| WSOY, 2002, 306 p.|

Megaevoluutio käsittelee maailmankaikkeuden kehitystä alkuräjähdyksestä nykypäivään fysikalismin pohjalta ja pyrkii luonnehtimaan maailman nykyisen tilan planeettamme ennustettavaksi kehitysvaiheeksi. Teos jakautuu neljään osaan, jotka liittyvät toisiinsa ja riippuvat toisistaan muodostaen loogisen kokonaisuuden.

Eero Paloheimo’s work Megaevoluutio (The Megaevolution [untranslated]) deals with the development of the universe from the Big Bang to the present day on the basis of physicalism and attempts to visualise the forecastable development of our planet from now on. It is divided into four interconnected and interdependent parts forming a single logical whole.

Click for more in English
1. Tietoisuudesta

Kirjailija lähestyy tietoisuuden käsitettä vahvan fysikalistisen periaatteen mukaisesti ja päättelee, että aine ajattelee ja tuntee, kun sen rakenne on oikea. Hän olettaa, että geenitekniikan, molekyylibiologian, kemian ja hiukkasfysiikan edetessä tietoisten olentojen geeneistä löytyy myös tietoisuuden geneettinen viesti. Aivotutkimuksen hän olettaa paljastavan lähitulevaisuudessa hermojen tapahtumat nykyistä tarkemmin, jolloin tietoisuuden fysikaalinen luonne selkiintyy. Näin havaintotuloksilla varmistetaan, että tietoisuus on aineen ominaisuus, evoluution tuottama kyky.

Kirjan pääpaino on fysikalistisesta olettamuksesta seuraavilla johtopäätöksillä. Ihmiskunta on tähän saakka luottanut uskontoihin, joiden viesti ei ole materialistinen, vaan idealistinen. Niiden mukaan henki ohjaa kehitystä, elämä ja tietoisuus ovat ihmeitä, vain maapallolla on elämää, kuoleman jälkeinen elämä odottaa ja tulevaisuuttamme säätää joku jumala. Poliitikot toimivat seuraten uskontojen viitoittamia teitä, vaikka tutkimus on viimeisten vuosikymmenien aikana synnyttänyt vasta-argumentteja kaikelle tuolle. Tulevaisuus täytyisi rakentaa realistisille perusolettamuksille.

Myös yksikön ensimmäistä persoonaa – minää – käsitellään ainekokonaisuutena, fysikalismin mukaan. Dualismin idealistinen maailmanosa pohjautuu yksikön ensimmäiseen persoonaan, joka tietää tunteista, elämyksistä, ajatuksista ja itsen tarkkailusta. Koska ”minä” tuntuu väkevästi joltain muulta kuin aineelta, on vaikea hyväksyä fysikalistista lähtökohtaa. Johdonmukainen fysikalistinen näkemys johtaa uuteen käsitykseen kuolemasta, kuoleman pelon irrationaalisuuteen. Yksilön kuolema ei olekaan loppu vaan aineen järjestyksen muutos, vain askel yhteisen tietoisuuden jatkumossa.

Fysikalismi ei päästä ihmistä vastuusta, sillä valinnanvapaus säilyy. Inhimillisen kulttuurimme ja yhteiskuntamme arvo ei laske, vaikka kaikki nähdäänkin vain aineena ja energiana, koska materialistinen näkemys on vain ontologinen. Siksi näkökulma ei vaikuta arkipäivän toimiin. On johdonmukaista, ettei materialistista näkökulmaa oteta huomioon eettisissä valinnoissa tai yhteiskunnan kehittämisessä.

2. Maailmankaikkeuden kehitys

Teoksensa toisessa osassa kirjailija kuvaa maailmankaikkeuden kehitystä aineen muuttumisena. Fysikalismin mukaan ajattelu ja elämykset ovat vain hiukkasten liikettä ja siten luonnontieteen menetelmillä tutkittavia ilmiöitä, joten myös tietoisuuden synty on vain yksi evoluution vaihe. Silti todellisuuden suurta osaa – esimerkiksi talouselämää, lainsäädäntöä tai taidetta – on käytännöllistä lähestyä toisin kuin hiukkasten liikkeenä.

