Takapenkin tantat

Ralliautossa istuu kaksi: kartanlukija ja kuski. Jos ralliauto olisi hyvinvointivaltio, siinä istuisi näiden lisäksi kaksi henkilöä takapenkillä. He ovat takapenkin tantat. Heillä on suuret luulot itsestään.

Kartanlukijan takana oleva tantta höpöttää alati edessä istuvan korvaan. Hän yrittää kiinnittää kartanlukijan huomion omasta mielestään tärkeisiin yksityiskohtiin reitin varrella, esimerkiksi puun latvassa istuvaan harakkaan ja ojaan sammuneeseen juoppoon. Sen lisäksi hän arvostelee lakkaamatta kartanlukijan reitinvalintoja. Tämä oikeanpuoleinen täti, nimeltään Tantta 1, häiriköi ja natkuttaa kartanlukijalle siinä määrin, että urheilutoimittajaa epäilyttää hänen toimiensa hyödyllisyys. Näyttää, että tuo huomauttelija ei pysty erottamaan olennaista tyhjänpäiväisestä. Mutta hän saa palkkionsa höpöpuheista.

Vasemmalla, kuljettajan takana istuu myös varttunut henkilö, Tantta 2. Hän saa palkkansa varovaisuudesta. Hän huutelee kuskille jatkuvasti, ettei tämä tunne liikennesääntöjä, kehottaa tätä painamaan jarruja, varoittelee ja taivastelee. Jos tien varressa on nopeusrajoitus, alkaa kuljettajan takana istuskeleva täti huutaa kuin laiva sumussa. Pahinta on, että Tantta 2 on kiinnitetty liimalla istuimeensa, häntä ei voi heittää autosta ulos jossain sopivassa kurvissa. Urheilutoimittajalle tulee mieleen, mahtaako Tantta 2 lopulta edistää mitaleille pääsyä kisassa.

Me elämme ylikypsässä hyvinvointivaltiossa, joka sijaitsee ylikypsässä hyvinvointimaanosassa. Eurooppa kilpailee raadollisissa asioissa Kiinan, USA:n ja kohta myös Afrikan kanssa. Silloin olisi tärkeää, että yhteiskunnan eri toimijat – siis poliitikot, elinkeinoelämä, media ja virkakoneisto – kantaisivat kaikki puita samaan nuotioon. Vähiten on hyödyksi, jos osa meistä kantaa puita ja osa vettä. Eduksi ei ole myöskään harhaluulo, että me emme tarvitse ketään, vaan meidän pitää auttaa kaikkia.

Lopuksi urheilutoimittajan arvoitus lukijalle. Jaa ralliauton roolihahmot, Kartturi, Kuski, Tantta 1 ja Tantta 2 oikealla tavalla yhteiskunnan toimijoille. Kuka on Elinkeinoelämä, Media, Poliitikot, Virkamiehet?

Tiivis vai väljä?

Poliitikot ovat viime aikoina olleet kovin innokkaita todistelemaan, että tiivis (Osmo Soininvaara) ja väljä (Matti Vanhanen) rakentamistapa ovat kumpikin toinen toistaan parempia, mitä ympäristöarvoihin tulee. Älkää uskoko tässä asiassa muita kuin itseänne. Esitän nyt joitakin perusteluja tälle ultraradikaalille ja epäpoliittiselle kannanotolleni.

Kaupunki muistuttaa suuresti elollista olentoa. Sillä on aineenvaihduntansa. Se syö materiaaleja ja ulostaa jätettä. Se käyttää ulkopuolelta saamaansa energiaa. Sillä on hermoverkko, joka jakautuu tietoiseen osaan, esimerkiksi televisioihin ja kännyköihin ja tämän taustalla piilevä alitajunta, joka tarkkailee, säätelee ja ohjailee huomaamattamme kaupungin toimintoja. Kaupungilla on luuranko: kiviset talot, kadut ja torit. Sillä on elämänvaiheensa, nuoruutensa ja vanhuutensa sekä näiden rinnalla muistina historiansa ja unelmina tulevaisuutensa. Kaupunki on persoonallisuus. Varoitan perusvirheestä 1: älkää pitäkö kaupunkia sieluttomana koneena.

