| asiasta², toim. Lauri Putkonen, Rakennustieto Oy, 2011: Restauroitavat kaupungit |

Restauroitavat kaupungit
Olin Kiinassa syksyllä 2005 esittelemässä kirjani ”Syntymättömien sukupolvien Eurooppa” kiinankielistä käännöstä. Paasasin kiinalaisille kovasti paikoista, joita kutsuin silloin Ekokyliksi. Arvelin, että niistä kiina voisi lähteä liikkeelle. Jatkoin propagandaani Suomessa ja puolitoista vuotta myöhemmin asiasta järjestettiin mittava seminaari Tianjinissa, Pekingistä 150 km itään. Siellä oli parikymmentä huipputason asiantuntijaa Suomesta puhumassa ja noin 400 kiinalaista kuulijaa.
Kuukautta myöhemmin Kiinan ja Singaporen hallitukset tekivät sopimuksen ensimmäisen ekokylän rakentamisesta Tianjiniin. Siihen tulee 350.000 asukasta. Sitä kutsutaan EcoCityksi. Nyt on Kiinaan syntynyt noin 170 hanketta, jotka kutsuvat itseään ekokaupungeiksi. Tianjin järjestää oman hankkeensa pohjalta asiasta kansainvälisen kongressin syyskuussa 2010.

Neitseelliset ekokaupungit
Alkuperäinen ajatus oli noin 2000 ihmisen lähiö, joka rakennettaisiin neitseelliseen maastoon. Sellaista ehdotettiin Viikkiin 15 vuotta sitten ja asia otti tulta, mutta vesittyi sittemmin ratkaisevasti viranomaiskäsittelyssä. Jotain jäi jäljellekin ja aluetta kutsutaan nykyisin ”Ekoviikiksi”.
Neitseellisen ekokaupungin idea on, että se ei saastuta ympäristöään, käyttää mahdollisimman säästeliäästi luonnonvaroja ja muodostaa harmonisen kokonaisuuden rakennetun ympäristön ja luonnonympäristön kanssa. Viimemainitun, hieman tunteellisen vaatimuksen on esittänyt kai ensimmäiseksi amerikkalainen Richard Register 1980-luvulla.

Restauroidut ekokaupungit
Ekokaupunkeja tarvitaan, koska ne ovat osa maapallon pelastamisprosessia. Niitä ei tarvita, koska ne ovat uusi kiva arkkitehtuurin suuntaus. Niitä ei tarvita, koska niillä voi tehdä rasvaista bisnestä.
Siksi on syytä olla realisti ja todeta rauhallisesti, ettei riitä, vaikka kaikki maailman uudet kaupungit olisivat saasteettomia ja säästeliäitä. Vanhat kaupungit hoitavat yksinäänkin maapallon tuhoutumisprosessin loppuun. Niiden käyttämät luonnonvarat ja päästöt pitävät huolta siitä prosessista. Kolikon toinen puoli onkin vanhojen kaupunkien restauroiminen sellaiseen kuntoon, etteivät nekään saastuta ympäristöään, eivätkä tuhlaa luonnonvaroja. Onko tämä ylipäänsä mahdollista?
Mehän emme halua jyrätä Pariisia tai edes Raumaa maan tasalle, jauhaa tiilimurskaa ja betonin kiviainesta niiden rakennuskannasta ja suunnitella tilalle uusia ekokaupunkeja. Mutta niin ei tarvitse tehdä. Riittää, kun niiden infrastruktuuri uusitaan. Rakennukset ja kadut saavat jäädä paikalleen. Kaikissa vanhoissa kaupungeissa tarvitaan jättimäinen putkiremontti.

Infran uusiminen
Restauroidussa kaupungissa on uudenlainen liikenne. Sen kaduilla eivät enää aja polttomoottorilla varustetut autot vaan sähköautot, joita ohjataan automaattisesti navigoimalla niitä. Ne ovat vaakasuoraan liikkuvia hissejä, joiden voimanlähde on sähkö. Ne liikkuvat pitkin Champs Elysee:ta kuten hevoskärryt aikanaan. Ne ladataan eri puolilla olevissa latauspisteissä. Ne ovat vuokrattavia, eivät kaipaa kuljettajaa.
Energiana on uudella tavalla tuotettu sähkö. Kaupungin ulkopuolella on laaja aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja maalämmön yhdistetty kenttä, josta tulee voima liikenteelle, asuntojen lämmitykselle ja valaistukselle. Enää ei polteta hiiltä eikä klapeja, ei itse kaupungissa, muttei sen ulkopuolellakaan. Niin se käy.
Vesi kiertää kahdessa eri järjestelmässä. Toisessa on puhdasta juomavettä ja toisessa harmaata vettä kaikkiin niihin ihmisen tarpeisiin, joissa pilkuntarkka hygieenisyys ei ole tarpeen. Vesi nimenomaan kiertää, eikä alenna pohjavettä loputtomiin kaupungin alla, kuten esimerkiksi Pekingissä nykyisin. Sen puhdistamiseksi kehitetään nykyaikaiset menetelmät. Vettä ei haeta kaivosta, kuten Pariisissa aikanaan.
Jätettä ei synny lainkaan. Syntyy uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Tuotanto on suunniteltu siten, että jokainen uusi tuote käytetään tyhjentävästi uudelleen. Tavara, niin tuotteet kuin jätteetkin, kuljetetaan tyhjiöputkissa, joiden energiankulutus on lähes olematon. Tätä liikennettä varten rakennetaan uusi infra, eikä operaatio poikkea paljoakaan menneisyyden vastaavista muutoksista.
Monia muitakin muutoksia pitää restauroitavissa kaupungeissa tehdä, mutta ne ovat enimmäkseen luonteeltaan talokohtaisia. En puutu niihin tässä, koska niitä käsitellään perusteellisesti tämän kirjan muissa osissa.

Lisää puistoja
Kaikki edellä esitetyt uudistukset ovat luonteeltaan teknisiä. Niiden ei tarvitse vaikuttaa kaupungin asemakaavaan, eikä talojen ulkoasuun lainkaan. On kuitenkin tuo kolmas periaate, jota ei voida paeta ja joka on syytä myös muistaa: harmonisen luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön vaatimus.
Uusi tietotekniikka avaa kaupunkisuunnittelulle ratkaisevasti uudenlaisen mahdollisuuden. Tiivis ei enää ole välttämätöntä. Kaupunkien ei tarvitse olla yhteen jämähtäneitä kivimassoja vaan ne voivat muodostua riekaleista, joiden välissä on puistoja, maatalousmaata ja luonnonmetsää. Jokainen yritys, tehdas tai virasto voi tarvittaessa olla hajasijoitettu.
Tästä syystä ei kaupunkia purettaessa saa ensimmäinen kysymys olla: mitä rakentaisimme tilalle. Pitää kysyä: rakentaisimmeko tilalle? Tämän kysymyksen syvällinen punnitseminen johtaa varmasti siihen, että vanhat kaupunkimme vuosikymmeninen ja vuosisatojen kuluessa liikenneruuhkineen avautuisivat hengittämään raitista ilmaa.
Ei se niin haitallista olisi kenellekään.