Kahden kokoomusnuoren pamfletti vaatii: valtio alas, yksilöt ylös

| HS, kirja-arvio 22.09.2013 |

Tämä kirja tulee tarpeeseen.
Hyödyllistä meille suomalaisille olisi ollut, jos hyvinvointivaltio olisi pantu syyniin jo 30 vuotta sitten ja arvioitu mihin tuuli kuljettaa. Niinpä tämä meidän valtiomme malli oli ensin raakile, kypsyi sitten aikansa, tuli kypsäksi ja valmiiksi, ehti muuttua ylikypsäksi ja edelleen puolimädäksi. Ja siinä ollaan nyt. Mutta parempi, että kriittinen kirja ilmestyy myöhään kuin vielä myöhempään.
Elämää Hyvinvointivaltiossa käsittelee reippaasti ja sumeilematta nykyistä Suomea ja kaikkien nähtävissä olevia ilmiöitä. Kirja nostaa esiin perustavia, vakavia asioita. Ne eivät ole uutisia vaan itsestäänselvyyksiä, mutta uutinen on, että joku niistä puhuu. Niin syvälle olemme vaipuneet kollektiivisten valheitten ja kollektiivisen vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun, että yksinkertaisten totuuksien laukominen vaatii siviilirohkeutta. Poliittinen korrektius, tuo valehtelun lähisukulainen, kun on nostettu hyveitten eliittiin.
Niinpä Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirjassa kerrotaan joukko asioita, jotka pitäisi kiireesti korjata. Esitän niistä nyt omin sanoin tiivistetyn koosteen.
Poliitikkojen ryhmäkuri tuhoaa todellisen demokratian. Kolmen ryhmässä kaksi on enemmistö, viiden ryhmässä taas nuo kolme muodostavat enemmistön. Näin viidenkin ryhmä saadaan taipumaan kahden tahtoon. Niin se käy ja ryhmäkuri on hyväksytty käytäntö. Eduskunnan päätökset eivät aina ole kansanedustajien enemmistön kanta ja hallitusohjelmia toteltaessa voi kokonainen vaalikausi sujua huomaamatta vähemmistön komennossa. Edustajan tärkein tehtävä hommassaan on uudelleen valinnan varmistaminen. Poliitikkokin on nykyään ammatti.
Virkahenkilöstö on paisunut muodottomaksi möhkäleeksi. Kunnille on annettu 535 lakisääteistä tehtävää. Julkisen sektorin keskiössä lymyilee virkahenkilöstön ylempi keskiluokka, joka on piilossa kuin musta aukko. Alhaalta päin, kansalta tulevalta arvostelulta sitä suojaavat ihan oikean työn tekijät: opettajat, sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet. Heidän hommistaan ei kansalainen yleensä valita. Poliitikon arvostelulta heitä suojelee virkahenkilöstön yläluokka, joka ei tunnusta alaisissaan mitään vikaa, eihän yläluokka omasta pussistaan möhkäleen palkkoja maksa. Möhkäle istuu kokouksissa, koulutuspäivillä, tekee virkamatkoja ja kirjoittaa lausuntoja toistensa lausunnoista. Möhkäle on hyvinvointivaltion ihra ja sen hinnasta on (pyöristettynä) turhaa 5 miljardia euroa vuodessa.
Kansalainen on kotoutettu lapsen asemaansa. Hänen ei tarvitse itse vastata mistään. Hän on holhokki, jota syötetään, hyysätään, huvitetaan ja puetaan lämpimästi. Jotta kaiken tämän voisi toteuttaa vaivattomasti, tarvitaan käskyjä, säätelyä, kieltoja ja ohjailua. Näitä pohtii, laatii, paikkailee ja kehittelee Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto, jota arkikielellä kutsutaan eduskunnaksi. Se tukee kaikkia: maataloutta, alueita, yrityksiä, köyhyyttä, vientiä, kulttuuria. Ei kuulu kysyä, mistä se rahansa saa. Eduskunnalle politiikka on jakopolitiikkaa. Jakopolitiikassa otetaan toisen puolueen kannattajalta ja annetaan oman puolueen kannattajalle. Niin – ja vedetään puolet välistä. Sen kummempaa näkemystä ei mäellä tarvita.
Yksityiset yrittäjät ovat pahoja. Yrittäjän pahuuden todistaa, että jotkut yrittäjät ovat onnistuneita ja rikkaita. Rikas on pahan synonyymi. Rikkaaksi voi tulla vain riistämällä. Tämä laulu saadaan kuuluviin, koska kuulijana on kateuteen yllytetty uhrilampaitten kansa. Eikä saa paljastaa kollektiivista salaisuutta: koko hyvinvointivaltio on mahdollinen vain, koska siellä on yksityisiä yrittäjiä, jotka itse maksavat veroja ja joiden työllistämät ihmiset maksavat veroja. Niillä elää Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto ja sen kyljessä Möhkäle. Hys, hys, älkää kertoko tätä kenellekään.
Pieni reunahuomautus. Kirjassa annetaan ymmärtää, että edelliset ovat erityisiä Suomen ongelmia. Eivät ne ole. Koko Eurooppa elää nykyisin kuin rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, vanhempiensa saavutuksilla pullistellen. Sille meiningille on pantava stoppi. Hyvinvointivaltio on tullut umpikujansa umpipäähän.
Elämää Hyvinvointivaltiossa on kirjoitettu sutjakkaasti ja hauskasti. Sitä on herkullista lukea. Se tekee oikean diagnoosin valtiomme tilasta. Mutta nyt tämä kehuskelu saa riittää, sillä diagnoosi on hyvä, lääke ei.
Kirjassa on lause, jota pidän sen keskeisenä. Se on sivulla 121: ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.” Tottapa hyvinkin. Noinhan se on. Tuon toteamuksen painolla tarjotaan sitten rappion lääkkeeksi liberaalia taloutta.
Mutta siihen asian pohdiskelu jääkin. Ei analysoida perimmäisiä, ihmisen perusluonteesta johtuvia syitä alennustilaan, ei pohdita vapauttamisen ilmeisiä vaaroja tai haittoja, ei kerrota, miten ehdotettu muutos ratkaisisi suurimmat, oikeat ongelmat. Sillä seuraava lause on myös totta: ”Kun ahneus toteutetaan väkivalloin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima”.
Liberaalissa taloudessa on yhtä vaikea välttää väkivaltaa kuin nykyisessäkin. Liberaali talous avaisi portit rahan ahneudelle, kun ne nykyiset on avattu vallan ahneudelle. Kansan tai edes ihmiskunnan sisäinen väkivallattomuus ei vielä riitä. Vaikka koko ihmiskunta otettaisiin eettisen päätöksen kohteeksi, jää arvio silti vajavaiseksi. Silloinkin puhutaan vain jäsentenvälisestä etujen jakamisesta. Oletteko te pojat ottaneet tämän huomioon?
Aletaanpa tutkia tuon taloudellisen ahneuden tuloksia vaikkapa lähimpien sukulaistemme, vuorigorillojen näkövinkkelistä. Heitä on jäljellä nyt Ugandan vuorilla noin 650 heimolaista. Tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima ei ole kuljettanut vuorigorillakuntaa eteenpäin, vaan taaksepäin. Jokainen vuorigorilla saa 10 miljoonaa ihmistä kaverikseen. Tässä voidaan havaita tiettyä tasapainottomuutta. Saako liberaali talouspolitiikka ihmiskunnan holtittoman sikiämisen loppumaan?
Entä tämän ihmiskunnan eteenpäin kuljettelun muut seuraukset?
Mitä merkitsee tulevaisuuden ihmiskunnille ja maapallon muulle elämälle ilmastokatastrofi, veden loppuminen, biosfäärin romahdusmainen köyhtyminen, valtamerten saastuminen, luonnonvarojen kaikkinainen hupeneminen, energian tuhlaus ja ne muut holtittoman sikiämisen jäljet? Pysäyttääkö liberaali talouspolitiikka tämän kaiken? Ei taida pysäyttää. Siihen tarvitaan tiukkoja määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia kurin höltymisestä.

