Oljenkorsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 1/2012 |

Maailmankaikkeudessa on todennäköisesti miljoonia sellaisia planeettoja, joilla on joskus ollut, on paraikaa tai tulee joskus olemaan tietoista, tekniikkaa soveltavaa elämää. Tekninen kausi on avaruuden kehityksen ilmeinen faasi, joka maapallolla on jatkunut puolisen miljoonaa vuotta, jos kivikirves lasketaan tekniikan ja ihmisen alkupaukuksi. Oletan, että luonnonlakien johdosta elämä on kaikkialla perusrakenteeltaan samanlaista kuin Linnunradassa ja silloin siihen kuuluu väistämättä kilpailu. Siitä johtuen voidaan jossain vaiheessa ajautua tilaan, jossa maapallo on nyt. Tämä kehitysvaihe edellyttää planeetan hallitsevalta lajilta älyn lisäksi viisautta – ilman sitä käy huonosti. Nokkelien törppöjen isännöimät planeetat karsiintuvat. Se on avaruuden darwinismia.
Me olemme nyt tuon karsinnan käännepisteessä, sillä maapallo on labiilissa tilassa. Tuolle tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toistaan ja tämä aiheuttaa prosessin voimakkaan kiihtymisen. Maapallolla nuo tekijät ovat erilaisia ympäristökatastrofeja ja sosiaalisia katastrofeja. Jokainen tuleva vuosi vie planeettaa edellistä nopeammin kohti tuhoa. En tarkoita taivaankappaleen hajoamista, vaan elämän romahdusmaista köyhtymistä, kulttuurien kuolemaa ja jäljelle jäävää kituvaa raatoa, joka vasta vuosimiljoonien aikana, hitaasti ja vaivalloisesti saattaa joskus puhjeta toiseen kukoistukseen. Tämä ei ole uutinen.
Maapallo on potilas, ihmiskunta sen tauti. Olennainen kysymys: voisiko ihminen sittenkin ryhtyä lääkäriksi? Vastaukseni on empivä, mutta varovaisen myönteinen. Se edellyttäisi kolmea, terveydenhoidosta tuttua toimenpidettä: pikaista ensiapua, parantavaa hoitoa ja sitä seuraavaa ennaltaehkäisyä. Taudin tila pitäisi ensin tunnistaa. Pahin ongelma on hyväuskoisuus, niinpä aika loppuu huomaamatta.
Ensiapu
Ensiapua antavat onnettomuuksissa reippaat palomiehet tai ambulanssikuskit, eivät pillerireseptejä kirjoittavat sisätautilääkärit. Apu tarvitaan heti ja tehokkaasti. Sitä maapallo kaipaa nyt ja ihmiskuntakin tarvitsee, vaikka ei asiaa huomaakaan. Avun antajaksi on olemassa valmis porukka, jota ei ole opetettu sievistelemään eikä jahkailemaan: maailman armeijat. Niiden yhteinen isku tulevaisuuden uhkien torjumiseksi olisi ainoa riittävän tehokas toimi. Valtioiden yhteiset varustelumenot ovat noin 1.500.000.000.000 euroa vuodessa, se on henkilökunnan palkkoja, rakennuksia, aseita. Kuudennes tuosta summasta riittäisi esimerkiksi Saharan metsittämiseen. Maailmanlaajuinen liikekannallepano uhkaavia vaaroja vastaan olisi siis ensimmäinen hätätoimi. Sotatilan lait otettaisiin käyttöön: ei loputtomia seminaareja, ei toimittajakloppien skuuppeja, ei sosiaalitanttojen päivittelyä. Asiaa ja tuloksia.
Vapautunutta henkilökuntaa voisi työllistää ja käytettävissä olevia varoja suunnata muihinkin käytännön toimiin kuin Saharan metsittämiseen, esimerkiksi maailman väestösuunnitelman avustukseen, vaarannettujen luonnonsuojelualueiden valvontaan, merien kalakantojen tervehdyttämiseen ja ylläpitoon, kehitysmaiden koulutukseen sekä lukemattomiin muihin ripeyttä vaativiin tehtäviin. Hopi hopi, hyödyllisiin hommiin siitä!
Tiedänpä hyvinkin vastaväitteet. Ne ovat tuota iänikuista nirsoilua, kauhistelua ja taivastelua. Mutta lyödäänpä vetoa: maailmanlaajuinen kansanäänestys siitä, pitäisikö armeijoita ylläpitää ihmisten tappamiseen, rakennusten tuhoamiseen ja metsien polttamiseen vai maapallon pelastamiseen, päätyisi jälkimmäisen vaihtoehdon jytkyvoittoon ja koko planeetta nitkahtaisi hitusen radallaan. Voimavarat pelastamiseen eikä tuhoamiseen.
