| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 22.02.08 |

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

“Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 16.11.07 |

Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos, ilmastonmuutos.

Tuttu laulu kaikkialla. Teollisuusväki, poliitikot ja akateemiset viisaat kulkevat otsa rypyssä ja sormi pystyssä pauhaamassa asiasta. Kaikki ovat keksineet sen. Eri puljut järjestävät seminaareja ”höpöhöpö ja ilmastonmuutos” tai ”miten käärimme fyrkkaa ilmastonmuutoksesta”. Viime talven lämmin sää herätti sikeimmätkin unikeot, vaikka asia oli tiedossa ja siitä kerrottiin jo 25 vuotta sitten. Ensin kuulin sen Martti Tiurilta.

Ydinvoimaa vastustettiin mutta Tiuri puolusti ydinvoimaa. Siksi Tiurin puheita piti vastustaa ja hänen esittämiään uhkia vähätellä. Ydinvoiman puolustajat taas vähättelivät uhkia kuin uhkia. Olisi ollut parempi, ettei olisi vähätelty. Mutta jälkiviisaus on tympeää, siis katseet tulevaisuuteen!

”Ilmastonmuutos” on sievistelevä sana, koska se on maailmanlopun osatekijä. Muitakin komponentteja on ja usein ne vahvistavat toisiaan. Tila on labiili, joka tarkoittaa, että vähintään kaksi muutosta vahvistaa toisiaan ja siksi prosessi kiihtyy. Esitän nyt kaksi muuta osatekijää monien joukosta. Ne ovat merkittäviä puheenaiheita 25 vuoden kuluttua ja tiedossa nyt, mutta niistä ei vielä piitata, koska ne eivät konkreettisesti kosketa meitä.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on 750 miljoonaa ja noussee 1300 miljoonaan mainittuna ajanjaksona. Luonnonalueet otetaan viljelyskäyttöön, sademetsät hakataan ja savannit tyhjennetään suurista nisäkkäistä. Afrikkaan syntyy kymmeniä miljoonakaupunkeja lisää tuona ajanjaksona, koska maaseutu ei elätä kasvavaa väestöä. Metropolit slummiutuvat ja muodostuvat tautien ja väkivaltaisuuden keskiöiksi. Pakolaisvirta Afrikasta Eurooppaan pahentaa tilannetta, koska pystyvin osa väestöstä pakenee. Katastrofin estämiseksi ei ole ohjelmaa.

Autojen määrä maailmassa kasvaa samassa ajassa 1.25 miljardiin, noin kaksinkertaiseen nykyiseen nähden. Ne aiheuttavat sotkua liikenteessä, loukkaantumisia ja kuolonuhreja, kuluttavat öljyn ja lisäävät ilmakehän hiilidioksidia. Polkupyörä ei korvaa autoa, vaan pitäisi omaksua saasteeton liikennemuoto, joka on turvallinen eikä kuluta öljyä. Se on olemassa, mutta sitä ei oteta tosissaan, koska nykyautot menevät vielä kaupaksi. Asian konkretisoituminen ideasta käytännöksi kestää vuosikymmeniä.

Tänne ei tulvi kansainvälistä lehdistöä, iltapäivälehdet eivät paina extra-numeroita eikä televisio tarjoa erikoislähetyksiä tämänkään kirjoituksen johdosta. Surullista, että sensaatio ja väkivalta käyvät kaupaksi, maltillinen varoittelu ei.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 07.09.07 |

Pidän ulkomaalaisista ja viihdyn pariisilaisissa katukahviloissa. Minusta on mukava kuulla eri kielten papatusta, katsella uskaliaasti pukeutuneita, maapallon eri kolkista tulleita ihmisiä ja kuulla heidän mielipiteitään. Erityisen hyvin viihdyn, jos ympärillä on latinalaisia, japanilaisia ja afrikkalaisia naisia, jotka lirkuttelevat kanssani. Se on mukavaa monikulttuuria.

Joitakin vuosia sitten tapasin Turun rantafestareissa turkulaisen vihreän, joka haastoi ylpeänä: ”onk teil Helsinkis ollenka tämmötti taunpaitölaiturei?” Se oli hyvin virkistävää. Monikulttuurisesti lausahdettu, ja ihan tosissaan.

Monikulttuurin isähahmoja ovat Kolumbus, Pizarro ja Cortés. Kahta jälkimmäistä ei Atlantin toisella puolella ihailla sokeasti. Inkat ja atsteekit pantiin matalaksi ja Euroopan siunaus alkoi levitä maailmalle. Pohjoisempana biisonit ja intiaanit hävitettiin ja Yhdysvallat aikuistui monikulttuurin mallimaaksi. Se on kovasti Euroopasta ja muista mantereista edellä. Ei ole monia kieliä eikä perinneruokia. Puhutaan amerikkaa ja syödään purkereita. Levitetään kulttuuria myös Lähi-Itään. Maailma peesaa perässä. Muutkin kuin minä rakastavat monikulttuuria.