Mietitään näitä kysymyksiä seuraavaa kirjaa odotellessa. Mutta luetaan ensin Elämää Hyvinvointivaltiossa.

Vesitorni on kulttuuria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 9.10.2011 |

Juhani Lampi (HS 4.10.) kirjoittaa perustellun vetoomuksen Lauttasaaren vesitornin säilyttämisen puolesta. Esitän lisää puoltavia näkökohtia samasta asiasta. Torni valmistui 1958 ja se lienee ensimmäinen Suomeen rakennettu sienimäinen konstruktio. Torni sai meidänkin maahamme kymmenittäin samantyyppisiä seuraajia, muotonsa tarkoituksenmukaisuudesta johtuen.
Tornin suunnitteli aikansa johtava rakennesuunnittelija DI Paavo Simula. Suunnittelutehtävä oli tuolloin poikkeuksellisen vaativa, koska käytettävissä ei ollut nykyisiä tietokoneita rakenteellisen kestävyyden analysointiin. Betoninen kuorirakenne oli alan innovaatioiden ehdotonta kärkeä. Tornia voi pitää paitsi yhdyskuntien muotoutumisen, myös rakennetekniikan kehityksen merkittävänä virstanpylväänä.
Epäilen, että purkamiseen ollaan valmiita, koska hyötyrakennusta ei pidetä säilytettävänä kulttuurirakennuksena. Tällainen perustelu on sievistelevä, suppea ja pinnallinen. Samaa mieltä olisi ilmeisesti ollut Alvar Aalto, joka jo vuonna 1930 julkaistussa kirjoituksessaan ”Asuntomme probleemina” kirjoittaa, että valtamerilaivassakin kulttuuri löytyy konehuoneesta, ei laivan salongista.