Eihän kukaan kai tosissaan ajattele, että armeijoiden uuskäyttö on mahdotonta sen vuoksi, etteivät maailman kansalaiset sitä haluaisi? Kyllä me kaikki totuuden tiedämme.
Ehdotus on epärealistinen vain, koska asiasta ei päätä ihmiskunta, vaan mahtavimpien suurvaltojen johtajat. Heitä on muutama ihmisyksilö. He käyvät keskinäistä arvovaltataisteluaan siitä, kuka on kovanaama ja osaa ovelimmin vetää kotiinpäin. Sama toistuu miniatyyrinä jokaisen puolueen sisällä, puolueiden välillä, eri maiden välisenä ja kansainvälisten kokoustenkin punaisena lankana. Viimeksi tätä meininkiä on saatu ihastella EU:n velkajärjestelyissä ja Durbanin ilmastokokouksessa. Tärkein ei ole kaikkien etu, vaan erävoitto keskinäisessä ottelussa ja paluu kotiväen kukitettavaksi. Tämän valtapelin taustatueksi tarvitaan armeijoita.
Mutta jospa sittenkin?
Parantava hoito
Ensiapu on välttämätön, mutta ei riittävä toimi. Sen rinnalle ja jatkoksi tarvitaan pitkäjänteinen ja pysyvä parannuskonsti.
Ihmiskunnan toiminta ja sen näkyvin piirre, aineen muokkaus ja siirtely, on kiihdyttänyt vauhtiaan vuosikymmeniä. Ainetta kaivetaan kallioperästä ja soraharjuista, nostetaan ravinnoksi merestä, energiaksi merten pohjasta, sahataan ja niitetään pelloilta ja metsistä, kuljetellaan uusiin paikkoihin, maasta toiseen, maanosasta seuraavaan, väliaikaisesti se saa paikkansa rakennuksissa, teissä, koneissa ja vempeleissä, sitten nekin puretaan, poltetaan, hajotetaan, mädätetään, jauhetaan ja näin aine jatkaa vaellustaan kohti lopullista leposijaansa: se ei katoa, mutta sen alkuperäinen kauneus muuttuu entropian myllyssä sekavaksi mössöksi. Se päätyy laitakaupungin kaatopaikkojen tunkkaisiin uumeniin. Ja ihmiset vilistävät planeetan pinnalla muurahaisen kiilto silmässä. Tätä kutsutaan tuotannoksi ja kulutukseksi. Ne ovat pyhiä kuin sakramentti.
Jos ihmislaji halutaan säilyttää, ei tuotantoa ja kulutusta pidä eikä voida kokonaan lopettaa. Se on ihmisen olennaisin ominaisuus, lajin määritelmä. Mutta prosessin luonnetta pitää muuttaa ratkaisevasti. Kutsukaamme tätä muutosta toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi, vaikka kyse ei olekaan vallan, vaan tuotannon ja kulutuksen sekä sitä ohjailevan tekniikan kumouksesta.
Uuden tuotannon ja kulutuksen peruspiirre on säilyttäminen. Energiaa pitää käyttää niin, ettei materiaa kulu eikä saastetta synny. Aurinko olkoon ainut energianlähteemme ja sen käyttömuotoina lämpö, sähkö, tuuli, geoterminen energia tai uusiutuvan biomassan poltto. Ihmisten käyttämä materia kiertäköön suljetusti luontoa häiritsemättä. Muodostakoon tämä materian kierto luonnon ainekiertojen rinnalle oman, suljetun materiavuonsa, josta ihmiskunta ammentaa omat tarpeensa.
Tämäkään hanke ei toteudu näpertelemällä. Yksittäiset pikku keksinnöt ovat avuksi, mutta eivät riitä. On edettävä koko laajalla rintamalla, uusittava koulutus ala-asteelta lähtien, kiinnitettävä suunnittelussa huomio materiaalin säilyvyyteen, energian puhtauteen ja tuotteiden kestävyyteen, analysoitava tuotanto- ja kulutusprosessit kaikkine seurauksineen ja otettava huomioon eri tuotteiden kierron synnyttämät ristikkäisvaikutukset.
Käytännössä tämä toteutuu parhaiten ottamalla uudistuksen kohteeksi kokonaiset kaupungit, uudet, neitseelliseen ympäristöön syntyvät alueet ja vanhat, vuosisatoja sykkineet suurkaupungit. Tämä on suuri urakka ja se kestää vuosikymmeniä. Miksi tämä toteutuu aristellen ja hitaasti?
