Mitä ovat isot asiat?

Poliitikot, poliitikoiksi pyrkivät ja kehäraakit, politiikan toimittajat ja tutkijat elävät taas nelivuosittaista kiima-aikaansa. On lupa kaupata itseään iskulauseilla ja pärstäkuvilla, on lupa lupailla ja uskotella, kehuskella ja vääristellä. Politiikan toimittajat seuraavat meininkiä kuin urheiluselostajat jalkapallo-ottelua. Politiikan ”tutkijat”, nuo biosfäärin tarpeettomimmat otukset, analysoivat otsa rypyssä ja etusormi pystyssä pelin kulkua.

Kukaan ei kysy eikä sano, että homma on läpivalaisematonta humpuukia. Mutta niitä jaksetaan patistella ja moittia, jotka eivät osallistu touhuun, tuota nukkuvien puoluetta. En kuulu heihin, mutta ymmärrän heitä. Jos ehdokkaiden joukossa olisi yksikin, joka nostaisi salkoon isot asiat, äänestäisin häntä. Nyt on pakko äänestää vähiten surkeata pikku asioiden näpräilijää.

Mitä ovat isot asiat? Ne ovat niitä, joista vaalikoneet eivät pukahda. Siis asiaan.

Millaista maapalloa ihmiskunnan tulisi tavoitella? Tulisiko tavoitteena olla rikas mosaiikki, jossa miljoonat eliölajit, suurenmoiset luonnonkokonaisuudet ja erilaiset, toisiaan täydentävät ja toisensa hyväksyvät kulttuurit eläisivät rikkaana kokonaisuutena? Vai tulisiko tavoitella muut lajit hävittänyttä, kulttuurinsa latistanutta robotti-ihmisten planeettaa, jossa talouden kasvuluvut tuottaisivat sen ainoan ilon ”evoluution kärkiolennolle”?

Mikä olisi maapallon kestävä väkiluku? Olisiko se 3-kertainen siihen nähden, jonka se niukasti kestäisi, siis ensin 11 miljardia vuosisadan lopussa ja sitten – nälkäkuolemista piittaamaton – 15 miljardia, jolloin se narunpää olisi lopulta hanskassa? Vai lähtisikö se heti huomenna tasaantumaan, ensin globaalilla kahden lapsen politiikalla ja sitten sitäkin alemmalla, päätyen vuonna 2300 tavoitteeseen, joka olisi 1,5 miljardia ja sallisi kaikille asukkaille lajirikkaan, monimuotoisen, upean planeetan, jota voisi esitellä vierailijalle ylpeänä?                  

Mitä tehdä armeijoille? Annetaanko niiden edelleen tuhota maailmaa ja tappaa toisiaan 1.800.000.000.000 euron edestä vuodessa. Vai pantaisiinko rahat planeetan pelastamiseen? 

Siis siirtykää ehdokkaat asiaan.

Pääsihteeri Antonio Guterrekselle

Arvoisa pääsihteeri Antonio Guterres,

Kirjoitan Teille Helsingin Sanomissa 22.03.2019 julkaistun kirjoituksenne johdosta ja viittaan aloitteeseen, jonka osoitimme ystäväni, professori U.B. Lindströmin kanssa YK:n pääsihteerille ja sihteeristölle 04.11.2014. Aloite oli kokonaisuudessaan seuraava ja löytyy myös Internetin kampanjasivulta ”Unite the Armies”.

Kunnioitettu vastaanottaja,

Me allekirjoittaneet käännymme puoleenne, koska olemme huolestuneet maapallon ympäristön tilasta. Useilla seuduilla ympäristön huonontuminen on vuorovaikutuksessa väestön sosiaalisten ongelmien kanssa. Kielteiset kehityskulut ovat voimistuneet ja vahvistavat usein toisiaan. Näköpiirissä on, että muutos saattaa edetä huomaamatta vaiheeseen, jossa prosessia ei enää saada inhimillisin keinoin pysähtymään.

