| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 18.7.2012 |

Tulevaisuustutkimuksessa käytetään kahta erityistä käsitettä, kun laaditaan skenaarioita tulevista vaihtoehdoista. Ne ovat megatrendi ja heikko signaali. Megatrendeillä tarkoitetaan laajoja, usein väistämättöminä pidettyjä prosesseja, kun taas heikot signaalit ovat pikku vihjeitä, joiden voidaan päätellä muodostuvan ajan mittaan hyvinkin tärkeiksi, jopa megatrendeiksi. Eurokriisi on sekä megatrendi että heikko signaali.
Kun ongelmaa tarkastellaan Suomen ja kansamme lähimmän vuosikymmenen taloudellisesta näkökulmasta, on eurokriisi kiistatta megatrendi. Tästä viitekehyksestä keskustellaan ja sen puitteissa laaditaan salaisia selvityksiä vaihtoehdoista, asetetaan ehtoja ja pohditaan maamme tulevaisuutta erilaisten reunaehtojen puitteissa. Näin pitää tietysti jokaisessa maassa tehdä ja siten eurokriisi on megatrendi kaikille euroalueen valtioille.
Maailmanlaajuista kehitystä ja vuosikymmenien tulevaisuutta tarkasteltaessa eurokriisi on pikemminkin heikko signaali. Taustalla on silloin eurokriisiä paljon laajempi prosessi ja näkökohdat, joihin on kiinnitetty toistaiseksi liian vähän huomiota. Laajempaa tapahtumaketjua on kansanomaisesti kutsuttu maailmanlopuksi ja sen on tähän saakka arvioitu sisältävän ainakin kaksi toisiaan tukevaa prosessia, joita voidaan nimittää ympäristökatastrofiksi ja sosiaaliseksi katastrofiksi. Ne vahvistavat useimmiten toisiaan.
Ympäristökatastrofin tunnetuin osa on viime vuosina ollut ilmastonmuutos. Sen rinnalla vähemmän huomiota ovat saaneet esimerkiksi veden ja metsien loppuminen, aavikoituminen, merten saastuminen sekä lajien sukupuutot. Ympäristökatastrofin peruspiirre on luonnon tuhoutuminen ja ihmiskunnan resurssien hupeneminen sen johdosta. Sosiaalisen katastrofin painopisteinä on pidetty toistuvia nälänhätiä ja köyhyyttä. Näitä vähemmän on kauhisteltu esimerkiksi kaupungistumista, kulkutauteja ja väkivaltaisuuksia.
Sekä ekologisen, että sosiaalisen katastrofin vahva perussyy on voimakas väestönkasvu, johon ei tohdita puuttua sen poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi. Toinen seikka, johon on kiinnitetty liian vähän huomiota, on prosessien toisiaan kiihdyttävä luonne. Jos joskus saavutetaan kiistaton yksimielisyys koko planeettaa uhkaavasta suurtuhosta, on prosessi edennyt liian pitkälle ja liian nopeaksi, eikä mitään ratkaisevaa ehditä silloin enää tehdä.
Miten tämä liittyy eurokriisiin?
Käyty kiistely paljastaa, miten Eurooppakin ajautui kriisiin ja miten se nyt käyttäytyy kriisissä. Kohteliaisuus, lupausten pitäminen, säästäväisyys, luottamus, sovitun noudattaminen ja yhteisöllisyys heitetään syrjään. Nykyinen konflikti on odotettavissa olevien uhkien rinnalla tietysti mitätön. Mutta maanosamme ylvästelee usein hyvätapaisuudellaan ja nyt tämä naamio on – taas kerran – riisuttu. Tämä ei lupaa hyvää. Eurokriisi on heikko signaali, maailmanlopun pienoismalli, josta pitäisi ottaa opiksi.
Olemme tilanteessa, jossa eurooppalaista alitajuntaa hiertää jo nyt syvä epävarmuus seuraavien sukupolvien elinoloista. Miten käyttäytyy viimeistä päiväänsä elävä ihmisyksilö? Hän ottaa irti rippeet elämän iloista ja ajattelee korkeintaan lähiomaisiaan. Eurooppa ei ole vielä perhe, puhumattakaan siitä, että maailma olisi sellainen. On odotettavissa, että se pahempi kriisi iskee lähimpien vuosikymmenten aikana jokaiseen henkilökohtaisesti. Silloin maailma ei ole sopuisa suku, vaan riitaisa perikunta, jonka jokaista jäsentä huolestuttaa oma napa.
Tällä tavoin ekologisen ja sosiaalisen katastrofin rinnalle pulpahtaa moraalinen katastrofi, joka estää yhteisen rintaman planeetan pelastamiseksi. Se on viimeinen niitti, joka sinetöi tuhon. Moraalinen katastrofi vahvistaa kahta muuta, ekologista ja sosiaalista katastrofia. Globaali luottamus pitäisi luoda ennen tuota tilannetta, ennen kuin kriisi etenee siihen vaiheeseen, jolloin se iskee jokaisen yksilön arkipäivään. Silloin ollaan armotta myöhässä. Yhteinen luottamus pitää luoda aikaisemmin, silloin kun hätä ei ole vielä suurimmillaan ja karannut käsistä. Pelastus ei löydy Rion kokousten kaltaisissa kesätapahtumissa. Ne ovat säälittäviä farsseja. Ratkaisua ei toteuteta pelkillä puheilla, vaan teoilla ja yhteisen rintaman synnyttää helpoiten yhteinen vihollinen.
Yhteinen vihollinen on olemassa. Se on planeettaa nakertava katastrofi, joka ei ole vasta tulossa vaan jo menossa. Me pidämme selviönä, että kun maanjäristys, tulva tai tulivuorenpurkaus koettelee jotakin maata tai paikkakuntaa, kutsutaan armeija apuun. Tätä mallia pitää radikaalisti laajentaa. Meidän pitäisi käyttää suurissakin asioissa selkeää, tarjottimella olevaa ratkaisua. Maailman armeijat on yhdistettävä ja niille annettava tehtävä, joka on mittavampi kuin yksikään yksittäinen sota koskaan on ollut. Tavoitekin lienee eettisesti hyväksyttävä: Pelastakaa Maa. Pitää reagoida tosiasioihin eikä aristella johtopäätöksiä tehdessä. Viivyttelevä puolustustaistelu ei riitä enää. Tarvitaan vastahyökkäys ja salamasota.