Kun puhutaan ympäristöarvoista, tarkoitetaan nykyisin liian usein ja vain hiilijalanjälkeä. Käsite on paljon laajempi. Ympäristöarvoihin kuuluvat kaikki vaikutukset – välittömät ja välilliset – jotka heijastuvat päästöinä, saasteina ja luonnonvarojen tuhlauksena myös kaupunkialueen ympärille: veteen, maahan ja ilmaan. Melu esimerkiksi kuuluu näihin asioihin. Ei myöskään pidä kuvitella, että arvot ovat vain aineellisia. Kaupungilla on henkensä, kuten jokaisella yksilöllä. Perusvirhe 2: asiaa tarkastellaan piinallisella tarkkuudella, mutta vain yhden kapean rakosen läpi.

Ei ole kloonattuja neropatteja, mutta ei myöskään jostain kopioituja ihannekaupunkeja. Kirjassa Världens Hufvudstäder (1892) esitellään 24 tuon ajan suurkaupunkia eri maanosissa. Sen sivuilla erilaisuuden ja monikulttuurin rikkaus loistaa, kun nykyinen mankeli ei vielä ole latistanut kaupunkien persoonallisuutta. Joten lopuksi perusvirhe 3: tehdään kaupungit samalla laskentakaavalla ja kuvitellaan, että niiden asukkaat ovat tasapaksua mössöä ja viihtyvät siellä missä mössön määrätään viihtyä.

Kaksi kannanottoa

Suomi on pari viikkoa metelöinyt kansanedustajan 25.7. kirjoittamasta Facebook päivityksestä. Helsingin Sanomien pääkirjoitus 8.8., jossa käsiteltiin Afrikan väestönkasvun seurauksia, taas jäänee ilman vastineita. Kannustan maltillisesti pohtimaan tuota jälkimäistä juttua ja lopettamaan se mekastus yksityisen ihmisen jorinoista.  

Afrikan väestön ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 1,3 miljardilla ihmisellä. HS:n pääkirjoituksessa sanotaan, että vaikutukset voivat olla myönteisiä. Se on poliittisesti korrektia puhetta, mutta juuri siksi silkkaa hölynpölyä. Tähän pitäisi reagoida vähintään raivolla, mutta mieluiten kieltämällä lailla tällaiset puheet ja viemällä ne jatkossa poliisin tutkintaan.

Afrikka on se maanosa, missä vielä on suuria nisäkkäitä joitakin yksilöitä. Lähimpiä sukulaisiamme, vuorigorilloja on maailmassa noin 600, yksi gorilla kymmentä miljoonaa ihmistä kohden. Pohtikaapa päinvastaista tilannetta: vuorigorilloja olisi 10 miljoonaa jokaista ihmistä kohden ja gorillat tuumisivat, että heidän väkimääränsä kasvu on myönteistä kehitystä. Mitä arvelette Afrikan suojelualueille tapahtuvan, kun väkiluku kasvaa nykyisestä noin 2,5 – kertaiseksi?

Entä miten reagoi Eurooppa, kun vuosittainen muuttovirta Välimeren yli kasvaa nykyisestä noin 10 miljoonaan vuodessa? Otetaanko täällä esiliinat levällään tulijat vastaan? Olisiko se mukavaa jo nyt ylikansoitetulle maanosallemme? 

Nigeria on Afrikan intohimoisin väkiluvun kasvattaja. Lagos on maanosan vaarallisimpia kaupunkeja ja kasvaisi vuoteen 2050 mennessä sadan miljoonan ihmisen keskittymäksi. Siinäpä esikuva meidänkin metropoli-haaveilijoillemme. Arveletteko, että rikollisuus, väkivalta ja taudit vähenevät tuon myönteisen kasvun seurauksena?     

