Tekopyhää huijausta

Tämän viikon tapahtumat ovat suuri riemu hurskastelijoille ja huijareille. Tarkoitan tietysti perussuomalaisten kokousta, hallituksen hajoamista, perussuomalaisten hajoamista ja hallituksen hajoamisen perumista. Kuinka hienolta näytti, kun arvot eikä pyrkyryys ohjasivat päättäjiä! Sukeltakaamme tekopyhän klovnin sisimpään.

Otetaan ensin pari askelta taaksepäin. Vuosikaudet hoilattiin ”monikulttuuri, monikulttuuri”- virttä, kunnes oivaltavimmille valkeni, että veisaajat palvoivat tehosekoittimella vatkattua mössöä, joka on oikean monikulttuurin irvikuva ja vastakohta.

Tämä ”ihmisarvo, ihmisarvo” – virsi ansaitsee saman kohtalon.  

Etiikka olkoon politiikan perusta. Laajasti ajatellen – siis ei puolilaajasti – kuuluu eettiseen ajatteluun muitakin kuin nykyihminen. On tarkasteltava koko maapallon tulevaisuutta ja sitä pitkällä aikavälillä. Ei riitä pohtia, miten kivaa on istua Pohjois-Espan katukahvilassa tai mikä on maan kilpailukyky rahasta. Jos tarkastelu on tuolla tasolla, ei pidä sotkea argumentiksi arvoja. Vielä ällöttävämpää, jos ilmeinen syy ratkaisuille on oman puolueen tai henkilön itsensä poliittinen menestys.

Pitkän tähtäyksen kokonaistavoite voisi olla maapallo, jonka väkiluku on vakiintunut nykyistä olennaisesti pienemmäksi, jossa kymmenet sukupolvet voivat elää ahdistumatta tulevaisuudesta, jossa luonnolla on itseisarvonsa välinearvon asemesta ja jossa eri kulttuurit kukoistavat rikkaina ja sovussa keskenään. Sellaisen planeetan kauneus ja sen ihmiskunnan viisaus olisivat ylpeyden aiheita sen jokaiselle asukkaalle. Mahdettiinko puolueiden palaverissa maanantaina tai perussuomalaisten ryhmissä tiistaina pohtia näitä asioita?

Epäilen, ettei pohdittu. Niissä studeerattiin, mitä Halla-aho on tullut sanoneeksi ja saatiin veruke – arvot – ratkaisuille. Todellinen syy oli poliittisen tappion pelko. Pelättiin, että valta kapenee ja kannatus putoaa. Henkilöiden ja puolueiden etu vaati ensin hallituksen hajottamista, sitten päätöksen perumista. En arvioi itse ratkaisuja. Mutta niiden perustelu – ihmisarvo – on valhetta tai ainutkertaista höpertelyä.

ps. Oikeita arvoja voit puolustaa kampanjassa osoitteessa: Unite the Armies tai http://unite-the-armies.org

Carpe Diem

Päivälehden tulisi iskeä ajan hermoon. Sen tulisi poimia päivän tapahtumista se asia, jota tulevaisuustutkijat kutsuvat ”heikoksi signaaliksi” ja joka hyvävainuisen toimittajan sieraimissa tuoksuu tulevien vuosikymmenten ”megatrendinä”, joka valtaa maailman ja jonka merkitys on jättimäinen. Usein lehti antaa ymmärtää, että lehden omat kannanotot tai julkaistut kirjoitukset ovat tätä terävyyttä ja iskevyyttä parhaimmillaan.  

Maamme merkittävin päivälehti, Helsingin Sanomat tekee tämän kahdesti 18.4.

Lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että ”Kiertotalouden teema on viriämässä myös Suomessa” ja mielipidesivun merkittävimmässä artikkelissa kerrotaan, että monikulttuuriset perheravintolat ”ovat nyt leviämässä Suomeen”.  Sallitteko, että hymyilyttää?

