| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.