Harmaa byrokratia

Kansani edustajana vuosina 1987 – 1995 minuun kohdistui kahdesti median suoma huomio. Aiheena olivat Ruokolahden leijona, jonka lupasin ottaa pihallemme ja verkkoja minulle paikannut mummo, jolle maksoin ja kerroin maksaneeni pimeästi. Tein eduskunnassa jotain hyödyllistäkin, mutta niihin asioihin ei kiinnitetty huomiota.
Palaan mummoon ja edustajatovereihin. Eduskunnan saunassa asiaa puitiin piilossa julkisuudelta. Edustajakaverit pelkäsivät, että paljastaisin mummon hänen rikkeestään, mutta yksi poikkeus oli. Hän oli siviilissä verokyttä ja paheksui julkista tunnustustani, moralisoi käytöstäni ja moitti huonoa esimerkkiäni kansalaisille. Sama hyypiö istui myöhemmin ulkomaan matkalla vieressäni lentokoneessa ja pisti Tapio Wirkkalan suunnitteleman, Finnairin hienon design-lasin taskuunsa. (Mutta tämä vain reunahuomautuksena).
Tämä on lähikuva eräästä yhteiskuntamme ilmiöstä. Julkinen sektori paheksuu harmaata taloutta ja yksityinen sektori byrokratiaa. Olen viimeisen viikon aikana jututtanut kolmea kunnon työtä tekevää julkisen talouden edustajaa. Heidän ammattinsa ovat poliisi, opettaja ja sairaanhoitaja. Kaikki ovat tuohtuneita sektoreittensa leikkauksista, mutta samaa mieltä siitä, että julkisen puolen hallinnossa on kosolti tehostettavaa.
Tähän olen puuttunut aikaisemminkin. Julkisesta hallinnosta voitaisiin leikata noin 5 miljardia vuodessa sitä tehostamalla. Henkilökohtaiset kokemukseni ovat kaavoituksen ja rakentamisen piiristä, mutta epäilen muiden alojen hallinnosta löytyvän samoja tauteja. Ne ovat tarpeettomat sairaslomat, turhat matkat, lyhennetyt työpäivät, istuskelu tyhjänpäiväisissä kokouksissa ja älytön lausuntojen tehtailu toisten lausunnoista.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella asiasta erään tunnetun talousviisaan kanssa. Hän arvioi, että 5 miljardin arvioni on liian korkea mutta sanoi, että tyhjäkäyntiä on varmasti 2 miljardia. Olimme samaa mieltä siitä, miksi asia ei korjaannu. Sitä ei korjata, koska juuri nuo hallinnolliset virkamiehet saneeraavat hallintoa. Ulkopuolinen asiantuntija pitäisi tuoda pelikentälle ja panna julmasti hommiin.

