Huostaanotetut lapset

Vuonna 2017 Suomessa oli 12.310 huostaanotettua lasta. Se oli 1,2 % alaikäisten kansalaisten määrästä. Välttämättömän toimenpiteen hinta veronmaksajille on noin 500 miljoonaa euroa vuodessa. Orpokoteja on aina ollut, mutta hyvinvointivaltion vallitseva syy huostaanottoon ei ole perhettä kohdannut onnettomuus, vaan rappeutunut arvomaailma. Valtaosa huostaanotoista on seuraus lapsen vanhempien holtittomista elämäntavoista. Normaalissa afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa perheessä tuo elämäntapa saisi sosiaalisen murskatuomion.

Tilanne on häpeällinen. Ihmisoikeuksista kyllä paasataan naama punaisena, ihmisvelvollisuuksista vaietaan. Suvaitsevan ilmapiirin paapova asenne on moraaliton. Huostaanotto vapauttaa vanhemmat luonnollisesta vastuustaan. Lapsen elämä jää arpakuution varaan. Tarvittavan rahan voisi hankkia ja käyttää oikeudenmukaisesti.

Minulla ei ole nopeaa ratkaisua synnytettyyn tilanteeseen. Sen sijaan arvelen, että tätä tilannetta ei olisi koskaan tarvinnut synnyttää. Asuin Länsi-Saksassa parin vuoden ajan silloin, kun pommien jäljet näkyivät vielä rakennusten julkisivuissa ja tehtiin kuusipäiväistä, kahdeksantuntista työviikkoa, kun palkat olivat pieniä ja takana hävitty menneisyys. Kansa nousi kuopasta. Vasta myöhemmin huomasin, ettei maassa ollut nuorisoksi kutsuttua väestöryhmää. Oli lapsia, jotka tottelivat vanhempiaan ja aikuisia, jotka vastasivat lapsistaan. Yhteiskunta ei leikkinyt äitiä.

Meillä ovat asiat toisin. Nuorisoksi kutsuttu väkijoukko on itsestään selvyys ja tälle suodaan aikuisen oikeudet, mutta sälytetään vain lapsen velvollisuudet. Tähän etuoikeutettuun porukkaan on tunkua. Nuoreksi päästään viimeistään 13-vuotiaana ja aikuiseksi joudutaan vasta 50-vuotiaana, lukuun ottamatta rokkitähtiä, jotka saavat lukeutua nuorisoon 80-vuotiaiksi saakka.

Heillä on nuorison pukeutumistyyli, tatuoinnit, hiusmuoti, kielenkäyttö ja elämäntavat. He ihailevat tuota meininkiä. Yhteiskuntamme vilisee perheitä, joissa on vain nuorisoa. Ne ovat hyvinvointivaltion ylpeys ja ylellisyys. Ja juuri tätä joukkoa huostaanotto hyysää.

Oikeusmurha!