Kasvumaanikoille lopuksi vielä yksi muistutus. Maapallon väkiluvun kasvattaminen ei ole vaikeaa, mutta väkiluvun palauttaminen kestävälle tasolle jollain inhimillisellä keinolla vie useita vuosisatoja. Sitä vaihetta tämä planeetta ei kestä. Voimme vain poliittisen korrektiuden hengessä toivottaa tuleville sukupolville viihtyisää maailmanloppua.  

 

 

Erään taviksen tunnustuksia

Tavis (jatkossa T) tahtoi pohtia tahtonsa olemusta ja tuumaili:

  1. Sotaisuus

T pani merkille, että ollessaan pururadalla, ponnistellessaan ja ähkiessään, hengästyessään ja hikoillessaan, lihasten väsyessä, sykkeen kiihtyessä, testosteronin ja adrenaliinin pumputessa vereen ja verestä pois, hermosolujen sähköisten toimintojen kiihtyessä, tuossa kaikkinaisessa kemiallisten ja muiden fysikaalisten tapahtumien myrskyssä hänen mielensä valtasi raivo niitä metelöitsijöitä kohtaan, jotka vuodesta, viikosta, illasta toiseen, yömyöhään ja viikonloput, ajoivat järjetöntä lenkkiään rauhallisen järven jäällä. Ja niinpä T meni ja kippasi kirkon kupeeseen kolme kuutiota betonia. Siihen loppui mekastus.

  1. Luovuus

T huomasi myös, että ollessaan nukahtamaisillaan tai herätessään yöllä hetkeksi absurdien, alitajunnasta putkahtelevien, todellisesta maailmasta irrallisten, mutta kuitenkin jollain ohuella langalla siihen sidottujen mielikuvien järjestäytyessä hetkeksi loogisen tosimaailman kurinalaisiin kaavoihin, unenomaisten mielikuvien kadotessa salamana olemattomiin, saattoi tuo kurittomuus tuottaa poikkeavia juolahduksia, jotka vielä selkiinnyttyään kestivät asiallisen tarkastelun. Niinpä eräänä yönä T huomasi, että maailmankaikkeudessa lähes sadan prosentin varmuudella on oltava tietoista elämää muuallakin kuin maapallolla.

3 Riippuvuus

T kiinnitti huomionsa siihen, että joidenkin tilanteiden edessä hänen tahtonsa käpertyi pieneksi vikiseväksi hiireksi. Mihin katosi hänen tahdonlujuutensa, kun hän asettui tietokoneensa ääreen ja hänen piti juuri aloittaa merkittävän kirjoituksen naputtelu paperille ja kuvaruudulle ilmestyi mahdollisuus pelata pieni shakkiottelu ennen tuon työskentelyn aloittamista, vain yksi matsi, ei se ota kuin puolisen tuntia, mieli virkistyy, ajatukset juoksevat sitten muutenkin virkeämmin, tulee parempaa tekstiä, ei se nyt niin paha lankeemus ole. Ja sitten toinen peli vielä.

Niinpä T tuumi: Henki ei ole aineen peilikuva, vaan olomuoto. Mutta sitten hän kavahti ajatustaan: entä, jos todellisuus onkin päinvastainen?

Monikulttuuri?

Teini-ikäinen sukulaispoika kertoi menevänsä monikulttuurisuutta puolustavaan mielenosoitukseen. Kehotin häntä maalaamaan kannettavakseen plakaatin, jossa lukee: ”Monikulttuuri on monokulttuuria”. Häntä nauratti ja hän sanoi, että siitä kyllä saisi sakinhivutuksen. Niin suvaitsevaista porukkaa siellä marssii.

Sitten reunahuomautus logiikasta. Tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden alalaji. Kun havaitsette jossain epäloogisuutta, kysykää onko se tahallista vai tahatonta. Jos se on tahallista, sen esittäjä on valehtelija, jälkimmäisessä tapauksessa vain tyhmä. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on.