Vallan väärinkäyttöä

Leikkaava kirurgi sanoi hoitajalle: ”tällä potilaalla on väärä arvomaailma, annapa vasara veitsen asemesta”. Palopäällikkö sanoi palomiehille: ”eipä pidetä kiirettä, ihan oikean puolueen talo palaa”. Kirjamessujen ohjelmajohtaja sanoi: ”sensuroidaan tuo kirja, sen kustantaja lienee isänmaallinen”. Viimeinen esimerkki poikkeaa muista vain sikäli, että se on totta.
Viime vuosien tapahtumat ovat toistuvasti antaneet aiheen kritisoida epärehellisiä, epäloogisia ja moraalittomia ratkaisuja, joiden ratkaisija ei piittaa itse asiasta kovinkaan paljoa. Hän käyttää haltuunsa osunutta valtaa omien ennakkoluulojensa, antipatioidensa, sympatioidensa tai raadollisesti: omien etujensa ajamiseen. Ottakaamme näistä pieni kertaus.
Jussi Halla-aho tuomittiin muslimeista esitetystä lausunnosta, joka ei ollut mielipide, vaan ilmeisen tosiseikan toteaminen. Tämä on sensuroinnin iljettävin laji. Millainen yhteiskunta haluaa kätkeä kansalaisiltaan tosiseikkoja, koska ne ovat sillä hetkellä poliittisesti epäkorrekteja?
Aki Ruotsala sai saapasta, kun hän oli erehtynyt lipsumaan valtavirran konsensuksena hyväksymästä, poliittisesti oikeaoppisesta käsityksestä, joka koski ihmisen sukupuolen muodostumista ja sen pysyvyyttä. Tapaus muistuttaa historian tuttua juttua, jonka Galileo Galilei lopetti lausahdukseen ”se pyörii sittenkin”.
Useita poliisipäälliköitä vedettiin oikeuteen, kun heille oli tullut mieleen seurailla omaa järkeään, puolustaa toimintansa tehokkuutta ja varjella kontaktiensa henkeä sekä yrittää päästä toimittajien seuraan lähteitten salaamisessa. Mutta nirppanokat panivat äijät seinää vasten, katsomaan mistä kana kusee.
Olisi hyvä, jos suvaitsevaiset eivät jatkuvasti sotkisi pärstäkertoimia asioihin.
No, paljastanpa lopuksi mikä aiheutti edellisen vuodatuksen. Minulta on ilmestynyt uusi kirja, nimeltään Kiinalainen juttu. Sen on kustantanut Kiuas Kustantamo Oy. Yhtiön omistaa kirjailija Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on jostain asioista eri mieltä Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen kanssa. Onhan siinä tarpeeksi aihetta panna kirjani roviolle, vai mitä meinaatte?

Syyttelyn ihanuus

Sattuipa samaan aikaan kaksi toisiaan muistuttavaa asiaa. Molemmissa syytellään korkeassa asemassa olevaa henkilöä rajojensa ylittämisestä. Nämä henkilöt ovat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja keskusrikospoliisin päällikkö Robin Lardot. Presidentin tulkitaan puuttuneen sisäpolitiikkaan. Poliisin päällikköä syytetään vasikoiden hengen varjelusta. Varsinkin edellinen asioista on pilkun viilailua.
Surullista, että suurin innostus kummassakin tapauksessa kohdistuu lainsäädännön pilkuntarkkaan tulkintaan, ei tulkinnan ja toimien tuloksiin. Tuloksilla on merkitystä, pilkuntarkkuudella ei ole. Kummassakin tapauksessa omaksuttu tulkinta lienee tuottanut hyviä tuloksia. Tärkeä asia on kunnossa, mutta pilkkujen unohtamisesta valitellaan. Miksi tulokset sivuutetaan? Vastaus lienee, että niistä ei irtoa sitä syyttelyn riemua, joka median, poliitikkojen, virkamiesten ja elinkeinoelämän keskinäisessä valtataistelussa on se makoisin herkku.
Lain pitäisi olla oikeuden sovellutus, mutta se ei aina ole. Syyttelijöille kerrottakoon, että tarkka lainkuuliaisuus ei tällaisissa asioissa ole rehellisyyttä vaan tottelevaisuutta ja pahimmillaan arkuutta. Eduskunnassa lakeja säätävät ihmiset, joiden merkittävin motiivi ei ole oikeuden toteuttaminen, vaan valituksi tuleminen vaaleissa. Siihen tarvitaan ryhmäkurin noudattamista, puolueen edun vaalimista, oman poliittisen uran pönkittämistä ja moraalin venyttelyä. Kun lait syntyvät noin, ne eivät ole pyhiä. Niiden tulkinta oikeiden tuloksien saavuttamiseksi on viisautta ja ihailtavaa rohkeutta. Ylistäkäämme sitä.
Hyvinvointivaltion vahingollisimpia sivutuotteita on ajautuminen pilkuntarkkaan sääntöjen, kieltojen, huoltojen ja määräysten spagettiin. Ei luoteta enää yksiöiden harkintakykyyn, vaan kansalaiset heitetään turvaverkkojen varaan ja noudattamaan sokeasti typeriäkin määräyksiä. Tätä asennetta pidetään yllä huolimatta sen haitoista, koska siten syntyy helposti manipuloitava ja ohjailtava massa. On suurenmoista, että jotkut päättäjistämme kantavat uljasta perintöä: ajattelevat kyselemättä siihen lupaa.