Kun ihminen ei kysy vaan sanoo, hän esittää tiedon tai mielipiteen. Tieto on väärä tai oikea, mielipide taas henkilön käsitys hyvästä tai pahasta. ”Asun Tuusulassa” on tieto. ”Tuusula on upea” on mielipide. Mutta sanottu voi myös olla päätelmä. Se ei sisällä käsitystä hyvästä, eikä varmaa tietoa. Se on loogisen ajatteluketjun tulos.
Aki Ruotsala on esittänyt päätelmänään, että homoseksuaalisuus ei ole perinnöllinen vaan hankittu ominaisuus. Tein saman päätelmän 15 vuoden ikäisenä. Homoseksuaalisuutta on ongelmallista pitää geneettisenä, koska homot eivät yleensä siitä lapsia ja siksi tuo ominaisuus ei ainakaan kauan periytyisi. Pidän edelleen päätelmää johdonmukaisena.
En väitä, että päätelmä olisi tieto. Väitän vain, että päätelmä kertoo jotain sanojan logiikasta, mutta ei käsitystä hyvästä tai pahasta. Ruotsala sai potkut Pori Jazzista. Potkut kertovat enemmän niiden antajasta kuin potkitusta. Olisi hyvä kuulla lisää selittelyä.
Jos Ruotsala olisi esittänyt asian tietona, häntä voitaisiin syyttää valehtelusta, mikäli potkun antajalla olisi varmuus siitä, että tieto on väärä ja Ruotsala olisi tietoisesti levittänyt väärää tietoa. Koska näin ei ole, pitää potkuilla olla joku muu perustelu.
Jos Ruotsala olisi esittänyt mielipiteen ”homoseksuaalisuus on paha”, voisi joku toista mieltä oleva pitää Ruotsalaa ilkeänä ihmisenä ja antaa potkut, koska Pori Jazz ei halua ilkeitä ihmisiä joukkoonsa. Koska näin ei ole, on perustelu jokin muu.
Jos Ruotsalan päätelmä perustuisi lipsuvaan logiikkaan, voisi paremmin päättelevä pitää Ruotsalaa tyhmänä ihmisenä ja torjua hänet Pori Jazzin toimitusjohtajan hommasta, koska siihen kaivataan vain veitsenteräviä tyyppejä, jotka eivät tee ajatusvirheitä. Näinkään ei potkuja perustella.
Lyhyenä yhteenvetona näyttää siltä, että potkujen antajat ovat epärehellisiä, ilkeitä ja tyhmiä ihmisiä. Vapautuakseen tästä taakasta heidän pitäisi perua päätöksensä. Muuten kysymyksessä on pahin temppu siinä oikeusmurhien sarjassa, jota valitettavasti olemme saaneet seurailla viime vuosina maassamme.

Asiakaspalvelijat

”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri varattuja. Vastaamme puheluusi mahdollisimman pian.” Tuttu juttu, vai mitä?
Tämä on yksi niistä lukuisista keinoista, joita firmat, virastot, kaupat, marketit, apteekit, pankit, pysäköinnin valvojat, terveyskeskukset, rautatiet ja sen sellaiset ovat keksineet vaivojensa välttämiseksi ja henkilökuntansa säästämiseksi. He ovat rekrytoineet asiakkaansa työvoimaksi näiden itsensä huomaamatta. Heille ei tarvitse maksaa palkkaa. Tavallisen vuorokauden aikana Suomessa odotetaan palvelua päivän aikana eri muodoissa yhteensä 375.000 tuntia. Se on 50.000 työllistettyä. Tämä ei ole tieteellinen tutkimustulos, vaan valistunut, varovainen arvio.
Julkisen sektorin hallinnollisissa puuhissa virkahenkilöt kuluttavat aikaansa tarpeettomien papereiden rustaamiseen, keskinäiseen kamppailuun rooteleista, uneliaaseen kokoustamiseen, veronmaksajien simputukseen, lintsaamiseen ja ei-kuviteltavaan muuhun tehottomuuteen päivisin Suomessa noin 360.000 tuntia, 48.000 työpäivää. Tämäkin on valistunut arvio, ja perustuu esimerkiksi Helsingistä Järvenpäähän ajavien autojen ruuhkahuippuun, joka arkisin Hyrylän kohdalla on 15.00 ja 15.30 välillä.
Ideologisten työttömien määrän voi arvioida eduskuntaan äskettäin jätetystä kansalaisaloitteesta. Heitä lienee Suomessa noin 140.000. Tämän he ovat itse todistaneet.
So what, kysyy Lipposen Paavo. Suomeksi: entä sitten. Nuo kaikki mainitut ilmiöt ovat vain merkkejä hyvinvointivaltiosta, sanovat tuon valtion kritiikittömät ihailijat. Sallitaanko maltillinen epäily ja erimielisyys asiasta?
Maailman onnellisimman kansan ylenpalttinen paapominen, oikeuksien rajaton korostaminen ja velvollisuuksien unohtaminen on maailmassa harvinaista. Asenne ”yhteiskunta on kansalaisen äiti”, on luhistunut ylikypsästä puolimätään vaiheeseen. Jo kauan olisi pitänyt pohtia, minkälaiseksi rappeutunut meininki pitää muuttaa. Housut pitää vaihtaa, eikä lämmitellä punttiin valahtaneessa nesteessä. Juha Sipilä näyttää yrittävän jotain. Se onnistuisi paremmin, jos poliittiset kilpailijat esittäisivät perusteltua kritiikkiä.