Tulevaisuusvaliokunnan työ on aliarvostettua

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.

Onko ihminen vain ainetta?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla 13. 8. 2003|

Aine antaa kärsivällisesti meidän jalostaa sieluamme, eikä tyrkytä itseään.”
(Tiina Kaila: Valon nälkä)

René Descartes lienee historian tunnetuin dualisti. Dualismin mukaan ihminen rakentuu kahdesta kokonaisuudesta, sielusta ja ruumiista tai nykyaikaisemmin: mielestä ja aineesta. Viime vuosikymmeninä tätä perinteistä käsitystä on yhä äänekkäämmin epäilty ja vanhaa materialismin perinnettä jatkaa fysikalismi, jota lujittavat hiukkasfysiikka ja molekyylibiologia. Sen mukaan sielua ei ole, vaan kaikki on ainetta.

Dualistinen näkemys tuntuu aluksi kiistattoman oikealta. Arkijärki sanoo, etteivät kipu ja nautinto, ajatukset, tunteet, tulevaisuuden odotukset tai menneisyyden muistot ole ainetta vaan jotain muuta – olkoonkin, ettei meillä tuosta muusta ole ensimmäistäkään objektiivista havaintoa. Havaintoina ovat vain omat elämyksemme, jotka eivät mitään muuta olekaan kuin tuota muuta. Muiden ajatuksia tai elämyksiä emme voi suoraan havaita, emme edes läheistemme, saatikka sitten vieraan ihmisen, koiran, lahnan tai perhosen elämyksiä. Tätä kyvyttömyyttä kutsutaan vierassieluisuuden ongelmaksi.

Dualistisesta näkemyksestä seuraa – sen tervejärkisyydestä huolimatta – useita ratkaisemattomia pulmia. Hiukkasfysiikka paljastaa ainerakenteen yhä seikkaperäisemmin. Nyt edetään atomin osien osien osien tasolla, eikä vieläkään olla varmoja, millainen maailman pienin osa on. Jos tietoisuus olisi aineen ylimääräinen osa, olisivat ihmisen hermoston happiatomit erilaisia kuin ei-tietoisen olion, vaikkapa tuolin atomit. Näin ei ole. Eikä tietoisuuden ongelma ratkenne ainetta tarkemmin katsomalla. Tarkkuus riittäisi jo, jos tietoisuus mikroskoopilla löytyisi.

Dualismin pelastaisi tietoisuuden aineettomuus. Sen mukaan aineen avulla ei koskaan päästäisikään käsiksi tietoisuuden perimmäiseen olemukseen vaan se kätkeytyisi tuntemattomaan, aistiemme ja niitä täydentävien instrumenttien ulottumattomiin. Tuosta tuntemattomasta ei tosin olisi todisteita, mutta se ei todistaisi, ettei tuntematonta ole. Tähän argumenttiin voi taas vastata yksinkertaisella instrumentilla, pesäpallomailalla. Kun pesäpallomailalla kalauttaa, niin havaitsijan tietoisuus pimenee. Ei siis epäilystäkään, etteikö aine ole kytketty tietoisuuteen, sillä pesäpallomaila jos mikä on ainetta. Saman voi osoittaa kemialla – vaikka alkoholilla, sekin vaikuttaa mieleen.

Lukemattomiin muihinkin vastaväitteisiin pitää dualistin vastata jos mielii ylläpitää uskoa tähän havaitsemattomaan ei-aineeseen. Mistä ei-aine ilmestyi evoluutioon, kun eliöt alkoivat tuntea? Millaisesta varastosta sielut pulpahtavat väkiluvun kasvaessa? Onko ulkoavaruuden tietoisilla olennoilla omat annoksensa ei-ainetta? Miten kehtaamme tehdä luonnontieteellistä tutkimusta ottamatta huomioon tätä merkittävää toista kokonaisuutta, ei-ainetta?

Fysikalistin pitää vastata vain yhteen kysymykseen: miten aine voi ajatella tai tuntea? Etsikäämme apua menneisyydestä.