Huostaanotetut lapset

Vuonna 2017 Suomessa oli 12.310 huostaanotettua lasta. Se oli 1,2 % alaikäisten kansalaisten määrästä. Välttämättömän toimenpiteen hinta veronmaksajille on noin 500 miljoonaa euroa vuodessa. Orpokoteja on aina ollut, mutta hyvinvointivaltion vallitseva syy huostaanottoon ei ole perhettä kohdannut onnettomuus, vaan rappeutunut arvomaailma. Valtaosa huostaanotoista on seuraus lapsen vanhempien holtittomista elämäntavoista. Normaalissa afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa perheessä tuo elämäntapa saisi sosiaalisen murskatuomion.

Tilanne on häpeällinen. Ihmisoikeuksista kyllä paasataan naama punaisena, ihmisvelvollisuuksista vaietaan. Suvaitsevan ilmapiirin paapova asenne on moraaliton. Huostaanotto vapauttaa vanhemmat luonnollisesta vastuustaan. Lapsen elämä jää arpakuution varaan. Tarvittavan rahan voisi hankkia ja käyttää oikeudenmukaisesti.

Minulla ei ole nopeaa ratkaisua synnytettyyn tilanteeseen. Sen sijaan arvelen, että tätä tilannetta ei olisi koskaan tarvinnut synnyttää. Asuin Länsi-Saksassa parin vuoden ajan silloin, kun pommien jäljet näkyivät vielä rakennusten julkisivuissa ja tehtiin kuusipäiväistä, kahdeksantuntista työviikkoa, kun palkat olivat pieniä ja takana hävitty menneisyys. Kansa nousi kuopasta. Vasta myöhemmin huomasin, ettei maassa ollut nuorisoksi kutsuttua väestöryhmää. Oli lapsia, jotka tottelivat vanhempiaan ja aikuisia, jotka vastasivat lapsistaan. Yhteiskunta ei leikkinyt äitiä.

Meillä ovat asiat toisin. Nuorisoksi kutsuttu väkijoukko on itsestään selvyys ja tälle suodaan aikuisen oikeudet, mutta sälytetään vain lapsen velvollisuudet. Tähän etuoikeutettuun porukkaan on tunkua. Nuoreksi päästään viimeistään 13-vuotiaana ja aikuiseksi joudutaan vasta 50-vuotiaana, lukuun ottamatta rokkitähtiä, jotka saavat lukeutua nuorisoon 80-vuotiaiksi saakka.

Heillä on nuorison pukeutumistyyli, tatuoinnit, hiusmuoti, kielenkäyttö ja elämäntavat. He ihailevat tuota meininkiä. Yhteiskuntamme vilisee perheitä, joissa on vain nuorisoa. Ne ovat hyvinvointivaltion ylpeys ja ylellisyys. Ja juuri tätä joukkoa huostaanotto hyysää.

Oikeusmurha!