Vauvoja vaaliuurnille

 

A-P. Pietilä lopetti 17.1. loistavan kolumninsa tällä palstalla päätelmään ja kysymykseen. Hän suri, että vaikeudet johtavat konkursseihin ja murhenäytelmiin, ja kysyi: kenen vika? Kysymys oli tietysti tuosta puhutuimmasta aiheesta, aktiivimallista. Annan nyt osavastauksen Pietilän kysymykseen, vaikka epäilen saavani hysteerisiä vastaväitteitä.

Monet muistavat ideologisen työttömän, joka rehvasteli syksyllä sillä, että on vuosikausia käyttänyt hyväksensä veronmaksajia ja antoi kirjallisia neuvoja siitä, miten homma onnistuu. Aktiivimallia vastustavan kampanjan käynnistänyt henkilö taas ei tyytynyt – lehtitiedon mukaan – alle 2600 euron kuukausipalkkaan ja on vuosikausia seurannut ideologisen työttömän viitoittamaa tietä. Hän sai vikkelästi yli 120.000 kannattajaa aloitteelleen. Ei pidä siis vakuutella, ettei ole laiskoja työttömiä, että on vain hyvinvointivaltion uhrilampaita. Mutta en syytä näitä ihmisiä. He ovat kaitsettavaa joukkoa, milloin mihinkin suuntaan.

Perustava syy ja vika tilanteeseemme on yhteiskuntamme paapova ilmapiiri. Terveitä aikuisia ihmisiä kohdellaan kuten vauvoja, joilla ei ole omaa tahtoa, yritteliäisyyttä eikä kekseliäisyyttä omien asioittensa hoitamiseen. Jos joku epäilee tällaisia piirteitä, hänet leimataan äärioikeistolaiseksi populistiksi. Vasemmiston poliittiset agitaattorit tarvitsevat massoja taakseen. Mitä enemmän köyhiä, työttömiä, yhteiskunnasta riippuvia ihmisiä, sitä enemmän ääniä lorisee vassareiden laariin.

Jos vasemmiston poliitikot vilpittömästi haluaisivat vähentää köyhyyttä, työttömyyttä ja riippuvuutta julkisesta vallasta, he järjestäisivät viikoittain kansalaistapahtumia otsikoilla: ”Miten otan vastuun itse itsestäni?”, ”Voisinko aloittaa oman yrityksen”, ”Mihin käyttäisin rahani?” tai ”Köyhästä rikkaaksi?” He tekisivät sitä, mitä Sipilän hallitus nyt yrittää.

Taidan toivoa liikoja. Jokainen kansalainen, joka onnistuu karistamaan itsensä irti holhouksesta ja muuttuu vapaaksi, omatoimiseksi ihmiseksi, on kavahduttava tappio vasemmistolle. Sellainen yksilö voi äänestää vaaleissa noita kamalia äärioikeistolaisia.

