Neljä merkittävää poliisin johtajaa on
syytettyinä hovioikeudessa siitä, että tietolähteitä ei ole rekisteröity. Tämä
on hyvinvoinnin dekadenssia. Pohditaanpa asiaa hieman epäpoliittisesti.
Lait – järjettömätkin – syntyvät
eduskunnan päättäminä. Ehkä kuvitellaan, että kansanedustajat kannattavat
lakeja, joita pitävät järkevinä ja oikeudenmukaisina. Se pitää pieneltä osin
paikkansa. Valtaosa laeista syntyy kuitenkin ryhmäpäätösten voimin ja motiiveja
ovat aina myös kannatuksen julkisuuskuva ja siitä syystä päätöksen merkitys
puolueelle ja edustajalle seuraavissa vaaleissa. Mitä etäämmällä laki on
kansanedustajan arjesta, sitä enemmän poliittiset argumentit painavat. Laki
tietolähteitten rekisteröinnistä on tällainen.
Tietolähteitten rekisteröinti hyödyttää
byrokratiaa ja sitäkin vain symbolisesti. Sillä ei ole oikeuden kanssa muuta
tekemistä kuin oikeuden sivuuttaminen. Pöllöinkin kansalainen ymmärtää, että kontakti
ei toimi, ellei jonkun tietolähteen ja vastaanottavan poliisin välinen suhde
ole ehdottoman luottamuksellinen. Rekisteröinti mahdollistaa ja laillistaa
vuotamisen ja sen kaikki hirveätkin seuraukset. Sitä ei voi järkevästi käyttää
muuhun kuin tiedon vuotamiseen jollekin, jolle se ei ole alun perin
tarkoitettu.
Rekisteröinnin ankara noudattaminen taas
haihduttaa tietolähteet, hankaloittaa poliisin työtä ja helpottaa rikollisten
toimintaa. Tätä ei syyttäjän tarvitse eikä pidäkään ymmärtää. Syyttäjä valvoo
laillisuutta – olipa laki kuinka typerä hyvänsä – tottelevaisena lakikoneiston
osana.
On helppo kuvitella yksittäisen poliisin
ja hänen esimiestensä Jaakobin painia moraalin ja laillisuuden ristiriidassa. Yhdessä
vaakakupissa ovat ”mies miehelle” annettu ehdoton vaikenemisen lupaus, tieto
lupauksen pettämisen mahdollisista seurauksista ja oman tehtävän kunniakas ja
tehokas suorittamien. Toisessa kupissa on käsitys lain älyttömyydestä, sen
säätämisen kyseenalaisista motiiveista ja byrokraattien riemusta heidän
kurinpitotoimissaan.
Jokainen voi pohtia, kumman tien tuossa tilanteessa
valitsisi. Mitä itse tekisit?
Onpa ikävä aikaa, jolloin Tuusulaa ei vielä
armoittanut pormestareiden autuus. En kirjoita nyt tämän uuden aikamme
liikenneyhteyksistä, vaikka siitäkin riittäisi sanottavaa. Kirjoitan
rakennetusta ympäristöstä, johon tuo burgermaistereitten kolmikko arvelee
asiantuntemuksensa riittävän. Saattaapa olla, että he kelpaavat jonkun
rakennusliikkeen haaraosaston työnjohtajiksi, mutta nyt kulttuurikuntaan
tarvittaisiin näkemystä, visioita ja syvyyttä. Kun moukkuus voittaa sivistyksen
2-1, ovat tulokset sen mukaisia.
Edetäänpä pikku jutuista isompiin.
Tuusulanjärven itärannalle, Fjällbon
kohdalle on työnnetty hökötys, joka on luokiteltavissa lähinnä
ympäristörikokseksi. Kapistus turmelee maiseman tehokkaammin kuin yksikään
rantaviivaan pystytetty vanha sauna. Se alleviivaa suunnittelijan
piittaamattomuutta ympäristön menneisyydestä ja hengestä. Miksi hän ei
ehdottanut rakennelmaa Disneylandiin? Suomessa suojellaan rantoja suojavyöhykkeillä,
eikä lain kiertäminen kumoa teon moraalittomuutta. Miten kunta olisi reagoinut,
jos joku yksityinen maanomistaja olisi tehnyt tuon tempun?
Hyrylän päätien varteen on noussut
kehitysmaiden slummeihin sopivia synkeitä kerrostaloja ja samalla intoillaan
upeaa arkkitehtuuria edustavan, vanhan kunnantalon purkamisella. Syyt purkuun vaikuttavat
tekaistuilta ja ovat joka tapauksessa korjattavissa kohtuullisilla
kustannuksilla.
Viimeinen niitti kuntamme rakennetun
ympäristömme pilaamisessa on suunnitteilla oleva posliinikaupan dinosaurus –
uusi jättiläismarketti keskelle Hyrylää. Sen tavoitteena ovat kaupalliset ja
kunnalliset palvelut. Se on mittakaavaltaan kohtuuton maaseutukuntaamme. Sen oikeana
tarkoituksena on ilmeisesti julistaa burgermaistereitten kykyä saada aikaan
isoja asioita, tosin laadusta piittaamatta.
Tulee ikävä Hannu Joensivua.
Miksi valtuustosta ei löydy vastahankaa?
Miksi ette heitä pihalle näitä kuntamme tuholaisia? Miksi annatte vetää
itseänne kuin lammaslaumaa?
Tehän nämä pormestarit keksitte. Älkää
odottako vaaleja. Toimikaa, teillähän se valta on.
Marko Nenonen kirjoittaa tällä sivustolla (HS) 25.8. otsikolla “Ilmastoahdistus hidastaa kestävää kehitystä”. Ympäristöahdistusta paljon tuhoisampi lienee sen aiheuttaja, vuosikymmeniä jatkunut – edelleen jatkuva – piittaamattomuus ympäristömme tilasta. Nähdäkseni ”paniikki johtaa tyhjien julistusten tekemiseen”, mutta tätä huolestuttavammin julistusten tyhjyys johtaa paniikkiin. Vastakkain ovat tiedostavan maailman valistuneimmat ihmiset ja maailman poliittiset johtajat. Jälkimmäiset eivät ole tehtäviensä tasalla.