Kun ihminen ei kysy vaan sanoo, hän esittää tiedon tai mielipiteen. Tieto on väärä tai oikea, mielipide taas henkilön käsitys hyvästä tai pahasta. ”Asun Tuusulassa” on tieto. ”Tuusula on upea” on mielipide. Mutta sanottu voi myös olla päätelmä. Se ei sisällä käsitystä hyvästä, eikä varmaa tietoa. Se on loogisen ajatteluketjun tulos.
Aki Ruotsala on esittänyt päätelmänään, että homoseksuaalisuus ei ole perinnöllinen vaan hankittu ominaisuus. Tein saman päätelmän 15 vuoden ikäisenä. Homoseksuaalisuutta on ongelmallista pitää geneettisenä, koska homot eivät yleensä siitä lapsia ja siksi tuo ominaisuus ei ainakaan kauan periytyisi. Pidän edelleen päätelmää johdonmukaisena.
En väitä, että päätelmä olisi tieto. Väitän vain, että päätelmä kertoo jotain sanojan logiikasta, mutta ei käsitystä hyvästä tai pahasta. Ruotsala sai potkut Pori Jazzista. Potkut kertovat enemmän niiden antajasta kuin potkitusta. Olisi hyvä kuulla lisää selittelyä.
Jos Ruotsala olisi esittänyt asian tietona, häntä voitaisiin syyttää valehtelusta, mikäli potkun antajalla olisi varmuus siitä, että tieto on väärä ja Ruotsala olisi tietoisesti levittänyt väärää tietoa. Koska näin ei ole, pitää potkuilla olla joku muu perustelu.
Jos Ruotsala olisi esittänyt mielipiteen ”homoseksuaalisuus on paha”, voisi joku toista mieltä oleva pitää Ruotsalaa ilkeänä ihmisenä ja antaa potkut, koska Pori Jazz ei halua ilkeitä ihmisiä joukkoonsa. Koska näin ei ole, on perustelu jokin muu.
Jos Ruotsalan päätelmä perustuisi lipsuvaan logiikkaan, voisi paremmin päättelevä pitää Ruotsalaa tyhmänä ihmisenä ja torjua hänet Pori Jazzin toimitusjohtajan hommasta, koska siihen kaivataan vain veitsenteräviä tyyppejä, jotka eivät tee ajatusvirheitä. Näinkään ei potkuja perustella.
Lyhyenä yhteenvetona näyttää siltä, että potkujen antajat ovat epärehellisiä, ilkeitä ja tyhmiä ihmisiä. Vapautuakseen tästä taakasta heidän pitäisi perua päätöksensä. Muuten kysymyksessä on pahin temppu siinä oikeusmurhien sarjassa, jota valitettavasti olemme saaneet seurailla viime vuosina maassamme.

Asiakaspalvelijat

”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri varattuja. Vastaamme puheluusi mahdollisimman pian.” Tuttu juttu, vai mitä?
Tämä on yksi niistä lukuisista keinoista, joita firmat, virastot, kaupat, marketit, apteekit, pankit, pysäköinnin valvojat, terveyskeskukset, rautatiet ja sen sellaiset ovat keksineet vaivojensa välttämiseksi ja henkilökuntansa säästämiseksi. He ovat rekrytoineet asiakkaansa työvoimaksi näiden itsensä huomaamatta. Heille ei tarvitse maksaa palkkaa. Tavallisen vuorokauden aikana Suomessa odotetaan palvelua päivän aikana eri muodoissa yhteensä 375.000 tuntia. Se on 50.000 työllistettyä. Tämä ei ole tieteellinen tutkimustulos, vaan valistunut, varovainen arvio.
Julkisen sektorin hallinnollisissa puuhissa virkahenkilöt kuluttavat aikaansa tarpeettomien papereiden rustaamiseen, keskinäiseen kamppailuun rooteleista, uneliaaseen kokoustamiseen, veronmaksajien simputukseen, lintsaamiseen ja ei-kuviteltavaan muuhun tehottomuuteen päivisin Suomessa noin 360.000 tuntia, 48.000 työpäivää. Tämäkin on valistunut arvio, ja perustuu esimerkiksi Helsingistä Järvenpäähän ajavien autojen ruuhkahuippuun, joka arkisin Hyrylän kohdalla on 15.00 ja 15.30 välillä.
Ideologisten työttömien määrän voi arvioida eduskuntaan äskettäin jätetystä kansalaisaloitteesta. Heitä lienee Suomessa noin 140.000. Tämän he ovat itse todistaneet.
So what, kysyy Lipposen Paavo. Suomeksi: entä sitten. Nuo kaikki mainitut ilmiöt ovat vain merkkejä hyvinvointivaltiosta, sanovat tuon valtion kritiikittömät ihailijat. Sallitaanko maltillinen epäily ja erimielisyys asiasta?
Maailman onnellisimman kansan ylenpalttinen paapominen, oikeuksien rajaton korostaminen ja velvollisuuksien unohtaminen on maailmassa harvinaista. Asenne ”yhteiskunta on kansalaisen äiti”, on luhistunut ylikypsästä puolimätään vaiheeseen. Jo kauan olisi pitänyt pohtia, minkälaiseksi rappeutunut meininki pitää muuttaa. Housut pitää vaihtaa, eikä lämmitellä punttiin valahtaneessa nesteessä. Juha Sipilä näyttää yrittävän jotain. Se onnistuisi paremmin, jos poliittiset kilpailijat esittäisivät perusteltua kritiikkiä.