Historian suuri harha

Tämä on kirjoitettu keskellä presidentin asemasta käytävää vaalitaistelua.
Niissä keskusteluissa, joita toistaiseksi on käyty, ovat ehdokkaista valistuneimmat poimineet historian tukea omille näkemyksilleen. Silloin on arvioitu tulevaisuuden uhkia, niiden todennäköisyyksiä, mahdollisia valtioiden ryhmittymiä ja toivottuja liittolaisia. Historiaa on käytetty siihen tarkoitukseen, joka on sen merkittävin, lähes ainoa hyöty. Se auttaa punnitsemaan tulevaisuuden vaihtoehtoja jossain suhteessa keskenään.
Ehdokkaat eivät perusta näkemyksiään taiteen, tieteen tai arjen historiaan, vaan vallan historiaan. Näin tehdään varmasti kaikkien valtioiden presidentinvaaleissa. Niissä kaikissa on sama harha, jonka mukaan ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet ovat tänäkin päivänä se tärkein asia. Näin ei ole.
Elämme ihmiskunnan historian ainutkertaista aikaa – tosiasiassa hetkeä – jolloin ihmisten sisäiset valtasuhteet tulisi nähdä vanhanaikaisena kinasteluna ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin. Niitä ovat tulevaisuuden ihmiskuntien ja muun elollisen säilyminen planeetallamme. Tämä hetki on nyt, uniikkina ja uutena. Nyt ei pidä asettua vastakkain, vaan vierekkäin. Jos maiden johtajat jatkavat jankutustaan keskinäisestä vallastaan vielä muutamia vuosikymmeniä, meille kaikille käy armotta köpelösti.
Kääntäkää siis katseenne menneisyydestä tulevaisuuteen. Älkää olko lukutoukkia, jotka pänttäävät pölyisistä teksteistä miten asiat olivat. Olkaa luovia ihmisiä, rikkokaa Einsteinin lailla perinteiden kahleet, kieltäytykää tottelemasta sitä miten oli. Vastatkaa siihen ja tehkää se, miten nyt pitää olla.
Myönnän, että minulla on lievä perspektiivivirhe. Nythän emme valitse YK:n pääsihteeriä, vaan pikkuvaltion presidenttiä. Kiinassa vastaavia hommia hoitaa kaupunginosan johtaja. Pikkuvaltion presidentin pitää varoa, ettei intoudu liikaa ja ala ärsyttävästi hyppiä isommille nenille. Siitä huolimatta suon suosionosoitukset sille ehdokkaalle, joka rämäpäisesti ei piittaa poliittisesta korrektiudesta, vaan nostaa jatkossa keskusteluun nuo tärkeimmät kysymykset.

Ideologinen loinen

Hurraa!
Suomalainen ammattikirjo on laajentunut. Mediassa on viime päivinä saanut myönteistä huomiota henkilö, joka kertoo vuosikymmeniä elättäneensä itsensä muiden kansalaisten veroilla eikä perustele valintaansa laiskuudella, vaan älykkyydellä ja ihanteilla. Eläinkunnasta käyttäytyminen on tuttua ja otuksia kutsutaan loiseläimiksi. Ne käyttävät tyhmempiä lajeja hyväkseen. Lapamato ihmisen suolistossa on näistä tunnetuimpia.
Uuden avauksen tekijä on kirjoittanut ammatistaan opaskirjasen. Asiassa ei ole mitään moitittavaa, kysymys on eettis-ideologisesta diversiteetistä ja aatteelle on laajat markkinat. Avaus otettaneen käsittelyyn koulujemme ammatinvalinnan yhteydessä uutena mielenkiintoisena vaihtoehtona.
Malliin on syytä reippaasti tarttua, koska suomalainen sosiaalipolitiikka ja koulutus ovat muutenkin saaneet osakseen myönteistä kansainvälistä palautetta. Asiasta voidaan tehokkaalla markkinoinnilla tehdä maallemme brändi ja pienellä luovuudella voimme ideologisen loisen rinnalle synnyttää ideologisen veronkiertäjän, ideologisen murtovarkaan ja ideologisen rasistin. Talouselämä ja kulttuurimme rikastuisivat näistä lisäyksistä.
Asiassa on eräs ongelma. Innovaation tekijä ei olekaan pioneeri. Hänen ammattinsa harjoittajia on ollut jo kauan ja paljon. On odotettavissa, että keksijä saa kimppuunsa kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka kertovat olleensa pitkään hänen edeltäjiään ja syyttävät häntä, ellei nyt patenttirikoksesta, niin ainakin tavaramerkin kaappaamisesta ja tulevat vaatimaan jonkinlaista lisenssimaksua perusteettomasta pullistelusta muiden keksinnöllä.
Toinenkin kiusallinen ihmisryhmä saattaa ärsyyntyä rohkean ulostulon johdosta. Se on kateellisten nirppanokkien joukko, joka on vuosikausia väittänyt, ettei tällaisen ammatin harjoittajia maassamme ole lainkaan ja toruneet väitteensä epäilijöitä pahansuovasta panettelusta. Heille vanhan ammatin harjoittaja ja sillä rehvastelija on märkä rätti keskelle pläsiä. Heille voidaan nyt sanoa suoraan ja ujostelematta, että kaikki työ on arvokasta, myös työn välttäjän työ. Sekin vuosikymmenien virsi on nyt todistettu oikeaksi.

