HS julkaisi 29.12. STT:n toimittaja Emmi Tilviksen kirjoituksen, joka perustui professori Mikko Myrskylän haastatteluun ja oli otsikoitu ”Professori: Väestönkasvun ongelma jo pitkälti ratkaistu”. Ei se nähdäkseni ole.

Kirjoitus sisältää Myrskylän arvioita kasvun hidastumisesta, ja johtopäätös on puettu varovaiseen muotoon ”tietyssä mielessä ratkaistu”. Oletan, että Myrskylä ja Tilvis tuntevat WWF:n ylikulutuspäivän, joka nykyisin on heti elokuun alussa ja näyttää aikaistuvan vuosi vuodelta. Se tarkoittaa, että nykykulutuksen kuormittaessa planeettaa on väkiluku jo nyt 3,3 miljardia liian suuri. Väestöongelma ei ole missään mielessä ratkaistu, kun tämä tiedetään, vaikka kasvun arvioidaan hidastuvan ja kääntyvän laskuun saavutettuaan noin 11 miljardin tason.

Kun ylikansoitusta arvioidaan, on syytä muistaa ainakin kolme seikkaa, kolme pointtia. Ne ovat seuraavat.

Maailman kulutus henkeä kohden ei varmasti laske ilman täydellistä katastrofia, jonka ilmaston voimakkaasti kiihtyvä muutos valitettavasti, mutta todennäköisesti aiheuttaa. Kokonaiskulutuksen kasvu seuraa siitä, että Afrikan, Kiinan ja Intian kulutustaso ponnistelee tulevina vuosikymmeninä lähemmäksi eurooppalaista nykytasoa, eikä Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulutustasoa saada vapaaehtoisesti laskettua. Samalla Saharan eteläpuolisen Afrikan väkimäärä kasvanee ilman säätelyä kaksinkertaiseksi vuosisadan loppuun mennessä.

Kun maailman väestönkehitystä arvioidaan, on itsepetosta pohtia vain aikaa, joka loppuu tämän vuosisadan lopussa. Näin kuitenkin tehdään, kun keskustellaan esimerkiksi väestönkasvusta ja ilmaston muutoksesta. Pitäisi muistaa, että lastenlastemme lastenlapset, siis aivan läheiset perillisemme, elävät monta vuosikymmentä vielä 2100 – luvulla. Senkin vuoksi on kysyttävä, millainen väkimäärän vähenemisvauhti lienee mahdollinen ensi vuosisadan vaihteen jälkeen. Milloin päästään sille tasolle, joka olisi kestävä vuosisadasta toiseen – ja mikä se olisi? Ideaali olisi osapuilleen sama kuin sata vuotta sitten, siis 2 miljardia henkeä, mutta 5 miljardia saattaisi riittää reippaalla vyön kiristyksellä. Kahden lapsen maailmanlaajuinen politiikka saattaisi poliittisesti onnistua, ja koska osa väestöstä on lapsettomia, saattaisi ihannetilan saavuttaminen kestää vain 500 vuotta. Uskooko joku, että planeetta kestäisi sen ajan sitä ylikuormitusta?

Kolmas pointtini on sitten se, että ylikansoitus ei sinänsä haittaa ketään, vaan tuskana ovat kaikki sen seuraukset, joita ovat lyhyesti lueteltuina sodat, pandemiat, ilmastokatastrofi, nälänhädät, massamuutot, metsäpalot, aavikoitumiset ja sitä rataa. Ylikansoitus on tauti, nuo muut ovat taudin oireita.

Siis: missä mielessä se väestönkasvun ongelma olikaan ratkaistu?

Eero Paloheimo
prof. emeritus