Päättäjätason ensimmäinen tehtävä olisi pohtia maapallon kestävää väkilukua. Kestävässä tilanteessa ihmisten alhaisin elintaso olisi nykyisen keskitason luokkaa, jolloin kestävän tilanteen keskitaso olisi nykyistä jonkun verran korkeampi. Elintason keskiarvo vaikuttaa ympäristöön, sen jakautuma ei niinkään. Eläimille ja kasveille tulisi jättää vähintään puolet kaikista resursseista. Nämä reunaehdot johtavat maailman 2 miljardin ihanneväestöön. Ilman ohjeistusta nykyinen väkiluku kaksinkertaistuu, vaikka sen pitäisi nopeasti puolittua ja sitten pienentyä hitaasti ihannetasolle.
Seuraavaksi maailman päättäjätason olisi pohdittava miten ja missä aikataulussa ihannetasoon päästäisiin. Esimerkiksi kansainvälinen sopimus kahden lapsen politiikasta ei riitä. Silloin ylikuluttava väestö kuormittaisi planeettaamme vuosisatojen ajan. Loppupäätelmä on väistämätön, mutta ei poliittisesti korrekti. Kiinan yhden lapsen politiikkaa pitäisi soveltaa jonkin aikaa heti tiheimmin kansoitetuilla alueilla.
Toinen seikka, johon vaaditaan maailmantason ratkaisua, on realistinen
käsitys ympäristömme tilan muutoksesta. Nähdäkseni asiaa ajatellaan liian
lyhytnäköisesti, asettamalla numeerisia lähitavoitteita ja tyytymällä niihin.
Eräs tällainen on tunnettu 1,5 asteen keskilämmön nousu. Tällöin ei ole
keskusteltu prosessin etenemisestä pidemmällä tähtäyksellä ja sen täydellisestä
hallitsemisesta.
Ilmastonmuutos on epävakaassa, labiilissa tilassa. Sen ehtona ja osoituksena on vähintään kahden seikan toisiaan kiihdyttävä vuorovaikutus. Ensimmäinen näistä seikoista on lämpötilan nousu. Toinen on yhdistelmä jäätiköiden sulamisesta, metsien katoamisesta, valtamerien lämpenemisestä ja ikiroudan sulamisen synnyttämistä metaanipäästöistä.
Labiilin tilan pelottavin ominaisuus on alun salakavaluus ja huomaamattomuus mutta räjähdysmäinen kiihtyvyys ja loppu. Nyt näyttää, että vuotuinen jäätiköiden sulaminen ja metsäpalot jo muutaman vuosikymmenen ajan ovat lisääntyneet. Elämme vielä labiilin prosessin salakavalaa, huomaamatonta vaihetta.
Sietämättömänä pidän maailman päättäjien pyrkimystä sysätä ratkaisuksi
tavallisten ihmisten kulutuskäytöksen muutos. Se on epärealistista, tehotonta
ja epärehellistä. Tarvitaan paljon ankarampia toimia. Peruskysymys on: auttavatko
välttämättömät, ankarat toimet maailman poliittisten päättäjien urakehityksiä.
Ilmeisesti eivät, mutta tyhjät julistukset kylläkin.
Tavallinen ihminen – nykykielellä tavis
– on pantu seinää vasten. Päättäjät ovat havahtuneet vuosikymmenten unestaan ja
keksineet, että tuo kaamea otus on syyllinen planeetan kriisiin. Sehän syö
lihaa, ajaa autolla, ostelee uusia hepeneitä ja polttaa tulta takassaan. Siispä
opastusta ja kuria tavikselle! Sopisiko, että taviksen puolustaja – populistin
leimankin muistaen – antaa maltillista palautetta?
Vuosikymmeniä ovat asiantuntijat,
tiedemiehet, taiteilijat ja koko älymystön valtaosa tolkuttaneet teille
päättäjille maailman tilasta. Mitä te olette tehneet? Te olette leimanneet
esimerkiksi Pentti Linkolan hulluksi. Tarvitaan Asperger syndroomasta oireileva
ruotsalainen koulutyttö, jolle ette kehtaa olla kateellisia, ja herätyskello
kilahtaa ujosti. Esitän nyt kolme avointa asiaa, jotka olisi pitänyt ratkaista jo
viime vuosisadan loppupuolella.
Väestönkasvu olisi pitänyt pysäyttää
ajat sitten, sopia keinoista, tarvittavista sanktioista, selkeästä päämäärästä
planeetan väkiluvuksi ja oikeudenmukaisesta ohjauksesta siihen. Te ette ole
tähän rohjenneet ryhtyä, koska suojelette poliittista urakehitystänne.
Päinvastoin: te olette julistaneet Kairossa 1994, että rajaton sikiäminen on
ihmisoikeus. Siitäpä saitte suosiota.
Maapallon luonnonvarojen
suunnitelmallinen käyttö olisi pitänyt suunnitella sukupolvia sitten. Sitä ei ole tehty. Globaalia energiapolitiikkaa
ei ole. Sitten te ihmettelette WWF:n ilmoitusta, että nykytarpeisiin
tarvittaisiin kaksi maapalloa. Alkeelliseenkaan kirjanpitoon ei äly riitä.
Palkkaisitte konsultteja, mutta ettehän te myönnä, että he ovat teitä
fiksumpia.
Ja: pankaa armeijat kunnon hommiin. Te
tuhlaatte 1800 miljardia euroa vuosittain tuohon menoluokkaan, joka tappaa,
räjäyttää ja hävittää. Armeijat voisivat vielä antaa ensiavun, korjata kaikkein
kiireisimmät ongelmat: metsittää, putsata valtameret, turvata veden saannin ja
suojella sitä arvokkainta, koskematonta luontoa. Mutta te suojelette tappelupukarin
kunniaa.
Lopettakaa päättäjät, tuo tavisten patistelu. Tehkää
itte
Poliittiseen kenttään on tullut uusi
selkeä jakolinja, joka vastaa yhteiskuntien ja maailman muutosta näennäisesti,
mutta vain näennäisesti. Vihreät ja perusuomalaiset nimittelevät toisiaan
rumasti ja heittelevät kakkulapioilla hiekkaa naapurin ilkimyksen silmille. Siinä
ei ole järjen jälkeä.