Vain vahvat ja tehokkaat vastatoimet voivat torjua muutoksen kiihtymisen tulevina vuosikymmeninä. Ehdotamme harkittavaksi, että maailman varustelumenoja suunnattaisiin nykyistä tehokkaammin vahingollisen ekologis/sosiaalisen muutoksen pysäyttämiseen, ympäristön muun suojelun rinnalla.  

Toimenpiteitä ehdotamme hankkeisiin, joihin tarvitaan suuria henkilö- ja kalustoresursseja. Niitä ovat esimerkiksi laajat peltometsäviljelyn käynnistämiset sekä puuston, kasvien ja eläimistön migraation tuki ilmastonmuutoksen takia. Hankkeet auttaisivat pahimman katastrofin torjuntaa. Tämä edistäisi myös paikallista ekologis/sosiaalista vakautta ja työllisyyttä, jos seudun asukkaat osallistuisivat toimintaan.

Maailman valtioiden yhteisiksi varustelukuluiksi on arvioitu 1500 miljardia dollaria vuodessa. Näitä kuluja voi verrata esimerkiksi Saharan metsittämisen kustannuksiin, jotka olisivat vuosittain noin 1/6 mainituista varustelumenoista. Esimerkki kuvaa suuruusluokkaa, joka on latenttina käytettävissä planeettamme pelastamiseksi, jos poliittinen yhteisymmärrys saavutetaan.

Poliittisella tasolla on yleisesti hyväksytty, että armeijat kutsutaan apuun pelastettaessa äkillisten ja odottamattomien luonnonkatastrofien uhreja. Saman potentiaalin luonnollista käyttöä olisi hitaamman, mutta mittakaavaltaan suuremman ja vääjäämättä etenevän katastrofin pysäyttäminen, toivottavasti yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa.  

Toivomme, että YK harkitsisi maailman armeijoiden suuntaamista uuteen tehtävään ja tekisi maailmanlaajuisen aloitteen edellä esitetyn ehdotuksen nopeaksi toteuttamiseksi. Aloitteella olisi myös ilmeinen maailmanrauhaa edistävä vaikutuksensa.  

Arvostan suuresti henkilökohtaista huoltanne planeettamme kriittisestä tilanteesta. Käsitykseni on, että voimakkailla ja pikaisilla toimilla on paljon suurempi kiire jo nyt, kuin viisi vuotta sitten. Yksittäisten aktivistien toimet eivät varmasti riitä. Tarvitaan maailmanlaajuista, kaikkien vahvimpien instituuttien nopeita toimia. Ongelmat ovat ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa. Toivon teidän tutustuvan kampanjaamme em. sivustolla.

Kunnioittavin terveisin,

Eero Paloheimo

professori emeritus  ff

Pienet ja isot

Yhteiskunta nähdään usein julkisen ja yksityisen sektorin vuoropuheluna. Näin sen olen luokitellut minäkin, mutta olen kääntänyt takkini. Merkittävin jakolinja onkin pienten ja isojen yksiköiden välillä. Pieniä ovat yksittäiset, oikeaa työtä tekevät virkailijat, kansalaiset yleensä ja ahkerat pikkufirmat. Isoja ovat laitokset, virastot ja konsernit sekä niiden hallinnoissa loisivat ihmisyksilöt ja heidän assistenttinsa, tekoälyt. Me pienet olemme niiden ruokaa. Tämä huomattiin Esperin kohdalla, mutta ilmiö on yleinen ja koko yhteiskuntaan soluttautunut. Asiakkaista tehdään palkatonta työväkeä ja rahaa säästyy hallintohyypiöiden huippupalkkoihin. 

Kerronpa henkilökohtaisen kokemuksen. Viime kesänä, lomalta palatessani oli tietokoneeni mykistynyt. Asia selvitettiin ja huomattiin, että operaattori E oli sulkenut koneeni, koska erääseen laskuun liittyvän maksumuistutuksen 20 euron erityislaskun suoritus oli hiukan myöhässä. Sain raivokohtauksen. Rikoin pikkuesineitä ja pelkäsin sydänkohtausta. Mutta maksoin ja vaihdoin operaattorin E.stä D:hen. Päätin, että E:n lähettämät älyttömät veloitukset maksumuistutuksista ja paperilaskuista saivat haistaa – arvatkaa minkä?

