Joitakin vuosia sitten osallistuin idearikkaiden nuorten tilaisuuteen, jossa he esittelivät kehittämiään keinoja raha-asioittensa parantamiseksi. Parannuskeinoihin ei kuulunut oveluus sosiaalitoimiston luukulla. Keinot olivat omaehtoisia ja luovia, siis poliittisesti ei-korrekteja.

Eräs nuorista esitteli aikapankin periaatetta ja ihastuin siihen kovasti. Näytti siltä, että yhteiskunnassamme on sittenkin vielä lupa ajatella ja toimia omaehtoisesti ilman, että meitä kaikkia vaaniva, kyttäävä, kieltävä ja määräävä gigantti – hallintomöhkäle – kajoaa ihmisten ajankäyttöön. Mutta suuri oli epäilyni ja kysyinkin, miten verottaja aikapankkiin suhtautuu.

Vastaus oli: ”ahneesti”.

Vuosikymmeniä sitten olin radion haastattelussa valtion veromoralistin kanssa ja kysyin häneltä onko virastossa pohdittu syvällisesti verotuksen moraalia. ”Veron maksamisen moraalia on pohdittu paljon”, hän vastasi käsittämättä kysymystä. Lähtiessä hän kirjoitti radiolle laskun esiintymisestään. Huomautin, että saahan hän jo palkan virka-ajalta virkansa hoidosta. Kyllä toimittajia nauratti.

Verottajan kanta on: verotonta on vain naapuriapu. Selvennetään tämä niille, jotka eivät ymmärrä: kaikki muu kuin naapureiden välinen toiminta, josta molemmat hyötyvät, on verollista. Varmuuden vuoksi meille tyhmeliineille on asiaa selvennetty esimerkein. Niinpä hieronta ja seuranpito ovat verollisia, elleivät ne ole naapuriapua. Ollaanpa nyt tarkkoja sen veron maksamisen moraalin suhteen!

Tämä on mahdollista meillä Suomessa. Taannoisessa tutkimuksessa väitteeseen: ”Lakia voi rikkoa, jos oma moraali ja laki ovat ristiriidassa”, vastasi 45 % jyrkän kielteisesti. Näin tottelevaista joukkoa tuskin löytyy mistään muusta planeettamme maasta. Kehotan näitä lampaita miettimään, mitkä ovat verottajan ja lain laatijan sekä toisaalta kansalaisen motiivit.

Suuri osa säädettävistä laeista tähtää lain säätäjän uudelleen valintaan seuraavissa vaaleissa tai rahojen keräämiseen keskellämme paisuvan gigantin ylläpitoon. Ne tarpeelliset lait on säädetty jo vuosikymmeniä sitten. Ne eivät ole vastaväitteiden peruste.

Oi maamme Suomi, elät käännekohtaa.

Seuraavan viikon aikana on hallituksen muodostajien määrä sopia leikkauksista, joita kutsutaan sopeutuksiksi. Sopeutus ei ole ainoa uuskielen sana, joka George Orwellin viitoittamalla tiellä on otettu käyttöön. Muita samankaltaisia ovat esimerkiksi rakennemuutos ja hyvinvointivaltio. Nyt käytän kuitenkin katusuomea.

Vuosikymmenten ajan olen tutustunut julkiseen sektoriin sen sisältä ja ulkopuolelta. Olen istunut sadoissa kokouksissa, joita on täydennetty sellaisilla virkamiehillä, joilla ei ole mitään sanottavaa käsiteltävässä asiassa. He istuvat kokouksessa omahyväisinä, tietoisena viiden vuoden irtisanomissuojasta, silmissään intialaisen lehmän katse. Olen soittanut virkamiehille satoja puheluita ja huomannut, että noin kerran kymmenestä hallintohenkilön tavoittaa työpaikaltaan. Olen ymmärtänyt, että heidän työnsä on antaa lausuntoja toistensa lausunnoista.