Kaiken takana on yksi jättimäinen
muutos: väestönkasvu ja ylikansoitettu planeetta. Kasvu näyttää jatkuvan massiivisena
taustavoimana ja väen määrä tulee olemaan seuraavien 500 vuoden ajan
ylivoimaisesti merkittävin ihmiskunnan ongelma. Sen eräitä seurauksia ovat
ilmastokatastrofi ja massamuutot. Nämä täytyy kumpikin pysäyttää. Siinä sodassa
pitää käyttää miinoja eikä piiskatykkiä.
Kun vihreiden ja perusuomalaisten
sanailua seuraa puolueeton, on se kahden palopäällikön ”väärin sammutettu” –
kiistelyä eikä taustalla ole yhteinen asia, vaan huvittava halu olla ainoana
oikeassa. Kumpikin on oikeassa ja väärässä – samanaikaisesti. Logiikka olisi
avuksi asiassa.
Kun ajatellaan asioita globaalisti ja
pitkällä tähtäyksellä, tuo kiistely on ehdottoman vahingollista. Massiivista
maahanmuuttoa pitää vastustaa lukuisista syistä, jotka ovat paitsi
ympäristöpoliittisia, myös todellista monikulttuuria tukevia ja puhtaan
taloudellisia. Vain keskeneräiseksi jäänyt ajattelu ei tätä myönnä. Kuten
ilmastomuutoksen vastustaminen, on massamuuton vastustaminen maailmanlaajuinen
ympäristöteko.
Tämän vastakohta ei isänmaallisuus ole.
Senhän – kaikkialla maailmassa hyväksytyn sisäisen voimavaran – ovat uuskielen
muokkaajat muuttaneet kansallismielisyydeksi, sitten natsismiksi, rasismiksi ja
ties miksi. Kiinalaiset ovat hyvin isänmaallisia ja amerikkalaiset ylpeitä
amerikkalaisuudestaan. Miksi pikkuruisen Suomen pitäisi olla
epäisänmaallisuuden opettaja maailmassa? Älkää olko hyödyllisiä idiootteja!
Reilu itsekkyys on varotoimi. Typeryys globaaleissa asioissa taas on – vain
typeryyttä.
Näiden ystävällisten sanojen muodossa
toivotan sekä vihreiden että perussuomalaisten porukoille aurinkoista ja rauhanomaista
kesää.
ffffffffffff
Maapallon
luonnonympäristö on hätätilassa. Ongelma ei ratkea perinteisellä
ihmiskeskisellä etiikalla, vaan elämäkeskisellä etiikalla. Tätä lähestymistä
saatetaan pitää epärealistisena, jota se lyhyellä aikavälillä onkin. On
kuitenkin erehdys pohtia maapallon ongelmia lyhytjänteisesti, vain
päivänpoliittisia mahdollisuuksia tuijottaen. Todellista realismia on
tarkastella asioita tavallista suuremmassa mittakaavassa ja totuttua pidemmällä
aikajänteellä.
On ainakin kolme megaluokan ongelmaa, joihin
poliittisista syistä ei tohdita kajota. Ne ovat a) pitkän tähtäyksen globaali
resurssipolitiikka, b) armeijoiden ohjaus planeetan ympäristön pelastamiseen ja
c) sopimus maailman väestökehityksestä.
Resurssipolitiikka edellyttäisi globaalia
kirjanpitoa maapallon materian ja energian varannoista, niiden kulutuksesta ja
riittävyydestä tuleviksi vuosisadoiksi. Armeijoiden ohjaaminen
puolustustaisteluun jälkeläistemme ympäristön säilyttämiseksi olisi ihmiskunnan
yhteinen, viisas päätös. Eivät maakunnatkaan tarvitse toisiaan vastaan
taistelevia poliisijoukkoja. Tässä
kirjoituksessa käsittelen kuitenkin tarkemmin vain maailman väestöpolitiikkaa,
joka on täysin hunningolla. Nykyisen ihmiskunnan lelliminen väestökysymyksessä
kuormittaa tulevia sukupolvia vastuuttomasti ja julmasti. Tuo julmuus saa
muotonsa ennen muuta maapallon ainutlaatuisen ja rikkaan aarteen –
monenkirjavan elämän – latistamisena ja tuhoamisena.
Vastakkaiset päämäärät
Ihmiskunnalla ei ole harkittua päämäärää. Se ajelehtii fysiikan ja
biologian lakien ohjaamana, ilman omaa tahtoa kohti usvaista tulevaisuutta. Ei
ole oivallettu, että myös ihmiskunnalla – kuten kansalla, perheellä tai
puolueella – voi olla tavoite ja tahto. Niinpä tämä porukka on virran viemää
tavaraa. Tavoite on oltava ensin, sitten keinot sen saavuttamiseen. Ensin
pitäisi huomata ja hyväksyä, että ihmiskunnalla voi olla ja pitää olla sekä
tahto että tavoite. Tästä taidetaan olla yksimielisiä. Sitten on valittava
vaihtoehdoista ja siihen sopu varmaan loppuukin.
Ihmiskunnan nykyinen päämäärä on
”nokkelan ihmisen” malli. Se on yksipuolisen tekninen ja taloudellinen. Näille
tavoitteille ei nähdä mitään seiniä eikä kattoa. Tekoäly, geenitekniikka, joka
paikan digitaalisuus, taloudelliset perustelut kaikille ratkaisuille,
hömppäviihde, mukavuus ja turvallinen tylsyys, ruumiiden syväjäädytys
tavoiteltaessa ikuista elämää ja globaali monokulttuuri ovat enemmistön
suosimia johtotähtiä ja demokratiassa enemmistö määrää. Keinotekoinen ja
turvallinen jännitys yhdistettynä löysään helppouteen on aikamme tunnus. Suosikkini on edellisen vastakohta, ”viisaan
ihmisen” ratkaisumalli. Ihmiskunta on silloin planeettamme uskollinen rakentaja
ja isäntä, eikä pöyhkeä, piiskuriksi ilmoittautunut olento. Ihmiskunta löytää
tuossa vaihtoehdossa harmonisen tilan, joka säilyy peruspiirteiltään
vuosituhannesta toiseen. Perustavin muutos nykyiseen on maailman muuttumaton
väkiluku, joka voi olla vain murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee
vuosisatoja, ja sitä käsittelen tässä kirjoituksessa. Kutsun teknosfääriksi koko sitä elotonta
työkalujen verkkoa, joka on ihmisten rakentama ja levittäytyy kaikkialle maailmaan. Tuleva teknosfääri on tässä vaihtoehdossa rajattu
vuosituhansiksi noin puoleen maapallon pinta-alasta, noin 70 miljoonaan neliökilometriin.