Yleistämisen yleisyys

Pienessä kenialaisessa kylässä minua varoitettiin kikujuista. ”Ne ovat kaikki roistoja”, sanoi luo-heimon nainen. Borneolla kristitty ravintoloitsija valisti: ”kaikki muslimit ovat terroristeja”. Useamman kerran olen maailmalla kuullut, että ”suomalaiset miehet ovat rähiseviä juopporatteja ja naiset helppoja ilmaispyllyjä”. Aina puhuja on tiennyt, ettei lausunto ole koko totuus, mutta yksikin kokemus riittää porukan leimaamiseen. Niin se käy.
Lähdin 16-vuotiaana kesäksi 1952 Englantiin kielikursseille ja isäni – sodankäynyt reservin majuri – selitti minulle, että siellä ulkomailla edustan koko kansaamme ja maatamme ja ihmiset arvioivat minun käytökseni mukaan kaikkia suomalaisia. Hän kuormitti vanhanaikaisesti vastuutani maamme maineesta.
Ajat ovat huonontuneet. Suomessa on trendikästä ulkomaalaisten tekemien murhien, tappojen, joukkoraiskausten, ryöstöjen, joukkomurhien ja pienempienkin rikkomusten jälkipuinnissa huolehtia, ei uhrien kohtalosta vaan siitä, etteivät nuo typerät kanssasuomalaiset – joita huolehtijat toki itsekin ovat – vaan erehtyisi yleistämään tapahtumia ja syyllistämään kaikkia musulmaaneja tai murjaaneja tai ulkomaalaisen näköisiä tai vieraskielisiä ylipäänsä mistään. Jokainen tapaus on muka poikkeustapaus ja tähdellisintä on opettaa kantasuomalaisille käytöstapoja.
Vietetäänpä pieni totuuden hetki.
Yleistäminen on maailmassa yleistä. Kaikki yleistäjät tietävät, että ”kaikki” ei ole kaikki. Mutta on syytä huomata, etteivät vain yksilöt ole erilaisia, vaan kulttuurit ja niiden kasvatit myös. Joku käytös on yhdessä kulttuurissa normaalia, toisessa jopa rikollista. Jos halutaan säilyttää edes pieni ripaus monikulttuurisuutta maailmassa, on joka maassa oltava sen maan tavalla. Vastuu rikkomuksista pitää sälyttää painavasti sille vierasjoukolle, johon tekijä kuuluu ja jota hän edustaa. Yleistäminen ei ole vain inhimillistä, vaan perusteltua, tehokasta tapakasvatusta. Jokainen porukka ottakoon itse ensimmäisenä vastuun jäsenensä tekemisistä. Ellei ota, kärsiköön koko joukko kasvatuksen laiminlyönnistä. Lopetetaan mekin lelliminen.

Purkupalloa julkisivuun?