Asia ei liity yhteen lehteen eikä yhteen tiedotusvälineeseen. Edellinen on vain esimerkki, koska kritiikiltä aina vaaditaan yleisten johtopäätösten tueksi edes yksi esimerkki. Kiertotaloudesta on pauhattu tuhansissa artikkeleissa ja kymmenissä kirjoissa noin kolmekymmentä vuotta ja etniset ravintolat sisäisine henkilöjärjestelyineen ja mahdollisine ongelmineen ovat lähes yhtä vanha ja tuttu asia. Vuonna 1987 olisivat edelliset artikkelit olleet ajan hermolla.   

Tieteellisessä keskustelussa pidetään tärkeänä, ettei jonkun toisen tutkijan ideoita esitetä omina ajatuksina. Tuon tuosta mediakin nostaa tikun nenään jonkun tutkijan, jonka toimia paheksutaan tässä suhteessa. Tieteellisissä piireissä sellaista pidetään epärehellisyytenä, lähes rikollisuuteen verrattavana kähvellyksenä. Talouselämässä omat ideat suojataan lailla ja patenteilla ja rikkomuksista selvitään rahalla. Poliitikkojen kesken ollaan hieman vapaamielisempiä, mutta usein sielläkin muistutellaan, että kilpailija teki kannatettavan ehdotuksen jo vuosia sitten.

Eri sektoreilla on yhteiskunnassa omat moraalisääntönsä, mutta oppia saa lainata yli rajojen. Olisiko medialla aihetta poimia vihjeitä tieteen, talouselämän tai edes politiikan käytännöistä? Tarvittaisiinko annos nöyryyttä, kun homehtuneita latteuksia esitetään raikkaina oivalluksina? Enpä neuvo, kunhan kyselen.          

ps. ajan hermolle pääset osoitteessa http://unite-the-armies.org

Pormestarivaali Tuusulassa

Helsinki ja Tuusula aikovat nimittää johtoonsa pormestarin. Helsingissä asia on nostettu reilusti vaalien merkittävimmäksi asiaksi ja kaikki puolueet ovat nimittäneet ehdokkaansa tuohon luottamustehtävään. Tuusulassa taas kolmesta suurimmasta ryhmittymästä vain TuPu on esitellyt asian – julkisesti. Lopputulos on, että jos tuo posti tulisi TuPu:lle, äänestäjät tietäisivät keiden joukosta valtuustoryhmä valitsisi tuon kunnan merkittävimmän päättäjän. Lienee varmaa, että SDP:ssä ja kokoomuksessa on myös käsitelty asiaa, mutta lopputulosta ei ole kerrottu äänestäjille. Miksi asiaa peitellään?

Kuntien päätäntävalta kaventuu jatkossa SoTe-uudistuksen vuoksi. Seuraavalla vaalikaudella kaikissa Suomen kunnissa kaavoitusratkaisut nousevat tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Niiden suhteellinen merkitys kuntalaisille kasvaa. Tuolla sektorilla on ylivoimaisesti suurin mahdollisuus tehdä lehmänkauppoja, suhmuroida takahuoneissa ja vuosikymmenien veljeyden nimissä muuttaa valtaa rahaksi ja rahaa vallaksi. Irvikuva olisi, että hallintovalta kunnan toimistossa olisi samalla intressijoukolla kuin maanomistusvalta kuntaan kaavoitettavilla mailla. Kun ostaja ja myyjä ovat yhteisymmärryksessä, mutta maksaja muualla, syntyy hyviä kauppoja muille kuin maksajalle. Raha ei ole ainoa kauppojen väline, aseman suoma valta on samaa valuuttaa.

Edellisestä johtuen viikonloppuna käytävä kuntavaali on Tuusulassa pormestarivaali. Kuntalainen äänestää henkilöä, henkilölle annettu ääni menee jakoon ehdokaslistalle ja valituista suurin valtuustoryhmä nimittää keskuudestaan pormestarin. Näin kai tapahtuu, jos korrektisti edetään.  Onko tässä jotain kavahdettavaa?

Onpa aika lailla ja äänestäjän on hyvä huomata se. Kunnan kaavoituksen pitäisi seurata kuntalaisten perustavimpia tavoitteita. Kunnan maankäytöllä pitäisi luoda ympäristö, joka on kuntalaisille hyvä, viihtyisä ja terveellinen. Luodun ympäristön tulisi vastata heidän toiveitaan, ihannetapauksessa heidän unelmiaan. Kuntalaisen unelmat eivät saa olla pienehkön sisäpiirin kauppatavaraa. Siis: älä  äänestä kamasaksaa.