Televisiossa oli oikein ohjelma monikulttuurisuudesta. Ohjelman toimittaja ihmetteli ääneen, että mitä se hänen ohjelmansa otsikoksi valittu monikulttuuri mahtaa olla. Ei siihen selkeää vastausta tullut osallistujiltakaan. Osaisikohan tuo ”vain yhdenlaisia plakaatteja suvaitseva mielenosoitus” vastata näin outoon kysymykseen?

Varmuuden vuoksi lienee parasta vastata siihen itse. Monikulttuuri vallitsi maailmassa ennen vuotta 1492, jolloin Kolumbus löysi Amerikan. Sen jälkeen monikulttuurisuus on kärsinyt jatkuvia takaiskuja. Maailma samankaltaistuu askel askeleelta, kaikissa suhteissa ja peruuttamattomasti. Ilmiö on nimeltään kulttuurientropia. Lämmintä maitoa kylmään veteen ja lopputulos on haaleaa litkua.

Olen sanonut tämän niin monta kertaa, että alkaa itseänikin haukotuttaa. Mutta sanonpa nyt jotain uutta. Tuolla yhdenmukaistuvalla maailmalla saattaa olla yksi hyvä ominaisuus. Vaikka se on toivottoman tylsä, kuten kaikki yksitoikkoisuus, siihen sisältyy tylsyyden tuoma turvallisuus. Kaksoset harvoin tappavat toisiaan. Joten: tylsyyden puolustajat, liittykää yhteen! Osoittakaa mieltänne monokulttuurisen maailman puolesta! Mutta rehellisyyden nimissä: kutsukaa tuota tylsää maailmaanne oikealla nimellä.

Vai haluatteko tulla leimatuiksi tyhmiksi? Haluatteko, että logiikkanne pettää huomaamattanne? Parempi niin. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on. ”Monokulttuuri on monikulttuuria” muistuttaa lausetta: ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta”.

Coolii olla nuorisoa

Olin pari vuotta töissä Saksassa, kun maata remontoitiin sodan jäljiltä. Siellä ei silloin ollut nuorisoa. Oli lapsia, joista pidettiin huolta ja aikuisia, jotka panivat paikkoja kuntoon. Yhteiskunta ja kansa urakoivat parempaa tulevaisuutta.

Nuoriso on hyvinvointivaltion ylellisyystuote. Mitä sairaammaksi hyvinvoinnin rappiotila etenee, sitä vahvemmiksi muuttuvat nuorison asema, sen elämäntavat ja arvot. Säälittävä lapsuus jää taakse jo 11-vuotiaana ja tylsän aikuisuuden tuloa voi erilaisilla pikkunikseillä lykätä vähintään 65-vuotiaaksi. Nuoriso on porukka ilman velvollisuuksia ja vastuuta, mutta oikeuksia on rutkasti. Siihen joukkoon haluaa jokainen. Ja yhteiskunta on kaikkien äiti.

Niinpä maailma koostuu twittereistä, festareista, räppäreistä, selfieistä, tatskoista, BB-stä ja ylävitosista. Julkkis on In, duunari on Out. Coolii, eiks totta?

Tämä leviää kiusallisella tavalla laajemmalle. Kun seuraa televisiosta EU:n ministeri- kokouksia, sieltä heijastuu pieninä eleinä ja ilmeinä, mutta väistämättä myös ratkaisuina tuo pinnallisuuden ja väliaikaisuuden, kaikkinaisen lyhytjänteisyyden ihailu, jolle on ominaista, että meillä on kivaa, tässä ja nyt. Puhtaat paperit saa vain Saksan Wolfgang Schäuble. Hän näyttää näkevän pidemmälle, kaikkiin niihin välillisiin vaikutuksiin, joita löysillä ja sallivilla hätäratkaisuilla on, myös koko maanosan moraaliin, sen rappeutumiseen ja vastuuttomuuteen tulevista sukupolvista. Jos Kreikalle sallitaan veronkierto, korruptio ja virkaväen vetelyys, niin miksi ei sitten muillekin? Kun kirjoitan tätä, tuota kiusallista totuuden puhujaa – Schäublea – ollaankin savustamassa ulos ajassaan elävän nuorison kemuista.