Todellinen este ei ole se nipotus, vähättely, naureskelu ja virheenmetsästys, johon aina keskittyvät kirjanpitäjäsielut – he, joilla itsellään ei ole uutta annettavaa. Todellinen syy ei myöskään ole ns. yleinen mielipide. Jos järjestettäisiin maailmanlaajuinen kansanäänestys aiheesta ”haluatko vai etkö halua, että lapsenlapsillasikin on maapallo elettävänä”, minkä arvelisitte lopputulokseksi?
Syy on poliittisten päättäjien, median ja talouselämän yhteinen tavoite, joka suosii lyhytjänteistä ajattelua, hömppäviihdettä, nopeita voittoja, pinnallista poliittista menestystä ja massojen latteaa liehittelyä. Meille kaikki tässä heti. Sellaiset Ajatukset, joiden hyöty koituu syntymättömille sukupolville, eivät ota tulta.
Mutta jospa sittenkin?
Ehkäisy
Ensiapu tulee pillit vinkuen, sairaudet nujerretaan pillereillä, mutta ehkäisy on luonnonmenetelmä. Paras on vaalia terveyttään, ettei tauti pääse yllättämään. Ehkäisy on kolmesta keinosta hitain, pitkäjänteisin ja syvällisin. Se toteutuu sukupolvien saatossa, koska silloin pureudutaan syvimpään, arvomaailmaamme. Se on silti välttämätöntä. Pitää pysyä valppaana, ettei tappava tauti puhkea uudelleen.
Puhun siis ihmiskunnan arvomaailmasta. Se on muuttunut satojen vuosien kuluessa, löytöretkistä lähtien sitä on levitetty kaikkialle maailmaan. Se tunkeutui Euroopasta ensin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, sitten Australiaan, Afrikkaan, Kiinaan, Intiaan ja lopulta islamilaiseen maailmaan. Se on kasvun, kiireen, rahan, materian, tehon, kilpailun, vallan, arvovallan ja väkivallan yksioikoinen maailma. Se istutetaan meidän mieliimme kotona ja alakoulussa, takapihalla ja lavatansseissa. Se työntyy sisimpäämme televisiosta ja Internetistä, Iltalehdestä ja Facebookista. Elleivät pehmeät keinot uppoa, avuksi otetaan pommit ja ohjukset, napalmit ja ydinvoimat. Ja jokohan alkaa kasvun oppi purra? Joko kovakalloillekin alkavat demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon hienoudet valjeta?
Täytyy pahoitella, että tämänkin aatemaailman ensimmäisenä siittäjänä on piru: väestönkasvu.
Liian suuri ihmismäärä on ajanut meidät valloitusretkiin, luonnon tuhoamiseen, tautien leviämiseen ja valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Mutta sikiämisen hylkääminen ”perusoikeutena” onkin uuden aatemaailman keskeisin kulmakivi. Toistaiseksi se on omaksuttu vasta vanhan, epäeurooppalaisen kulttuurin mahtimaassa Kiinassa. Hurraa Kiina!
Kulmakiven mukana tulee kaikki muukin mahdolliseksi ja ilman sitä kaikki kaatuu. Kaikki se, mikä on kulkutaudin kavaluudella levinnyt ihmiskunnan yhteiseen mieleen, on armotta pantava arvostelun häikäisevän lampun alle. On todettava, että olemme kasvaneet tarpeeksi, meillä ei ole kiire minnekään, raha on vain paperia, materia ei korvaa tasapainoista ja hyvää mieltä, tehokkuus aineellisten arvojen kasvattamiseksi on pahasta, kilpailu väärien päämäärien perässä on idiotismia, valta väärin käytettynä pahuutta, arvovalta valheellisuutta ja väkivalta rikollista.
Kaikki tämä on mahdollista saavuttaa, mutta vasta sukupolvien saatossa. Se tulee aikanaan jos on tullakseen. Siihen ei pakko auta. Syntyvyyttä voi rajoittaa, lakeja voi säätää, voi vaikka tappaa puukolla tai vangita voimalla. Mutta arvomaailmaa ei hetkauta ulkopuolinen keppi eikä porkkana. Siihen tarvitaan sisältä tuleva signaali – ja aikaa muuttua.
Älkää siis kuvitelko, että meillä olisi nyt varaa pelkkään ehkäisyhoitoon. Kun äijä viruu ojassa pää kainalossa, ei auta neuvoa, että lopeta se tupakinpoltto.
Toistan: on kiire.