Ja ainakin: allekirjoitathan vetoomuksen sivulla http://unite-the-armies.org

Villakoiran ydin

Jyri Paavola – kokoomuksen nykyideologi – kertoo 18.3. tässä lehdessä, että Tuusulan ongelmien ratkaisussa on päästy villakoiran ytimeen. Hänen käsityksensä mukaan tuon koirarodun ydinelin on omakotitonttien hinnoittelu. Kuntamme keskeinen ongelma olisi, etteivät maapohjan hintavaihteluilla kauppaa tekevät ja niillä omaisuuksia keräävät liikemiehet saa bisneksiään rullaamaan. Tähän on syyllinen Sanna Kervinen, tuo väärinajatteleva kokoomuslainen.  

Ehdotan Tuusulan ongelmien ytimeksi edellisen – hieman kapea-alaisen – näkemyksen asemesta seuraavia keskustelun aiheita.

1: Tuusulan tulisi nähdä oikea roolinsa pääkaupunkiseudun kehittämisessä. Kaksi perusvaihtoehtoa ovat sormimalli ja räpylämalli. Ensimmäisessä rakentaminen laajenee jäsentyneesti sormien lailla Helsingin keskustasta ja sormien väliin jäisi laajoja rakentamattomia alueita. Huonompi leviää kuin ihottuma, mattona ilman jäsentelyä.  Paremmassa suuri osa Tuusulasta pitäisi jättää sormien väliin, se on kuntamme arvo ja identiteetin perusta.

2: Tuusulan talousvaikeudet syntyvät, kun kissaa ei nosteta pöydälle. Vaikeudet ovat osa julkisen sektorin piilevää sairautta, hallinnollisen möhkäleen tehottomuutta. Siihen eivät pääse käsiksi kansalaiset eivätkä poliitikot. Asiaa yritetään parantaa pyytämällä selvityksiä hallinnolliselta möhkäleeltä. Se leikkaa viimeiseksi omaa jalkaansa. Tuon möhkäleen löperyys maksaa maallemme noin 5 miljardia euroa liikaa vuodessa. Kuntamme on suojellut möhkäleensä koskemattomuutta, kuin Intia lehmäänsä. 

3: Tuusulan valtuusto ei vieläkään ymmärrä, että sillä on valta. Asiasta ei selvitä vaihtamalla kunnanjohtajaa pormestariksi. Pitäisi hyväksyä, että luottamushenkilöt päättävät linjoista ja virkahenkilöt toteuttavat tuota linjaa. Heikko valtuusto alistuu päinvastaiseen vallankäyttöön. Asia paranisi itsekritiikillä eikä nimitystemppuilulla. Mutta Tuusulan valtuusto ei ole terävimpien kynien penaali. Kuntalaiset, vaalit ovat ovella.

Paavola yrittää vaihtaa puheenaihetta, syyllistyttyään raukkamaiseen ja likaiseen temppuun. Ei mennä siihen lankaan.  

ps. Lukijani, jos haluat vaikuttaa tosi merkittäviin asioihin, mene allekirjoittamaan vetoomus sivulla http://unite-the-armies.org    

Isot ja pienet asiat

SDP kokoontuu näinä päivinä valitsemaan uutta puheenjohtajaa. Ville Kopra sanoo blogissaan, että maailma, Eurooppa ja Suomi tarvitsevat periaatteellisia järjenpuhujia ja tämä hoituisi SDP:n puoluekokouksessa valitsemalla oikea puheenjohtaja. Sallitteko, että olen huvittunut?  

Kopra vetoaa siihen, että pitäisi puhua isoista eikä pienistä asioista. Oikein. Hänen iso asiansa on, kuka kandidaateista on kovin rasismin vastustaja. Väärin. Miksi Kopra ei mieti tarkemmin asiaansa, olisi looginen ja muistaisi, että tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden laji?