On elokuun perjantai, kello 15.15. Etsin Tuusulan kunnantalosta kolmea eri virkahenkilöä. Kukaan ei ole paikalla. Kesälomat ovat ohi. Autio talo huutaa tyhjyyttään. Sitten vastaani tulee yksi ahkera. Kysyn, missä kaikki ovat. ”Perjantaisin ihmiset lähtevät kolmelta”. Se siitä. Hallinnointi loppuu kello 16, mutta talossa talon tavalla.
Selvittelin Tuusulan kunnantalon purkamisen perusteluja. Niitä on kuulemma neljä, seuraavasti:
1.Sisäilmaongelma. Joku virkailija sanoo, että kellarin neukkari haisee pahalta. Ei haise, olen ollut siinä huoneessa kymmeniä kertoja. Sisäilmaongelma on selkeä, asetuksessa määritelty käsite. Sitä ei todeta yksittäisen henkilön viihtyisyydellä, vaan järkevästi ajoitetuilla mittauksilla.
2.Toiminnallinen vaikeus. Laaja virkailijakunta joudutaan sijoittamaan kunnantalon lisäksi muihinkin rakennuksiin. Tästä syystä ei taloa pidä purkaa, vaan hallintoa supistaa. Hallinto on ylipainoinen. On lopetettava koukeroinen byrokratia ja loputon kokoustaminen, niin nykyinen talo on tarpeeksi tilava.
3.Rakenteelliset viat. Ulkoseinä, katto ja ikkunat pitää repiä ja korvata täysin uusilla. Ei pidä. Vaipan ongelmat voi paikallistaa ja korjata halvalla järkevästi. Kaikkea ei tarvitse hajottaa, vaikka se olisikin vaivatonta ja säästäisi hallinnon aivotyötä.
4. Talon väärä sijainti. Kunnantalon pitää olla suurempi, hienompi ja tärkeilevässä paikassa. Talon nykyinen paikka myydään kovan rahan asunnoille, ja saadaan rasvaiset setelit. Tämä on purkamisen ilmeisin perustelu ja yhdistää monien edut. Siitä nauttivat kunnan virkailijat, purku-urakoitsija, uusien talojen suunnittelijat ja ennen muuta niiden rakentajat. Ai anteeksi, unohdin kuntalaiset. Miten he hyötyvät tästä?
Päätös asiasta edellyttää kilpailevia, sitovia tarjouksia kahdesta vaihtoehdoista. Kummankin pitää painottaa säästöjä ja sisältää täysi elinkaarianalyysi. Ensimmäinen: korjataan kaikki tarpeellinen ja ratkaistaan ongelmat kestävästi. Toinen, tuo tavallinen: ”uusi tulee halvemmaksi kuin vanhan korjaaminen”. Molempien vaihtoehtojen tavoitteena on oltava kuntalaisten etu.

Tekopyhää huijausta

Tämän viikon tapahtumat ovat suuri riemu hurskastelijoille ja huijareille. Tarkoitan tietysti perussuomalaisten kokousta, hallituksen hajoamista, perussuomalaisten hajoamista ja hallituksen hajoamisen perumista. Kuinka hienolta näytti, kun arvot eikä pyrkyryys ohjasivat päättäjiä! Sukeltakaamme tekopyhän klovnin sisimpään.

Otetaan ensin pari askelta taaksepäin. Vuosikaudet hoilattiin ”monikulttuuri, monikulttuuri”- virttä, kunnes oivaltavimmille valkeni, että veisaajat palvoivat tehosekoittimella vatkattua mössöä, joka on oikean monikulttuurin irvikuva ja vastakohta.

Tämä ”ihmisarvo, ihmisarvo” – virsi ansaitsee saman kohtalon.  

Etiikka olkoon politiikan perusta. Laajasti ajatellen – siis ei puolilaajasti – kuuluu eettiseen ajatteluun muitakin kuin nykyihminen. On tarkasteltava koko maapallon tulevaisuutta ja sitä pitkällä aikavälillä. Ei riitä pohtia, miten kivaa on istua Pohjois-Espan katukahvilassa tai mikä on maan kilpailukyky rahasta. Jos tarkastelu on tuolla tasolla, ei pidä sotkea argumentiksi arvoja. Vielä ällöttävämpää, jos ilmeinen syy ratkaisuille on oman puolueen tai henkilön itsensä poliittinen menestys.