Toinen puolisko on suojeltu ihmisiltä ja varattu maapallon miljoonille
muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnollisen
arvon kaltainen. Ihmislaji tunnustaa elämän rikkaan lajikokonaisuuden
perusarvoksi, eikä käytä lajinsa hirmuvaltaa. Suojelualueet erilaisine
biotooppeineen ja maisemineen sekä omaehtoiset kulttuuripiirit perinteineen ja
tapoineen lomittuvat yhdessä planeetan kattavaksi, rikkaaksi ja kauniiksi
kudelmaksi. Ihmiskunnan kulttuuripiirit
kehittyvät tässä vaihtoehdossa omaehtoisesti. Kulttuuripiirillä on yksilöä
vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin konkreettinen peukalointi on
tökerö ajatusvirhe. Arkielämässä palataan samaan itsenäisyyksien tilaan, joka
vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin
identiteettiin olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista.
Eurooppalaiset viettäkööt vuosisatoja katumusharjoituksia menneiden
valloitustensa anteeksipyyntöinä. Mutta kulttuuripiirien rajat ovat suodattimia,
eivät seiniä. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on kuolemaa
julmempi häpeä ja siihen valmistautuminenkin tuomittua. On opittu, ettei junan
lattialle syljetä. Onko rauhan opettelu vaikeampaa? Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään.
Niiden erilaisuus on rikkaus. Varjeltakon tätä ihmiskunnan yhteistä aarretta
kuin silmäterää.
Ongelmien perussyy
Maa, meidän taivaankappaleemme on sairas. Sen tauti on ylettömästi
lisääntynyt ja lisääntyvä ihmislaji. Se synnyttää jopa etäispesäkkeitä syövän
lailla. Tämä on aiheuttanut joukon ongelmia, jotka osittain kiusaavat ihmisiä
itseään, mutta ensisijaisesti kaikkea elollista ja – välillisesti ja
väistämättä – silloin myös ihmistä.
Ensimmäistä ongelmajoukkoa voisi
kutsua sosiaaliseksi ja siihen kuuluvat esimerkiksi nälänhädät, sodat,
massamuutot, terrorismi, kansainvälinen rikollisuus, epidemiat ja resurssien
ehtyminen. Ne ovat lajimme jäsentenvälisiä juttuja. Näistä vain massamuutot
lisäävät väestönkasvua, mutta väestönkasvu kasvattaa näitä kaikkia ongelmia.
Toinen ongelmajoukko on leimallisesti
ekologinen. Se tuhoaa luontoa välittömästi ja siihen kuuluvat aavikoituminen,
vesipula, metsäkato, valtamerien saastuminen, ilmastonmuutos ja eliölajien
sukupuutot. Mikään näistäkään ei edistä väestönkasvua, mutta väentiheys
synnyttää ja kasvattaa näitä kaikkia.
Ympäristön ja
ihmiskunnan ongelmia
Väestönkasvun johdannaiset vahvistavat usein toisiaan ja aiheuttavat siten
tuhoprosessin kiihtymisen. Kun ongelmat pahenevat, vahvistuu hätätilanteille
ominainen moraalinen rappio. Väkimäärä on perusta kaikille maan ongelmille. On
tärkeintä puuttua juuri siihen.
Nykytilanne
Maantieteellisesti
maapallo jaetaan kuuteen maanosaan, joista jätän Antarktiksen tässä yhteydessä
käsittelemättä. Muut viisi ovat Aasia, Afrikka, Amerikka, Eurooppa ja Oseania.
Oheinen taulukko valaisee ongelmaa eri maanosissa. Amerikan olen jakanut
kahtia.
Maanosa
P.-ala
Väkiluku
Vs. tiheys
Vs. kasvu
Kasvu
M.km2
M. henk.
hnk. km2
M.henk/v.
%
Aasia
43,8
4504
103
41,8
0,9
Afrikka
30,4
1256
41
31,2
2,5
Et. Amerikka
18,1
646
36
6,5
1,0
P. Amerikka
24,2
361
15
2,6
0,7
Eurooppa
10,2
742
73
0,6
0,1
Oseania
9,0
41
5
0.6
1,5
Yhteensä
135,7
7550
56
83,3
1,1
Lähde: United Nations, Department of Economic and Social Affairs, Population Division (2017). World Population Prospects: The 2017 Revision
On tärkeää huomata
heti, että maanosien välillä on ratkaisevia eroja ja vaikka ongelma on
seurauksiltaan yleismaailmallinen – kaupan, muuttoliikkeen ja yhteyksien tähden
– on käytännöllistä käsitellä väestöongelmaa maanosa maanosalta.
Kestävä koko väkiluku
Maailmanlaajuista keskustelua ei käydä siitä, mikä on maailman kestävä
väkiluku, millä perusteella se valittaisiin ja miten siihen päästäisiin.
Vaikeneminen on sairauden kipulääkitystä. Tätä kaikkein tärkeintä, olennaisinta
kysymystä vältellään ja planeetta kiertää aurinkoa vuosi vuodelta kuin
narkoosissa. Ehdotan maailman pysyväksi väkiluvuksi enimmillään 2,0 miljardia
henkeä. Sellainen se oli 1920-luvun lopulla. Nyt se on nelinkertainen tuohon
nähden ja uhkaa kasvaa kahdeksankertaiseksi ensi vuosisadalla.
Arvioni perustuu maailman
ylikulutuspäivään, jonka WWF julkaisee vuosittain. Tuo päivämäärä saavutettiin
1. elokuuta vuonna 2018 ja se aikaistuu vuosittain noin viikolla. Maailman
ylikulutuspäivä on laskennallisesti se päivä, jona ihmisten ekologinen jalanjälki
ylittää maapallon biokapasiteetin, eli kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja
ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia
kasvihuonekaasupäästöjä.