E ei enää voinut kiristään minua suojelurahoilla, mutta kääntyi perintäyhtiö I:n puoleen. Sieltä satoi uhkauksia oikeudenkäynneistä. Vastasin riemastuneena, että mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin railakas oikeudenkäynti E:tä vastaan. I:n tekoäly sanoi neuvottelevansa asiasta E:n tekoälyn kanssa. Ilmeisesti ihan oikeat ihmiset olivat kuitenkin keskustelleet, koska minua lopulta lähestyttiin hyvin ystävällisesti. I ilmoitti E:n päättäneen, että asiat saavat raueta. Hah-haa. David voitti Goljatin.

Hupijutulla on vakavampikin puolensa. Näiden yhtiöiden – Esperin ja E:n – johtajilla on kohtuuttomat tulot. Ne kertyvät tuhansista asiakkaista, jotka jonottavat puhelimissa, tekoälyjen suoltamista keinotekoisista laskuista, virastojen odotushuoneissa pitkästyvistä ihmisistä ja julkisen hallintoportaan vastuuttomasta velttoudesta.

Pienet: noustaan kapinaan. Pannaan isot järjestykseen.           /

Julma totuus julki

HS:n palstalla ”Merkintöjä” (15.2.) Mikko-Pekka Heikkinen pyytää lukijoilta neuvoja Twitteriin ilmastotuhosta tiedottamiseen. Vastaan tässä, koska pystyn perustelemaan kantani laajemmin ja koska minulla on asiasta henkilökohtainen kokemus.
Kansa kuuntelee kernaammin miellyttäviä valheita kuin epämiellyttäviä totuuksia ja tuossa välissä vastuullinen media joutuu taiteilemaan. Heikkinen mainitsee esimerkkeinä tästä HS:n, YLE:n ja Suomen Kuvalehden. Ainakin HS:n kohdalla lukija huomaa tämän helposti ja epäilen, että asiasta keskustellaan HS:n toimituksessa sananvapauden hengessä silloin tällöin.
Ongelma ei liity pelkkään ilmastonmuutokseen, vaan on laajempi. Samaa kysymystä on syytä pohtia salatessa rikollisten nimiä, käsiteltäessä maahanmuuttoa yksipuolisesti, tutkittaessa yksittäisen firman toimintaa tai vanhusten hoitoa. Asiaa mutkistaa huomattavasti, että media varoo kaikkia syytöksiä ja muistelee myös levikkiään linjaansa valitessaan. Tätä on turha salailla.
Kysymyksessä ei voi noudattaa yleispätevää linjaa. Ongelma ei ole ”totuus vai valhe” vaan ”totuus vai vaikeneminen”. Silloin on eettistä pohtia valinnan seurauksia. Kun vaihtoehtoina ovat esimerkiksi ”rikollisen tulevaisuuden tuhoaminen” ja ”rikollisen henkilöllisyyden salaaminen lukijoilta”, ehdotan vaikenemista pikkukolttosten kohdalla. Mutta jos vaihtoehtoina ovat ”totuus planeettamme tuhoprosessista” tai ”lukijoiden mielenrauha”, ehdotan totuuden julmaa paljastamista.
Lopuksi tuo henkilökohtainen kokemukseni. On ilmeistä, että Ilmastonmuutos etenee vahvasti kiihtyen. Näin voi päätellä loogisen analyysin avulla mutta nyt jo tehdyistä havainnoistakin. Tuho on jo edennyt niin pitkälle, että sen pysäyttäminen vaatii nykyistä ratkaisevasti rajumpia toimia. Kirjoitin viime syksynä asiasta artikkelin, jota tarjosin ensin HS:n Vieraskynä-sivulle – turhaan. Artikkeli julkaistiin sitten Aamulehdessä 21.8.18 otsikolla ”Miksi meillä on kiire” ja löytyy myös verkkosivuiltani. HS perusteli hylkäämistä tarjottujen artikkelien ruuhkalla. Heikkisen kirjoitus viittaa siihen, ettei se ollut todellinen syy.

Monikulttuuria?

