| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 26.06.2007 |

Viime vuosina on yhä useammin esitetty käsitys, että tiivis kerrostalorakentaminen kaupunkeihin on ympäristöä säästävä tai – kuten on muotia sanoa – ekologinen asumismuoto. Useimmiten tätä kantaa puolustavat ihmiset, jotka asuvat itse jonkun kaupungin kerrostalossa. Kantaa perustellaan näennäisen järkevästi. Vaikka todellisuudessa ollaan tekemässä heikkoudesta hyve, tämä käsitys hyväksytään helposti yhdeksi perusteluksi, kun maankäyttöä suunnitellaan ja alueita kaavoitetaan.

Ensin argumentteja, joita esitetään asian puolesta. Kun ihmiset asuvat kiinni toisissaan, on ulkoseinää vähemmän verrattuna asuintilavuuteen ja lämmitykseen ei tarvita niin paljon energiaa kuin erillisissä koteloissa. Tämä on totta. Vähiten ulkopintaa tilavuuteen nähden on pallossa. Kun ruokakauppaan on lyhyt matka, sinne voi kävellä ja päivittäistä liikennettä syntyy tästä vähän. Muukin tarpeellinen on vieressä. Energiaa säästyy. Totta tämäkin. Ja lopuksi: tiivis asuminen säästää luonnonvaraista tilaa muualle. Malli sopii hyvin niille, jotka viihtyvät kaupungin kerrostalossa sekä niille, jotka haluavat avaruutta maaseudulle.

Mutta vasta-argumenttejakin on. Suomalaisista 45 prosenttia asuu nykyisin kerrostaloissa. Ympäristöministeriön asukasbarometrin mukaan näistä lähes puolet haluaisi kuitenkin asua pientalossa. Noin miljoona suomalaista asuu siis nykyisin vastentahtoisesti kerrostalossa ja muuttaisi pientaloon, jos rahat riittäisivät. Parin vuosikymmenen kuluttua kansa on rikastunut siinä määrin, ettei köyhyys ole enää esteenä eivätkä tiiviin asumisen puolustajat voi pakottaa ihmisiä kerrostaloihin.

Asuntoja nousee nykyisin sitä vauhtia, että kerrostaloja on parin vuosikymmenen jälkeen liikaa. ne tyhjenevät ja autioituvat, vaikka ovat vielä teknisesti kelvollisia. Ne muodostavat – erityisesti maaseudulle – merkillisiä menneisyyden kummajaisia, jotka usein joudutaan käyttökelpoisuudestaan huolimatta räjäyttämään pois silmistä. Tämä ei ole kansantaloudellisesti viisasta.

Toinen vastaväitteeni liittyy kesämökkeihin ja ruokakauppoihin. On väärin ajatella, että kaupunki loppuu hallinnolliselle rajalleen, ei myöskään siihen missä pelto tai metsä alkaa. Tosiasiassa kaupunki pirstoutuu pitkälle virallisten rajojensa ulkopuolelle. Kaikki se peltoala, jossa kaupunkilaisten ruoka tuotetaan, on todellisuudessa samaa kaupunkia, samoin talousmetsä, josta kaupunkilaisten paperi saadaan. Kaupunkilaisten kesämökit, joita on siroteltu ympäri maata, kuuluvat myös kaupungin rakennuksiin. Puhe siitä, että liikenne vähenee merkittävästi, jos asutaan tiiviisti, vaatii perusteellisemman analyysin.

En ilahdu myöskään siitä intoilusta, että Helsingin seutu leviäisi Uudellemaalle monikulttuurisena metropolina. Sellaisia kaupunkeja on maailmassa satoja, eikä niissä ole mitään erityisen viehättävää. Miljoonakaupungin haikailu Suomeen on alemmuudentuntoista junttiutta. Ei ymmärretä, mikä lumovoima juuri pikkukaupungilla on. Uusi tiedonvälityksen tekniikka avaa uusia mahdollisuuksia kaikkiin kontakteihin. Ihmiset voivat asua kuten haluavat. Silloin rakennettu ympäristö ja maaseutu levittäytyvät eri puolille käyden ystävällistä dialogia keskenään. Tiiviin asumisen puolustajien olisi syytä ladata jäitä hattuun.