Karkeasti arvioiden voisimme elää
tuota velkaa kasvattamatta, jos maailman väkiluku olisi 4 miljardia, kulutus ei
kasvaisi ja maailman luonnonsuojelualueet olisivat niin olemattomat kuin
nykyisin. Ensimmäinen ehto on epärealistinen ja toinen on moraaliton. Tekniikan
nykytaso luo maailman asukkaille nykyistä korkeamman kulutustason. Koskemattoman
luonnon itseisarvo taas on kestävän tilan eettinen imperatiivi. 2,0 miljardin
väkiluku maapallolla voisi taata, että lajien sukupuutot loppuvat ja
keskimääräinen kulutus olisi kaikkialla siedettävä, joskaan ei ylellinen
missään.
Käydyn keskustelun tavallisin
toteamus on, että väkiluvun ennustetaan nousevan jollekin siedettävälle tasolle
väliaikaisesti ja johonkin vuosilukuun – tavallisimmin vuoteen 2100 – mennessä.
Siitä eteenpäin ei arvioida mitään, ei kasvusta eikä määrästä. Tämä asenne on
älytön. Väestökehitys pitää eritellä siihen saakka, kun kestävä taso on
pysyvästi saavutettu.
Miten jakautuisi pysyvä 2,0 miljardin väkiluku
maapallolla?
Ensinnäkin, puolet maapallon pinta-alasta jätettäisiin muun elämän
resurssiksi ja meikäläiset hallitsisivat rakennelmineen toista
puolikasta. Tämä on muiden eliölajien näkökulmasta hirmuinen vääryys,
mutta vedän nyt kotiin päin lajimme hyväksi. Rajumpaa puolueellisuutta ei
omatunto salli, mutta minua ahneempia ja anteliaampia lajikumppaneita kyllä
löytyy. Ehdotukseni mukaan ihmislajille jäävä maa-ala (kun Antarktis ja muut
asumiselle epämukavat alueet jätetään pois laskuista) olisi noin 68 miljoonaa
neliökilometriä ja väentiheys noilla alueilla 30 henkeä neliökilometrille.
Metsästys ja kalastus olisivat tietysti siellä sallittuja.
Maanosa
Pinta-ala
Väkiluku
Väentiheys
Muutos
M. km2
M. henkeä
henkeä/km2
M. henk.
Aasia
43,8
641
14,6
-3863
Afrikka
30,4
449
14,8
-807
Et. Amerikka
18,1
268
14,8
-378
P. Amerikka
24,2
358
14,8
-3
Eurooppa
10,2
151
14,8
-591
Oseania
9,0
133
14,8
+ 92
Yhteensä
135.7
2000
14,7
-5500
Ihanteellinen
väkiluku suojelualueineen ja sen edellyttämä väkiluvun muutos
Aikataulu ja keinot
On syytä panna merkille, että käsiteltävä ongelmamme on synnytetty –
konkreettisesti ja kuvaannollisesti – alle sadassa vuodessa. Tuo aika on
ihmisyksilölle iäisyys, mutta taivaankappaleen kehityksessä salamanisku. On
arvioitu, että maailman väkiluku oli 2 miljardia vuonna 1927, eikä ongelma
korjaannu yhtä nopeasti kuin se syntyi. Korjattava asia ei ole ihmislajin
pulma, vaan paljon tärkeämpi: on palautettava elämänmuotojen rikkaus ja
turvalliset olosuhteet sen säilymiselle planeetalla. Tarkastellaan ensin kokonaisuutta.
Realistista olisi ottaa heti maailmanlaajuiseksi ohjeeksi kahden lapsen yläraja
kaikille naisille. Väkiluku laskisi silloin, koska aina on myös yhden lapsen
perheitä ja lapsettomia naisia. Ratkaisu pitäisi tehdä heti, mutta lienee
poliittisesti mahdollinen vasta vuosisatamme lopussa, jolloin maailman väkiluku
on ehtinyt kasvaa noin 11 miljardiin. On korjattava Kairon väestö- ja
kehityskonferenssin järkyttävä erehdys, jonka mukaan vapaaehtoinen
perhesuunnittelu on perustava ihmisoikeus. Millä perusteella? Ajatellaanpa
hetki sellaista julistusta, että perustava ihmisoikeus on ajaa tien oikeata tai
vasenta laitaa!
Kiinan yhden lapsen politiikka on merkittävin tämän vuosisadan
ympäristöteko. Jos vuosisadan lopussa sitouduttaisiin kahden lapsen politiikkaan,
olisi kehitys oheisen kuvion mukainen ja 2 miljardin raja saavutettaisiin
vuonna 2600. Silti kuviossa punaisella rajattu alue ylittäisi maapallon
kantokyvyn ja lopputulos olisi tuhoisa. Tämä politiikka ei siis ole riittävän
tehokas. Siksi tulisi monissa maissa heti seurata Kiinan esimerkkiä.
Punaiset
pisteet kuvaavat väkiluvun kehitystä. Punaisella viivalla rajattu alue kuvaa
sitä ihmismäärää, joka ylittää kestävän luonnonvarojen hyödyntämisen.
Väkiluvun
mahdollinen kehitys tulevaisuudessa
Tähän ratkaisuun liittyy selkeä käytännön ongelma. Maanosat ja maat eivät
ole tasa-arvoisia, vaan joidenkin syntitaakka on muita suurempi. Oseania ei ole
vielä ongelma, ei myöskään Pohjois-Amerikka. Eurooppa saattaa alentaa
väkilukuaan vapaaehtoisesti, mutta sen ei tietenkään pitäisi kasvattaa sitä
yhtään. Samaa voi optimistisesti toivoa Latinalaiselta Amerikalta. Aasia ja
Afrikka muodostavat sen sijaan kaksi erilaista ongelmaa. Aasiassa tulisi
useimpien maiden seurata Kiinan esimerkkiä, koska väenahtaus on jo nykyisin ja
keskimäärin vahingollinen. Ensi-avuksi
riittäisi, jos 9 väkirikasta maata; Bangladesh, Japani, Intia, Koreat,
Filippiinit, Vietnam, Pakistan, Indonesia ja Thaimaa seurasivat Kiinan
esimerkkiä, ottaisivat väliaikaisesti käytännöksi yhden lapsen politiikan ja
myöhemmin jatkaisivat sitä määrätietoisella kahden lapsen politiikalla. Noissa
10 maassa (Kiina mukaan luettuna) on väentiheys jo 200 henkeä/km2
keskimäärin ja niiden yhteinen väkiluku on 3,3 miljardia. Noihin maihin
kiteytyy suurin osa ajankohtaisista ongelmista. Jotta elämä säilyisi rikkaana,
pitäisi alueiden luontoarvoja parantaa ratkaisevasti nykyisestä.