Tieteen historia on täynnä vastauksia kummallisuuksiin. Miten voi seistä ylösalasin putoamatta, miten apinan lapsi onkin ihminen, miten kaikkeus mahtuu pisteeseen? Maata pidettiin pannukakkuna, ihmistä luojan luomana ja alkuräjähdyksen ideaa pilkattiin. Pinttyneitä virhekäsityksiä ovat aina tukeneet arkiset havainnot, yleinen mielipide, virallinen valta ja terve maalaisjärki. Sitten turvallinen maalaisjärki kumotaan eri alojen tieteellisillä näytöillä, luodaan parannettu teoria ja selitetään asia monin tavoin ja monta kertaa. Niin syntyy uusi maailmankuva, joka taas joskus kumotaan. Oletan, että tietoisuuden ratkaisu, kuten suhteellisuus- ja kvanttiteoriakin sulautuvat vielä ihmiskunnan yhteiseen maalaisjärkeen.

Aine muodosti alkuräjähdyksen jälkeen vaiheittain uusia kokonaisuuksia. Kvarkeista rakentui nukleoneja, sitten ytimiä, atomeja, molekyylejä. Syntyi kahdentuvia molekyylejä, protosoluja, prokaryootteja, eukaryootteja, monisoluisia eliöitä, hermollisia eliöitä, kädellisiä ja ihmisiä.

Koko tuota prosessia voisi kutsua maailmankaikkeuden megaevoluutioksi. Sille on ominaista, että aine jatkuvasti muodostaa aikaisempaa laajempia ja mutkikkaampia, silti jäsentyneitä yhdistelmiä ja noilla uusilla yhdistelmillä on aikaisemmin aavistamattomia ominaisuuksia. Uudet ominaisuudet ovat aineen kykyjä uudella tasolla. Ne liittyvät osien suhteisiin, uuden kokonaisuuden struktuuriin. Niiden ilmestymistä kutsutaan emergenssiksi.

Evoluutio on megaevoluution osa ja sen aikana elollisille olennoille on kehittynyt lukemattomia taitoja. Yksi tällainen on taito tuntea, aluksi varmaan vain kipua, ehkä nautintoakin. Tällä ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Siksi tätä ominaisuutta ei pitäisi kutsua tietoisuudeksi vaan pikemmin tuntoisuudeksi. Mutta siitä kehittyi tietoisuus, vaiheittain ja ilman hyppäyksiä. Oletan, että genetiikka vastaa lähivuosina kysymykseen: mitkä piirteet eläinten genomeissa ovat sellaisia, jotka puuttuvat kasveilta? Mitkä niistä ovat tietoisuuden siemeniä? Tietoisuuden mysteeri avautuu lisää.

Fysikalisteja syytetään usein kolkosta maailmankatsomuksesta. Käsitykseni on, että näkemys ajattelun ja tunteiden perimmäisestä, ontologisesta olemuksesta ei hetkauta eikä saa hetkauttaa suhdettamme moraaliin, yhteiskuntaan, taiteeseen, kieleemme tai keskinäisiin suhteisiimme. Aine ajattelee, entä sitten? Ja ainemöykyt rakastuvat ainemöykkyihin, silti tunteet roihuavat.

Sota vahvojen valtaa ja väkivaltaa

| Eero Paloheimon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 22. 2. 2003 |

Kansainvälisten suhteiden sanotaan perustuvan valtioiden suvereniteettiin ja tasa-arvoon. Siksi USA:n hyökkääminen Irakiin olisi perusteltua, jos Irak hyökkäisi tai edes uhkaisi hyökätä Yhdysvaltoihin. Mutta Irak ei ole uhannut hyökätä Yhdysvaltoihin, joten tätä perustetta sodanjulistukseen ei ole. Irakin hyökkäys Yhdysvaltoihin sen sijaan olisi puolusteltavissa, onhan Yhdysvallat jo pidemmän aikaa uhannut hyökätä Irakiin.

Perusteena ei ole edes, että Irakista löytyisi joukkotuhoaseita. Yhdysvalloista niitä tietysti löytyy, mutta sillä perusteella kukaan ei ole uhannut hyökätä Yhdysvaltoihin. Niinpä perusteluksi on jäänyt vain, että Irak ei ole yhteistyöhaluinen.

Missä asiassa yhteistyöhaluinen?

Näyttää, että Irakilta edellytetään yhteistyötä joukkotuhoaseiden löytämiseksi. Irakiin halutaan siis hyökätä, koska Irak ei tee yhteistyötä, toimi aktiivisesti hyökkäyksen perusteiden luomiseksi. Asetarkastajien tavoitteena ei ole osoittaa, että joukkotuhoaseita ei ole. Sen osoittamiseksi Irak varmaan tekisikin yhteistyötä.