Siksi, että perusteellisuus ja umpirehellisyys ovat vaativia taitoja eivätkä poliittisesti nokkelia. Poliittisesti nokkelaa on puhua asioista, jotka ovat lähellä kuulijaa, paikallisesti ja ajallisesti. On laskelmoitua vääristelyä painottaa pikkuasioita, jotka herättävät tunteita.  

Isot asiat maailmassa, Euroopassa ja Suomessa eivät ole kansojen tai kulttuurien välisiä riitoja, puhumattakaan puolueiden näpräilystä, kun ne sotivat toisiaan vastaan. Siitähän tuossa Kopran julistuksessakin on kysymys: SDP:n ja PS:n äänestäjistä kuntavaaleissa – tyypillinen mikroasia. 

Toivoisinpa, että joku SDP:n kolmesta kandidaatista nousisi muita viisaammaksi puhumalla tosista isoista asioista. Niitä on kaksi – mainittakoon ne tärkeysjärjestyksessä.

Tärkein vastakkaisuus on ihmislajin ja muun elollisen eturistiriita. Se heijastuu kaikessa, maailman väestöpolitiikassa, taloudellisten tavoitteiden ylikorostuksena, keskinäisenä valtataisteluna ja ihmiskunnan arvomaailman pinnallisuutena. Ihmislaji ei omista planeettaa, vaikka niin käyttäytyy.

Toiseksi tärkein eturistiriita on ihmislajin sisäinen. Silloin vallassa oleva ihmiskunta vahtii itsekkäästi etujaan tulevien sukupolvien kustannuksella, ahmii sitä, joka yhtäläisesti kuuluu myös sadoille tuleville ihmiskunnille.

Loistava sattuma lienee, että eettinen ratkaisu toiseksi tärkeimmässä kysymyksessä muistuttaa sitä ratkaisua, jota tärkein asia huutaa tuekseen. Valittakoon siis SDP:n puheenjohtajaksi se, joka parhaiten ratkoo edellä mainitut kaksi ongelmaa.     

ps. Vihje: lukija voi tutustua isoihin  asioihin osoitteessa http://unite-the-armies.org       

Residentti Rumpille

Donald Trump, suomalaisittain Rumppi on nyt residentti. En kirjoita hänestä, vaan hänelle. Joitakin neuvoja Rumppi, lukisitko huolellisesti?

Muijia saa hipelöidä, muttei skropeloida. Jos sattuu skropeloimaan, ei siitä pidä levennellä ympäri maailmaa, ne ei sitä diggaa. Ne ei ole niin tasa-arvoisia. Jopa Madonnaa ottaa boltsiin. Yritä ymmärtää. Ne ei ole kuitenkaan samaa kaliiberia kuin me äijät.

Duunareita saa puolustaa, mutta pitää funtsata vähän mitä duunia puolustaa ja mitä ei. Väärästä puolustamisesta seuraa dorkia juttuja. Matskut loppuu maailmasta ja puhdas ilma keuhkoista jos ei hiffaa noita seurausjuttuja. Yritä tajuta, että sä oot nyt aika kovalla pallilla ja siinä mennään aivolohkoilla eikä palleilla. Kun sä mokaat – siis jos sä mokaat – niin se ei heivauta vain noita sun jenkkikavereitasi, vaan meitäkin täällä planeetan syrjäkulmilla. Yritä olla fiksumpi ja saada ne duunarit tekemään jotain sellaista, joka on vähän pidemmälläkin ajanjaksolla kliffaa. Funtsaa planeetanlaajuisesti.

Ja funtsaa vähän tota Obaman reilua ideaa jenkkien terveydestä. Tsiikaa vähän ympärillesi. Paljonko läskikasoja sä näet hiippailevan ulos lähimmästä burgerimestasta? Mieti vähän. Kannattaisko ottaa tosissaan Obaman ideat koko kansan terveydenhoidosta. Ja tsiikaa miten Obama rullaa alas lentsikasta ja lentsikaan. Älä yritä samaa. Sun pitää ensin vähän laihtua ja muuttua notkeammaksi.