Tähän ratkaisuun liittyy selkeä käytännön ongelma. Maanosat ja maat eivät
ole tasa-arvoisia, vaan joidenkin syntitaakka on muita suurempi. Oseania ei ole
vielä ongelma, ei myöskään Pohjois-Amerikka. Eurooppa saattaa alentaa
väkilukuaan vapaaehtoisesti, mutta sen ei tietenkään pitäisi kasvattaa sitä
yhtään. Samaa voi optimistisesti toivoa Latinalaiselta Amerikalta. Aasia ja
Afrikka muodostavat sen sijaan kaksi erilaista ongelmaa. Aasiassa tulisi
useimpien maiden seurata Kiinan esimerkkiä, koska väenahtaus on jo nykyisin ja
keskimäärin vahingollinen. Ensi-avuksi
riittäisi, jos 9 väkirikasta maata; Bangladesh, Japani, Intia, Koreat,
Filippiinit, Vietnam, Pakistan, Indonesia ja Thaimaa seurasivat Kiinan
esimerkkiä, ottaisivat väliaikaisesti käytännöksi yhden lapsen politiikan ja
myöhemmin jatkaisivat sitä määrätietoisella kahden lapsen politiikalla. Noissa
10 maassa (Kiina mukaan luettuna) on väentiheys jo 200 henkeä/km2
keskimäärin ja niiden yhteinen väkiluku on 3,3 miljardia. Noihin maihin
kiteytyy suurin osa ajankohtaisista ongelmista. Jotta elämä säilyisi rikkaana,
pitäisi alueiden luontoarvoja parantaa ratkaisevasti nykyisestä.
Valtiot
Pinta-ala
Väkiluku
Väentiheys
milj. km2
milj. henkeä
henkeä/km2
Bangladesh
0,144
147
1 023
Japani
0,378
127
337
Intia
3,288
1095
333
Koreat
0,219
72
328
Filippiinit
0,300
89
298
Vietnam
0,330
84
256
Pakistan
0,804
166
206
Kiina
9,597
1314
137
Indonesia
1,919
245
128
Thaimaa
0,514
65
126
Yhteensä
17,493
3403
194
Väkiluku Aasian väkirikkaissa
maissa
Aasian väkirikkaimmat maat
Afrikan ongelma ei taas ole väen nykyinen määrä, vaan kyltymätön
lisääntyminen. Väestönkasvu, joka on 2,5 % vuodessa merkitsee väestön
kaksinkertaistumista noin sukupolven aikana, 28 vuodessa. Silloin Afrikan
väentiheys olisi yhtä vastuuton kuin Euroopan on jo nyt. Afrikka tarvitsee apua
perhesuunnittelussa. Olisi oikeudenmukaista tilanteen alkuperäiseltä
aiheuttajalta, Euroopalta, antaa eteläiselle naapurillemme vahvaa ja
epäitsekästä apua asiassa. Se olisi eduksi molemmille maanosille ja tukisi
näiden kahden harmonista yhteiseloa tulevaisuudessa. Viimeiset 50 vuotta on maapallon
väestönkasvusta ja väkiluvusta käyty kiistaa. Väkilukuun puuttumista on pidetty
jostain syystä sopimattomana. Loputonta väestönkasvua ei kukaan tervejärkinen
ole kuitenkaan voinut hyväksyä. Siitä syystä on keksitty jatkuvasti muita,
uusia ratkaisuja asialle kuin pakotteet. Sellaisia temppuja ovat olleet naisten
kouluttaminen, elintason kohottaminen, kulutuksen vähentäminen, kasvissyönti ja
massamuutot. Vaikuttaa usein siltä, että tavoite ja keinot sen saavuttamiseksi
ovat vaihtaneet paikkaa. Nähdäkseni on aika tunnustaa tosiseikka: maailma
tarvitsee väestösuunnitelman ja toimivat keinot sen toteuttamiseen. Kairon
julistus on kumottava.
Suomen
mahdollisuus toimia
Edellisen jälkeen on luonnollista kysyä, mitä suomalainen äiti tai Suomen
valtio voi tässä asiassa tehdä. Tarkastellaan ensin maamme väestötilannetta.
Väkiluku on 5,52 miljoonaa, väentiheys 17,6 henkeä/km2 ja kasvu
maltillista. Voin iloisesti ilmoittaa niille, jotka vaativat naapuriltaan aina
kannustavaa esimerkkiä asiassa kuin asiassa, ettei se ole synnyttämisen
kohdalla Suomessa tarpeen. Riittää, kun pidetään popula nykyisissä rajoissa.
Sen verran poikkean tästä säännöstä, että se 18 lasta siittänyt kansanedustaja
olisi voinut hillitä itseään sen viidennen kohdalla ja myös, ettei
synnytystalkoita tarvita. Nämä olivat ohjeet yksittäiselle kansalaiselle. Ole
huoletta.
Sen sijaan kaikille kansainvälisissä
kuvioissa toimiville päättäjille annettakon selkeä viesti. Asia, josta olen
tässä kirjoittanut, on elämän ja kuoleman kysymys meidän taivaankappaleellemme.
Vitsailkaa vaikka kaikesta muusta, mutta ottakaa tämä asia vakavasti. Käyttäkää
jokainen mahdollinen tilaisuus ja keino vaikuttaaksenne siihen, että Euroopan
on vähennettävä väkilukuaan, kannustettava auttamaan ja tukemaan Afrikkaa
perhesuunnittelussa ja painostettava koko Aasiaa, jotta se seuraisi Kiinaa sen
esimerkillisessä politiikassa. Kaikki tämä on vasta välttämätön ensimmäinen
askel. Prosessin on jatkuttava nopeimmillaankin vielä kymmenen sukupolven ajan
maailmassa. Sotku on hulppeasti aiheutettu, mutta tulos vain vaivalloisesti ja
sitkeästi korjattavissa.