Yhdysvallat ei ole ilmoittanut, millä ehdoilla se luopuu hyökkäyksestä. Siksi on epäiltävä, että USA hyökkää joka tapauksessa. Silloin asetarkastajien toiminta onkin vain lavaste, jolla pyritään etukäteen paljastamaan Irakin puolustusjärjestelmä ja tekaisemaan verukkeita hyökkäykselle. On kohtuutonta vaatia hyökkäysuhan kohteena olevalta maalta, että se vapaaehtoisesti paljastaa puolustuksensa perusrakenteet uhkaajalleen. Tätä nyt kuitenkin vaaditaan.

Moraalisena perusteluna on esitetty, että Irakilla on kiellettyjä aseita. Kielletyt aseet ovat vaarallisia, mutta niitä voi valmistaa alkeellisissakin oloissa. Sallitut aseet ovat myös vaarallisia, mutta niitä valmistaa vain kehittynyt ja vauras aseteollisuus. Kansainvälinen, aseita kieltävä lainsäädäntö on säädetty isojen ehdoilla. On selvää, että maa tai kansa, jonka olemassaoloa uhataan, käyttää kaikkia aseita puolustukseen. Köyhä käyttää köyhän aseita. Moraali ei niinkään liity aseen laatuun, vaan väkivallan oikeutukseen. Kuolleen läheistä ei lohduta, että vainaja tapettiin sallitulla aseella.

Moraalittomana on myös pidetty terrorismia, jonka vastakohta on järjestynyt, vaikkapa demokratiaan nojaava väkivalta. Terrorismin epäilykin riittää perusteeksi julkisen väkivallan ylimitoitettuun käyttöön. Tätäkin on syytä pohtia uudelleen. Jos valtioiden päämiehet ja päättävät elimet olisivat hyveellisiä ja valtiollinen väkivalta siten aina moraalisesti oikeutettua, olisi jako hyväksyttävä. Kun niin ei ole, on turha hurskastella. Valtaa ja väkivaltaa käyttää silloin jokainen vahva ja rohkea. Kuolleen läheistä ei lohduta, että tappaja oli demokraattisesti valittu.

Hyökkäys Irakiin ei jää sodista viimeiseksi. Tulevaisuudessa keinot käyvät yhä katalammiksi: totuudesta piitataan yhä vähemmän, raja terroristien ja asevoimien välillä katoaa, kiellettyjä aseita käytetään siinä missä sallittujakin ja viimeinenkin pihahdus moraalista tai etiikasta nauretaan lapsellisuutena taivaan tuuliin.

Mutta aina voi uskoa ihmeeseen.

Spesialistit vastaan generalistit

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 4. 1. 2003 |

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on 23. 12. ja 29. 12. haukuttu Kalevi Wiikin kirjaa Eurooppalaisten juuret, mutta ennen muuta kirjoittajaa itseään. En tunne Wiikiä enkä yhtäkään ensimmäisen protestin allekirjoittajaa. En tunne myöskään kirjassa käsiteltyjä kysymyksiä, enkä niistä kirjoitakaan.

Sen sijaan kirjoituksissa on useita piirteitä, jotka kielivät laajemmasta ongelmasta.

1. Kummassakaan kritisoivassa kirjoituksessa ei mainita rivilläkään niitä asioita, joista kirjoittajien tiedot tai päättely olisi heidän mielestään oikeampaa kuin Wiikin tiedot tai päättely, puhumattakaan tuon väitetyn oikeellisuuden perusteista. Hyökätään Wiikiä eikä Wiikin kirjaa vastaan. Tuon lomassa ei pidä syyttää Wiikiä tieteellisen keskustelun väheksynnästä.

2. Kirjoituksissa ei tehdä eroa tutkimusraportin ja tietokirjan välillä. Vaikuttaa siltä, että vastustajat eivät näekään tässä eroa, vaan asettavat molemmille samat laatukriteerit. Jos näin ajateltaisiin yleisesti, kävisivät tietokirjat tarpeettomiksi. Tutkimusraportteja lukevat taas kovin suppeat piirit ja niin kehitystä ajettaisiin suuntaan, jossa lukijoiden olisi tyytyminen fiktioon.

3. Johanna Laakso kutsuu (29. 12.) Kalevi Wiikiä kielten tutkijana amatööriksi. Nyrkkeilyssähän erotellaan ammattilaiset amatööreistä, mutta jos ammattilainen saa köniin amatööriltä, ei hän julistaudu voittajaksi siksi, että saa hommistaan rahaa. Olisi hyvä, jos keskustelu tietokirjoista olisi edes yhtä rehtiä kuin nyrkkeily. 4. Johanna Laakso on myös huolissaan ihmistieteiden hyödystä. Niin ihmistieteiden kuin luonnontieteidenkin hyöty kytkeytyy yksinomaan siihen, miten niiden tulokset parantavat tulevaisuutemme ennakointia ja mahdollisuuksiamme tulevaisuudessa. Muu on huvia ja viihdettä, tekijöille ja vastaanottajille – eikä silti arvotonta. 5. Tiedeyhteisö, johon vedotaan, on yhtä vähän ”jotain mieltä” kuin esimerkiksi Metallityöväen Liitto. Ihmisillä on mielipiteitä, ei yhteisöillä. Kuka sanoikaan: ”jos he olisivat oikeassa, yksi allekirjoitus olisi riittänyt”?

