ja vesihuolto, luonnonsuojelu, äidinkielen merkitys ja uskontojen tausta. Seuraavina tulevat maapallon tila, Afrikan historia, tulevaisuutemme vaihtoehdot ja afrikkalainen identiteetti. Tavallisia kouluja käytettäköön myös aikuisten kouluttamiseen. Rakennettakoon samaan aikaan lisää kirjastoja, varustettakoon ne tarpeellisilla perusteoksilla ja järjestettäköön niiden yhteyteen säännöllistä aikuiskoulutusta. Ohjelmaa on julistettava suureen ääneen kaikissa maanosan radio-ohjelmissa.

Yksi seikka on keskeinen.

Kouluttajien ei pidä ujuttaa hankkeen oheistuotteena Afrikkaan länsimaista teollisuutta ja taloudellisen kasvun ideologiaa. Afrikkalaisia ei pidä aivopestä kuten meidät on peruskoulusta alkaen aivopesty tuotantokoneiston rattaiksi. Vaikka tarkoituksena on antaa eväät maanosan nousulle uuteen aikaan, valitkoot afrikkalaiset itse, millainen tuo nousu ja uusi aika ovat. Parhaimmillaan ne olisivat jotain muuta kuin etenemistä kohti eurooppalaista hyvinvointivaltiota, heidän oma ratkaisunsa hyvästä tulevaisuudesta. Afrikkalaiset päättävät, millaisia yhteiskuntia ja millaisen tulevaisuuden he haluavat, mutta tarvitsevat työkaluksi teoreettisen tietopohjan.

Jos kuvailemaani koulutusohjelmaa toteutettaisiin yhden sukupolven ajan, olisi Afrikalle annettu todellinen mahdollisuus. Silloin ei luotaisi alistavaa riippuvuutta, kuten nyt tehdään. Afrikkalaiset voisivat toteuttaa toiveitaan, luoda Afrikasta omaperäisen maanosan. Siinä ei seurattaisi länsimaita, vaan rakennettaisiin oma maailma.

Uuden avun tarkoituksena on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja tämä on syytä sanoa. Kun koulutus on saatettu päätökseen – noin sukupolven kuluessa – on kehitysapu saavuttanut päämääränsä ja se pitää katkaista. Kehitysapu ikuisena, pysyvänä järjestelynä on sairas ja tuhoisa käytäntö.

En näe parempaa tietä afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi. Jos nykymenoa jatketaan vielä sukupolven ajan, on liian myöhäistä. Sen jälkeen on turha levitellä käsiä ja päivitellä tapahtunutta. On turha selitellä, että parastahan me vain tarkoitimme. Hölmöt hyväntekijät ovat usein vaarallisempia kuin tosi roistot, koska hyväntekijöitä ei tohdita ajoissa torjua.

yllapito

Lagos ja Ristikytö

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.11.07 |

Asuntoministeri Jan Vapaavuori on vauhtiveikko, eikä tiedä, että maapallon ja samalla meidänkin kolme suurinta haastettamme ovat väestöräjähdys, ilmastokatastrofi ja veden hupeneminen maailmasta. Jos tietäisi, ei puhuisi kuten puhuu.

Vapaavuoren suuri haaste on tehdä Helsingin seudusta 14 kunnan yhtenäinen alue, joka kilpailee maailman muiden suurkaupunkien kanssa. Hän ei kerro, missä lajissa kilpaillaan, mutta laji lienee ”metropolius”. Olen vieraillut useammassa metropolissa kuin Vapaavuori ja siksi voin kertoa hänellekin noiden kiivaasti kasvaneiden paikkakuntien eduista.

Vertailukohde voisi olla vaikka Nigerian Lagos tai Kiinan Peking. Molemmissa on paljon ihmisiä ja autoja, ilma sakea, taivas tasaisen harmaa, kaikkialla tukahduttava tungos, korkeita taloja vieri vieressä ja meteliä joka rakosessa. Lagos on nuori kuten Helsinkikin. Sen väkiluku on 50 vuodessa pullistunut 0,3 miljoonasta 15 miljoonaan. Lagos lienee Vapaavuoren ihannepaikka.

Kehotan siis ministeriä matkustamaan Lagosiin. Siellä hän voi istua mopotaksin tarakalle ja matkata vaikka Victoria Islandin itäreunalta kaupungin toiseen laitaan, rautatieasemalle. Niin hän pääsee suurkaupungin tunnelmaan. Uskon, että lyhyt pyrähdys riittää ja Vapaavuori tuntee itsensä kosmopoliitiksi. Sen kokemuksen jälkeen hän puhuu maltillisemmin metropolien ihanuuksista.

Ministeri Vapaavuori on kok, maaneuvos Jussi-Pekka Alanen on dem ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkonen on dem. Yhdessä he ovat kokdem. Alanen ja hänen tunnettu osaliitosselvityksensä seuraavat Vapaavuoren viitoittamaa tietä. Järvenpään ja Keravan demkokit ja Tuusulan kokdemit kumartavat Vapaavuorta ja Alasta nenät naarmuilla. Kaikki mielivät metropolin asukkaiksi.

Heidän ansiostaan pieni Ristikytökin on saanut tulevaisuuden unelmakseen Lagosin nykyisyyden.

Alasen raportissa kaupunkilaiset kysyvät: ”Miksi kaupungin pitää kasvaa?”. Kysymys on oikeutettu ja vastaus ontuu. Vastauksessa on neljä kohtaa, joista yksikään ei kestä kriittistä erittelyä. Seuraavassa lyhyet huomautukset noihin kohtiin:

1. Eläkeläisten tilalle ei pidä ottaa muualta väkeä vaan täyttää vajaus luonnollisesti, omien kuntien syntyvyyden avulla. Muuten muuttoliike heikentää tilannetta muissa kunnissa.