Tietoisuuden, ajattelun ja elämysten käsittäminen aineellisiksi tapahtumiksi on edellytyksenä, kun hermoston kehitys evoluution aikana, evoluutio sinänsä ja tietoisuuden kehitys hyväksytään luonnontieteen tutkimuskohteiksi. Vastakkaisena vaihtoehtona oletettaisiin todelliseksi myös mielen aineeton maailma, vaikka luonnontiede ei sitä havaitse ja sen perimmäinen luonne on tuntematon. Tuntemattoman todellisuuden hyväksyminen merkitsisi, että teoriamme evoluutiosta, elämästä ja tietoisuudesta, mutta myös aineen rakenteesta ja sen synnystä olisi totta vain kapeasta näkökulmasta katsoen. Nyt nekin luonnontieteilijät, jotka eivät hyväksy fysikalismin filosofista näkemystä, tutkivat silti huomaamattaan maailmaa fysikalistisen näkemyksen pohjalta. Tätä perustavaa ristiriitaa ei alan kirjallisuudessa ole tarpeeksi painotettu. Usko luonnolliseen, puhtaan aineelliseen kehitykseen ennen ja jälkeen elämän ilmestymisen edellyttää käsitystä, ettei aineellisen ulkopuolella ole mitään. Jos aineellisen ulkopuolella tai rinnalla uskottaisiin olevan muuta, voitaisiin saman tien uskoa vaikka kreationismiin.

Kehitys maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä nykypäivään ja tulevaisuuteen kuvataan teoksessa aineen muodon muutoksina eikä prosessiin sisälly ratkaisevia kartoittamattomia kohtia. Alkuräjähdyksen ainetta ei missään vaiheessa ole kadonnut tai ilmestynyt, se on vain muuttanut muotoaan. Katsauksen kannalta keskeinen on kosmologinen periaate, jonka mukaan kaikkialla maailmankaikkeudessa vallitsevat samat luonnonlait. Kehityksen mikään vaihe ei sisällä yliluonnollisia, selittämättömiä piirteitä tai ihmeitä, vaikka tiede ei olekaan ratkaissut jokaista yksityiskohtaa aukottomasti ja yksiselitteisesti. Sattuma on mukana alati, joten syntyy perusjärjestyksen eräs mahdollisista lopputuloksista, joka on yksityiskohdiltaan ainutkertainen. Näin tehdään myös johtopäätös: koska kehitykseen ei missään vaiheessa ole tullut ulkopuolisia tekijöitä, ovat prosessin ja lopputuloksen peruspiirteet kätketyt alkuhetken singulariteettiin.

Kirjan tässä osassa käsitellään ensin elotonta maailmankaikkeutta, sitten maapalloa, jonka aineenvaihdunnan alkeellinen elämä muuttaa, tietoisuutta evoluution erityisenä ominaisuutena ja lopulta ihmisen aikaansaannoksia. Viimeiseksi tarkastellaan lähintä 50 vuoden jaksoa ja perustellaan käsitystä, jonka mukaan maapallo on nyt kehityksensä käännekohdassa. Olemme risteyksessä ja maailma seuraa jompaakumpaa jo näkyvistä teistä. Toinen on umpikuja ja loppuu lyhyeen, toinen jatkuu mahdollisuuksien tulevaisuuteen, taakse horisontin.

Johtopäätöksiä

Kirjan kolmannessa osassa kirjailija tekee merkittävimmät johtopäätöksensä kahden edellisen osan perusteella.

Kun tietoisuus oletetaan aineen ominaisuudeksi ja lähtökohtana on kosmologinen periaate, on myös maapallon ulkopuolinen tietoinen elämä todennäköinen. Elämän esiintymistä maapallon ulkopuolella ei käsitellä kirjassa vain luonnontieteen, vaan myös todennäköisyyslaskennan avulla. Siten käsittely poikkeaa tähänastisesta. Aatteellista merkitystä ei ole niinkään sillä, paljonko aurinkokuntamme ulkopuolella on elämää, vaan ennen muuta, kumpi kahdesta perusvaihtoehdosta on ajattelumme perusta. Vaihtoehdot ovat: olemme tai emme ole yksin.

