| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 13.07.07 |

Onnittelut ministeri Hyssälälle siitä, että noin 30 vuoden aprikoinnin jälkeen Markku Lehto pantiin selkeyttämään sosiaaliturvaa. Oli jo aikakin, kuten kulunut sanonta kuuluu. Lehto sanoi, että toimeksianto on niin mittava, että polvet menevät pehmeiksi. Saisinko vähän auttaa asiassa?

Ennen eduskuntavaaleja 1995 järjestivät toimittajat Reija Hyvärinen ja Seppo Toivonen 16.3.1995 television suuressa vaalikeskustelussa puolueiden puheenjohtajille ikävän yllätyksen. YLE:ssä sitä kutsuttiin käppyräsulkeiseksi. Kehotan Markku Lehtoa kaivamaan nauhan naftaliinista ja tutustumaan tuohon ohjelmaan. Se on hauskaa katsottavaa.

Ideana oli, että jokaisen puoluejohtajan piti piirtää paperille käyrä, jonka tuli kuvata pystysuunnassa nelihenkiselle perheelle käteen jääviä tuloja, kun vaaka-akselilla tulot kasvoivat nollasta ylöspäin aina huipputuloihin saakka. Puoluejohtajien vastaukset olivat toinen toistaan järjettömämpiä. Mutta heiltä eivät polvet pehmenneet.

Asian ydin on, missä järjestyksessä ongelmaa lähestytään. Jos halutaan ratkaista verojen, sosiaaliturvan, asumistuen, päivähoitomaksujen, eläkkeiden ja kymmenien muiden perheen nettotuloihin vaikuttavien tekijöiden kokonaisuus, asiaa ei pidä lähestyä paikkailemalla voimassa olevia lakeja. Sillä tavalla sosiaalipuolen väki ja lainsäätäjät tosin työllistävät itsensä tämän vuosituhannen loppuun, mutta tilkkutäkki vain paksunee kasautuvista paikoista.

Kysymystä pitää lähestyä voimassa olevista laeista piittaamatta. Pitää ensin piirustella oikea käyrä. Se lähtee vähän origon yläpuolelta, jos kansalaiselle halutaan aina jakaa rahaa. Parempi olisi, jos käyrä työkykyisillä lähtisi nollasta, mutta nousisi alussa jyrkästi. Sillä lailla laiskurit karsittaisiin oikeista hädänalaisista. Käyrän pitää olla kaikkialla nouseva, jotta kannustetaan työntekoon ja kupera ylöspäin, jotta progressio on oikean suuntainen. Se ei saa olla liian korkealla, koska silloin valtion ja kuntien rahat eivät riitä, eikä liian matalalla, koska silloin kansalaiselle itselleen ei jää mitään.

Käyriä tulee monta, mutta niillä kaikilla pitää olla edellä mainitut ominaisuudet. Näin muodostuu käyräparvi, koska erilaiset perheet, sairaat, vanhukset ja muut erityistapaukset vaativat oman käyränsä. Käyristä voi heti nähdä nettotulojen oikeudenmukaisuuden, kannustavuuden ja realismin. Kansalaisryhmien koot ovat tiedossa, samoin tulojen jakauma, joten kunkin käyräparven kustannukset ovat helposti laskettavissa.

Hoitakaa asia siten, että jakelun ratkaisee tietokone normaaleissa tapauksissa ja sosiaaliviranomaiset vapautuvat turhasta näpräämisestä tekemään järkevää työtä. Erikoistapauksissa heitä tarvitaan tapaamaan ihmisiä silmätysten. Aloittakaa siis käyristä ja lopettakaa siihen, mistä tavallisesti aloitatte: termeistä. Ei kansalaista kiinnosta, millä sanalla tuota käteen jäävää rahaa nimitetään. Termit kiinnostavat vain niitä poliitikkoja, jotka haluavat rehvastella saavutuksillaan. Kansalaista kiinnostaa, paljonko fyffeä jää handuun.