René Descartes lienee historian tunnetuin dualisti. Dualismin mukaan ihminen rakentuu kahdesta kokonaisuudesta, sielusta ja ruumiista tai nykyaikaisemmin: mielestä ja aineesta. Viime vuosikymmeninä tätä perinteistä käsitystä on yhä äänekkäämmin epäilty ja vanhaa materialismin perinnettä jatkaa fysikalismi, jota lujittavat hiukkasfysiikka ja molekyylibiologia. Sen mukaan sielua ei ole, vaan kaikki on ainetta.

Dualistinen näkemys tuntuu aluksi kiistattoman oikealta. Arkijärki sanoo, etteivät kipu ja nautinto, ajatukset, tunteet, tulevaisuuden odotukset tai menneisyyden muistot ole ainetta vaan jotain muuta - olkoonkin, ettei meillä tuosta muusta ole ensimmäistäkään objektiivista havaintoa. Havaintoina ovat vain omat elämyksemme, jotka eivät mitään muuta olekaan kuin tuota muuta. Muiden ajatuksia tai elämyksiä emme voi suoraan havaita, emme edes läheistemme, saatikka sitten vieraan ihmisen, koiran, lahnan tai perhosen elämyksiä. Tätä kyvyttömyyttä kutsutaan vierassieluisuuden ongelmaksi.          

Dualistisesta näkemyksestä seuraa - sen tervejärkisyydestä huolimatta - useita ratkaisemattomia pulmia. Hiukkasfysiikka paljastaa ainerakenteen yhä seikkaperäisemmin. Nyt edetään atomin osien osien osien tasolla, eikä vieläkään olla varmoja, millainen maailman pienin osa on. Jos tietoisuus olisi aineen ylimääräinen osa, olisivat ihmisen hermoston happiatomit erilaisia kuin ei-tietoisen olion, vaikkapa tuolin atomit. Näin ei ole. Eikä tietoisuuden ongelma ratkenne ainetta tarkemmin katsomalla. Tarkkuus riittäisi jo, jos tietoisuus mikroskoopilla löytyisi.

Dualismin pelastaisi tietoisuuden aineettomuus. Sen mukaan aineen avulla ei koskaan päästäisikään käsiksi tietoisuuden perimmäiseen olemukseen vaan se kätkeytyisi tuntemattomaan, aistiemme ja niitä täydentävien instrumenttien ulottumattomiin. Tuosta tuntemattomasta ei tosin olisi todisteita, mutta se ei todistaisi, ettei tuntematonta ole. Tähän argumenttiin voi taas vastata yksinkertaisella instrumentilla, pesäpallomailalla. Kun pesäpallomailalla kalauttaa, niin havaitsijan tietoisuus pimenee. Ei siis epäilystäkään, etteikö aine ole kytketty tietoisuuteen, sillä pesäpallomaila jos mikä on ainetta. Saman voi osoittaa kemialla - vaikka alkoholilla, sekin vaikuttaa mieleen.           

Lukemattomiin muihinkin vastaväitteisiin pitää dualistin vastata jos mielii ylläpitää uskoa tähän havaitsemattomaan ei-aineeseen. Mistä ei-aine ilmestyi evoluutioon, kun eliöt alkoivat tuntea? Millaisesta varastosta sielut pulpahtavat väkiluvun kasvaessa? Onko ulkoavaruuden tietoisilla olennoilla omat annoksensa ei-ainetta? Miten kehtaamme tehdä luonnontieteellistä tutkimusta ottamatta huomioon tätä merkittävää toista kokonaisuutta, ei-ainetta?

Fysikalistin pitää vastata vain yhteen kysymykseen: miten aine voi ajatella tai tuntea? Etsikäämme apua menneisyydestä. 

Tieteen historia on täynnä vastauksia kummallisuuksiin. Miten voi seistä ylösalasin putoamatta, miten apinan lapsi onkin ihminen, miten kaikkeus mahtuu pisteeseen? Maata pidettiin pannukakkuna, ihmistä luojan luomana ja alkuräjähdyksen ideaa pilkattiin. Pinttyneitä virhekäsityksiä ovat aina tukeneet arkiset havainnot, yleinen mielipide, virallinen valta ja terve maalaisjärki. Sitten turvallinen maalaisjärki kumotaan eri alojen tieteellisillä näytöillä, luodaan parannettu teoria ja selitetään asia monin tavoin ja monta kertaa. Niin syntyy uusi maailmankuva, joka taas joskus kumotaan. Oletan, että tietoisuuden ratkaisu, kuten suhteellisuus- ja kvanttiteoriakin sulautuvat vielä ihmiskunnan yhteiseen maalaisjärkeen.

Aine muodosti alkuräjähdyksen jälkeen vaiheittain uusia kokonaisuuksia. Kvarkeista rakentui nukleoneja, sitten ytimiä, atomeja, molekyylejä. Syntyi kahdentuvia molekyylejä, protosoluja, prokaryootteja, eukaryootteja, monisoluisia eliöitä, hermollisia eliöitä, kädellisiä ja ihmisiä.

Koko tuota prosessia voisi kutsua maailmankaikkeuden megaevoluutioksi. Sille on ominaista, että aine jatkuvasti muodostaa aikaisempaa laajempia ja mutkikkaampia, silti jäsentyneitä yhdistelmiä ja noilla uusilla yhdistelmillä on aikaisemmin aavistamattomia ominaisuuksia. Uudet ominaisuudet ovat aineen kykyjä uudella tasolla. Ne liittyvät osien suhteisiin, uuden kokonaisuuden struktuuriin. Niiden  ilmestymistä kutsutaan emergenssiksi.

Evoluutio on megaevoluution osa ja sen aikana elollisille olennoille on kehittynyt lukemattomia taitoja. Yksi tällainen on taito tuntea, aluksi varmaan vain kipua, ehkä nautintoakin. Tällä ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Siksi tätä ominaisuutta ei pitäisi kutsua tietoisuudeksi vaan pikemmin tuntoisuudeksi. Mutta siitä kehittyi tietoisuus, vaiheittain ja ilman hyppäyksiä. Oletan, että genetiikka vastaa lähivuosina kysymykseen: mitkä piirteet eläinten genomeissa ovat sellaisia, jotka puuttuvat kasveilta? Mitkä niistä ovat tietoisuuden siemeniä? Tietoisuuden mysteeri avautuu lisää.

Fysikalisteja syytetään usein kolkosta maailmankatsomuksesta. Käsitykseni on, että näkemys ajattelun ja tunteiden perimmäisestä, ontologisesta olemuksesta ei hetkauta eikä saa hetkauttaa suhdettamme moraaliin, yhteiskuntaan, taiteeseen, kieleemme tai keskinäisiin suhteisiimme. Aine ajattelee, entä sitten? Ja ainemöykyt rakastuvat ainemöykkyihin, silti tunteet roihuavat.