Voisiko ihmiskunta paeta biologisia viettejään ja vapauttaa
itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin?
Yksi filosofian
perustava kiista koskee ihmisen vapaata tahtoa. Fysikalismin mukaan koko
elimistömme, aivot ja hermot mukaan luettuina, muodostuu alkeishiukkasista ja
niiden liikkeistä, eikä taustalla ole muuta. Tietoisuutemme ja
itsetietoisuutemme ovat vain aineen liikettä. Kvanttifysiikka tuo valintoihimme
mukaan sattuman, mutta ei “tahtoa”, joka olisi aineen taustalla oleva
itsenäinen voima, jokaisen yksilön ei-aineellinen kyky ja turva. Tahdoksi
kutsumamme ilmiö on pohjimmiltaan myös ainetta ja energiaa – joka fyysikkojen
mukaan on sama asia – kuten ajattelu ja tunteetkin. Kysymys on eettinen, koska
ääritapauksessa se oikeuttaa väittämään, ettei ihmisyksilö ole itse vastuussa
teoistaan, vaan niitä ohjaavat puolueettomat luonnonlait ja kansalainen on näitä
seuraileva automaatti.
Tahdon, kuten ajattelun
ja tunteidenkin perimmäisellä olemuksella on siis toistaiseksi kiistelty luonne,
mutta vain akateemisesti. Käytännössä, kaiken kokemamme perusteella ja
voidaksemme ylipäänsä toimia järjellisesti, meidän ei pidä ajatella tahtoa
aineellisena tapahtumana.
Ihmissuhteet,
lainkuuliaisuus, moraali, henkilöhistorian merkitys, lojaliteetti,
tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiskunnat ja kaikki päätöksemme pyyhkiytyvät
olemattomiin, jos katsoisimme itsemme syyntakeettomiksi tekemisiimme. Näin ei
menetelläkään. Yksilön saavutuksia ja erehdyksiä pidetään nykyään kaikissa
kulttuureissa hänen omina ratkaisuinaan. Palkinnot ja rangaistukset ovat
kaikkialla arkipäivää, yksilö katsotaan vastuulliseksi teoistaan.
Muiden elävien
olentojen kohdalla ollaan eri kannalla. Onko männyllä tahtoa? Tai saniaisella?
Mitkä voimat ohjaavat valaan, elefantin tai gorillan tekemisiä? Eläimet eivät
näennäisesti aina ole itsekkäitä. Emot puolustavat poikasiaan, urokset
perhettään ja lähisukulaisemme gorillat tappelevat toisen klaanin kanssa kuten
Jukolan veljekset Toukolan poikien kanssa. Ei niillä liene lajin sisäpiirin
lainsäädäntöä. Tässä suhteessa kehittyneimmätkin eläimet ovat luonnonlakien
armoilla. Ei liene gorillakunnan tai norsukunnan itse luotua säännöstöä, jolla
luontaisia viettejä, kuten keskinäistä kilpailua tai poikasten puolustamista
vaimennettaisiin tai niihin velvoitettaisiin.
Onko ihmiskunta gorillakuntaa kehittyneempi tuossa
suhteessa?
Valitettavasti näyttää,
että asiat ovat kaukana siitä, miten niiden tulisi olla tai miten niiden
toivoisi olevan. Ihmiskuntaa, tai ainakin hyvin monia valtioiden
johtohenkilöitä, eivät näytä luotsaavan merkittävien ajattelijoiden eettiset käyttäytymisohjeet,
vaan eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait. Niitä ovat urosten kilpailu
naaraitten suosiosta seksuaalisessa kiimassa, oman lauman verinen puolustaminen
muiden laumojen uroksilta, naaraitten äidinvaistot, reviirien valtaaminen
muilta laumoilta sekä tilaisuuden tullen huijaus, varastaminen, kiristys ja
valehtelu. Tätä kilpailua maailman media seuraa yhtä hyväksyvästi kuin
jalkapallo-otteluita, kyseenalaistamatta toiminnan perustavaa luonnetta tai
kannustimia.
Ihmiskunnan käyttäytyminen
planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin
pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä. Ihmiskunnalla
ei ole vapaata tahtoa tehdä perustavia eettisiä valintoja, vaikka sillä voisi
ja pitäisi olla.
Esimerkkinä olkoon
maailman merkittävin ongelma, pitkän aikavälin väestönkasvu. Sen perustavan
merkityksen arviointi ei saa takertua valkoisiin valheisiin. Sanon tämän siksi,
että lapsikuolleisuuden vähenemistä, keski-iän pidentymistä, elintason nousua
ja tarttuvien tautien nujertamista pidetään nykyajan siunauksina. Se ei ole
vääristelyä, kun arvioidaan lyhyttä aikaväliä, mutta se on tosiseikkojen
salailua, kun unohdetaan lyhytjänteisten voittojen aiheuttamat pitkän aikavälin
haitat. Ilman korjaustoimia ne ovat lämmintä pissaa housuihin pakkasella. Ne
lisäävät maapallon taakkaa, koska ne kasvattavat maapallon väkilukua ja
yksilöiden henkilökohtaista kulutusta. Silti maailmanlaajuista
perhesuunnittelua vastustetaan, koska sen katsotaan loukkaavan ihmisoikeuksia. Oikeus
lisääntyä ei ole vain ihmisten oikeus, vaan kaiken elämän oikeus, jos mikä.
Mikä tuomioistuin olisi ihmislajille monopolin tällaiseen röyhkeyteen suonut?
Kyse on vahvemman oikeudesta, joka ei ole oikeus lainkaan, vaan perustava
luonnonlaki, petojen perusominaisuus.
Maailman väestönkasvu
ja väkiluku ovat ihmiskunnan asioita, joita yksityisen perheen tai yksilön oikeudet
eivät voi kumota. Eikö ihmiskunnalla kokonaisuudessaan muka ole perusoikeuksia
ja samalla perusvelvollisuuksia? Jos ihmiskunnalla ei olisi niitä, ei sillä
myöskään voisi olla tahtoa. Ihmiskunta olisi silloin syyntakeeton ja seuraisi
muun eläinkunnan lailla vain sen yksilöille kehittyneitä viettejä.
Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden
lapsen politiikkaan
Maailman ydinongelma on
liian suureksi kasvanut, liikaa luonnonvaroja kuluttava väestö. Siitä seuraa
kokonainen nivaska ekologisia ja sosiaalisia ongelmia. Ihmiskeskistä etiikkaa seuraten
tämän todistaminen on mutkikkaampaa, kuin elämäkeskistä etiikkaa seuraten.
Jälkimmäinen on melko uusi suuntaus, enkä paneudu tässä siihen. Yritän
selvittää, miksi väestökysymys on ihmiskunnallekin niin tärkeä, että se vaatii
pikaisen ja radikaalin ratkaisun.
Asiasta on tietysti
keskusteltu paljon. On arvioitu, että väestönkasvu jatkuu seuraavaan vuosisadan
vaihteeseen, ja maapallon väkiluku on tuolloin noin 11 miljardia. On laskettu,
että luonto kestäisi nykyisen kulutuksen kuormittaessa maapalloa noin neljän
miljardin ihmiskunnan. Jos kulutus olisi kohtuullisempaa ja jakautuisi nykyistä
tasaisemmin, väkiluku voisi enimmillään olla 1,5 miljardia, sama kuin
1800-luvun lopulla. Silloin olisi resursseja myös riittävän suuriin
luonnonsuojelualueisiin ja eliökunnan säilymiseen ilman sukupuuttoja.
Onko se mahdollista, ja mitä tapahtuu sitä ennen?
Olkaamme optimisteja.
Olettakaamme, että maailmanlaajuisesti kahden seuraavan sukupolven aikana
ihmiskunnan moraali ja yhtenäisyys lujittuu sellaiseksi, että yli kahden lapsen
katraita pidetään moraalittomina ja vanhemmat tuomitaan vastuuttomiksi
ihmiskunnan ja planeetan tuhoajiksi. Vaatimus toteutuisi varmasti vain tiukalla
kansainvälisellä lainsäädännöllä, sillä harvaan asutuissa maissa sitä
pidettäisiin kohtuuttomana, eivätkä tiheään asutut maat suostuisi yksin
huolehtimaan väkiluvun vähenemisestä. Mutta oletetaan, että tavoitteessa jotenkin
onnistuttaisiin ja väkiluvun kasvu kääntyisi vuonna 2100 laskuun silloisesta 11 miljardista.
Ennakoikaamme aluksi,
että maailmanlaajuisesti hyväksyttäisiin perhesuunnittelun normiksi kaksi lasta.
Tällöin väkiluku laskisi jokaista sukupolvea kohden noin 10 %, koska joissakin
perheissä olisi vain yksi tai ei yhtään lasta. Toisaalta säätelyä myös
rikottaisiin. Tämä merkitsisi karkeasti sitä, että neljän miljardin väkiluku
saavutettaisiin noin vuonna 2400 ja 1,5 miljardin väkiluku noin vuonna 2700.
Ennen ensimmäisen,
välttämättömän tilanteen saavuttamista olisimme kuormittaneet maapallon
kantokykyä keskimäärin kaksinkertaisesti noin 300 vuoden ajan. Planeetta ei
kestä tätä. Huomattakon, että ennuste ei edes kuulu sarjaan ”tulevaisuuden
ennustaminen on vaikeaa”, vaan se on lähes varmuutta, todennäköisyydeltään
taivaankappaleiden tulevan sijainnin ennustamista – ellei jotain ratkaisevaa ja
radikaalia tehdä suunnan muuttamiseksi.
Mikä johtopäätös ihmiskunnan olisi tehtävä?
Ensimmäiseksi tulisi
heti nähdä edellinen kokonaisuus ja hyväksyä tilanne – tietysti karkeasti. Sitten
tulisi todeta, että suurin vastuu on nykyisellä sukupolvella ja jälkeläisemme
ovat meitä huonommassa asemassa. Mitä pidempään asiaa lykätään kiistelyillä ja
jaaritteluilla, sitä julmemmiksi käyvät tarpeelliset ratkaisut. Vaikein päätös
lienee sen hyväksyminen, että kahden lapsen politiikka on liian hidas, liian
salliva. Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan. Mutta
mitä pidemmälle – lapsillemme ja lastenlapsillemme – tuon johtopäätöksen ja
ratkaisun lykkäämme, sitä saamattomampia ja julmempia olemme.
Palataan ihmiskunnan olemukseen, sen vapaaseen
tahtoon.
Jos ihmiskunta olisi
pelkän evoluution tuote, sen jäsenillä olisi vain ominaisuuksia, jotka ovat
luonteeltaan fysikaalisia, kuten altistuminen painovoimalle tai
sähkömagneettiselle säteilylle, mutta myös rypäs puhtaasti biologisia,
eläimellisiä piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus,
kilpailuvietti, äidinrakkaus, korkean paikan kammo, nälkä, kuolemanpelko tai
klaustrofobia. Ne aiheuttavat kaikki tunnetiloja, mutta niiden ilmeisenä
tarkoituksena eivät ole tunnemyrskyt. Perussyy on käytännöllinen, suojella
meitä yksilöinä ja sukuamme joukkona. Jos olisimme täysin eläinten kaltaisia,
ihmiskunta olisi suuri lauma, joka toimisi vain noiden viettien varassa.
Näyttää kuitenkin kovasti siltä, että niin se menee. Siksi väestönkasvun säätelystäkin
on paha mennä puhumaan. Vastustusta voi odottaa, suunnalta jos toiseltakin.
Mutta: jos ihmiskunta
katsoisi oikeudekseen paeta biologisten viettiensä paineita, vapauttaisi
itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin, ei piittaisi valintojen
lyhyen tähtäyksen vastenmielisyydestä tai vaativuudesta eikä siitä, että ne
uhmaavat biologisia viettejämme ja pinnallisia ihmisoikeuksiamme, mitä se
osoittaisi?
Se osoittaisi, että ihmiskunnalla on vapaa tahto.
d