HS julkaisi 29.12. STT:n toimittaja Emmi Tilviksen kirjoituksen, joka perustui professori Mikko Myrskylän haastatteluun ja oli otsikoitu ”Professori: Väestönkasvun ongelma jo pitkälti ratkaistu”. Ei se nähdäkseni ole.

Kirjoitus sisältää Myrskylän arvioita kasvun hidastumisesta, ja johtopäätös on puettu varovaiseen muotoon ”tietyssä mielessä ratkaistu”. Oletan, että Myrskylä ja Tilvis tuntevat WWF:n ylikulutuspäivän, joka nykyisin on heti elokuun alussa ja näyttää aikaistuvan vuosi vuodelta. Se tarkoittaa, että nykykulutuksen kuormittaessa planeettaa on väkiluku jo nyt 3,3 miljardia liian suuri. Väestöongelma ei ole missään mielessä ratkaistu, kun tämä tiedetään, vaikka kasvun arvioidaan hidastuvan ja kääntyvän laskuun saavutettuaan noin 11 miljardin tason.

Kun ylikansoitusta arvioidaan, on syytä muistaa ainakin kolme seikkaa, kolme pointtia. Ne ovat seuraavat.

Maailman kulutus henkeä kohden ei varmasti laske ilman täydellistä katastrofia, jonka ilmaston voimakkaasti kiihtyvä muutos valitettavasti, mutta todennäköisesti aiheuttaa. Kokonaiskulutuksen kasvu seuraa siitä, että Afrikan, Kiinan ja Intian kulutustaso ponnistelee tulevina vuosikymmeninä lähemmäksi eurooppalaista nykytasoa, eikä Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulutustasoa saada vapaaehtoisesti laskettua. Samalla Saharan eteläpuolisen Afrikan väkimäärä kasvanee ilman säätelyä kaksinkertaiseksi vuosisadan loppuun mennessä.

Kun maailman väestönkehitystä arvioidaan, on itsepetosta pohtia vain aikaa, joka loppuu tämän vuosisadan lopussa. Näin kuitenkin tehdään, kun keskustellaan esimerkiksi väestönkasvusta ja ilmaston muutoksesta. Pitäisi muistaa, että lastenlastemme lastenlapset, siis aivan läheiset perillisemme, elävät monta vuosikymmentä vielä 2100 – luvulla. Senkin vuoksi on kysyttävä, millainen väkimäärän vähenemisvauhti lienee mahdollinen ensi vuosisadan vaihteen jälkeen. Milloin päästään sille tasolle, joka olisi kestävä vuosisadasta toiseen – ja mikä se olisi? Ideaali olisi osapuilleen sama kuin sata vuotta sitten, siis 2 miljardia henkeä, mutta 5 miljardia saattaisi riittää reippaalla vyön kiristyksellä. Kahden lapsen maailmanlaajuinen politiikka saattaisi poliittisesti onnistua, ja koska osa väestöstä on lapsettomia, saattaisi ihannetilan saavuttaminen kestää vain 500 vuotta. Uskooko joku, että planeetta kestäisi sen ajan sitä ylikuormitusta?

Kolmas pointtini on sitten se, että ylikansoitus ei sinänsä haittaa ketään, vaan tuskana ovat kaikki sen seuraukset, joita ovat lyhyesti lueteltuina sodat, pandemiat, ilmastokatastrofi, nälänhädät, massamuutot, metsäpalot, aavikoitumiset ja sitä rataa. Ylikansoitus on tauti, nuo muut ovat taudin oireita.

Siis: missä mielessä se väestönkasvun ongelma olikaan ratkaistu?

Eero Paloheimo
prof. emeritus

Viittaan Johan Rockströmin haastatteluun (HS 4.2.). Maailman merkittävimpien ongelmien todettiin siinä jäävän päivänpolttavien uutisten varjoon, ja Suomen katsottiin olevan sopiva maa ”majakaksi maailmalle” – uuden ympäristöajattelun esimerkkimaaksi. Kannatan. Näitä tärkeitä asioita painotettiin viittaamalla ”yhdeksän planetaarisen rajan” luetteloon. Rajat torjuvat erilaisia ympäristövaurioita.

Mainitut vauriot on nähtävä oireina ylikansoituksesta. Sata vuotta sitten maailman väkiluku oli kaksi miljardia henkeä, eikä yksikään noista ”rajoista” ollut vielä ajankohtainen. Nykyväestö on nelinkertainen tuohon verrattuna ja uhkaa tällä vuosisadalla kasvaa 11 miljardiin. Silti kannetaan huolta väestönkasvun riittävyydestä, ei liikaväestöstä.