Sitten vähän tota ulkopolitiikkaa. Ei silti, ei meitsikään snaijaa siitä kovin paljoa. Mutta sen verran mä voisin luotsata sua, että ota selvää mikä on mikä vaikka voissa paistaisi. Meillä on Härmässä siitä kovan luokan asiantuntijoita. Kysy niiltä, mitä kannattaa tehdä ja puhua. Meidän nykyisellä pressalla on aika paljon tajua noista jutuista. Ota se konsultiksi.

Mä todella toivon, että sä olet kiireiltäsi ehtinyt lukea tämän tähän saakka. Eihän tää nyt niin pitkä stoori ole. Sillä nyt tulee viimeinen ja tärkein neuvo. Pidä perkele näppisi erossa niistä ydinpomminamikoista. Skropeloi muijia vaikka kuinka, mutta älä skropeloi niitä nappuloita, ei edes pitkällä kepillä. Moi.   

ps. Arvoisa lukija, mikäli olet annetuista neuvoista samaa mieltä, menethän sivulle http://unite-the-armies.org ja allekirjoitat siellä esitetyn vetoomuksen 

 

 

Musta-tuntuu-kirja

Väestöräjähdys on nykyisten, globaalien ympäristöongelmien selkein yksittäinen syy. Kiina on ainoa maa, jossa tähän asiaan on puututtu radikaalisti. Yhden lapsen politiikka on sankariteko, jolla on olennaisesti vaikutettu planeettamme tulevaisuuteen. Keinona ei ole korskea julmuus kuten Euroopan, Afrikan tai Lähi-idän sodissa, vaikka niidenkin pyrkimykseksi väitetään tulevien sukupolvien parempaa elämää. Kiinan keinot ovat hienovaraisempia ja tuloksena on noin 400 miljoonaa pienempi kansanpaljous kuin ilman niitä.

Tästä syystä toivoin joululahjaksi Mari Mannisen kirjaa Yhden lapsen kansa. Kirja sai vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Valitsija oli Jörn Donner. Odotin tuotetta analyyttiseksi, näkökohtia monipuolisesti punnitsevaksi, koko maapallon tärkeintä prosessia puolueettomasti arvioivaksi merkkiteokseksi. Mutta kirja ei ole tietokirja, ei edes mielipidekirja, vaan mustatuntuu-kirja.

Ainoa tiedoksi luokiteltava asia on kirjoittajan oma väite, että 400 miljoonan arvioitu vähennys väkilukuun on väärä. Mitään analyysia väitteen tueksi ei kirjassa tehdä.

Kirja sisältää 10 tarkoin valikoitua haastattelua, joiden tarkoituksena näyttää olevan haastattelijan (ja lukijan) itkettäminen. Tätä mielentilaa ja omia ennakkokäsityksiään vahvistaakseen kirjoittaja matkustaa tunteja löytääkseen kaukaisesta kylästä juuri sen ihmisen, joka kaikkein koskettavimmin tukee hänen ennakkokäsitystään yhden lapsen politiikan kamaluudesta. Annetaanko tiedon Finlandia-palkinto siitä tiedosta, mikä Mari Mannista itkettää eniten?

Rivien välistä – tosin kirjoittajan ylimielisten ja vähättelevien reunahuomautusten saattelemana – käy kyllä selville totuus, jota ilmeisesti olikin mahdoton peitellä. Saman olen itse useilla Kiinan matkoillani todennut. Ylivoimainen enemmistö kiinalaisista pitää yhden lapsen politiikkaa välttämättömänä välivaiheena, uhrautumisena tulevien sukupolvien puolesta. Näiden sankareiden ylistykseksi tuo kirja olisi pitänyt kirjoittaa.

Donnerilta kirjan palkitseminen oli emämoka tai donnerilainen vitsi. Epäilen jälkimmäistä.

ps. Jos sinua maailman pelastaminen kiinnostaa, mene sivulle http://unite-the-armies.org

  

Valtio ja firma

Taas kaikuu valitusvirsi yhteinen Hangosta Nuorgamiin. Suomeen on vahingossa valittu pääministeriksi henkilö, joka ei ole ammattipoliitikko vaan – pysykää tuoleillanne – amatööri. Asiassa ei lohduta edes se, että Amerikan kansa teki saman munauksen. Mutta me fiksutkin: insinööri pääministerinä, voiko kamalampaa ajatella? Valituskuoron eturivissä hoilaavat leipäpoliitikot ja yksinkertaisimmat politiikan toimittajat.

Viettäkäämme lyhyt totuuden hetki ja aprikoikaamme, mitä tuo politiikan ylistetty ammattilaisuus oikein on. Sitähän se Amerikan kansakin kavahti. Entä tuo yksityisyrittäjyyden kauheus, josta valituskuoro ammentaa aiheensa?

Politiikan ja yksityisen elinkeinoelämän merkittävin ero on, että politiikassa vastuusta puhutaan, elinkeinoelämässä sitä kannetaan, traagisimmissa tapauksissa kaiken henkilökohtaisen omaisuuden menettämisen, joskus jopa itsemurhan seuratessa epäonnistumista ja häpeää. Politiikan ammattilaisen suurin riski on, että joutuu vaihtamaan paikkaa kilpailijan kanssa. Milloin ammattipoliitikko avasi kukkaronsa ja maksoi möhlimisensä kulut?   

Toinen konkreettinen ero on, että yksityisen elinkeinoelämän puolella ei kauan katsella sellaista hallintomössöä, joka täyttää julkisen sektorin keskijohdon. Poikkeuksia on; esimerkiksi Nokian romahduksen on arvioitu johtuneen juuri tästä. Politiikan ammattilaisille tämän möhkäleen olemassaolo on elinehto, silloin ei tarvitse valvoa ikävällä tavalla tehokkuudeksi kutsuttua ilmiötä, josta yksityisen elinkeinoelämän puolella pidetään niin tarkkaa syyniä. Jos rahat eivät riitä, korotetaan veroja. Kyllä kansa maksaa.

Ja vielä se kolmas juttu. Liike-elämässä ratkaisevaa on, miten on eikä miltä näyttää. Liike-elämässä ei tarvitse nuolla median peppua samalla lipevyydellä, johon ammattipoliitikko liukkaasti ryhtyy. Ellei poliitikko hoitele lehdistösuhteitaan nöyrästi, hänet siirretään kunnioitetun ammattilaisen karsinasta halveksitun amatöörin karsinaan. Media palkitsee, kun sitä miellyttää.

Toivottavasti tuli selväksi, miksi Suomen kansan pitäisi valita johtajiksi muita kuin amatöörejä?                

SO ja TE

Hallituksemme merkittävin hanke on SoTe. Se on salaperäinen kokonaisuus, koska terveyden ja sosiaalihuollon piirissä työskentelevillä ihmisillä on vaitiolovelvollisuus. Niinpä kustannusvastaava veronmaksaja pääsee kurkistamaan poliitikkojen, kaavoittajien, poliisin, tuomareiden ja opettajien työtä, mutta terveys- ja erityisesti sosiaalitoimi on varjeltu näkymättömiin. Hallinnollisesti ne ovat yksi SoTe.

Jos asiasta jotain haluaa sanoa, on keskityttävä kokonaisuuksiin ja periaatteisiin, mutta yksityiskohtien arvailuun. Puutun nyt erääseen, eettisesti keskeiseen kysymykseen. Aluksi määrittelyä: terveyspuolella on potilaita, sosiaalipuolella asiakkaita.

Äärimmäisessä tapauksessa terveyspuolen potilas on – ja hänen kuluu ollakin – täysin asiantuntijoiden varassa. Nukutettu potilas ei kommentoi leikkaavan lääkärin toimenpiteitä. Sairastava kansalainen on joko kokonaan tai vain pieneltä osin itse syyllinen huollettavaan tilaansa. Lääkäri on auktoriteetti häntä hoidettaessa. Vanha sanonta ”lääkäri määrää hoidoksi” ei ole harhaanjohtava. Potilas tottelee ja suhde perustuu vahvaan luottamukseen.