Olen kirottu pahanilmanlintu. Ennustan, että parin vuosikymmenen sisällä koittaa aika, jolloin aikuisuudella on taas arvonsa. Tämä nykyinen biletys paukahtaa armotta seinään; mitä myöhemmin, sen julmemmin. Se tulee ekokatastrofin, sosiaalisen katastrofin ja mikä ikävintä – moraalisen katastrofin – muodoissa. Siksi tämän ainoan kerran käytän kulutettua latteutta: katso peiliin hyvinvointimaailma!

Salaliittoteorioita

 

Venäjän poisjäänti Helsingin ETYJ-kokouksesta on herättänyt erilaisia arvailuja tämän boikotoinnin syistä. Ministeri Jaakko Iloniemi ihmetteli, miksi Venäjä halusi lähettää kokoukseen niitä edustajia, joiden tiedettiin olevan matkustuskiellossa. Yleisesti esitetty teoria näyttää olevan, että heitettiin koepallo ja katsottiin, miten pikku naapuri reagoi.

Mikään ei olisi estänyt niitä Venäjän edustajia tulemasta, jotka eivät ole EU:n matkustuskiellossa. Mutta kun kaikkien ei sallittu tulla, jäivät loputkin tulematta, lukuun ottamatta Nikolai Kovaljovia, joka erikseen tuli moittimaan Suomea tottelevaisuudesta EU:n matkustuskiellossa. ETYJ-kokouksen boikotointi voitiin naamioida reaktioksi epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Matkustuskielto oli tietysti tiedossa ja operaatio kokonaisuudessaan etukäteen suunniteltu. Todennäköisesti myös arvattiin, miten Suomi aikoo reagoida.

En usko, että kysymys oli Suomen kiusaamisesta tai edes koepallosta. Tämä teoria sisältää olettamuksen, että Venäjä olisi halunnut tulla ETYJ-kokoukseen ja pois jääminen kokouksesta olisi jotenkin haitallista Venäjälle. On muistettava, että Krimin ja Ukrainan rintamatapahtumien ohella käydään myös jatkuvaa tiedotussotaa. Siinä sodassa olisi ollut Venäjälle tappiollista jättää tulematta Helsingin kokoukseen ilman selitettävää syytä. Media olisi tulkinnut sen niin, ettei kantti kestänyt tulla kuulemaan lähes yksituumaista kritiikkiä, joka kohdistuu Venäjän toimiin Ukrainassa.

Nyt tarjoutui tilaisuus tehdä tässä shakkipelissä todellinen voimasiirto. Liike-elämässä puhutaan win-win-tilanteesta, kun saavutetaan useita etuja samalla tempulla. Merkittävin etu oli varmaan, että kasvoja menettämättä voitiin jäädä pois kiusallisesta ETYJ-kokouksesta. Sivutuotteena saatiin marttyyrille lankeavaa myötätuntoa. Ja lopuksi vielä sekin, että tulihan testatuksi, mihin pikku Suomen urhoollisuus nykyisin yltää.

Onneksi emme enää elä tuota nolostuttavaa suomettumisen aikaa. Silloin olisi voinut epäillä, että koko prosessi on vain tarkoituksellista, Suomen ja Venäjän yhteistyönä kehiteltyä oveluutta.

 

Hulttio leipäjonossa

Hulttiopoika leipäjonossa

Kreikka on rikkaan perheen hulttiopoika, joka jättää hienon moottoripyörän nurkan taakse, riisuu kravatin kaulastaan, asettuu leipäjonoon ja virnistelee sitten täysi kassi kädessään kuin kauhufilmin sarjamurhaaja. Hulttiopojalla on pyylevähkö sisko, joka seisoo leipäjonon vieressä lippalakki päässä ja motkottaa veljensä meiningistä.

