Pidän ulkomaalaisista ja viihdyn pariisilaisissa katukahviloissa. Minusta on mukava kuulla eri kielten papatusta, katsella uskaliaasti pukeutuneita, maapallon eri kolkista tulleita ihmisiä ja kuulla heidän mielipiteitään. Erityisen hyvin viihdyn, jos ympärillä on latinalaisia, japanilaisia ja afrikkalaisia naisia, jotka lirkuttelevat kanssani. Se on mukavaa monikulttuuria.

Joitakin vuosia sitten tapasin Turun rantafestareissa turkulaisen vihreän, joka haastoi ylpeänä: ”onk teil Helsinkis ollenka tämmötti taunpaitölaiturei?” Se oli hyvin virkistävää. Monikulttuurisesti lausahdettu, ja ihan tosissaan.

Monikulttuurin isähahmoja ovat Kolumbus, Pizarro ja Cortés. Kahta jälkimmäistä ei Atlantin toisella puolella ihailla sokeasti. Inkat ja atsteekit pantiin matalaksi ja Euroopan siunaus alkoi levitä maailmalle. Pohjoisempana biisonit ja intiaanit hävitettiin ja Yhdysvallat aikuistui monikulttuurin mallimaaksi. Se on kovasti Euroopasta ja muista mantereista edellä. Ei ole monia kieliä eikä perinneruokia. Puhutaan amerikkaa ja syödään purkereita. Levitetään kulttuuria myös Lähi-Itään. Maailma peesaa perässä. Muutkin kuin minä rakastavat monikulttuuria.

Monokulttuuri on monikulttuurin vastakohta, entropian tulos. Entropia lisääntyy kun lämmintä maitoa ja kylmää vettä kaadetaan samaan lasiin. Saadaan haaleaa harmaata litkua. Maailmassa on noin kuusituhatta kieltä ja niiden arvioidaan vähenevän tuhansilla lähimpien vuosikymmenten kuluessa. Afrikan 2000 kielestä suurin osa on vaarassa kadota. Pihtiputaalla syödään pizzaa. Posiolla moiskautellaan poskisuudelmia. Kiinalaiset käyttävät kravattia ja tervehtivät kädestä – jopa naisia. Rock soi joka tuutissa, planeetan syrjäisimmässäkin savimajassa. Pinnallinen monikulttuuri on monokulttuurin terävä keihäänkärki.

Me olemme jättämässä tuleville polville raiskatun ympäristön ja yksioikoisen, tylsän kulttuurin. Me syömme syntymättömien eväitä. Itse olen keskitasoa suurempi syntinen, koska olen matkustanut paljon. Tunnustan.

Useat eivät halua tunnustaa. He puhuvat monikulttuurista ajattelemattomasti, näkemättä sen laajoja, yli sukupolvien ulottuvia, latistavia seurauksia ja sievistelevät asiaa erilaisilla verukkeilla: ihmisoikeuksilla, geneettisen perimän parantamisella, kehitysmaiden auttamisella, vapauden levittämisellä, työvoiman tarpeellisuudella ja sen sellaisella. Kysymys on lopulta samasta kuin itselläni: on kliffaa istua katukahvilassa, kun on vipinää. Ja mehän elämme viimeistä päivää.