Vauvoja vaaliuurnille

 

A-P. Pietilä lopetti 17.1. loistavan kolumninsa tällä palstalla päätelmään ja kysymykseen. Hän suri, että vaikeudet johtavat konkursseihin ja murhenäytelmiin, ja kysyi: kenen vika? Kysymys oli tietysti tuosta puhutuimmasta aiheesta, aktiivimallista. Annan nyt osavastauksen Pietilän kysymykseen, vaikka epäilen saavani hysteerisiä vastaväitteitä.

Monet muistavat ideologisen työttömän, joka rehvasteli syksyllä sillä, että on vuosikausia käyttänyt hyväksensä veronmaksajia ja antoi kirjallisia neuvoja siitä, miten homma onnistuu. Aktiivimallia vastustavan kampanjan käynnistänyt henkilö taas ei tyytynyt – lehtitiedon mukaan – alle 2600 euron kuukausipalkkaan ja on vuosikausia seurannut ideologisen työttömän viitoittamaa tietä. Hän sai vikkelästi yli 120.000 kannattajaa aloitteelleen. Ei pidä siis vakuutella, ettei ole laiskoja työttömiä, että on vain hyvinvointivaltion uhrilampaita. Mutta en syytä näitä ihmisiä. He ovat kaitsettavaa joukkoa, milloin mihinkin suuntaan.

Perustava syy ja vika tilanteeseemme on yhteiskuntamme paapova ilmapiiri. Terveitä aikuisia ihmisiä kohdellaan kuten vauvoja, joilla ei ole omaa tahtoa, yritteliäisyyttä eikä kekseliäisyyttä omien asioittensa hoitamiseen. Jos joku epäilee tällaisia piirteitä, hänet leimataan äärioikeistolaiseksi populistiksi. Vasemmiston poliittiset agitaattorit tarvitsevat massoja taakseen. Mitä enemmän köyhiä, työttömiä, yhteiskunnasta riippuvia ihmisiä, sitä enemmän ääniä lorisee vassareiden laariin.

Jos vasemmiston poliitikot vilpittömästi haluaisivat vähentää köyhyyttä, työttömyyttä ja riippuvuutta julkisesta vallasta, he järjestäisivät viikoittain kansalaistapahtumia otsikoilla: ”Miten otan vastuun itse itsestäni?”, ”Voisinko aloittaa oman yrityksen”, ”Mihin käyttäisin rahani?” tai ”Köyhästä rikkaaksi?” He tekisivät sitä, mitä Sipilän hallitus nyt yrittää.

Taidan toivoa liikoja. Jokainen kansalainen, joka onnistuu karistamaan itsensä irti holhouksesta ja muuttuu vapaaksi, omatoimiseksi ihmiseksi, on kavahduttava tappio vasemmistolle. Sellainen yksilö voi äänestää vaaleissa noita kamalia äärioikeistolaisia.