2. Keski-Uudellemaalle ei muuta liikaa väkeä, elleivät täällä olevat kunnat sitä halua. Muuton säätely on näiden kuntien perusoikeus.

3. Järvenpää ja Kerava voidaan pitää toiminnassa myös säilyttämällä niiden väkiluku. Ellei näin olisi, pitäisi kaikkien kaupunkien kasvaa loputtomasti.

4. Helsingin seudun kasvuksi on arvioitu 1-1,5 % vuodessa, mutta kukaan ei siihen pakota. Alistuminen tuollaiseen on Lagos-syndrooma. Tämä on asian ydin, tästä kaikki kiikastaa.

Yhdessä asiassa olen Alasen kanssa samaa mieltä. Jos Helsingin seutu kasvaa, sen pitää kasvaa sormimaisesti, eikä mattona. Mutta sormet eivät ole nauhoja, vaan helminauhoja. Ei edes radan vartta pidä täyttää yhtenäisesti, vaan täplinä. Asemien ympärille kasvakoon yhdyskuntia, ja väliin jätettäköön vihreitä keuhkoja.

Tärkeintä sormimallissa eivät ole sormet vaan sormien välit. Niiden avaruutta tulee varjella. Sormet tarkoittavat ihmisten eikä ankkojen sormia. Ankoilla on räpylät. Kavahtakaa räpylöitä.

yllapito

Aina myöhässä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 16.11.07 |

Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos, ilmastonmuutos.

Tuttu laulu kaikkialla. Teollisuusväki, poliitikot ja akateemiset viisaat kulkevat otsa rypyssä ja sormi pystyssä pauhaamassa asiasta. Kaikki ovat keksineet sen. Eri puljut järjestävät seminaareja ”höpöhöpö ja ilmastonmuutos” tai ”miten käärimme fyrkkaa ilmastonmuutoksesta”. Viime talven lämmin sää herätti sikeimmätkin unikeot, vaikka asia oli tiedossa ja siitä kerrottiin jo 25 vuotta sitten. Ensin kuulin sen Martti Tiurilta.

Ydinvoimaa vastustettiin mutta Tiuri puolusti ydinvoimaa. Siksi Tiurin puheita piti vastustaa ja hänen esittämiään uhkia vähätellä. Ydinvoiman puolustajat taas vähättelivät uhkia kuin uhkia. Olisi ollut parempi, ettei olisi vähätelty. Mutta jälkiviisaus on tympeää, siis katseet tulevaisuuteen!

”Ilmastonmuutos” on sievistelevä sana, koska se on maailmanlopun osatekijä. Muitakin komponentteja on ja usein ne vahvistavat toisiaan. Tila on labiili, joka tarkoittaa, että vähintään kaksi muutosta vahvistaa toisiaan ja siksi prosessi kiihtyy. Esitän nyt kaksi muuta osatekijää monien joukosta. Ne ovat merkittäviä puheenaiheita 25 vuoden kuluttua ja tiedossa nyt, mutta niistä ei vielä piitata, koska ne eivät konkreettisesti kosketa meitä.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on 750 miljoonaa ja noussee 1300 miljoonaan mainittuna ajanjaksona. Luonnonalueet otetaan viljelyskäyttöön, sademetsät hakataan ja savannit tyhjennetään suurista nisäkkäistä. Afrikkaan syntyy kymmeniä miljoonakaupunkeja lisää tuona ajanjaksona, koska maaseutu ei elätä kasvavaa väestöä. Metropolit slummiutuvat ja muodostuvat tautien ja väkivaltaisuuden keskiöiksi. Pakolaisvirta Afrikasta Eurooppaan pahentaa tilannetta, koska pystyvin osa väestöstä pakenee. Katastrofin estämiseksi ei ole ohjelmaa.

Autojen määrä maailmassa kasvaa samassa ajassa 1.25 miljardiin, noin kaksinkertaiseen nykyiseen nähden. Ne aiheuttavat sotkua liikenteessä, loukkaantumisia ja kuolonuhreja, kuluttavat öljyn ja lisäävät ilmakehän hiilidioksidia. Polkupyörä ei korvaa autoa, vaan pitäisi omaksua saasteeton liikennemuoto, joka on turvallinen eikä kuluta öljyä. Se on olemassa, mutta sitä ei oteta tosissaan, koska nykyautot menevät vielä kaupaksi. Asian konkretisoituminen ideasta käytännöksi kestää vuosikymmeniä.

Tänne ei tulvi kansainvälistä lehdistöä, iltapäivälehdet eivät paina extra-numeroita eikä televisio tarjoa erikoislähetyksiä tämänkään kirjoituksen johdosta. Surullista, että sensaatio ja väkivalta käyvät kaupaksi, maltillinen varoittelu ei.

yllapito

Monikulttuuri – sanonko mistä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 07.09.07 |

Pidän ulkomaalaisista ja viihdyn pariisilaisissa katukahviloissa. Minusta on mukava kuulla eri kielten papatusta, katsella uskaliaasti pukeutuneita, maapallon eri kolkista tulleita ihmisiä ja kuulla heidän mielipiteitään. Erityisen hyvin viihdyn, jos ympärillä on latinalaisia, japanilaisia ja afrikkalaisia naisia, jotka lirkuttelevat kanssani. Se on mukavaa monikulttuuria.

Joitakin vuosia sitten tapasin Turun rantafestareissa turkulaisen vihreän, joka haastoi ylpeänä: ”onk teil Helsinkis ollenka tämmötti taunpaitölaiturei?” Se oli hyvin virkistävää. Monikulttuurisesti lausahdettu, ja ihan tosissaan.