Hurraa Tuusulan poika Kaikkonen! Kerrankin Arkadianmäen uraohjukset saatiin samalle viivalle poliittisista eduista piittaamatta. Ehtikin jo näyttää aika pahalta. Media sai hepulikohtauksen Oulun ja Helsingin raiskausten johdosta, jeesusteltiin tekojen kamaluutta ja lääkkeiksi ehdotettiin keskustelua, työryhmiä, terapiahoitoja ja muita virkatoimia. Tuon jaarittelun asemesta ei rohjettu puuttua asioihin, jotka on välttämätöntä myös mainita.
Miksi monikulttuurin ylistäjät nyt vaikenevat? Oletetaanpa ajatusleikkinä, että lapsia olisi raiskannut suomalainen äijäporukka Bagdadissa. Kuvitteleeko joku, että paikalliset kaupunginjohtajat, toimittajat ja terapeutit istuisivat viisastelemassa siitä, mitä pikkuvikoja heidän hallintojärjestelmässään on? Entä sallisivatko kansalaiset siellä viisastelun? Mahtaisivatko vaikuttajat väitellä siitä, onko oikein vai väärin häätää äijäporukka maasta? Eppäilen, että eivät.
Ajatusleikkinäkin tuo on mahdottomuus. Siellä perheet ja suvut suojelevat lapsiaan ja nuorisoaan. Näitä asioita ei ulkoisteta yhteiskunnalle. Voin kuvitella, että tämän vertailun tekevät myös sadat irakilaiset ja afganistanilaiset turvapaikanhakijat keskenään, mutta eivät (tietenkään!) töksäyttele tätä pohdiskeluaan kantasuomalaisille. Eivätkä he kerro monikulttuurin rakastajille, että sitä saa mitä tilaa. Mutta todennäköisesti he pitävät maatamme ja kansaamme kummina, kun uhreiksi joutuneiden lasten vanhempia tai isovanhempia ei haastatella televisiossa osallisina vastuuseen. Olisiko henkinen ilmapiirimme ratkaisevasti epäterve? Harva poliitikko uskaltaa ennen vaaleja edes kysyä niin sopimatonta asiaa.
Sitten teille, monikulttuurin ylistäjät. Onko teille koskaan pälkähtänyt päähän, että eri kulttuureissa asiat kehittyvät sukupolvien saatossa ja omassa muodossaan ehjiksi kokonaisuuksiksi, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Miksi te kauhistelette lausetta ”maassa maan tavalla”? Tulkaa esiin koloistanne, olkaa kerrankin rehellisiä, myöntäkää erehtyneenne. Aiheuttamanne sotku ei ole monikulttuuria vaan eri kulttuurien iljettävää mössöä.

Harmaa byrokratia

Kansani edustajana vuosina 1987 – 1995 minuun kohdistui kahdesti median suoma huomio. Aiheena olivat Ruokolahden leijona, jonka lupasin ottaa pihallemme ja verkkoja minulle paikannut mummo, jolle maksoin ja kerroin maksaneeni pimeästi. Tein eduskunnassa jotain hyödyllistäkin, mutta niihin asioihin ei kiinnitetty huomiota.
Palaan mummoon ja edustajatovereihin. Eduskunnan saunassa asiaa puitiin piilossa julkisuudelta. Edustajakaverit pelkäsivät, että paljastaisin mummon hänen rikkeestään, mutta yksi poikkeus oli. Hän oli siviilissä verokyttä ja paheksui julkista tunnustustani, moralisoi käytöstäni ja moitti huonoa esimerkkiäni kansalaisille. Sama hyypiö istui myöhemmin ulkomaan matkalla vieressäni lentokoneessa ja pisti Tapio Wirkkalan suunnitteleman, Finnairin hienon design-lasin taskuunsa. (Mutta tämä vain reunahuomautuksena).
Tämä on lähikuva eräästä yhteiskuntamme ilmiöstä. Julkinen sektori paheksuu harmaata taloutta ja yksityinen sektori byrokratiaa. Olen viimeisen viikon aikana jututtanut kolmea kunnon työtä tekevää julkisen talouden edustajaa. Heidän ammattinsa ovat poliisi, opettaja ja sairaanhoitaja. Kaikki ovat tuohtuneita sektoreittensa leikkauksista, mutta samaa mieltä siitä, että julkisen puolen hallinnossa on kosolti tehostettavaa.
Tähän olen puuttunut aikaisemminkin. Julkisesta hallinnosta voitaisiin leikata noin 5 miljardia vuodessa sitä tehostamalla. Henkilökohtaiset kokemukseni ovat kaavoituksen ja rakentamisen piiristä, mutta epäilen muiden alojen hallinnosta löytyvän samoja tauteja. Ne ovat tarpeettomat sairaslomat, turhat matkat, lyhennetyt työpäivät, istuskelu tyhjänpäiväisissä kokouksissa ja älytön lausuntojen tehtailu toisten lausunnoista.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella asiasta erään tunnetun talousviisaan kanssa. Hän arvioi, että 5 miljardin arvioni on liian korkea mutta sanoi, että tyhjäkäyntiä on varmasti 2 miljardia. Olimme samaa mieltä siitä, miksi asia ei korjaannu. Sitä ei korjata, koska juuri nuo hallinnolliset virkamiehet saneeraavat hallintoa. Ulkopuolinen asiantuntija pitäisi tuoda pelikentälle ja panna julmasti hommiin.