Näenkin tämän keskustelun – kaikkine kummallisuuksineeen – erikoistapauksena paljon yleisemmästä vastakkaisuudesta, joka pulpahtaa tuon tuostakin julkisuuteen. Vastakkain ovat ns. spesialistit ja ns. generalistit ja keskustelun kaava ja sävy näyttää toistuvan. Spesialistit puurtavat tutkimustensa parissa ja ajautuvat väistämättä kapea-alaisuuteen, tietävät yhä enemmän yhä vähemmästä. He saavat harvoin osakseen sitä julkista huomiota, jonka he ansaitsisivat. Generalistit poimivat valmiita tuloksia sieltä täältä, yhdistävät niitä omiin näkemyksiinsä, kirjoittavat kiinnostavasti ja saavat palkinnokseen enemmän julkista huomiota kuin spesialistit. Tämä herättää spesialistien katkeruuden ja synnyttää generalisteihin kohdistuvaa kateellista ilkeilyä. Generalistit taas eivät yleensä solvaa spesialisteja, vaan pitävät heitä hyödyllisinä ihmisinä.

Ilkeily on siis ymmärrettävää, mutta usein epäoikeutettua. Katkeruus saa monesti kohtuuttomia muotoja ja on pahimmillaan, kun kirjoittajaa syytetään epärehellisiksi. Useimmiten uskalletaan vain vihjailla ja se on vielä raukkamaisempaa. Niin kävi nytkin. Toivottavasti Astrid Gartz ei anna käydyn keskustelun hetkauttaa valintaansa puoleen eikä toiseen.

Maistelleet ovat huolellisia liikenteessä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 11. 7. 2001 |

Vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta (VALT) on 30. 5. 2001 julkaissut raportin rattijuoppousonnettomuuksista. Rattijuoppojen aiheuttamien onnettomuuksien lisäksi on paneuduttu sellaisten henkilöiden onnettomuuksiin, joiden veressä on todettu alkoholia 0,20–0,49 promillea. Näitä nimitetään tutkimuksessa maistelleiksi henkilöiksi. Tutkimuksen erillinen merkitys liittyy valtioneuvoston päätökseen selvittää rattijuoppouden promillerajan alentamista 0,5 promillesta 0,2 promilleen ja tutkimusta käytettäneen lainsäädännön yhtenä perusteena. Olisi tärkeää, että se olisi tehty maistelleiden osalta tarkoitushakuisuutta välttäen.

Johtopäätöksenä VALT tukee valtioneuvoston päätöstä selvittää promillerajan alentamista. Johtopäätöksen tueksi esitetään joukko lukuja, joiden merkitys johtopäätöksen kannalta on hämärä ja harhaanjohtava. Esimerkkinä tällaisesta seuraava: ”maistelleita kuljettajia oli 1.2 prosenttia kaikista moottoriajoneuvoissa olleen henkilön kuolemaan johtaneista onnettomuuksista”. Luku on saatu jakamalla keskenään kahdesta taulukosta luvut, joilla on hyvin vähän toistensa kanssa tekemistä. Vastaavasti olisi voitu tutkimustuloksesta päätellä, että ”täysin raittiita kuljettajia oli 140 prosenttia kaikista moottoriajoneuvoissa olleen henkilön kuolemaan johtaneista onnettomuuksista”. Tämä on vain yksi esimerkki omituisesta tutkimustulosten esittelystä.

Johtopäätöksen perusteluissa ei esitetä kahta valaisevaa lukua, jotka ovat: a) maistelleiden osuus onnettomuuksista verrattuna maistelleiden osuuteen liikenteessä ja vielä merkityksellisimpänä: b) maistelleiden osuus kolareiden pääaiheuttajista verrattuna maistelleiden osuuteen liikenteessä. Maistelleiden osuus v. 2000 oli liikenteessä 1,01 %. Tutkimustuloksista selviää, että v. 1990-1999 keskiarvoina maistelleiden osuus onnettomuuksista oli 0,90 % ja maistelleiden osuus kolareiden pääaiheuttajista oli 0.87 %. Verrattaessa näitä maistelleiden osuuteen liikenteessä, voi päätellä, että maistelleet ovat liikenteessä keskimääräistä huolellisempia ja vaarattomampia kuljettajia. Luvut ovat eri aikajaksolta, mutta vertailukelpoisia ei esitetty.