Monikulttuurin isähahmoja ovat Kolumbus, Pizarro ja Cortés. Kahta jälkimmäistä ei Atlantin toisella puolella ihailla sokeasti. Inkat ja atsteekit pantiin matalaksi ja Euroopan siunaus alkoi levitä maailmalle. Pohjoisempana biisonit ja intiaanit hävitettiin ja Yhdysvallat aikuistui monikulttuurin mallimaaksi. Se on kovasti Euroopasta ja muista mantereista edellä. Ei ole monia kieliä eikä perinneruokia. Puhutaan amerikkaa ja syödään purkereita. Levitetään kulttuuria myös Lähi-Itään. Maailma peesaa perässä. Muutkin kuin minä rakastavat monikulttuuria.

Monokulttuuri on monikulttuurin vastakohta, entropian tulos. Entropia lisääntyy kun lämmintä maitoa ja kylmää vettä kaadetaan samaan lasiin. Saadaan haaleaa harmaata litkua. Maailmassa on noin kuusituhatta kieltä ja niiden arvioidaan vähenevän tuhansilla lähimpien vuosikymmenten kuluessa. Afrikan 2000 kielestä suurin osa on vaarassa kadota. Pihtiputaalla syödään pizzaa. Posiolla moiskautellaan poskisuudelmia. Kiinalaiset käyttävät kravattia ja tervehtivät kädestä – jopa naisia. Rock soi joka tuutissa, planeetan syrjäisimmässäkin savimajassa. Pinnallinen monikulttuuri on monokulttuurin terävä keihäänkärki.

Me olemme jättämässä tuleville polville raiskatun ympäristön ja yksioikoisen, tylsän kulttuurin. Me syömme syntymättömien eväitä. Itse olen keskitasoa suurempi syntinen, koska olen matkustanut paljon. Tunnustan.

Useat eivät halua tunnustaa. He puhuvat monikulttuurista ajattelemattomasti, näkemättä sen laajoja, yli sukupolvien ulottuvia, latistavia seurauksia ja sievistelevät asiaa erilaisilla verukkeilla: ihmisoikeuksilla, geneettisen perimän parantamisella, kehitysmaiden auttamisella, vapauden levittämisellä, työvoiman tarpeellisuudella ja sen sellaisella. Kysymys on lopulta samasta kuin itselläni: on kliffaa istua katukahvilassa, kun on vipinää. Ja mehän elämme viimeistä päivää.

yllapito

Vihreät ja tekniikka

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 15.06.07 |

Vihreät eivät ole oikealla eivätkä vasemmalla vaan jäljessä.

Kiinassakin on havahduttu ympäristöongelmiin ja ne pyritään ratkaisemaan – ei loitsuilla tai toiveilla, vaan kehittämällä uutta ympäristötekniikkaa. Siihen kuuluvat uudenlainen energiantuotanto, kierrätys, uudet liikenneratkaisut, vesien puhdistus, ultramoderni tietoliikenne ja älykäs maankäyttö. Kiinaan verrattuna Eurooppa on nyhräämään käpertynyt mummo.

Mutta mummollakin on laahusankkurinsa: vihreät. Mikään muu puolue ei vastusta tekniikkaa yhtä intohimoisesti kuin vihreät. Suomen vihreitten puheenjohtaja on tekniikan tohtori ja johtotehtävissä on muutakin alan porukkaa, mutta tekniikka ja insinööri ovat silti äänekkäimpien vihreiden vähättelyn kohteet. Äänekkäimmät ovat biosfäärin tarpeettomimpia otuksia: politiikan tutkijoita ja muita siipeilijöitä. He ovat kuin talouselämässä hääräävät sijoitusneuvojat, joita typerämpiä ovat vain neuvojen noudattajat. He vihaavat tuotantoa: kepulaista maanviljelijää, koska tämä ei luomuviljele ja kokoomuslaista yrittäjää, jossa näkevät riistokapitalistin. He rakastavat iskulauseita, poliittista peliä, kansalaispalkkoja ja nollamaksuluokkia.

Entäpä jos suunta muuttuisi? Jospa opittaisiin muilta puolueilta, että maapallo on hätätilassa ja vihreät etenisivät muiden rinnalle pelastamaan maapalloa? He eivät enää tuhlaisi aikaansa toisarvoiseen höpsötykseen vaan keskittyisivät tärkeimpään asiaan, uuden ympäristötekniikan kehittämiseen.

Vihreät ymmärtävät jo, ettei ihminen tyydy niukkuuteen tai uhraudu tulevien sukupolvien vuoksi. Ihmiset eivät yleensä ole rohkeita, rehellisiä ja epäitsekkäitä. Reaali-ihminen haluaa helpon elämän. Sen ei toivoisi olevan näin, mutta se on. Tästä on tehtävä johtopäätös, ja sen tulee johtaa tekoihin. Ympäristötekniikka on helpon ja puhtaan yhdistelmä, realistinen mahdollisuus pelastaa maailma. Muuta tietä ei ole.

Mutta ympäristötekniikka edellyttää pääomaa ja tuottavaa työtä. Nehän ovat saman asian eri muotoja, kuten aine ja energia. Tämä työ on hidasta, sen hedelmät korjataan vasta vuosikymmenien kuluttua. Ympäristötekniikka vaatii uutta tutkimusta ja koulutusta, uudenlaisia tehtaita, paljon yksityiskohtiin liittyviä keksintöjä, innovointia ja näitä tukevaa lainsäädäntöä. Tuo yhdessä on uusi teollinen vallankumous. Pitäisi uhrautua ja tehdä oikeita töitä.

Muut puolueet näyttävät tämän jo ymmärtäneen. Vihreiden pitäisi mennä mukaan. Ei pidä olla hyvän kehityksen laahusankkuri.

yllapito

Ekokaupunki – mikä ja miksi?

| Eero Paloheimon alustus esitelmään Tianjinissä, Kiinassa, 17.04.07 |

On kaksi kysymystä: ”miksi tarvitaan ekokaupunki?” ja ”mikä on ekokaupunki? Yritän vastata niihin tässä järjestyksessä.

Ensin vastaan kysymykseen: ”miksi tarvitaan ekokaupunki?”

Maailmassa on ympäristökriisi. Se ilmenee monissa muodoissa. Luonnonvarat loppuvat, ilmakehään pääsee liikaa hiilidioksidia ja metaania, ilmasto lämpenee, meret likaantuvat ja maa-alasta yhä suurempi osa on jo otettu käyttöön.

En kerro näitä uutisina. Kaikki täällä tietävät nämä asiat. Ne ovat olleet tiedossa jo useita vuosikymmeniä. Kriisi koskettaa kaikkia maita ja maanosia, eniten kuitenkin teollisia maita.

Useita ratkaisuja on esitetty, mutta uskottavaa ratkaisua ei ole kyetty toistaiseksi toteuttamaan. Ongelmana on, että teollista maailmaa sitovat liian lyhytnäköiset intressit ja olemassa olevien rakenteiden jäykkyys. Tarkoitan tässä rakenteilla sekä teknisiä, että hallinnollisia rakenteita. Pitkän tähtäyksen järkevät ratkaisut ja lyhyen tähtäyksen mukavat, mutta tuhlaavat ja saastuttavat ratkaisut ovat ristiriidassa keskenään.

Otan kaikille tutun esimerkin, henkilöauton. Henkilöauto on yli kaksisataa vuotta vanha keksintö. Se on täysin sopimaton nykyaikaiseksi kulkuneuvoksi. Se saastuttaa ilmaa, käyttää luonnonvaroja ja tuottaa yhtä paljon kuolonuhreja vuosittain kuin pahimmat sairaudet. Se on täysin vanhentunut laite. Tämä ei ole syytös, vaan tunnustus. Ajan itse autolla päivittäin ja perheessäni on kaksi autoa.

Uuden tekniikan avulla on helppo kehittää liikennejärjestelmä, jossa näitä haittoja ei ole. Uusia järjestelmiä ei ole kehitetty, koska se ei ole autoteollisuuden etu. Lisäksi auto sitoo ympärilleen useita muita teollisuuden aloja, esimerkiksi öljyteollisuuden sekä katujen ja teiden rakentamisen. Radikaali muutos ehdotettavaan suuntaan ei ole näidenkään etu. Auto työllistää paljon suunnittelijoita, tutkijoita, opettajia ja lukemattomia muita teollisuuden aloja, jotka valmistavat osia autoihin. Auto on näidenkin etu. Kaikki nämä tahot vastustavat muutosta, vaikka tietävät, että auto on tuhoisa laite jo nykyisille, mutta erityisesti tuleville sukupolville.

Henkilöauto on useita vuosikymmeniä määrännyt kaupunkiemme rakenteen ja asemakaavojen luonteen. Kaupunkisuunnittelijoiden on erittäin vaikea vapautua tästä reunaehdosta. Tästä syystä useimmat uudet kaupungit eivät ole niin viihtyisiä, kuin vanhat kaupungit. Ne eivät myöskään ole niin viihtyisiä, kuin ne ilman auton asettamaa rasitetta voisivat olla. Me tiedämme myös, että kaikissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa liikenne on täydellinen katastrofi monessa suhteessa.

Auto on vain yksi esimerkki. Teollisessa yhteiskunnassa on monia muitakin asioita, jotka ovat vuosikymmenien aikana rakentaneet ympärilleen niin vahvan linnakkeen, että linnakkeen hajottaminen ja uuden rakentaminen tilalle on ylivoimaisen tuntuista. Siitä huolimatta nuo linnakkeet pitää purkaa, koska maapallo on pelastettava lopulliselta ympäristötuholta. Nämä, virheelliset rakenteet ovat ympäristötuhon perussyy.

Tästä asiasta on kirjoitettu ja puhuttu jo niin paljon, että kuulijoita varmaan alkaa pitkästyttää. Kysymys onkin siitä, että kirjoittaminen ja puhuminen eivät riitä. Tarvitaan konkreettisia tekoja. Tarvitaan esimerkkejä, joiden avulla osoitetaan, että nykyaikaisen tekniikan avulla ympäristöongelmat voidaan ratkaista. Ekokaupunki on sellainen esimerkki. Siitä syystä se pitää rakentaa. Ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa. Se on vasta muutoksen siemen. Siemenestä kasvaa puu ja puun ympärille kasvaa metsä. Mutta metsää ei koskaan kasva ilman ensimmäistä siementä.

Ilman ensimmäistä siementä autiomaa jää autiomaaksi.

Sen takia tarvitaan yksi radikaali, aikaisemmista poikkeava ekokaupunki. Me suomalaiset tutkijat ehdotamme, että maailman ensimmäinen, radikaali ekokaupunki rakennettaisiin Kiinaan. Nyt kysytään helposti, miksi se halutaan rakentaa Kiinaan eikä Eurooppaan. Tämä kysymys on perusteltu, mutta siihen löytyy vastaus.

Puhuin aikaisemmin teknisten rakenteiden jäykkyydestä. Edellä esitin esimerkin teknisten rakenteiden jäykkyydestä. Tuon esimerkin muodostaa valtava linnake, jonka keskellä on henkilöauto. Kiina ei varmasti ole vielä niin pitkällä ympäristön tuhoutumisessa kuin aikaisemmin teollistuneet maat, siis valtaosa eurooppalaisista valtioista. Kiinalla olisi vielä mahdollisuus, radikaalien toimenpiteiden avulla, välttyä pahimmilta ympäristöhaitoilta, joista kaikki eurooppalaiset maat jo kärsivät. Kiina voisi – ainakin osittain – hypätä virheelliseksi osoittautuneen teollisen vaiheen ylitse.

Teknisen jäykkyyden rinnalla on hallinnollinen jäykkyys. Toinen argumenttini liittyy juuri tähän, hallintoon ja politiikkaan. Länsimaiset poliitikot ja virkamiehet pelkäävät lehdistöä kohtuuttomasti. Media vaikuttaa ratkaisevasti siihen, saavatko he toimia edelleen virassaan. Siitä syystä heidän merkittävin johtotähtensä on välttää virheitä. Tästä johtuen länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja. He varovat ennen muuta tekemästä radikaaleja ratkaisuja. Rohkeat ratkaisut joutuvat läpikäymään useiden portaiden käsittelyn ja kaikissa portaissa ratkaisut muuttuvat yhä varovaisemmiksi. Tämä ei ole syytös, vaan tunnustus. Olen ollut kahdeksan vuotta Suomen parlamentin jäsen ja viisi vuotta virkamies, Helsingin Teknillisen Korkeakoulun opettaja.

Olen ymmärtänyt, että kiinalainen päättäjä ei ole samalla tavalla sidottu, samalla tavalla median ohjattavissa. Suuria ja radikaaleja päätöksiä saattaa olla helpompi tehdä silloin, kun ne uskotaan oikeiksi eikä asiattomasta kritiikistä tarvitse kärsiä. Ekokaupungin rakentamisesta voi tehdä radikaalin päätöksen Kiinassa. Suomessa tai muissa Euroopan maissa se ei ole mahdollista.

Kysytään ehkä myös, mitä hyötyä Kiinalle itselleen olisi ekokaupungista. Tämä kysymys on myös hyvin perusteltu ja yritän vastata siihen.

Radikaali ekokaupunki siinä muodossa, kuin sen jäljempänä esittelen, on merkittävä nähtävyys. Missään maailmassa ei ole vielä rakennettu sellaista. Koska se todellisuudessa on juuri sellainen kaupunki, jota kaikki länsimaat tarvitsevat, se houkuttelisi Kiinaan suuria määriä arkkitehtejä, kaupunkisuunnittelijoita, poliitikkoja ja muita matkustajia. Oletan, että se toisi Kiinaan merkittäviä tuloja matkailun kautta. Jos ekokaupunki ei ole radikaali, se ei houkuttele ketään. Sellaista ei tule kukaan katsomaan. Siitä syystä, kuten myöhemmin toistan, ekokaupungin pitää olla radikaali. Ekokaupunki, joka ei ole radikaali, ei ole ekokaupunki. Se on tavallinen kaupunki. Se ei ole nähtävyys.

Edellistä tärkeämpi on kuitenkin eräs toinen näkökohta. Radikaali ekokaupunki on tuote. Se on tuote samalla tavalla kuin matkapuhelin, televisio tai auto. Se on vain isompi tuote. Sillä on määrätyt ominaisuudet, joiden perusteella sen arvoa voidaan tarkastella ja joiden avulla sen voi jopa määritellä. Palaan niihin myöhemmin.

Kuitenkin: tämän tuotteen suunnitteluun ja valmistamiseen liittyy sama asia kuin tuotteiden suunnitteluun yleensäkin. Ensin tehdään prototyyppi. Kun prototyyppi on tehty ja sitä on kokeiltu, siitä löytyy paljon parantamista. Prototyyppi on aina kalliimpi kuin sitä seuraavat, teollisesti valmistetut, kokemuksien kautta parantuneet tuotteet. Nyt ehdotetaan, että Kiina rakentaisi ekokaupungin prototyypin.

Uskallan ehdottaa ekokaupungin prototyypin rakentamista siitä huolimatta, että se on kalliimpi kuin tavallinen kaupunki. Prototyypin valmistajalla on huomattavia etuja. Hän tietää, miten prototyyppiä pitää parantaa. Hän on edellä muita. Vaikka hän ei voi patentoida tuotetta kokonaisuudessaan, hän voi patentoida osia siitä ja saa niihin maailmanlaajuisen yksinoikeuden. Jos Kiina rakentaa maailman ensimmäisen radikaalin ekokaupungin, tuolla kaupungilla on tavaramerkki. Se on sen jälkeen tuote, jota voidaan myydä kaikkialle maailmaan. Kiina voisi tuottaa ekokaupunkien suunnitelmia ja itse ekokaupunkeja samalla tavoin kuin Venezuela öljyä tai Sveitsi kelloja. Kiinasta voi tulla maailman ensimmäinen ja merkittävin ekokaupunkien tuottaja. Radikaaleja ekokaupunkeja syntyisi seuraavina vuosikymmeninä kaikkialle maailmaan. Ne eivät olisi toistensa klooneja, vaan vaihtelisivat ilmaston, maaston ja kulttuurin mukaisesti huomattavasti. Osa niistä olisi isoja, osa pieniä Mutta niissä kaikissa olisi joitakin yhteisiä piirteitä. Puutun näihin yhteisiin piirteisiin seuraavassa.

Yritän nyt vastata toiseen kysymykseen, mikä tai millainen ekokaupunki on. Aluksi on helpompi kuitenkin tarkastella niitä kohteita, joita hieman liioitellen on kutsuttu ekokaupungeiksi, mutta jotka eivät todellisuudessa ole sellaisia.

Euroopassa on paljon pieniä yhteisöjä, joihin usein nuoret ihmiset ovat vetäytyneet viettämään ekologista elämää. He viljelevät itse ruokansa, usein valmistavat itse vaatteensa ja lämmittävät talonsa puilla. Sellaiset yhteisöt ovat kieltämättä ekologisia, mutta ne eivät ole kaupunkeja. Jotta ne olisivat kaupunkeja, niiden pitäisi olla isompia. Ja ollessaan isompia, niissä pitäisi olla modernia, mutta ympäristöä säästävää tekniikkaa. Näitä pieniä yhteisöjä ei voi kutsua ekokaupungeiksi, ne ovat ekoyhteisöjä.

Toinen yritys ovat jotkin suuremmat kaupunkikokonaisuudet, jotka ovat ekologisen näköisiä, mutta eivät todellisuudessa ekologisempia kuin muutkaan kaupungit. Niissä rakennukset saattavat poiketa perinteisistä, niissä on enemmän puistoja kuin muissa kaupungeissa ja ne saattavat olla viihtyisämpiä kuin muut kaupungit. Ne ovat kaupunkeja tai kaupunginosia, mutta ne eivät ole ekokaupunkeja, vaikka ne ehkä näyttävät sellaisilta. Ne ovat esteetikon käsityksiä ekokaupungista.

Kolmas esimerkki ovat kaupungit, jotka eivät näytä ekologisilta, mutta niissä saattaa olla joitakin ekokaupungin oikeita ominaisuuksia. Niissä on ehkä kiinnitetty tavallista enemmän huomiota rakennusten energiankulutukseen tai niissä on enemmän joukkoliikennettä kuin kaupungeissa yleensä. Ne ovat vaatimattomia yrityksiä oikeaan suuntaan. Ne eivät ole ekokaupunkeja, vaikka niissä on osia ekokaupungista. Ne ovat hyviä yrityksiä oikeaan suuntaan.

On kaksi piirrettä, joita voidaan pitää ehdottomina ekologisuuden mittareina. Ensimmäinen liittyy tuotannon alkuun ja toinen tuotannon loppuun. Ensimmäinen piirre on, että ekokaupunki on kaikissa suhteissa säästäväinen. Toinen piirre on, että ekokaupunki ei saastuta ympäristöään. Näitä kahta piirrettä voi pitää ekokaupungin peruspiirteinä ja ekologisuuden mittareina. Sitten seuraa useita muita asioita, jotka eivät ole näin ehdottomia vaatimuksia. Kaupungin pitää olla myös houkutteleva. Siksi sen pitää olla viihtyisä. Mutta täytyy muistaa, että mikä hyvänsä kaupunki voi olla viihtyisä. Viihtyisyys ei ole ekologisuuden mittari. Houkutteleva ekokaupunki on yhdistelmä viihtyvyydestä ja ehdottomasta ekologisuudesta.

Yritän seuraavassa lyhyesti määritellä asioita, jotka liittyvät ekokaupungin erilaisiin teknisiin piirteisiin ja perustella näitä ratkaisuja myös lyhyesti. Niihin palataan huomenna ja ylihuomenna yksityiskohtaisissa puheenvuoroissa. Ekokaupunkeja voi olla monenlaisia, mutta seuraava on eräs esimerkki.

Ekokaupunki tuottaa suurimman osan ruoastaan itse koska se säästää siten kuljetuksen aiheuttamia päästöjä ja kustannuksia. Tästä johtuu, että se on huomattavasti väljempi kuin tavallinen kaupunki. Sen piirissä on rakennettuja osa-alueita, mutta niiden välissä peltoja, talousmetsiä ja luonnonsuojelulle varattuja, puistomaisia alueita. Orgaaninen jäte kierrätetään kompostoimalla ja bioenergiana.

20.000 ihmisen ekokaupunki olisi Kiinassa suuruudeltaan noin 50 km2, joka tarkoittaa tiheyttä 400 ihmistä neliökilometrille. Vertailen tätä nyt joihinkin tuntemiimme kaupunkeihin. Pariisissa asuu 25.000 ihmistä neliökilometrillä, Lontoossa 5.000 ihmistä neliökilometrillä ja Tianjinissä 1000 ihmistä neliökilometrillä. Ne ovat kaikki suurkaupunkeja. Helsingin metropolialueella – joka on laajuudeltaan noin 3000 km2 – asuu 400 ihmistä neliökilometrillä. Sen tiheys ei ole sama kuin tiiviin kaupungin, vaan tiheys on tavallisen, tiiviin kaupungin ja maaseudun väliltä. Asukastiheys on kuitenkin noin 3-kertainen Kiinan keskimääräiseen asukastiheyteen verrattuna.

Ekokaupunki tuottaa tarvitsemansa energian itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. Tämä tarkoittaa, että suuri osa kaupungin alueesta on varattu aurinkopaneeleille, tuuligeneraattoreille, maalämmön tuotannolle ja bioenergian tuotannolle. Nämä alueet eivät ole välittömästi asuntojen vieressä. Bioenergiaa tuotettaessa syntyy hiilidioksidia, mutta kasviston kasvu imee hiilen takaisin ilmasta, joten tasapaino säilyy, eikä hiiltä ilmakehään tuoteta lisää. Aurinkopaneelien ja tuuligeneraattoreiden tuotanto tulee lähimpinä vuosikymmeninä kasvamaan maailmassa harppauksella nykyisestä.

Ekokaupungissa on myös kasvihuoneita ja keinoaltaita ruoan tuotantoon. Keinoaltaissa viljellään kaloja ja kasvihuoneissa sellaisia vihanneksia, joiden viljelyyn ulkotilan lämpötila ei ole riittävä. Keinoaltaat voidaan yhdistää biologisen vedenpuhdistuksen osaksi ja kasvihuoneiden tarvitsema energia tuotetaan samalla tavoin kuin kaupungin muukin energia.

