Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.