Vallan väärinkäyttöä

Leikkaava kirurgi sanoi hoitajalle: ”tällä potilaalla on väärä arvomaailma, annapa vasara veitsen asemesta”. Palopäällikkö sanoi palomiehille: ”eipä pidetä kiirettä, ihan oikean puolueen talo palaa”. Kirjamessujen ohjelmajohtaja sanoi: ”sensuroidaan tuo kirja, sen kustantaja lienee isänmaallinen”. Viimeinen esimerkki poikkeaa muista vain sikäli, että se on totta.
Viime vuosien tapahtumat ovat toistuvasti antaneet aiheen kritisoida epärehellisiä, epäloogisia ja moraalittomia ratkaisuja, joiden ratkaisija ei piittaa itse asiasta kovinkaan paljoa. Hän käyttää haltuunsa osunutta valtaa omien ennakkoluulojensa, antipatioidensa, sympatioidensa tai raadollisesti: omien etujensa ajamiseen. Ottakaamme näistä pieni kertaus.
Jussi Halla-aho tuomittiin muslimeista esitetystä lausunnosta, joka ei ollut mielipide, vaan ilmeisen tosiseikan toteaminen. Tämä on sensuroinnin iljettävin laji. Millainen yhteiskunta haluaa kätkeä kansalaisiltaan tosiseikkoja, koska ne ovat sillä hetkellä poliittisesti epäkorrekteja?
Aki Ruotsala sai saapasta, kun hän oli erehtynyt lipsumaan valtavirran konsensuksena hyväksymästä, poliittisesti oikeaoppisesta käsityksestä, joka koski ihmisen sukupuolen muodostumista ja sen pysyvyyttä. Tapaus muistuttaa historian tuttua juttua, jonka Galileo Galilei lopetti lausahdukseen ”se pyörii sittenkin”.
Useita poliisipäälliköitä vedettiin oikeuteen, kun heille oli tullut mieleen seurailla omaa järkeään, puolustaa toimintansa tehokkuutta ja varjella kontaktiensa henkeä sekä yrittää päästä toimittajien seuraan lähteitten salaamisessa. Mutta nirppanokat panivat äijät seinää vasten, katsomaan mistä kana kusee.
Olisi hyvä, jos suvaitsevaiset eivät jatkuvasti sotkisi pärstäkertoimia asioihin.
No, paljastanpa lopuksi mikä aiheutti edellisen vuodatuksen. Minulta on ilmestynyt uusi kirja, nimeltään Kiinalainen juttu. Sen on kustantanut Kiuas Kustantamo Oy. Yhtiön omistaa kirjailija Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on jostain asioista eri mieltä Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen kanssa. Onhan siinä tarpeeksi aihetta panna kirjani roviolle, vai mitä meinaatte?

