| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 26.6.2012 |

Luen paraikaa Frank Furedin kirjaa Where have all the Intellectuals gone?, vapaasti suomennettuna “Minne älymystöon luikahtanut?”. Kirjan keskeisenä huolena on, että nykyisessä keskustelussa tosiseikoilla ja niistä tehtävillä johtopäätöksillä ei ole painoarvoa, vaan ne jäävät poliittisten ja talouselämää tukevien mielipiteiden varjoon. Olen vuosia ollut samaa mieltä.
Viime päivinä käyty keskustelu Jussi Halla-ahon kirjoituksista on vahvistanut käsitystäni. En ole huomannut, että kukaan olisi kiistänyt tosiseikkoja, joihin Halla-aho arvionsa perustaa, en myöskään johtopäätösten johdonmukaisuutta. En myöskään ole huomannut, että kukaan olisi kieltänyt kansalaisia näkemästä tosiseikkoja tai tekemästä loogisia johtopäätöksiä. Oikeuslaitos, eduskunta ja puolueet hyväksyvät, että kansalaiset edelleen panevat tosiseikkoja merkille ja pyrkivät päättelemään niiden perusteella jotain. Sen sijaan yhtenäinen rintama näyttää kieltävän, tuomitsevan ja rankaisevan kansalaisen, joka rohkenee kertoa muille tästä sopimattomasta toiminnastaan. Pitäkööt mölyt mahassaan, jos tosiseikat ovat ristiriidassa poliittisesti korrektien käsitysten kanssa! Sanotaan, että sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan ketään. Olen Furedin lailla huolissani siitä, mihin tämä asenne voi johtaa.
Fakta on eri asia kuin mielipide. Johtopäätöskään ei ole mielipide, jos se perustuu faktoihin ja johdonmukaiseen ajatteluun. Faktat voivat olla oikeita tai vääriä, niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset taas perusteltuja tai sitten huolimattoman päättelyn, jopa tavoitteellisen kieroilun tuloksia. Ne ovat yhteistä tavaraa. Pitäisi arvostaa tätä. Mielipiteet ovat jokaisen henkilökohtaisia ja eräänlaista yksityisomaisuutta. Niitä ei voi väittää vääriksi, korkeintaan omituisiksi. Oikeuslaitoksen, eduskunnan ja puolueiden tulisi ymmärtää, että esittämällä oikeita faktoja tai niiden perusteella tehtyjä johdonmukaisia päätelmiä, ei voi loukata ketään. Jos joku tosiseikka loukkaa lähimmäistä, on syy tosiseikan, ei huomauttajan. Faktojen tai johtopäätösten esittämistä ei voi edes kutsua sananvapauden käytöksi, vaan vielä perustavammiksi ihmisen oikeudeksi. Tätä Halla-ahon oikeutta on rikottu ja hyödylliset idiootit hurraavat taas kerran.
Meillä Suomessa tunnetaan syvää aristelua tosiasioiden kertomista ja itsenäisten mielipiteiden paukuttelua kohtaan. Sairaus puhkesi 60-luvulla, jolloin Neuvostoliiton lipittely oli kansalaishyve. Muu käytös tuomittiin loukkaavaksi ja vahingolliseksi. Sitä kutsuttiin suomettumiseksi. Sama näyttää jatkuvan toisessa muodossa.
Lopuksi joitakin mielipiteitä mielipiteistä. Mielipidevapautta ei voi kahlehtia. Sananvapautta voi rajata ja on hyväkin rajata, koska sana – paljastaessaan mielipiteen – loukkaa joskus toista ihmistä, aiheuttaa kohtuuttomasti pahaa mieltä. Koko asia näivettyy kuitenkin tekopyhäksi lätinäksi, ellei tämän oikeuden vaalimisessa ja rajauksissa olla tiukan tasapuolisia. Enemmistö ei voi yksittäisissä tapauksissa päättää loukkaavuudesta, ellei se sovella päätöstään kaikissa vastaavissa tapauksissa. Median tulisi puolustaa kansalaisen sananvapautta yhtä innokkaasti, kuin puuttuessaan esimerkiksi yksittäisen toimittajan sananvapauden uhkaan. Julkiset instanssit, vallan kolmijaon osapuolet eivät saa langettaa tuomioitaan viettiensä vallassa. Vaikka Halla-ahon kirjoitukset olisivat vain mielipiteitä, ei tällaisia periaatteita ole nyt kunnioitettu.