Elintarvikkeiden ja energian lisäksi kolmas päivittäin tarvittava hyödyke on vesi. Ekokaupungissa on suljettu vedenkierto. Tämä tarkoittaa, että kaupungin ulkopuolelta vettä ei tule, eikä jätevettä lähde kaupungista. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että vedenkierto on tietysti nytkin suljettu, mutta vesi kiertää luonnonvesien kautta. Ekokaupungin vedenkierto on tähän verrattuna kontrolloitu ja perustuu osittain biologiseen ja luonnolliseen, mutta myös fysikaaliseen ja kemialliseen puhdistukseen.

Omavaraisuus energian, ruoan ja veden saannissa ei välttämättä ole säästävämpää tai saasteettomampaa kuin riippuvuus ulkopuolisesta tuotannosta. Ekokaupunki huolehtii kuitenkin siitä, että kaikki nämä prosessit ovat saasteettomia eivätkä ota käyttöön uusia luonnonvaroja. Toimimalla omavaraisesti ekokaupunki varmistaa, että sen saasteettomuus tai säästäväisyys ei ole silmänlumetta. Vilpillinen ekologisuus huolehtii ekologisuudesta vain omalla alueella ja siirtää ongelmat naapureille.

Jätehuolto ja materiaalien kierrätys on kokonaisuus, joka liittyy saumattomasti kaikkeen muuhun ekokaupungin toimintaan. Orgaanisen jätteen käyttö energian tuotannossa ja peltojen lannoituksessa on eräs osa tästä. Tällä tavoin jätehuolto, energiahuolto ja elintarvikkeiden tuotanto kytkeytyvät toisiinsa kokonaisuudeksi. Nämä kaikki pitää ekokaupungissa suunnitella samalla kertaa siten, että eri alojen tekninen tieto kootaan yhteen ja saadaan toimiva suljettu kierto. Materiaali otetaan uudestaan hyötykäyttöön, eikä jätettä synny.

Kaikkeen edelliseen liittyen on todettava eräs perusasia. Vaikka ekokaupungin rakenteet tehdäänkin suljetuiksi, toimii tämän rinnalla toinen periaate, suoranainen säästäväisyys. Rakenteet pyritään kaikkiaan suunnittelemaan siten, että energiaa ei tuhlata eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Tämä liittyy erityisesti myöhemmin käsiteltävään liikenteeseen ja rakentamiseen.

Epäorgaanisen jätteen ja tavaratuotannon suhteen ekokaupunki ei ole omavarainen. Sellainen olisi epärealistista. Ekokaupungin asukkaat käyttävät – autoja lukuun ottamatta – samoja tuotteita kuin muutkin ihmiset. Tämä tarkoittaa jääkaappeja, televisioita, matkapuhelimia ja polkupyöriä. Valtaosa näistä tuotetaan muualla, tuodaan kaupunkiin ja jätteet palautetaan kaupungin ulkopuolelle. Näiden tavaroiden kierrätyksestä ekokaupunki ei voi olla vastuussa. Se on laajempi, valtakunnallinen asia. Ekologisesti toimivassa yhteiskunnassa kaikki tällainenkin materiaali kiertää suljetusti. Mutta en puutu siihen tässä.

Sen sijaan on kaksi suurempaa kokonaisuutta, jotka heijastuvat ratkaisevalla tavalla koko kaupungin kaavoitukseen ja suunnitteluun. Ne ovat liikenne ja rakentaminen.

Ekokaupungissa ei ole henkilöautoja. Ne on korvattu henkilöautoa muistuttavilla kulkuneuvoilla. Nämä ajoneuvot eivät saastuta ilmaa, koska ne ovat sähkökäyttöisiä ja niitä ohjataan kaupunkiin rakennettavalla navigointijärjestelmällä. Ne toimivat kuin hissit, mutta vaakatasossa liikkuen. Niitä esitellään myöhemmissä puheenvuoroissa yksityiskohtaisesti. Tämän liikennejärjestelmän valinta johtaa lukuisiin helpotuksiin kaupungin suunnittelussa. Tiet voivat olla kapeita, miellyttäviä ja mutkittelevia. Pysäköintialueita ei tarvita teiden varsilla eikä muutenkaan. Kuluneuvot ladataan erityisissä lataamoissa silloin kun ne eivät ole käytössä. Liikennemelua ei ole. Liikenne on turvallista ja saasteetonta. Polkupyöriä voi käyttää näiden rinnalla, mutta henkilöautoja ei.

Tietoliikenne on erittäin korkeatasoista ja uudenaikaista. Kaupunkiin rakennetaan sinne tänne tiedonvälitykseen tarkoitettuja, vuokrattavia tiloja, joiden seinillä on suuria paneeleita. Näiden paneelien avulla voidaan järjestää kokouksia eri puolilla maailmaa asuvien asiantuntijoiden kanssa, hankkia tietoa esimerkiksi Internetistä, olla yhteydessä sairaaloihin tai yliopistoihin, käydä kauppaa ja hoitaa lukemattomia muita jokapäiväisiä asioita. Nämä tilat ovat kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Ne muistuttavat Internet-kahviloita, mutta ovat teknisesti paljon kehittyneempiä. Näistäkin mahdollisuuksista puhutaan myöhemmin yksityiskohtaisesti.

Uuden tavaraliikenteen mahdollisuuksia en vielä suosittele ensimmäiseen ekokaupunkiin. Siinä suhteessa voi radikaalisuudesta vähän tinkiä. Mainitsen sen kuitenkin tässä yhteydessä, tulevaisuuden ekologisena kuljetusjärjestelmänä. Tulevaisuudessa tavara siirretään paikkakunnalta toiselle magneettilevitaatiota avuksi käyttävissä tyhjiöputkissa, jolloin tavaran liikutteluun käytetty energia on olematon. Mutta tämä pidettäköön toistaiseksi vain mielessä. Kysymys on kaupunkien ja paikkakuntien välisestä tavaraliikenteestä. Ratkaisu ei niinkään koske yksittäisen kaupungin sisäistä infrastruktuuria.