Syyttelyn ihanuus

Sattuipa samaan aikaan kaksi toisiaan muistuttavaa asiaa. Molemmissa syytellään korkeassa asemassa olevaa henkilöä rajojensa ylittämisestä. Nämä henkilöt ovat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja keskusrikospoliisin päällikkö Robin Lardot. Presidentin tulkitaan puuttuneen sisäpolitiikkaan. Poliisin päällikköä syytetään vasikoiden hengen varjelusta. Varsinkin edellinen asioista on pilkun viilailua.
Surullista, että suurin innostus kummassakin tapauksessa kohdistuu lainsäädännön pilkuntarkkaan tulkintaan, ei tulkinnan ja toimien tuloksiin. Tuloksilla on merkitystä, pilkuntarkkuudella ei ole. Kummassakin tapauksessa omaksuttu tulkinta lienee tuottanut hyviä tuloksia. Tärkeä asia on kunnossa, mutta pilkkujen unohtamisesta valitellaan. Miksi tulokset sivuutetaan? Vastaus lienee, että niistä ei irtoa sitä syyttelyn riemua, joka median, poliitikkojen, virkamiesten ja elinkeinoelämän keskinäisessä valtataistelussa on se makoisin herkku.
Lain pitäisi olla oikeuden sovellutus, mutta se ei aina ole. Syyttelijöille kerrottakoon, että tarkka lainkuuliaisuus ei tällaisissa asioissa ole rehellisyyttä vaan tottelevaisuutta ja pahimmillaan arkuutta. Eduskunnassa lakeja säätävät ihmiset, joiden merkittävin motiivi ei ole oikeuden toteuttaminen, vaan valituksi tuleminen vaaleissa. Siihen tarvitaan ryhmäkurin noudattamista, puolueen edun vaalimista, oman poliittisen uran pönkittämistä ja moraalin venyttelyä. Kun lait syntyvät noin, ne eivät ole pyhiä. Niiden tulkinta oikeiden tuloksien saavuttamiseksi on viisautta ja ihailtavaa rohkeutta. Ylistäkäämme sitä.
Hyvinvointivaltion vahingollisimpia sivutuotteita on ajautuminen pilkuntarkkaan sääntöjen, kieltojen, huoltojen ja määräysten spagettiin. Ei luoteta enää yksiöiden harkintakykyyn, vaan kansalaiset heitetään turvaverkkojen varaan ja noudattamaan sokeasti typeriäkin määräyksiä. Tätä asennetta pidetään yllä huolimatta sen haitoista, koska siten syntyy helposti manipuloitava ja ohjailtava massa. On suurenmoista, että jotkut päättäjistämme kantavat uljasta perintöä: ajattelevat kyselemättä siihen lupaa.

Huostaanotetut lapset

Vuonna 2017 Suomessa oli 12.310 huostaanotettua lasta. Se oli 1,2 % alaikäisten kansalaisten määrästä. Välttämättömän toimenpiteen hinta veronmaksajille on noin 500 miljoonaa euroa vuodessa. Orpokoteja on aina ollut, mutta hyvinvointivaltion vallitseva syy huostaanottoon ei ole perhettä kohdannut onnettomuus, vaan rappeutunut arvomaailma. Valtaosa huostaanotoista on seuraus lapsen vanhempien holtittomista elämäntavoista. Normaalissa afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa perheessä tuo elämäntapa saisi sosiaalisen murskatuomion.

Tilanne on häpeällinen. Ihmisoikeuksista kyllä paasataan naama punaisena, ihmisvelvollisuuksista vaietaan. Suvaitsevan ilmapiirin paapova asenne on moraaliton. Huostaanotto vapauttaa vanhemmat luonnollisesta vastuustaan. Lapsen elämä jää arpakuution varaan. Tarvittavan rahan voisi hankkia ja käyttää oikeudenmukaisesti.