Eurooppa on rikas perhe, jolla on loistava menneisyys kaikilla aloilla. Se on näyttänyt muille perheille esimerkkiä demokratian luomisessa, kulttuurin saavutukset ovat loisteliaita ja se on hoitanut raha-asiansa huolellisesti. Se on tullut tästä kaikesta niin omahyväiseksi, että avustaa muitakin perheitä avokätisesti.

Eurooppa rehvastelee uutterien esi-isiensä saavutuksilla. Se pullistelee vanhemmilta perityillä varoilla ja hehkuttelee omaa hyvyyttään. Ja samalla se on itse vaipumassa huomaamattaan kohti arveluttavaa rappiotilaa. Pyylevän siskon ei pitäisi motkottaa, vaan ottaa ruoska käteen.

Eurooppa vastatkoon vuosikausien vedättämiseen ja luikerteluun niin, että kaikki voivat jatkossakin luottaa eurooppalaisiin. Pitäisi osoittaa, että vielä tämäkin maanosa pystyy johonkin muuhun kuin ylvästelemään historiallaan. Kreikka halutaan pitää Euroopan osana siksi, että siellä syntyi demokratia. Jos suomalaiset tai latvialaiset alkaisivat kukkoilla 2000 vuotta vanhoilla tekemisillään, niin tuskinpa Jean-Claude Juncker nöyränä pyytelisi meitä jäämään seuraansa. Historia ei muutu hallinnollisilla ratkaisuilla. Mitä kamalaa siinä on, etteivät Sveitsi ja Norja kuulu Euroopan Unioniin?

Kreikkalaiset asettukoot vastustamaan kieroja johtajiaan, opetelkoot kirjoittamaan kuitteja ja tekemään virka-aikana töitä. Kansanäänestyksen järjestäminen asioista, joita ei itse pysty ratkaisemaan, on pelkuruutta. Jos on tullut valituksi demokraattisesti, pitää kantaa vastuu myös virheratkaisuista. Ei vastuuta pidä siirtää sellaiselle, jonka tietää hallitsevan monimutkaisia kokonaisuuksia paljon huonommin. Tähän raukkamaisuuteen Kreikan kansa voisi ensi sunnuntaina vastata. Sen ymmärtää jokainen, paksuihin paperipinoihin tutustumatta.

Köyhillä revittely

Köyhillä revittely

 

Suomessa ei ole köyhiä, ei ainakaan yritteliäitä köyhiä. Suomessa on varakkaita ja vielä varakkaampia. Suomalaiset ovat rikkaampia kuin koskaan historiamme aikana. Köyhät ovat Mombasan, Kalkutan ja Liman slummeissa. Käykääpä vilkaisemassa. Mutta sellaista vastakkain asettelua pahojen rikkaiden ja hyvien köyhien välillä ei ole maassamme aikoihin nähty, kuin vasemmiston keväisen vaalitappion jälkeen.

 

Amerikkalainen sanonta ”tehokkaimmin autat köyhiä olematta itse yksi heistä” ja kehitysavussa viljelty lause ”älä anna kalaa, anna onki” yhdistyvät kauniisti ja rakentavasti ohjeeksi: ”älä anna köyhälle rahaa, opeta hänet rikastumaan”. Olisipa lohdullista kuulla vaikkapa Arhinmäen suusta tuollainen viisaus. Mutta sitä saamme varmaan odottaa. Sen sijaan kuulemme loputonta vaikerrusta siitä, että maamme pelastaminen talouden kurimuksesta on annettu varakkaan menestyjän eikä varattoman luuserin huoleksi.

 

Jos kysymys olisi aidosta ja vilpittömästä empatiasta, ei tuo asenne olisi niin ällöttävä. Mutta on syytä vahvasti epäillä, ettei myötätunto ole vaikerruksen perimmäinen syy. Vaalitappion kateus ja katkeruus purkautuu raivoisaksi vihapuheeksi.