Historian suuri harha

Tämä on kirjoitettu keskellä presidentin asemasta käytävää vaalitaistelua.
Niissä keskusteluissa, joita toistaiseksi on käyty, ovat ehdokkaista valistuneimmat poimineet historian tukea omille näkemyksilleen. Silloin on arvioitu tulevaisuuden uhkia, niiden todennäköisyyksiä, mahdollisia valtioiden ryhmittymiä ja toivottuja liittolaisia. Historiaa on käytetty siihen tarkoitukseen, joka on sen merkittävin, lähes ainoa hyöty. Se auttaa punnitsemaan tulevaisuuden vaihtoehtoja jossain suhteessa keskenään.
Ehdokkaat eivät perusta näkemyksiään taiteen, tieteen tai arjen historiaan, vaan vallan historiaan. Näin tehdään varmasti kaikkien valtioiden presidentinvaaleissa. Niissä kaikissa on sama harha, jonka mukaan ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet ovat tänäkin päivänä se tärkein asia. Näin ei ole.
Elämme ihmiskunnan historian ainutkertaista aikaa – tosiasiassa hetkeä – jolloin ihmisten sisäiset valtasuhteet tulisi nähdä vanhanaikaisena kinasteluna ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin. Niitä ovat tulevaisuuden ihmiskuntien ja muun elollisen säilyminen planeetallamme. Tämä hetki on nyt, uniikkina ja uutena. Nyt ei pidä asettua vastakkain, vaan vierekkäin. Jos maiden johtajat jatkavat jankutustaan keskinäisestä vallastaan vielä muutamia vuosikymmeniä, meille kaikille käy armotta köpelösti.
Kääntäkää siis katseenne menneisyydestä tulevaisuuteen. Älkää olko lukutoukkia, jotka pänttäävät pölyisistä teksteistä miten asiat olivat. Olkaa luovia ihmisiä, rikkokaa Einsteinin lailla perinteiden kahleet, kieltäytykää tottelemasta sitä miten oli. Vastatkaa siihen ja tehkää se, miten nyt pitää olla.
Myönnän, että minulla on lievä perspektiivivirhe. Nythän emme valitse YK:n pääsihteeriä, vaan pikkuvaltion presidenttiä. Kiinassa vastaavia hommia hoitaa kaupunginosan johtaja. Pikkuvaltion presidentin pitää varoa, ettei intoudu liikaa ja ala ärsyttävästi hyppiä isommille nenille. Siitä huolimatta suon suosionosoitukset sille ehdokkaalle, joka rämäpäisesti ei piittaa poliittisesta korrektiudesta, vaan nostaa jatkossa keskusteluun nuo tärkeimmät kysymykset.

Ideologinen loinen

Hurraa!
Suomalainen ammattikirjo on laajentunut. Mediassa on viime päivinä saanut myönteistä huomiota henkilö, joka kertoo vuosikymmeniä elättäneensä itsensä muiden kansalaisten veroilla eikä perustele valintaansa laiskuudella, vaan älykkyydellä ja ihanteilla. Eläinkunnasta käyttäytyminen on tuttua ja otuksia kutsutaan loiseläimiksi. Ne käyttävät tyhmempiä lajeja hyväkseen. Lapamato ihmisen suolistossa on näistä tunnetuimpia.
Uuden avauksen tekijä on kirjoittanut ammatistaan opaskirjasen. Asiassa ei ole mitään moitittavaa, kysymys on eettis-ideologisesta diversiteetistä ja aatteelle on laajat markkinat. Avaus otettaneen käsittelyyn koulujemme ammatinvalinnan yhteydessä uutena mielenkiintoisena vaihtoehtona.
Malliin on syytä reippaasti tarttua, koska suomalainen sosiaalipolitiikka ja koulutus ovat muutenkin saaneet osakseen myönteistä kansainvälistä palautetta. Asiasta voidaan tehokkaalla markkinoinnilla tehdä maallemme brändi ja pienellä luovuudella voimme ideologisen loisen rinnalle synnyttää ideologisen veronkiertäjän, ideologisen murtovarkaan ja ideologisen rasistin. Talouselämä ja kulttuurimme rikastuisivat näistä lisäyksistä.
Asiassa on eräs ongelma. Innovaation tekijä ei olekaan pioneeri. Hänen ammattinsa harjoittajia on ollut jo kauan ja paljon. On odotettavissa, että keksijä saa kimppuunsa kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka kertovat olleensa pitkään hänen edeltäjiään ja syyttävät häntä, ellei nyt patenttirikoksesta, niin ainakin tavaramerkin kaappaamisesta ja tulevat vaatimaan jonkinlaista lisenssimaksua perusteettomasta pullistelusta muiden keksinnöllä.
Toinenkin kiusallinen ihmisryhmä saattaa ärsyyntyä rohkean ulostulon johdosta. Se on kateellisten nirppanokkien joukko, joka on vuosikausia väittänyt, ettei tällaisen ammatin harjoittajia maassamme ole lainkaan ja toruneet väitteensä epäilijöitä pahansuovasta panettelusta. Heille vanhan ammatin harjoittaja ja sillä rehvastelija on märkä rätti keskelle pläsiä. Heille voidaan nyt sanoa suoraan ja ujostelematta, että kaikki työ on arvokasta, myös työn välttäjän työ. Sekin vuosikymmenien virsi on nyt todistettu oikeaksi.