Tulevaisuudessa arvio elämästä maapallon ulkopuolella voi kerralla osoittautua oikeaksi, jolloin todennäköisyydestä ei voi enää puhua, vaan varmuudesta. Kirjassa oletetaan, että tieto elämän synnystä tarkentuu ja elämää aletaan tehostetusti etsiä niiltä Linnunradan taivaankappaleilta, joilta sitä todennäköisimmin löytyy. Silti maapallon ulkopuolista elämää ei ehkä havaita pitkiin aikoihin.

Seuraavaksi kirjassa käsitellään kriittisesti yliluonnollisia ilmiöitä. Arvioidaan, että jotkut ilmiöt, joita nyt pidetään yliluonnollisina, saattavat paljastua tieteen edetessä luonnollisiksi. Samoin, tieteen historiassa melko tavalliset erehdykset saattavat jatkua tulevaisuudessa ja jotkut nyt hyväksytyt luonnonlait osoittautuvat virheellisiksi. Näin kirjassa pohditaan yliluonnollisen yleisiä ja johdonmukaisia kriteereitä. Maapallon uskontojen hämärtävää vaikutusta käsitellään myös.

Kosmologinen periaate aiheuttaa myös, että yliluonnolliseksi määritelty maapallolla ei välttämättä ole yliluonnollista kaikkialla maailmankaikkeudessa. Ehkä maapallon elollisille olennoille joskus syntyy tai ulkoavaruuden olennoille on jo syntynyt kyky välittää elämyksiä raakaversioina toisilleen. Elämykset olisivat silloin yhtä yleisesti mitattavia asioita kuten esimerkiksi pituus tai ajanjakso nyt, joten elämykset muuttuisivat luonnontieteen tutkimuskohteiksi. Nämä ilmiöt eivät silloin tulevaisuudessa kuuluisikaan yliluonnollisen piiriin, kirjassa todetaan.

Seuraavaksi kirjassa jäsennetään aineen muutoksia. Maailmankaikkeuden kehittyessä aineen eräät osat yhtyvät ja järjestyvät äkillisesti uudeksi olomuodoksi. Muutos edellyttää tiettyä ulkoista tilaa, arkipäiväinen esimerkki on veden jäätyminen. Otollinen tila kestää aikansa ja muutos on usein mahdollinen vain tuon ajanjakson kuluessa. Muutoksessa usein vain osa aineesta – maailmankaikkeuden kehittyessä jatkuvasti pienenevä ja jalostuva osa – saa mutkikkaamman olomuodon, loppu jää ylijäämäksi, joka jossain muodossa vaikuttaa taustalla. Mutkikkuuden lisääntyessä kokonaisuuksien kirjo kasvaa ja niiden sisäinen jäsentely lisääntyy.

Muutosportaitten väliset, hitaat jalostusvaiheet (faasit) synnyttävät satunnaisesti eri kokonaisuuksia. Nämä mutkikkaammat yhdistelmät kilpailevat keskenään ja uusien olosuhteiden puristuksessa taas parhaat yhdistelmät valikoituvat jatkoon. Aineen loppuosa jää jonkun aikaisemman vaiheen tyypilliseksi aineosaksi. Jyrkän muutoksen ja rauhallisen kypsymisen kestot ovat erilaisia, ne vaihtelevat sekunnin murto-osista miljardeihin vuosiin. Tämä ei ole kirjan mukaan olennaista, koska jaksojen pituutta ei pidä verrata ihmisen mittakaavaan, vaan paremminkin kuluneeseen aikaan. Faasit eritellään alusta nykyhetkeen. Myöhemmissä vaiheissa yhä tärkeämmäksi muodostuu sattuma yksityiskohtien synnyssä ja tulevaisuudessa on odotettavissa vielä näkemättömiä faaseja. Kirjan nimi ”megaevoluutio” luonnehtii koko tätä prosessia. Maapallo on tällä hetkellä kahden faasin rajalla. Käännekohtaa leimaa tekniikan hyppäyksellinen, räjähtävä kehitys.