Pitkän tähtäyksen kokonaistavoite voisi olla maapallo, jonka väkiluku on vakiintunut nykyistä olennaisesti pienemmäksi, jossa kymmenet sukupolvet voivat elää ahdistumatta tulevaisuudesta, jossa luonnolla on itseisarvonsa välinearvon asemesta ja jossa eri kulttuurit kukoistavat rikkaina ja sovussa keskenään. Sellaisen planeetan kauneus ja sen ihmiskunnan viisaus olisivat ylpeyden aiheita sen jokaiselle asukkaalle. Mahdettiinko puolueiden palaverissa maanantaina tai perussuomalaisten ryhmissä tiistaina pohtia näitä asioita?

Epäilen, ettei pohdittu. Niissä studeerattiin, mitä Halla-aho on tullut sanoneeksi ja saatiin veruke – arvot – ratkaisuille. Todellinen syy oli poliittisen tappion pelko. Pelättiin, että valta kapenee ja kannatus putoaa. Henkilöiden ja puolueiden etu vaati ensin hallituksen hajottamista, sitten päätöksen perumista. En arvioi itse ratkaisuja. Mutta niiden perustelu – ihmisarvo – on valhetta tai ainutkertaista höpertelyä.

ps. Oikeita arvoja voit puolustaa kampanjassa osoitteessa: Unite the Armies tai http://unite-the-armies.org

Carpe Diem

Päivälehden tulisi iskeä ajan hermoon. Sen tulisi poimia päivän tapahtumista se asia, jota tulevaisuustutkijat kutsuvat ”heikoksi signaaliksi” ja joka hyvävainuisen toimittajan sieraimissa tuoksuu tulevien vuosikymmenten ”megatrendinä”, joka valtaa maailman ja jonka merkitys on jättimäinen. Usein lehti antaa ymmärtää, että lehden omat kannanotot tai julkaistut kirjoitukset ovat tätä terävyyttä ja iskevyyttä parhaimmillaan.  

Maamme merkittävin päivälehti, Helsingin Sanomat tekee tämän kahdesti 18.4.

Lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että ”Kiertotalouden teema on viriämässä myös Suomessa” ja mielipidesivun merkittävimmässä artikkelissa kerrotaan, että monikulttuuriset perheravintolat ”ovat nyt leviämässä Suomeen”.  Sallitteko, että hymyilyttää?

Asia ei liity yhteen lehteen eikä yhteen tiedotusvälineeseen. Edellinen on vain esimerkki, koska kritiikiltä aina vaaditaan yleisten johtopäätösten tueksi edes yksi esimerkki. Kiertotaloudesta on pauhattu tuhansissa artikkeleissa ja kymmenissä kirjoissa noin kolmekymmentä vuotta ja etniset ravintolat sisäisine henkilöjärjestelyineen ja mahdollisine ongelmineen ovat lähes yhtä vanha ja tuttu asia. Vuonna 1987 olisivat edelliset artikkelit olleet ajan hermolla.   

Tieteellisessä keskustelussa pidetään tärkeänä, ettei jonkun toisen tutkijan ideoita esitetä omina ajatuksina. Tuon tuosta mediakin nostaa tikun nenään jonkun tutkijan, jonka toimia paheksutaan tässä suhteessa. Tieteellisissä piireissä sellaista pidetään epärehellisyytenä, lähes rikollisuuteen verrattavana kähvellyksenä. Talouselämässä omat ideat suojataan lailla ja patenteilla ja rikkomuksista selvitään rahalla. Poliitikkojen kesken ollaan hieman vapaamielisempiä, mutta usein sielläkin muistutellaan, että kilpailija teki kannatettavan ehdotuksen jo vuosia sitten.

Eri sektoreilla on yhteiskunnassa omat moraalisääntönsä, mutta oppia saa lainata yli rajojen. Olisiko medialla aihetta poimia vihjeitä tieteen, talouselämän tai edes politiikan käytännöistä? Tarvittaisiinko annos nöyryyttä, kun homehtuneita latteuksia esitetään raikkaina oivalluksina? Enpä neuvo, kunhan kyselen.          

ps. ajan hermolle pääset osoitteessa http://unite-the-armies.org