Yleistämisen yleisyys

Pienessä kenialaisessa kylässä minua varoitettiin kikujuista. ”Ne ovat kaikki roistoja”, sanoi luo-heimon nainen. Borneolla kristitty ravintoloitsija valisti: ”kaikki muslimit ovat terroristeja”. Useamman kerran olen maailmalla kuullut, että ”suomalaiset miehet ovat rähiseviä juopporatteja ja naiset helppoja ilmaispyllyjä”. Aina puhuja on tiennyt, ettei lausunto ole koko totuus, mutta yksikin kokemus riittää porukan leimaamiseen. Niin se käy.
Lähdin 16-vuotiaana kesäksi 1952 Englantiin kielikursseille ja isäni – sodankäynyt reservin majuri – selitti minulle, että siellä ulkomailla edustan koko kansaamme ja maatamme ja ihmiset arvioivat minun käytökseni mukaan kaikkia suomalaisia. Hän kuormitti vanhanaikaisesti vastuutani maamme maineesta.
Ajat ovat huonontuneet. Suomessa on trendikästä ulkomaalaisten tekemien murhien, tappojen, joukkoraiskausten, ryöstöjen, joukkomurhien ja pienempienkin rikkomusten jälkipuinnissa huolehtia, ei uhrien kohtalosta vaan siitä, etteivät nuo typerät kanssasuomalaiset – joita huolehtijat toki itsekin ovat – vaan erehtyisi yleistämään tapahtumia ja syyllistämään kaikkia musulmaaneja tai murjaaneja tai ulkomaalaisen näköisiä tai vieraskielisiä ylipäänsä mistään. Jokainen tapaus on muka poikkeustapaus ja tähdellisintä on opettaa kantasuomalaisille käytöstapoja.
Vietetäänpä pieni totuuden hetki.
Yleistäminen on maailmassa yleistä. Kaikki yleistäjät tietävät, että ”kaikki” ei ole kaikki. Mutta on syytä huomata, etteivät vain yksilöt ole erilaisia, vaan kulttuurit ja niiden kasvatit myös. Joku käytös on yhdessä kulttuurissa normaalia, toisessa jopa rikollista. Jos halutaan säilyttää edes pieni ripaus monikulttuurisuutta maailmassa, on joka maassa oltava sen maan tavalla. Vastuu rikkomuksista pitää sälyttää painavasti sille vierasjoukolle, johon tekijä kuuluu ja jota hän edustaa. Yleistäminen ei ole vain inhimillistä, vaan perusteltua, tehokasta tapakasvatusta. Jokainen porukka ottakoon itse ensimmäisenä vastuun jäsenensä tekemisistä. Ellei ota, kärsiköön koko joukko kasvatuksen laiminlyönnistä. Lopetetaan mekin lelliminen.