Johtopäätösten lopuksi pohditaan väistämätöntä kysymystä, joka liittyy kaikkeen aikaisempaan. Onko kaikki lopulta yliluonnollista? Ovatko vain yksityiskohdat tieteen saavutettavissa, mutta kokonaisuus sen ulottumattomissa? Näin päädytään kysymykseen, jota voitaneen pitää perimmäisenä. Näyttää siltä, että jos alkuräjähdyksen jälkeen syntyneet alkeishiukkaset tai niiden suhteet poikkeaisivat hiukankin nykyisistä, ei maailmankaikkeus olisi kehittynyt nykyisen kaltaiseksi, rikkaaksi. Onko selitys, että Jumala on olemassa?

Tulevaisuus

Kirjan viimeisessä osassa pohditaan ensin maapallon tilaa ja valintoja lähitulevaisuudessa, noin sadan vuoden tähtäyksellä. Tuo aika on seuraavan faasin alku. Lähimmästä tulevaisuudesta esitetään kaksi skenaariota.

Ensimmäistä näistä skenaarioista pidetään kirjassa todennäköisesti toteutuvana. Se ei ole miellyttävä, mutta se seuraa tähänastisen kehityksen periaatteita. Kaikkinainen kasvu, keskittyminen, tekniikan kritiikitön käyttö ja avaruuden valloitus jatkuu. Maapallon tilasta ja tulevaisuudesta pitkällä tähtäyksellä kannetaan huolta vähemmän kuin pitäisi. Prosessi johtaa jonkinlaiseen umpikujaan muutamien vuosikymmenten kuluessa.

Toinen skenaario on epärealistinen ja idealistinen toive. Sen puitteissa ihmiskunta huomaisi elävänsä käännekohdassa, joten pohdittaisiin kaikkein perustavimpien kysymysten ratkaisuja. Monia kunnianhimoisia haaveita lykättäisiin ja vähemmän loistokkaita, mutta tärkeämpiä tavoitteita toteutettaisiin. Kirjassa esitetään monia käytännön päämääriä ja toimia maapallon pelastamiseksi.

Lopuksi arvioidaan tulevaisuutta arkielämästä irrotetun ylipitkän tähtäyksen visiona, fiktiivisenä onnellisen skenaarion jatkona. Kaksi laajaa aluetta saa keskeisen roolin: biotekniikka ja avaruuden valloitus. Detaljit menettävät merkityksensä täysin, vain hyvin loivilla mainingeilla on kantavuutta. Näitä pohditaan kirjan lopussa.

“Universumin historioita on kirjoitettu ennenkin, mutta ainakaan Suomessa ei koskaan yhtä suurisuuntaista ja yhtenäistä kuin Eero Paloheimon Megaevoluutio. Paloheimo ottaa kerralla haltuun aineen kehityksen alkuräjähdyksestä elämän ja tietoisuuden syntyyn, eikä pysähdy tähänkään. Historiankirjoituksella ei olisi merkitystä, ellemme projisoisi trendejä tulevaisuuteen nähdäksemme, mikä meitä odottaa. Paloheimo käyttää valtavaa tietämystään luonnon- ja ihmistieteistä, mutta kirjaan sisältyy myös spekulatiivisia osia. Kirjailija esittelee käsityksensä evoluutiosta, joka kehittyy portaittain faaseiksi, yhä suuremmiksi yksiköiksi. Koko materian kehitys asettuu kauniisti samaan jatkumoon: kvarkeista nukleoneiksi ja ytimiksi, alkuaineiksi, molekyyleiksi, protosoluiksi, monisoluisiksi ja niin edelleen. Kiinnostavaa on se, mitä tulee kädellisten ja cro magnonin jälkeen: yhteisöt, teknosfääri, aurinkokunta ja galaksi.”

Sami Vainio, Stimulus

Linkki BookPlussan sivulle.