 

Jotkut meistä ovat valinneet politiikan urakseen ja ryhtyneet ”ammattipoliitikoiksi”. Silloin henkilöhistoria oikeissa töissä ja oikeassa yrittämisessä voi olla kepeähkö ilman, että siitä kovasti moititaan. Eihän saarnamiehen tarvitse työmies olla.

 

On hyvä muistaa, että poliitikolle kannattajat ovat ruokaa. Jos on valinnut kannattajikseen köyhät, on vaalitulokselle edullista, että heitä on paljon. Pahin uhka on, että joku alkaisi opettaa heitä rikastumaan. Sen sijaan oman vaalimenestyksen nimissä heidän katkeruuttaan tulee ruokkia. Pitää suunnata viha pahoihin rikkaisiin, kylvää kateus hedelmälliseen maahan. On luotettava siihen, ettei yllytyksen syitä pahemmin pohdita.

 

Ei pidä mennä höpisemään mitään asioiden oppimisen tärkeydestä, ahkeruudesta, säästämisestä tai oman osaamisen rohkeasta myynnistä. Jos joku menee tuollaisia harhaoppeja levittämään, pitää vain huutaa kovalla äänellä: ”kuinka te kehtaatte?”

Pärstäkertoimet ja asiat

Kova on kiistely Tuusulan kunnassa siitä, kuka määrää. Mikä on poliitikkojen ja virkamiesten valta, kuka kekkuloi milläkin pallilla, millä nimillä edustajia luonnehditaan ja kuka mitäkin kellekin esittelee? Kun usva hieman hälvenee, kirkastuu takaa tuttu juttu. Joku ei tykkää jonkun naamasta. Meitä kuntalaisia asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Meitä kiinnostaa, millaiseksi kuntaa ollaan muuttamassa.

 

Erotan kaksi joukkoa. Ensimmäinen, ilmeisesti enemmistö, ihailee kokoa. He ovat määräpuolue ja haluavat kaikkea lisää: ihmisiä, rakennuksia, liikennettä, palveluja, kauppoja, meteliä ja saasteita, rikoksia ja poliiseja, tauteja ja lääkäreitä. Näin pitää olla Tuusulassa, koska kaikissa muissakin kunnissa on näin. He käyttäytyvät, ikään kuin heidän kolme vaatimustaan: lisää, lisää ja lisää olisivat selittämättäkin oikeita tavoitteita.

 

Toinen joukko on laatupuolue, syvällisempi ja pitkäjänteisempi. He pohdiskelevat kunnan laatua, sen ominaispiirteitä, pitemmän tähtäyksen tulevaisuutta, perimmäisiä päämääriä, arvojen merkitystä. Heille kuntalaiset eivät ole vain koneen käyttöainetta. He ovat oikeassa oleva vähemmistö.

 

Uskonpa edustavani melko suurta kuntalaisten joukkoa, kun toivoisimme näkevämme vaikkapa tämän lehden palstoilla viisaan keskustelun siitä, millainen olisi tavoiteltu tulevaisuuden Tuusula. Olisi hyvä jos keskustelu käytäisiin suomenkielellä sen tavallisen kapulakielen asemesta. Siihen voisivat osallistua laatupuolueen erilaisten näkemysten edustajat. Määräpuolueen porukalle sanon heidän ymmärtämällään kielellä: pitäisitte kerrankin turpanne kiinni.

 

Kuulisin asiasta mielelläni eri valtuustoryhmien ihmisiä, johtavia kunnan virkamiehiä ja pohdiskelevia kuntalaisia. Eräitä perustavia kysymyksiä olisivat esimerkiksi seuraavat. Palveleeko kunnan virkakoneisto kuntalaisia vai itseään? Mitkä ovat kaavoituksemme aatteelliset tavoitteet? Mitä pitää ehdottomasti säilyttää? Onko kunnan omaleimaisuus arvokas asia? Miksi kuntamme tarvitsisi päsmärikseen jotain muita kuntia? Ja lukemattomia muita keskeisiä kysymyksiä, tietysti.