Itse tutkimukseen en ole perehtynyt. Kymmenen vuoden aikana maistellut on ollut pääaiheuttaja toisen kuolemaan johtaneessa kolarissa vain viisitoista (15) kertaa, joten vähäinenkin epätarkkuus raakatulosten tulkinnassa aiheuttaa johtopäätöksissä ratkaisevan virheen. Teen päätelmäni vain raportin perusteella, mutta tutustuminen aineiston raakamateriaaliin saattaisi aiheuttaa lisää tarkistuksia. Näin pienten otosten perusteella tehtävät tilastolliset päätelmät ovat epävarmoja eikä tulos anna perusteita lain muuttamiselle.

Tutkimuksen yleinen merkitys on vakavampi. Jos tutkimus on tehty tarkoitushakuisesti ja ajateltu tarkoituksen pyhittävän keinot, pitäisi tutkijat ja tulkitsijat panna puhallustestejä ankarampaan testiin. Jos asenteellisuutta ilmenisi, pitäisi tutkijan ajokortti panna kuivumaan kunnes tieteenteon ja politiikanteon perustava ero olisi heille selvinnyt. Lainsäätäjät eivät tutkimuksen yksityiskohtiin perehdy. Johtopäätösten esittäminen nyt viitatulla tavalla koskettaa monen ihmisen elämää ja suuri kansalaisten joukko leimataan perusteettomasti moraaliltaan epäilyttäviksi. Herää myös kysymys, nojaako osa lainsäädännöstämme yleensä asenteellisiin tutkimuksiin. Missä määrin tutkimuksia tilattaessa esitetään toivomuksia tuloksista?

Asia liittyy laajaan yhteiskunnalliseen trendiin. Viime vuosina on lainsäätäjä kasvavalla innostuksella, etusormi pystyssä, pannut tavallista kansalaista kuriin ja nuhteeseen. Toistuvasti säädetään rajoituksia asioissa, joiden luulisi olevan yhden tai korkeintaan kahden ihmisen omia. Pyöräilijöille ajetaan kypäräpakkoa, autoilijoille turvavyöpakkoa, ravintoloita remonteerataan savuttomien ja savuisten ihmisten erottamiseksi toisistaan, naapureita kehotetaan kyttäämään toistensa harmaata taloutta, työpaikoilla vaanitaan tuntosarvet ojossa seksuaalista häirintää.

Samanaikaisesti ei puututa tapauksiin, joista Anneli Sundberg 1. 7. tässä lehdessä kertoi ja joista on lukuisia esimerkkejä. Vakavaa rikollisuutta katsotaan läpi sormien, pehmennellään ja ymmärrellään. Yhteiskunta näyttää nostavan kädet pystyyn talous- ja huumerikollisten, moottoripyöräjengien ja kansainvälisen mafian edessä, mutta jotakin kuritettavaa pitää löytyä. Hyvä vihollinen on nöyrä kansalainen, ei purnaa ja alistuu mihin mielivaltaan hyvänsä. Koulusta muistuu mieleen opettaja, joka ei uskaltanut pahimpien häiriköiden tekemisiin kovalla kädellä puuttua. Mutta auta armias, kun joku kiltti oppilas erehtyi, siitäpä vasta myräkkä äityi. Yhteiskuntamme ja lainsäätäjämme alkavat muistuttaa liikaa tuota opettajaa.

Eduskunnan lisärakennus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla 12. 9. 1998 |

Pikkuparlamentin tontille suunnitellaan eduskunnan uutta lisärakennusta. Alue on voimassa olevassa yleiskaavassa merkitty puistoksi. Silti käynnissä on poikkeuksellinen suunnittelukilpailu, jonka tuloksena tontille rakennetaan 10 000 kerrosneliön talo, hinta 200 miljoonaa markkaa. Menettely on herättänyt kysymyksiä, mutta se on asia sinänsä. Rakennuksen tarve on toinen juttu. Taloa alettiin puuhata, kun kansanedustajat saivat henkilökohtaiset avustajat. On siis kysyttävä avustajien merkitystä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä käytiin palautekeskustelu vuoden 1995 alussa ja Martti Tiuri esitti silloin ponnen henkilökohtaisten edustajien palkkaamisesta. Ponsi oli valiokunnan mietinnön vastainen ja Tiuri oli aikaisemmin hävinnyt valiokunnassa samaa asiaa koskevan äänestyksen. Salissa ponsi voittikin luvuin 86—79 ja juttua pidettiin naurettavan vähäpätöisenä asiana. Niin se tietysti olikin verrattuna merkittäviin globaaleihin, eurooppalaisiin ja kotimaisiin kannanottoihin, joita eduskunta samassa yhteydessä hyväksyi mietintöön kuuluvina. Mutta tuon ponnen vaatimusta on ajettu jatkossa paljon tarmokkaammin kuin monia mietinnössä yksimielisesti hyväksyttyjä isoja asioita. Juttu on siis kaikilta osiltaan kyseenalainen. Sen oikeutus — jos sitä olisi — sisältyisi itse asiaan. Siis siihen, tarvitsevatko kansanedustajat todella omia avustajia.