Sosiaalipuolen ääritapaus – asiakas – on toista maata. Pahimmillaan hän on kokonaan, tietoisesti ja piittaamattomuuttaan rakentanut ongelmat itsellensä ja monissa tapauksessa koko perheelleen. Hän hakeutuu rehvakkaasti ja oikeutensa tuntien yhteiskunnan sylihoitoon. Hänen vaatimuksensa ovat taloudellisia, eikä hän kanna velvoitteita rahojen käytöstä. Hoitaja ei ole auktoriteetti, vaan parhaimmillaan kiltti sparraaja, huonoimmillaan nöyrä alistuja.

Hyvinvointiyhteiskunnan arvomaailma, koulutus ja mekaaninen lainsäädäntö luovat pohjan sille, että edelliset tilanteet käsitellään rinnakkaisina, saman kokonaisuuden osina. Se on virhe. Ratkaisuun ei riitä vastaväitteeksi, että So ja Te ovat riippuvaisia toisistaan. Kysymys on syvällisemmästä: kansalaismoraalista. Kasvoton yhteiskunta kasvattaa valtaansa ja tyrkyttäytyy alueelle, joka kuuluu yksilöille ja heidän terveelle kanssakäymiselleen. Vastuu tulisi sälyttää rohkeammin kansalaisille, aina kun se on aiheellista ja oikeutettua.    

ps. Ota vastuu myös maailmasta. Vilkaise ja allekirjoita sivu osoitteessa http://unite-the-armies.org  

  

Feminismin jäljet

Kaksi tytöntypykkää on Tukholmassa komennettu nukkumaan. Toinen oli – voitteko kuvitella! – kikattanut illallispöydässä. On aikoihin eletty. 

Toista oli vanhaan hyvään aikaan. Eräälläkin edustusmatkalla, kun lento Vantaalta lähti määränpäähänsä, niin delegaation jäsenet, kansanedustajat Masa ja Rami (nimiä ei ole muutettu) saivat painontasauksen ja lentoturvallisuuden nimissä paikat bisnesluokassa. Matkalla kallistui ilmainen kuppi tai kaks.

Eduskunnan delegaatioiden kutyymiin kuuluu, että paikallinen Suomen suurlähettiläs on kentällä vastassa, kuskaa seurueen kentältä lähetystöön ja kertoo siellä tulijoille erinäisiä perusasioita, kuten mikä on maa, mikä valuutta, mikä kaupunki ja miten on sopivaa käyttäytyä. Myös matkaohjelmaa käydään lävitse.

Kun lähetystöön oli saavuttu, asettui suurlähettiläs pitkän pöydän päähän ja Masa&Rami pöydän toiseen päähän kasvotusten. Eipä aikaakaan, kun Masa nukahti. Hänen otsansa nojasi pöydän lakattuun pintaan. Hän ei kikattanut, hän kuorsasi.

Hetken kuluttua Masa kuitenkin heräsi, pälyili ympärilleen, näki pöydän päässä puhuvan mieshenkilön sekä vastapäätä istuvan Ramin. ”Kuka puhuu?” kysyi Masa Ramilta römeällä äänellä. ”En tiedä” vastasi Rami, yhtä kuuluvasti. Masa oli hetken hiljaa. Sitten, tarkentaakseen tietojaan, töräytti kysymyksen: ”Onko se kansan valitsema vai palkkarenki?”

Oi noita aikoja! Nyt on äijäkulttuurin asiallisten kysymysten aikakaudesta edetty tyttökulttuurin kikattelevaan vaiheeseen. Tämä degeneraatio on feminismin syytä. Meillä alkaa olla enemmän ja enemmän naiskansanedustajia, naisministereitä ja naispresidenttejä. Yritystenkin johtoon kiljutaan kikattelevia typyköitä. Kun Amerikassa otetaan askel takapakkia, niin kylläpä sitä kauhistellaan.  

Naiset ovat joissain tapauksissa loistavia johtajia. Olen Angela Merkelin vilpitön ihailija. Silti varoittelen kaikesta pintapuolisesta luokittelusta, joka on niin trendikästä ja johon muotisuuntaus kerrallaan lipsahdetaan. Meillä Suomessa on siitä paljon kantapään kautta saatua kokemusta. Mutta tiedoksenne suuri viisaus: johtajuus on yläpään varassa.