Minulla ei ole nopeaa ratkaisua synnytettyyn tilanteeseen. Sen sijaan arvelen, että tätä tilannetta ei olisi koskaan tarvinnut synnyttää. Asuin Länsi-Saksassa parin vuoden ajan silloin, kun pommien jäljet näkyivät vielä rakennusten julkisivuissa ja tehtiin kuusipäiväistä, kahdeksantuntista työviikkoa, kun palkat olivat pieniä ja takana hävitty menneisyys. Kansa nousi kuopasta. Vasta myöhemmin huomasin, ettei maassa ollut nuorisoksi kutsuttua väestöryhmää. Oli lapsia, jotka tottelivat vanhempiaan ja aikuisia, jotka vastasivat lapsistaan. Yhteiskunta ei leikkinyt äitiä.

Meillä ovat asiat toisin. Nuorisoksi kutsuttu väkijoukko on itsestään selvyys ja tälle suodaan aikuisen oikeudet, mutta sälytetään vain lapsen velvollisuudet. Tähän etuoikeutettuun porukkaan on tunkua. Nuoreksi päästään viimeistään 13-vuotiaana ja aikuiseksi joudutaan vasta 50-vuotiaana, lukuun ottamatta rokkitähtiä, jotka saavat lukeutua nuorisoon 80-vuotiaiksi saakka.

Heillä on nuorison pukeutumistyyli, tatuoinnit, hiusmuoti, kielenkäyttö ja elämäntavat. He ihailevat tuota meininkiä. Yhteiskuntamme vilisee perheitä, joissa on vain nuorisoa. Ne ovat hyvinvointivaltion ylpeys ja ylellisyys. Ja juuri tätä joukkoa huostaanotto hyysää.

Oikeusmurha!

Kun ihminen ei kysy vaan sanoo, hän esittää tiedon tai mielipiteen. Tieto on väärä tai oikea, mielipide taas henkilön käsitys hyvästä tai pahasta. ”Asun Tuusulassa” on tieto. ”Tuusula on upea” on mielipide. Mutta sanottu voi myös olla päätelmä. Se ei sisällä käsitystä hyvästä, eikä varmaa tietoa. Se on loogisen ajatteluketjun tulos.
Aki Ruotsala on esittänyt päätelmänään, että homoseksuaalisuus ei ole perinnöllinen vaan hankittu ominaisuus. Tein saman päätelmän 15 vuoden ikäisenä. Homoseksuaalisuutta on ongelmallista pitää geneettisenä, koska homot eivät yleensä siitä lapsia ja siksi tuo ominaisuus ei ainakaan kauan periytyisi. Pidän edelleen päätelmää johdonmukaisena.
En väitä, että päätelmä olisi tieto. Väitän vain, että päätelmä kertoo jotain sanojan logiikasta, mutta ei käsitystä hyvästä tai pahasta. Ruotsala sai potkut Pori Jazzista. Potkut kertovat enemmän niiden antajasta kuin potkitusta. Olisi hyvä kuulla lisää selittelyä.
Jos Ruotsala olisi esittänyt asian tietona, häntä voitaisiin syyttää valehtelusta, mikäli potkun antajalla olisi varmuus siitä, että tieto on väärä ja Ruotsala olisi tietoisesti levittänyt väärää tietoa. Koska näin ei ole, pitää potkuilla olla joku muu perustelu.
Jos Ruotsala olisi esittänyt mielipiteen ”homoseksuaalisuus on paha”, voisi joku toista mieltä oleva pitää Ruotsalaa ilkeänä ihmisenä ja antaa potkut, koska Pori Jazz ei halua ilkeitä ihmisiä joukkoonsa. Koska näin ei ole, on perustelu jokin muu.
Jos Ruotsalan päätelmä perustuisi lipsuvaan logiikkaan, voisi paremmin päättelevä pitää Ruotsalaa tyhmänä ihmisenä ja torjua hänet Pori Jazzin toimitusjohtajan hommasta, koska siihen kaivataan vain veitsenteräviä tyyppejä, jotka eivät tee ajatusvirheitä. Näinkään ei potkuja perustella.
Lyhyenä yhteenvetona näyttää siltä, että potkujen antajat ovat epärehellisiä, ilkeitä ja tyhmiä ihmisiä. Vapautuakseen tästä taakasta heidän pitäisi perua päätöksensä. Muuten kysymyksessä on pahin temppu siinä oikeusmurhien sarjassa, jota valitettavasti olemme saaneet seurailla viime vuosina maassamme.