Rakentaminen ja kaavoitus ovat kokonaisuus, joka liittyy saumattomasti liikenteeseen. Koska ekokaupungissa ei ole henkilöautoja, voidaan koko rakentaminen ohjata ja suunnitella ilman tätä taakkaa. Koska ekokaupungissa on moderni ja monipuolinen tietoliikenne, on yhteydenpito eri osien välillä tehokas ja kaavoitus voi olla väljää. Ihmiset voivat helposti vaihtaa tietoja tapaamatta toisiaan fyysisesti. Ihmiset voivat asua omissa pientaloissaan. Rakennettujen alueiden väliin voidaan ilman logistisia haittoja jättää peltoja, talousmetsää, energiantuotantoa ja luonnonvaraisia puistoja. Talot rakennetaan ja niitä ylläpidetään erilaiset ekologiset reunaehdot muistaen. Tämä tarkoittaa sitä, että materiaalit ovat, mikäli mahdollista, paikallisia ja energiaa säästetään prosessin eri vaiheissa. Talot suunnitellaan energiaa säästäviksi ja pitkäikäisiksi. Myös kaavoituksessa otetaan nämä seikat huomioon, esimerkiksi sijoittamalla rakennukset auringonvalon kannalta tehokkaasti.

Lopuksi on syytä tässäkin sanoa muutama seikka kaupungin asukkaista. Tähänkin kysymykseen palataan muissa alustuksissa perusteellisemmin. On varmaan tärkeää, että kaupungin asukkaat muuttavat kaupunkiin vapaaehtoisesti, koska kaupunki ei ole toimiva, elleivät sen asukkaat viihdy siellä. Kaupungin viihtyisyys voidaan taata monilla tavoin, eivätkä nuo keinot ole ristiriidassa ekologisten perusvaatimusten kanssa. Nämä kaksi näkökulmaa tukevat toisiaan.

On muistettava, että ensimmäinen ekokaupunki on siemen ja alku laajemmalle kehitykselle. Siitä syystä on ilmeistä, että sinne muuttaisi paljon sellaisia ihmisiä, jotka suunnittelevat seuraavia ekokaupunkeja ja osallistuvat myöhemmin myös niiden rakentamiseen. Tätä tukemaan voisi ensimmäiseen ekokaupunkiin jopa perustaa kansainvälisen instituutin, jossa tutkittaisiin ja kehitettäisiin ekologisen asumisen ja yhteisön muotoja yhteistyössä eri yliopistojen kanssa. Muuten kaupungin asukkaat toimivat kaikissa niissä ammateissa, joissa ihmiset yleensäkin. Siellä asuu lääkäreitä, maanviljelijöitä, puuseppiä ja opettajia. On kuitenkin selvää, että jo ensimmäisen ekokaupungin suunnittelu on paljon muutakin kuin tekninen tehtävä. Insinöörit yksin eivät pysty ekokaupunkia suunnittelemaan. Se vaatii lukemattomien eri ammattien yhteistyötä. Kun ensimmäinen ekokaupunki suunnitellaan, on tärkeintä asettaa suunnittelun päämäärät ja reunaehdot oikein. Sen jälkeen pitää valita suunnittelijoiksi riittävän monipuolinen ryhmä eri alojen asiantuntijoita.

Ekokaupunkiin sopisi monenlainen toiminta ja myös joihinkin erityistavoitteisiin tähtäävä tuotanto. Esitän tästä vielä pari esimerkkiä.

Ekokaupungissa voisi sijaita pieni tehdas, jossa koottaisiin ja huollettaisiin ekokaupungissa käytettäviä erityisiä kulkuneuvoja. Se voisi myöhemmin laajentua tuottamaan samanlaisia kulkuneuvoja muihinkin kaupunkeihin. Ekokaupungissa pitää olla erityinen keskus, jossa huolletaan koko energiantuotannon kalustoa. Näin tuotanto kaikkiaan voisi tukea ekokaupungin perusideaa ja tällä tavoin helpottaa seuraavien ekokaupunkien suunnittelua ja rakentamista.

Ekokaupungissa voisi olla monenlaisia pieniä tutkimuslaitoksia. Jossakin voitaisiin vaikka yhdistää kiinalaisen ja länsimaisen lääketieteen perusajatuksia. Tällä ei ole kovin paljon tekemistä ekologisuuden kanssa, mutta se ei ole ristiriidassa perustavoitteiden kanssa ja sopisi hengeltään kaupunkiin hyvin.

Olen näillä esimerkeillä pyrkinyt vastaamaan aivan lyhyesti kysymykseen, joka on oikeutettu ja perustava. Se on kysymys siitä, millaista ekokaupungissa olisi asua ja millaisia ihmisiä siellä asuisi. Jäljempänä seuraavissa esitelmissä näitä kysymyksiä käsitellään yksityiskohtaisemmin ja perusteellisemmin.

Esitän lopuksi piirroksen muodossa, minkälainen suunniteltu ekokaupunki saattaisi olla.

Kiitän kaikkia kuulijoita vireästä mielenkiinnosta ja toivon, että täällä käydyssä keskustelussa syntyy paljon uusia ajatuksia, jotka johtavat nopeisiin ja rohkeisiin ratkaisuihin. Kun Kiina rakensi Kiinan muurin, ei pelätty eikä tehty kompromisseja. Ei kauhisteltu, että ollaan tekemässä jotakin suurta. Ei kauhisteltu, että tehdään jotain, mitä ennen ei ole tehty. Siihen samaan asenteeseen voi varmaan luottaa nytkin.