Edellinen ei koske opettajia, siivoojia, lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja, ei ketään oikeaa työtä tekevää, eikä edes jokaista hallinnollisissa tehtävissä olevaa. Mutta se kuvaa riittävän monia niistä paperinsiirtelijöistä, jotka ovat piilossa poliitikoilta ja näkymättömissä kansalaisilta. Enkä moiti ihmisiä, moitin tehotonta työkulttuuria. Mahdollisuus synnyttää loisimisen. Varovaisen arvion mukaan voimme vähentää 50.000 virkahenkilöä ilman, että leikkaus tuntuu missään. Jäljelle jäävä porukka vain istuisi vähemmän palavereissa ja tehtäviä muovattaisiin.

Toivokaamme, että ne ensimmäiset signaalit, joita asiasta on nähty, ovat virheellisiä. Näyttää, että leikkausten suunnittelu annetaan niille, joiden erottaminen vähentäisi tyhjäkäyntiä eniten. He osaavat kyllä hoitaa asiat niin, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja oikean työn taakkaa lisätään.  Muutokset kirpaisevat verojen maksajia ja palveluiden käyttäjiä. Saneeraajat itse pysyvät tuoleillaan kuin liima.

Poliittisesti epäkorrekti ratkaisu olisi se oikea. Ulkopuolisen tarkkailijan pitää kammata julkinen sektori. Vain se voi tuottaa kunnon tuloksia. Saas nähdä, onko siihen kolmella ässällä kanttia.

Loistavaa, että Keski-Uusimaa puuttuu Tuusulanjärven kalastukseen uutisellaan ”Lähes kaikissa verkoissa vikaa”. Uutinen olisi ollut kuitenkin täydellisempi, jos lehdellä olisi ollut mahdollisuus paneutua perusteellisemmin asian taustoihin ja tutustua tapahtuneen todellisiin yksityiskohtiin. Kerrottakoon heti, että kuulun siihen kalastajien enemmistöön, joiden pyydyksestä oli löydetty ”vikaa”.

”Vikoja” oli ilmeisesti kaksi: toinen lipuista ei ulottunut aivan 1,2 metriä vedenpinnan yläpuolelle eikä pyydyksestä löytynyt kalastajan yhteystietoja. Kumpikaan näistä ei ole asiallinen vika. Verkon lippu näkyi Tuusulanjärvellä riittävän pitkälle kaikissa olosuhteissa ja yhteystiedot ovat tarpeellisia, mikäli pyydyksessä on jotain asiallista huomauttamista. Yhteystiedot eivät ole tarpeen esimerkiksi siitä syystä, että valvoja voisi kutsua kalastajan kotiinsa illalliselle. Mitään asiallista perustetta ei siis verkkojen kähveltämiselle ollut.  Pykäläperuste löytynee, mutta yleissääntönä muistettakoon, ettei järjen käyttö – jos sitä sattuisi olemaan – ei ole kiellettyä.

Mikä sitten lienee operaation todellinen perustelu? Paneutukaamme hieman tarkemmin asiaan.

Toinen lipuistani oli jätetty paikalleen ja siihen oli kiinnitetty punainen lappu, jossa viitataan kalastuslain pykälään 101. Valmiiksi painettuun lappuun pitäisi kirjoittaa kähveltäjän nimi ja puhelinnumero. Näitä ei ollut kirjoitettu. Kalastuslain pykälän toisessa momentissa lukee: Vesialueen omistajalla, osakkaalla tai kalastusoikeuden haltijalla on oikeus ottaa talteen pyyntiin asetettu pyydys, jota ei ole merkitty 33 §:n 2 momentissa säädetyllä kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, sekä siinä oleva saalis edellyttäen, että pyydyksen omistajaa ei tavoiteta tai tämä ei kehotuksesta huolimatta poista sitä…

On kysyttävä, mikä lain määrittelyistä sopii pyydysten kähveltäjään: onko hän Kirkonkylän vesialueen omistaja, osakas tai kalastusoikeuden haltija? Ollaanpa nyt yhtä pilkuntarkkoja kuin pyydyksiä kähvellettäessä! Ei laki salli talteen ottajaksi mitä hanttapulia hyvänsä.

Toiseksi: pyydys oli merkitty kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, jonka perusteella omistajan tavoittaa yhdellä puhelinsoitolla. Näin ei menetelty.

Kolmanneksi viittaan kalastuslain seuraavaan pykälään: talteenottopaikalle on jätettävä mahdollisuuksien mukaan tiedot talteen ottajasta sekä pyydyksen tai kalastusvälineen säilytyspaikasta… Näin ei kähveltäjä tehnyt.

Asiassa on niin paljon hämärää, että herää epäily toimenpiteen todellisesta luonteesta. Kysymykseen löytyy selvennystä verkkosivuilta. Siellä tämä kalastusvalvojaksi nimitetty henkilö (jota toiminnan perusteella olen kutsunut kähveltäjäksi) ylvästelee tapauksesta, jossa hän moottoriveneellään ajaa (omasta mielestään huonosti merkattuun) verkkoon Tuusulanjärvellä, repii verkon puukolla ja ryhtyy tämän jälkeen kampanjaan verkkokalastuksen kieltämiseksi koko järvellä. Olenkin joskus ihmetellyt, miksi verkkoni ovat repeilleet oudolla tavalla.

En syytä ketään varkaudesta, koska asia on uutisoitukin. Sen sijaan toimenpiteeseen liittyy paljon kummallisuuksia ja asiallisia virheitä. Nähdäkseni poliisille voisi tehdä tutkintapyynnön ainakin ilkivallasta. En tee sitä, koska poliisilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jahdata naurettavia kiusankappaleita.

Mitä yhteistä on oikean jalan kengälläni ja Louis Vuittonin museolla Pariisissa?

Oikean jalan kenkäni on ostettu helsinkiläisestä tavaratalosta ja sen on valmistanut itseään kehuva firma. Firman myyntivaltti on henkilökohtainen lesti. Asiakkaan jalkojen erityisominaisuudet ja niiden erot otetaan valmistaessa huomioon. Sain kumpaankin jalkaani heidän kenkänsä vuosia sitten. Kenkien pohjat näyttivät paksuilta ja vettä pitäviltä.

Pohjat kuluivat ja saan nuhaa, koska erityisesti oikea jalkani kastuu keväisin ja syksyisin. Suutari ei pysty tekemään uusia pohjia, sillä pohjiin on etsitty korjauskelvoton materiaali. Asiakas joutuu ostamaan uudet kengät kun ohuet, paksupohjaisiksi naamioidut pohjat kuluvat ja imevät vettä. Muuta vikaa kenkiin ei ole suunniteltu. Yksi ominaisuus riittää pitämään yllä kysyntää, vaikka muu kestäisi.

Pariisin uuden nykytaiteen museon on rahoittanut Louis Vuittonin säätiö, jonka rahat on kerätty käsilaukuilla. Museon arkkitehti on kanadalainen Frank Gehry, joka tunnetaan wau-arkkitehtuurin kärkinimenä. Rakennusta leimaavat purjemaiset siivekkeet, joiden keskelle itse laatikkomainen talo piiloutuu. Siivekkeillä ei ole mitään teknistä tai toiminnallista virkaa. Sisältä rakennus on suorakulmaisen tylsä. Tuulivoimien vuoksi ovat siivekkeet tuetut keskellä olevaan rakennukseen teräsprofiilien ja liimapuupalkkien sekamelskalla. Valokuvissa risukasoja ei näytetä. Talo on kuin purjevene, jonka purjeet on kiinnitetty betonimastoon kasalla ratakiskoja ja koolinkeja. Rakennesuunnittelija on ilmeisen heikkolahjainen. Olisipa ottanut esikuvakseen vaikka Gustave Eiffelin sadan vuoden takaa.

Museon ja kenkäni yhdistää yhteinen Jumala: lyhytikäisiin tarpeettomuuksiin keskittyvä huomiotalous. Sen muodoista kiistellään, mutta sen kasvua palvovat kaikki. Ylipappeja ovat talousviisaat. Uskonsotia käydään jatkuvasti. Eikä tuo kasvu ei ole onnen väline, vaan itseisarvo.   Ja seurakunta olemme me, hyödylliset idiootit.