Maailman luonnonsäätiön (WWF) analyysin perusteella maailman väkimäärä on nyt kaksinkertainen maksimiarvoon ja nelinkertainen ihannearvoon verrattuna. ”Planetaaristen rajojen” rikkoutuminen riippuu keskeisesti juuri maailman väkiluvusta. Terveydenhoidon analogiaa soveltaen: tutkittavana pitää olla tauti eikä vain oireet. Puhuminen vain oireista on tuuleen huutamista. Liikaväestö on tauti, jokainen ”planetaarisista rajoista” taudin oire.

Liikaväestön ongelma on ratkaistava tällä vuosisadalla. On tehtävä maailmanlaajuinen esitys itse taudin, ei vain oireiden parantamisesta. Oletan, että yhden lapsen politiikkaa pidetään liian ankarana keinona. Kahden lapsen politiikalla taas väkiluvun pienentäminen 11 miljardista kahteen miljardiin kestää noin 600 vuotta. Se ajanjakso tuhoaa planeettamme. Aiheesta on alettava puhua aristelematta ja jotain parempaa on keksittävä.

Ylikansoituksesta ei ehkä puhuta kahdesta syystä. Perhetasolla kysymys on arkaluontoinen, ja valtiollisella tasolla talouskasvu hyötyy lyhyellä tähtäyksellä suuresta väkiluvusta. Molemmat syyt taisivat olla taustalla Kairon väestö- ja kehityskonferenssissa vuonna 1996, kun sovittiin, että vapaaehtoinen perhesuunnittelu on perustava ihmisoikeus. Tämän – sinänsä kauniin periaatteen – tiukka seuraaminen johtaa vaikenemiseen planeettamme perusongelmasta. Eikä talouskasvu ole itseisarvo, korkeintaan välinearvo.

Väistelevä ilmapiiri on vahingollinen. Viivyttelyn vuodet eivät ratkaise ongelmaa, vaan vaikeuttavat välttämätöntä ratkaisua. On vastuutonta jättää kysymystä tulevien polvien hartioille.

HS vastine 11.02.2023

HS:ssa 13.8. ollut uutinen ”Arktinen alue lämpenee uskottua nopeammin” ja siihen 16.8. viittaava pääkirjoitus ”Eurooppa ei pääse pakoon ilmastokatastrofia”, ovat molemmat täyttä asiaa, mutta vuosikymmeniä myöhässä.

Noin kolme vuosikymmentä sitten oli selvää, että ilmasto lämpenee, tämä aiheuttaa jättiläismäisiä muutoksia maaperässä, jäätiköissä, valtamerten lämmössä ja metsien kuivuudessa. Nämä kiihdyttävät vastavuoroisesti lämpenemistä. Siten kaksi suurta tekijää kasvattavat toinen toistaan ja synnyttävät maapallolle labiilin tilan.  Labiiliuden katalin piirre on, että se on aluksi viattoman huomaamaton, mutta kehityttyään huomatuksi, muutos saattaa olla jo peruuttamaton. Kaatuva keppi on labiilin tilan yksinkertaisin esimerkki. Jättimuutos pysähtyy itsestään vasta, kun kaikki jäätiköt ovat sulaneet ja metsät palaneet. On syntynyt uusi stabiili tila – keppi lepää lattialla.

Monet ovat varmaan kirjoittaneet tästä vuosikymmenten saatossa. Omia kirjoituksiani asiasta on julkaistu Tieteessä tapahtuu – lehdessä 15.2.2008 (Teknisiä analogioita), Aamulehdessä 21.8.2018 (Miksi meillä on kiire?), ja HS:ssa 3.9.2019 (Piittaamattomuus ympäristöstä uhkaa maapalloa).

Nyt tehdyt havainnot eivät koske lämpötilan muutosta maapallolla, vaan lämpötilan muutoksen eroa arktisella alueella verrattuna planeetan keskilämmön muutokseen. Tästä rajauserosta huolimatta nämä tulokset tukevat vahvasti käsitystä prosessin kiihtyvyydestä, joka on aivan olennainen asia. Räjähtävästä kiihtyvyydestä tutkijat ovat lähes vaienneet toistaiseksi.

Ovatko tutkijat niin kilttejä, etteivät halua synkistää mieltämme totuudella?

Tuota en usko enkä väitä. Epäilenpä sen sijaan, että luonnontieteilijät eivät halua luottaa päättelyyn, logiikkaan ja matematiikkaan ilman teoriaa tukevia, vuorenvarmoja havaintoja. Epäilen, että he pelkäävät vääriä päätelmiä seuraten pelottelevansa ihmisiä ja media, kansalaiset sekä poliitikot ovat tutkijoiden tulkintojen varassa.

Nähdäkseni nyt on jo riittävästi faktaa tunnustaa oikeiksi tehdyt päätelmät muutoksen kiihtyvyydestä. Kun denialistitkin ovat hiipineet koloihinsa, pitäisi olla rohkeutta kohdata tositila silmästä silmään. Kiistaton johtopäätös lienee, että menossa oleva prosessi ei pysähdy ilman jättimäisiä vastatoimia. Prosessi ei pelkästään jatku samalla nopeudella kuin tähän saakka, vaan ilman massiivista vastustusta kiihtyy ja loppuu vasta täydelliseen tuhoon. On väärin puhua ”ilmastonmuutoksesta”. Tämän lehden pääkirjoituksen mukaan; on puhuttava ”ilmastokatastrofista”. Ei pidä myöskään alistua ja luottaa sopeutumiseen. Sen luottamuksen turvin saadaan sopeutua lisää ja lisää, kunnes todetaan, että mikään ei riitä. Ilman jättimäisiä toimia, kaiken lataamista vastarintaan, muuttuvat olosuhteemme ylivoimaisemmaksi vuosi vuodelta. Tämä ei ole hysteriaa, vaan maltillista päättelyä.

On hiljennettävä ne lohduttajat, jotka jankuttavat, että ”aina on ennusteltu maailmanloppua”. Tilanne on ainutkertainen ja kriittinen, ei pelkästään ihmiskunnalle, vaan taivaankappaleen merkittävimmälle arvolle, elämälle.

,

Demokratioissa saavat valtaa vain ne, jotka äänestävät. Tämä on lainmukaista ja käytännöllistä, mutta ei välttämättä oikeudenmukaista eikä loogista. Äsken järjestetyissä aluevaaleissa useimpien alueiden äänestysvilkkaus alitti 50 % äänioikeutetuista. Tämä aiheutti hieman päivittelyä, mutta ei ansaitsemaansa periaatteellista pohdintaa.

Aluevaalit ovat maamme päätöksenteon mittava uudistus ja suuruusluokaltaan verrattavissa Natoon liittymiseen. Merkittävin ero näiden kahden välillä lienee siinä, että tavallinen äänestäjä on parempi asiantuntija aluehallintoon liittyvissä kysymyksissä kuin salaisuuksia sisältävässä ulkopolitiikassa. Edellisestä huolimatta Natoon liittymisen kohdalla vaadimme kansanäänestystä, mutta alueiden uusi hallintoporras hyväksyttiin ohimennen, hallitusneuvottelujen sivutuotteena.

Kansanäänestystä uudesta hallintoportaasta ei järjestetty. Siksi ei tiedetä, hyväksyykö äänestäjien enemmistö sitä missään muodossa. Äänestysvilkkaus alle 50 % koko maassa viittaa siihen, että osa äänivaltaisista kansalaisista ei hyväksy uutta mallia lainkaan. Vasta-argumentti ei ole, että tuo motiivi lienee mitättömällä osalla nukkuneista, koska äänensä antaneidenkin joukossa lienee itse mallin vastustajia, mutta he äänestivät silti, välttääkseen mielestään ”kaikkein huonointa” lopputulosta.

Omituista, ettei perustuslaissa ole pykälää nyt syntyneen tilanteen oikeudenmukaiseksi ja johdonmukaiseksi ratkaisemiseksi. Vähemmistön valtaa, siis heikkoa osallistumista ei tässä asiassa voi selittää edes EU-vaalien vähäisellä äänestysvilkkaudella, koska se taas ei ole Suomen, vaan EU:n asia. Menettelyä ei myöskään pidä puolustella siten, että se on yleinen demokratioissa. Yleisyys ei ole oikean perustelu.

On erittäin vaikea kuvitella lainsäädäntöön muuta rajapyykkiä, kuin 50 %. Asiassa ei pidä odotella äänestysvilkkauden vajoamista esimerkiksi 37,5 % tasolle. Mitä perusteluja sille sitten äkisti olisi?

Ehkäpä syy hiljaisuuteen on, ettei perustuslakia säädettäessä ole tällaiseen tilanteeseen joutumista ajateltukaan. Ankarimmassa tulkinnassa pitäisi kuitenkin hylätä vaalitulos kysymyksissä, joissa äänestäjien enemmistöä ei ole osoitettu. Silloin demokratiaa kunnioitettaisiin.

Eero Paloheimo

professori emeritus

Tuusula

HS 02.02.2022

Marko Nenonen kirjoittaa tällä sivustolla (HS) 25.8. otsikolla “Ilmastoahdistus hidastaa kestävää kehitystä”. Ympäristöahdistusta paljon tuhoisampi lienee sen aiheuttaja, vuosikymmeniä jatkunut – edelleen jatkuva – piittaamattomuus ympäristömme tilasta. Nähdäkseni ”paniikki johtaa tyhjien julistusten tekemiseen”, mutta tätä huolestuttavammin julistusten tyhjyys johtaa paniikkiin. Vastakkain ovat tiedostavan maailman valistuneimmat ihmiset ja maailman poliittiset johtajat. Jälkimmäiset eivät ole tehtäviensä tasalla. 

Päättäjätason ensimmäinen tehtävä olisi pohtia maapallon kestävää väkilukua. Kestävässä tilanteessa ihmisten alhaisin elintaso olisi nykyisen keskitason luokkaa, jolloin kestävän tilanteen keskitaso olisi nykyistä jonkun verran korkeampi. Elintason keskiarvo vaikuttaa ympäristöön, sen jakautuma ei niinkään. Eläimille ja kasveille tulisi jättää vähintään puolet kaikista resursseista. Nämä reunaehdot johtavat maailman 2 miljardin ihanneväestöön. Ilman ohjeistusta nykyinen väkiluku kaksinkertaistuu, vaikka sen pitäisi nopeasti puolittua ja sitten pienentyä hitaasti ihannetasolle.

Seuraavaksi maailman päättäjätason olisi pohdittava miten ja missä aikataulussa ihannetasoon päästäisiin. Esimerkiksi kansainvälinen sopimus kahden lapsen politiikasta ei riitä. Silloin ylikuluttava väestö kuormittaisi planeettaamme vuosisatojen ajan. Loppupäätelmä on väistämätön, mutta ei poliittisesti korrekti. Kiinan yhden lapsen politiikkaa pitäisi soveltaa jonkin aikaa heti tiheimmin kansoitetuilla alueilla. 

Toinen seikka, johon vaaditaan maailmantason ratkaisua, on realistinen käsitys ympäristömme tilan muutoksesta. Nähdäkseni asiaa ajatellaan liian lyhytnäköisesti, asettamalla numeerisia lähitavoitteita ja tyytymällä niihin. Eräs tällainen on tunnettu 1,5 asteen keskilämmön nousu. Tällöin ei ole keskusteltu prosessin etenemisestä pidemmällä tähtäyksellä ja sen täydellisestä hallitsemisesta.

Ilmastonmuutos on epävakaassa, labiilissa tilassa. Sen ehtona ja osoituksena on vähintään kahden seikan toisiaan kiihdyttävä vuorovaikutus. Ensimmäinen näistä seikoista on lämpötilan nousu. Toinen on yhdistelmä jäätiköiden sulamisesta, metsien katoamisesta, valtamerien lämpenemisestä ja ikiroudan sulamisen synnyttämistä metaanipäästöistä.

Labiilin tilan pelottavin ominaisuus on alun salakavaluus ja huomaamattomuus mutta räjähdysmäinen kiihtyvyys ja loppu. Nyt näyttää, että vuotuinen jäätiköiden sulaminen ja metsäpalot jo muutaman vuosikymmenen ajan ovat lisääntyneet. Elämme vielä labiilin prosessin salakavalaa, huomaamatonta vaihetta.

Sietämättömänä pidän maailman päättäjien pyrkimystä sysätä ratkaisuksi tavallisten ihmisten kulutuskäytöksen muutos. Se on epärealistista, tehotonta ja epärehellistä. Tarvitaan paljon ankarampia toimia. Peruskysymys on: auttavatko välttämättömät, ankarat toimet maailman poliittisten päättäjien urakehityksiä. Ilmeisesti eivät, mutta tyhjät julistukset kylläkin.