Monokulttuuri on monikulttuurin vastakohta, entropian tulos. Entropia lisääntyy kun lämmintä maitoa ja kylmää vettä kaadetaan samaan lasiin. Saadaan haaleaa harmaata litkua. Maailmassa on noin kuusituhatta kieltä ja niiden arvioidaan vähenevän tuhansilla lähimpien vuosikymmenten kuluessa. Afrikan 2000 kielestä suurin osa on vaarassa kadota. Pihtiputaalla syödään pizzaa. Posiolla moiskautellaan poskisuudelmia. Kiinalaiset käyttävät kravattia ja tervehtivät kädestä – jopa naisia. Rock soi joka tuutissa, planeetan syrjäisimmässäkin savimajassa. Pinnallinen monikulttuuri on monokulttuurin terävä keihäänkärki.

Me olemme jättämässä tuleville polville raiskatun ympäristön ja yksioikoisen, tylsän kulttuurin. Me syömme syntymättömien eväitä. Itse olen keskitasoa suurempi syntinen, koska olen matkustanut paljon. Tunnustan.

Useat eivät halua tunnustaa. He puhuvat monikulttuurista ajattelemattomasti, näkemättä sen laajoja, yli sukupolvien ulottuvia, latistavia seurauksia ja sievistelevät asiaa erilaisilla verukkeilla: ihmisoikeuksilla, geneettisen perimän parantamisella, kehitysmaiden auttamisella, vapauden levittämisellä, työvoiman tarpeellisuudella ja sen sellaisella. Kysymys on lopulta samasta kuin itselläni: on kliffaa istua katukahvilassa, kun on vipinää. Ja mehän elämme viimeistä päivää.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 15.06.07 |

Vihreät eivät ole oikealla eivätkä vasemmalla vaan jäljessä.

Kiinassakin on havahduttu ympäristöongelmiin ja ne pyritään ratkaisemaan – ei loitsuilla tai toiveilla, vaan kehittämällä uutta ympäristötekniikkaa. Siihen kuuluvat uudenlainen energiantuotanto, kierrätys, uudet liikenneratkaisut, vesien puhdistus, ultramoderni tietoliikenne ja älykäs maankäyttö. Kiinaan verrattuna Eurooppa on nyhräämään käpertynyt mummo.

Mutta mummollakin on laahusankkurinsa: vihreät. Mikään muu puolue ei vastusta tekniikkaa yhtä intohimoisesti kuin vihreät. Suomen vihreitten puheenjohtaja on tekniikan tohtori ja johtotehtävissä on muutakin alan porukkaa, mutta tekniikka ja insinööri ovat silti äänekkäimpien vihreiden vähättelyn kohteet. Äänekkäimmät ovat biosfäärin tarpeettomimpia otuksia: politiikan tutkijoita ja muita siipeilijöitä. He ovat kuin talouselämässä hääräävät sijoitusneuvojat, joita typerämpiä ovat vain neuvojen noudattajat. He vihaavat tuotantoa: kepulaista maanviljelijää, koska tämä ei luomuviljele ja kokoomuslaista yrittäjää, jossa näkevät riistokapitalistin. He rakastavat iskulauseita, poliittista peliä, kansalaispalkkoja ja nollamaksuluokkia.

Entäpä jos suunta muuttuisi? Jospa opittaisiin muilta puolueilta, että maapallo on hätätilassa ja vihreät etenisivät muiden rinnalle pelastamaan maapalloa? He eivät enää tuhlaisi aikaansa toisarvoiseen höpsötykseen vaan keskittyisivät tärkeimpään asiaan, uuden ympäristötekniikan kehittämiseen.

Vihreät ymmärtävät jo, ettei ihminen tyydy niukkuuteen tai uhraudu tulevien sukupolvien vuoksi. Ihmiset eivät yleensä ole rohkeita, rehellisiä ja epäitsekkäitä. Reaali-ihminen haluaa helpon elämän. Sen ei toivoisi olevan näin, mutta se on. Tästä on tehtävä johtopäätös, ja sen tulee johtaa tekoihin. Ympäristötekniikka on helpon ja puhtaan yhdistelmä, realistinen mahdollisuus pelastaa maailma. Muuta tietä ei ole.

Mutta ympäristötekniikka edellyttää pääomaa ja tuottavaa työtä. Nehän ovat saman asian eri muotoja, kuten aine ja energia. Tämä työ on hidasta, sen hedelmät korjataan vasta vuosikymmenien kuluttua. Ympäristötekniikka vaatii uutta tutkimusta ja koulutusta, uudenlaisia tehtaita, paljon yksityiskohtiin liittyviä keksintöjä, innovointia ja näitä tukevaa lainsäädäntöä. Tuo yhdessä on uusi teollinen vallankumous. Pitäisi uhrautua ja tehdä oikeita töitä.

Muut puolueet näyttävät tämän jo ymmärtäneen. Vihreiden pitäisi mennä mukaan. Ei pidä olla hyvän kehityksen laahusankkuri.