Eivät tarvitse.

Kansanedustajan työviikko alkaa usein tiistaina kello 12 ja loppuu perjantaina kello 14.15. Se on mitoitettu ääritapauksen, vaikeimpien olosuhteiden mukaan: Sevettijärven mökistä tiistain vastaisena yönä linja-autolle hiihtävälle edustajalle, joka asettaa sukset takaisin kotimökin seinälle lauantaina aamuyöstä. Se on niin rankkaa, että keskiviikkoisin on vapaata. Puhun nyt kansanedustajan rutiiniviikosta, en niistä erikoisajoista ennen joulua ja juhannusta, jolloin näyttävästi paiskitaan töitä öitä myöten. Niinpä Arkadianmäen lähellä asuvan kansanedustajan työviikko on kahden työpäivän mittainen.

Asiaa hämärtää seikka, jota kansalaiset eivät havaitse ja josta lehdistö mielellään vaikenee, koska median oma työ liittyy juuri siihen. Kansanedustajan “työ” on vain osittain lainsäädäntötyötä, luottamustehtävän hoitamista. Suuri osa ajasta, jota arkikielessä kutsutaan kansanedustajan “työksi” on poliittista touhuilua tai seuravaan valintaan tähtäävää vaalityötä. Poliittinen touhuilu on neuvottelua, suostuttelua, painostusta, vehkeilyä ja lehmänkauppoja. Se on ilmeisen välttämätöntä asioiden ajamiseksi, mutta nollasummapeliä silti ja siihen osallistuvat etupäässä johtoportaan satraapit; puolueiden, ryhmien, valiokuntien puheenjohtajat ja ministerit. Riviedustaja jätetään tuosta herkusta, arvostetuimmasta toiminnasta pihalle. Medialle taas juuri tämä toiminta on arkiruokaa.

Niinpä jäljelle jää vielä vaalityö. Sen muodot ovat monenlaisia. Ryhmäkokouksissa värkätyt mahtipontiset julkilausumat, loputtomat raha-asia-aloitteet, suulliset ja kirjalliset kysymykset, rinnakkaiset lakialoitteet, välikysymykset ja värikkäät puheenvuorot istuntosalissa laaditaan usein tietoisena niiden ehdottomasta merkityksettömyydestä itse asialle. Niiden ainoa tarkoitus on vakuuttaa tulevien vaalien äänestäjät ahkerasta, rohkeasta ja sitkeästä oikean asian ajamisesta. Kuohu on mainoksia. Mieleeni pulpahtaa entisen edustajatoverin lause: “Meidän tärkein tehtävämme täällä on varmistaa tuleva valintamme”.

Oletan, että kun edustajan hommia hoitaa entisen yhden asemesta kaksi, jää toisen aika kokonaan vaalityölle. Kun uusi talo maksaa 200 miljoonaa, saa jokainen edustaja siitä siten noin miljoonan markan vaalibudjetin. Onko tässä sitten mitään väärää? On, mikäli leipäpoliitikkoja kavahdetaan, mutta muuten ei.

Demokratian etiikka edellyttää, että vaalien ehdokkaat ovat osapuilleen samalla viivalla lähtiessään. Se merkitsee, että istuvat edustajat eivät saa hyötyä uusiin tulokkaisiin verraten sellaisesta mainoksesta, jonka yhteiskunta maksaa. Säästö- ja leikkauspolitiikka ankeina aikoina taas edellyttää, että turhuuksiin ei rahoja tuhlata. Uusi budjettikäsittely sisältää mahdollisuuden, jota aikaisemmin ei ollut. Budjetin menopuolelle saa esittää myös vähennyksiä, raha-asia-aloitteet voivat olla myös negatiivisia.

Toivon siis, että joku suoraselkäinen edustaja ehdottaa tulevan budjettikeskustelun aikana, että luovutaan kansanedustajien henkilökohtaisista avustajista, haudataan lisärakennushanke samoin turhanpäiväisenä, säästetään rahaa kouluihin, terveydenhoitoon ja muihin oikealla tavalla hyödyllisiin asioihin ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen.