Oljenkorsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 1/2012 |

Maailmankaikkeudessa on todennäköisesti miljoonia sellaisia planeettoja, joilla on joskus ollut, on paraikaa tai tulee joskus olemaan tietoista, tekniikkaa soveltavaa elämää. Tekninen kausi on avaruuden kehityksen ilmeinen faasi, joka maapallolla on jatkunut puolisen miljoonaa vuotta, jos kivikirves lasketaan tekniikan ja ihmisen alkupaukuksi. Oletan, että luonnonlakien johdosta elämä on kaikkialla perusrakenteeltaan samanlaista kuin Linnunradassa ja silloin siihen kuuluu väistämättä kilpailu. Siitä johtuen voidaan jossain vaiheessa ajautua tilaan, jossa maapallo on nyt. Tämä kehitysvaihe edellyttää planeetan hallitsevalta lajilta älyn lisäksi viisautta – ilman sitä käy huonosti. Nokkelien törppöjen isännöimät planeetat karsiintuvat. Se on avaruuden darwinismia.
Me olemme nyt tuon karsinnan käännepisteessä, sillä maapallo on labiilissa tilassa. Tuolle tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toistaan ja tämä aiheuttaa prosessin voimakkaan kiihtymisen. Maapallolla nuo tekijät ovat erilaisia ympäristökatastrofeja ja sosiaalisia katastrofeja. Jokainen tuleva vuosi vie planeettaa edellistä nopeammin kohti tuhoa. En tarkoita taivaankappaleen hajoamista, vaan elämän romahdusmaista köyhtymistä, kulttuurien kuolemaa ja jäljelle jäävää kituvaa raatoa, joka vasta vuosimiljoonien aikana, hitaasti ja vaivalloisesti saattaa joskus puhjeta toiseen kukoistukseen. Tämä ei ole uutinen.
Maapallo on potilas, ihmiskunta sen tauti. Olennainen kysymys: voisiko ihminen sittenkin ryhtyä lääkäriksi? Vastaukseni on empivä, mutta varovaisen myönteinen. Se edellyttäisi kolmea, terveydenhoidosta tuttua toimenpidettä: pikaista ensiapua, parantavaa hoitoa ja sitä seuraavaa ennaltaehkäisyä. Taudin tila pitäisi ensin tunnistaa. Pahin ongelma on hyväuskoisuus, niinpä aika loppuu huomaamatta.
Ensiapu
Ensiapua antavat onnettomuuksissa reippaat palomiehet tai ambulanssikuskit, eivät pillerireseptejä kirjoittavat sisätautilääkärit. Apu tarvitaan heti ja tehokkaasti. Sitä maapallo kaipaa nyt ja ihmiskuntakin tarvitsee, vaikka ei asiaa huomaakaan. Avun antajaksi on olemassa valmis porukka, jota ei ole opetettu sievistelemään eikä jahkailemaan: maailman armeijat. Niiden yhteinen isku tulevaisuuden uhkien torjumiseksi olisi ainoa riittävän tehokas toimi. Valtioiden yhteiset varustelumenot ovat noin 1.500.000.000.000 euroa vuodessa, se on henkilökunnan palkkoja, rakennuksia, aseita. Kuudennes tuosta summasta riittäisi esimerkiksi Saharan metsittämiseen. Maailmanlaajuinen liikekannallepano uhkaavia vaaroja vastaan olisi siis ensimmäinen hätätoimi. Sotatilan lait otettaisiin käyttöön: ei loputtomia seminaareja, ei toimittajakloppien skuuppeja, ei sosiaalitanttojen päivittelyä. Asiaa ja tuloksia.
Vapautunutta henkilökuntaa voisi työllistää ja käytettävissä olevia varoja suunnata muihinkin käytännön toimiin kuin Saharan metsittämiseen, esimerkiksi maailman väestösuunnitelman avustukseen, vaarannettujen luonnonsuojelualueiden valvontaan, merien kalakantojen tervehdyttämiseen ja ylläpitoon, kehitysmaiden koulutukseen sekä lukemattomiin muihin ripeyttä vaativiin tehtäviin. Hopi hopi, hyödyllisiin hommiin siitä!
Tiedänpä hyvinkin vastaväitteet. Ne ovat tuota iänikuista nirsoilua, kauhistelua ja taivastelua. Mutta lyödäänpä vetoa: maailmanlaajuinen kansanäänestys siitä, pitäisikö armeijoita ylläpitää ihmisten tappamiseen, rakennusten tuhoamiseen ja metsien polttamiseen vai maapallon pelastamiseen, päätyisi jälkimmäisen vaihtoehdon jytkyvoittoon ja koko planeetta nitkahtaisi hitusen radallaan. Voimavarat pelastamiseen eikä tuhoamiseen.
Eihän kukaan kai tosissaan ajattele, että armeijoiden uuskäyttö on mahdotonta sen vuoksi, etteivät maailman kansalaiset sitä haluaisi? Kyllä me kaikki totuuden tiedämme.
Ehdotus on epärealistinen vain, koska asiasta ei päätä ihmiskunta, vaan mahtavimpien suurvaltojen johtajat. Heitä on muutama ihmisyksilö. He käyvät keskinäistä arvovaltataisteluaan siitä, kuka on kovanaama ja osaa ovelimmin vetää kotiinpäin. Sama toistuu miniatyyrinä jokaisen puolueen sisällä, puolueiden välillä, eri maiden välisenä ja kansainvälisten kokoustenkin punaisena lankana. Viimeksi tätä meininkiä on saatu ihastella EU:n velkajärjestelyissä ja Durbanin ilmastokokouksessa. Tärkein ei ole kaikkien etu, vaan erävoitto keskinäisessä ottelussa ja paluu kotiväen kukitettavaksi. Tämän valtapelin taustatueksi tarvitaan armeijoita.
Mutta jospa sittenkin?
Parantava hoito
Ensiapu on välttämätön, mutta ei riittävä toimi. Sen rinnalle ja jatkoksi tarvitaan pitkäjänteinen ja pysyvä parannuskonsti.
Ihmiskunnan toiminta ja sen näkyvin piirre, aineen muokkaus ja siirtely, on kiihdyttänyt vauhtiaan vuosikymmeniä. Ainetta kaivetaan kallioperästä ja soraharjuista, nostetaan ravinnoksi merestä, energiaksi merten pohjasta, sahataan ja niitetään pelloilta ja metsistä, kuljetellaan uusiin paikkoihin, maasta toiseen, maanosasta seuraavaan, väliaikaisesti se saa paikkansa rakennuksissa, teissä, koneissa ja vempeleissä, sitten nekin puretaan, poltetaan, hajotetaan, mädätetään, jauhetaan ja näin aine jatkaa vaellustaan kohti lopullista leposijaansa: se ei katoa, mutta sen alkuperäinen kauneus muuttuu entropian myllyssä sekavaksi mössöksi. Se päätyy laitakaupungin kaatopaikkojen tunkkaisiin uumeniin. Ja ihmiset vilistävät planeetan pinnalla muurahaisen kiilto silmässä. Tätä kutsutaan tuotannoksi ja kulutukseksi. Ne ovat pyhiä kuin sakramentti.
Jos ihmislaji halutaan säilyttää, ei tuotantoa ja kulutusta pidä eikä voida kokonaan lopettaa. Se on ihmisen olennaisin ominaisuus, lajin määritelmä. Mutta prosessin luonnetta pitää muuttaa ratkaisevasti. Kutsukaamme tätä muutosta toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi, vaikka kyse ei olekaan vallan, vaan tuotannon ja kulutuksen sekä sitä ohjailevan tekniikan kumouksesta.
Uuden tuotannon ja kulutuksen peruspiirre on säilyttäminen. Energiaa pitää käyttää niin, ettei materiaa kulu eikä saastetta synny. Aurinko olkoon ainut energianlähteemme ja sen käyttömuotoina lämpö, sähkö, tuuli, geoterminen energia tai uusiutuvan biomassan poltto. Ihmisten käyttämä materia kiertäköön suljetusti luontoa häiritsemättä. Muodostakoon tämä materian kierto luonnon ainekiertojen rinnalle oman, suljetun materiavuonsa, josta ihmiskunta ammentaa omat tarpeensa.
Tämäkään hanke ei toteudu näpertelemällä. Yksittäiset pikku keksinnöt ovat avuksi, mutta eivät riitä. On edettävä koko laajalla rintamalla, uusittava koulutus ala-asteelta lähtien, kiinnitettävä suunnittelussa huomio materiaalin säilyvyyteen, energian puhtauteen ja tuotteiden kestävyyteen, analysoitava tuotanto- ja kulutusprosessit kaikkine seurauksineen ja otettava huomioon eri tuotteiden kierron synnyttämät ristikkäisvaikutukset.
Käytännössä tämä toteutuu parhaiten ottamalla uudistuksen kohteeksi kokonaiset kaupungit, uudet, neitseelliseen ympäristöön syntyvät alueet ja vanhat, vuosisatoja sykkineet suurkaupungit. Tämä on suuri urakka ja se kestää vuosikymmeniä. Miksi tämä toteutuu aristellen ja hitaasti?
Todellinen este ei ole se nipotus, vähättely, naureskelu ja virheenmetsästys, johon aina keskittyvät kirjanpitäjäsielut – he, joilla itsellään ei ole uutta annettavaa. Todellinen syy ei myöskään ole ns. yleinen mielipide. Jos järjestettäisiin maailmanlaajuinen kansanäänestys aiheesta ”haluatko vai etkö halua, että lapsenlapsillasikin on maapallo elettävänä”, minkä arvelisitte lopputulokseksi?
Syy on poliittisten päättäjien, median ja talouselämän yhteinen tavoite, joka suosii lyhytjänteistä ajattelua, hömppäviihdettä, nopeita voittoja, pinnallista poliittista menestystä ja massojen latteaa liehittelyä. Meille kaikki tässä heti. Sellaiset Ajatukset, joiden hyöty koituu syntymättömille sukupolville, eivät ota tulta.
Mutta jospa sittenkin?
Ehkäisy
Ensiapu tulee pillit vinkuen, sairaudet nujerretaan pillereillä, mutta ehkäisy on luonnonmenetelmä. Paras on vaalia terveyttään, ettei tauti pääse yllättämään. Ehkäisy on kolmesta keinosta hitain, pitkäjänteisin ja syvällisin. Se toteutuu sukupolvien saatossa, koska silloin pureudutaan syvimpään, arvomaailmaamme. Se on silti välttämätöntä. Pitää pysyä valppaana, ettei tappava tauti puhkea uudelleen.
Puhun siis ihmiskunnan arvomaailmasta. Se on muuttunut satojen vuosien kuluessa, löytöretkistä lähtien sitä on levitetty kaikkialle maailmaan. Se tunkeutui Euroopasta ensin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, sitten Australiaan, Afrikkaan, Kiinaan, Intiaan ja lopulta islamilaiseen maailmaan. Se on kasvun, kiireen, rahan, materian, tehon, kilpailun, vallan, arvovallan ja väkivallan yksioikoinen maailma. Se istutetaan meidän mieliimme kotona ja alakoulussa, takapihalla ja lavatansseissa. Se työntyy sisimpäämme televisiosta ja Internetistä, Iltalehdestä ja Facebookista. Elleivät pehmeät keinot uppoa, avuksi otetaan pommit ja ohjukset, napalmit ja ydinvoimat. Ja jokohan alkaa kasvun oppi purra? Joko kovakalloillekin alkavat demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon hienoudet valjeta?
Täytyy pahoitella, että tämänkin aatemaailman ensimmäisenä siittäjänä on piru: väestönkasvu.
Liian suuri ihmismäärä on ajanut meidät valloitusretkiin, luonnon tuhoamiseen, tautien leviämiseen ja valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Mutta sikiämisen hylkääminen ”perusoikeutena” onkin uuden aatemaailman keskeisin kulmakivi. Toistaiseksi se on omaksuttu vasta vanhan, epäeurooppalaisen kulttuurin mahtimaassa Kiinassa. Hurraa Kiina!
Kulmakiven mukana tulee kaikki muukin mahdolliseksi ja ilman sitä kaikki kaatuu. Kaikki se, mikä on kulkutaudin kavaluudella levinnyt ihmiskunnan yhteiseen mieleen, on armotta pantava arvostelun häikäisevän lampun alle. On todettava, että olemme kasvaneet tarpeeksi, meillä ei ole kiire minnekään, raha on vain paperia, materia ei korvaa tasapainoista ja hyvää mieltä, tehokkuus aineellisten arvojen kasvattamiseksi on pahasta, kilpailu väärien päämäärien perässä on idiotismia, valta väärin käytettynä pahuutta, arvovalta valheellisuutta ja väkivalta rikollista.
Kaikki tämä on mahdollista saavuttaa, mutta vasta sukupolvien saatossa. Se tulee aikanaan jos on tullakseen. Siihen ei pakko auta. Syntyvyyttä voi rajoittaa, lakeja voi säätää, voi vaikka tappaa puukolla tai vangita voimalla. Mutta arvomaailmaa ei hetkauta ulkopuolinen keppi eikä porkkana. Siihen tarvitaan sisältä tuleva signaali – ja aikaa muuttua.
Älkää siis kuvitelko, että meillä olisi nyt varaa pelkkään ehkäisyhoitoon. Kun äijä viruu ojassa pää kainalossa, ei auta neuvoa, että lopeta se tupakinpoltto.
Toistan: on kiire.

Vesitorni on kulttuuria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 9.10.2011 |

Juhani Lampi (HS 4.10.) kirjoittaa perustellun vetoomuksen Lauttasaaren vesitornin säilyttämisen puolesta. Esitän lisää puoltavia näkökohtia samasta asiasta. Torni valmistui 1958 ja se lienee ensimmäinen Suomeen rakennettu sienimäinen konstruktio. Torni sai meidänkin maahamme kymmenittäin samantyyppisiä seuraajia, muotonsa tarkoituksenmukaisuudesta johtuen.
Tornin suunnitteli aikansa johtava rakennesuunnittelija DI Paavo Simula. Suunnittelutehtävä oli tuolloin poikkeuksellisen vaativa, koska käytettävissä ei ollut nykyisiä tietokoneita rakenteellisen kestävyyden analysointiin. Betoninen kuorirakenne oli alan innovaatioiden ehdotonta kärkeä. Tornia voi pitää paitsi yhdyskuntien muotoutumisen, myös rakennetekniikan kehityksen merkittävänä virstanpylväänä.
Epäilen, että purkamiseen ollaan valmiita, koska hyötyrakennusta ei pidetä säilytettävänä kulttuurirakennuksena. Tällainen perustelu on sievistelevä, suppea ja pinnallinen. Samaa mieltä olisi ilmeisesti ollut Alvar Aalto, joka jo vuonna 1930 julkaistussa kirjoituksessaan ”Asuntomme probleemina” kirjoittaa, että valtamerilaivassakin kulttuuri löytyy konehuoneesta, ei laivan salongista.

Restauroitavat kaupungit

| asiasta², toim. Lauri Putkonen, Rakennustieto Oy, 2011: Restauroitavat kaupungit |

Restauroitavat kaupungit
Olin Kiinassa syksyllä 2005 esittelemässä kirjani ”Syntymättömien sukupolvien Eurooppa” kiinankielistä käännöstä. Paasasin kiinalaisille kovasti paikoista, joita kutsuin silloin Ekokyliksi. Arvelin, että niistä kiina voisi lähteä liikkeelle. Jatkoin propagandaani Suomessa ja puolitoista vuotta myöhemmin asiasta järjestettiin mittava seminaari Tianjinissa, Pekingistä 150 km itään. Siellä oli parikymmentä huipputason asiantuntijaa Suomesta puhumassa ja noin 400 kiinalaista kuulijaa.
Kuukautta myöhemmin Kiinan ja Singaporen hallitukset tekivät sopimuksen ensimmäisen ekokylän rakentamisesta Tianjiniin. Siihen tulee 350.000 asukasta. Sitä kutsutaan EcoCityksi. Nyt on Kiinaan syntynyt noin 170 hanketta, jotka kutsuvat itseään ekokaupungeiksi. Tianjin järjestää oman hankkeensa pohjalta asiasta kansainvälisen kongressin syyskuussa 2010.

Neitseelliset ekokaupungit
Alkuperäinen ajatus oli noin 2000 ihmisen lähiö, joka rakennettaisiin neitseelliseen maastoon. Sellaista ehdotettiin Viikkiin 15 vuotta sitten ja asia otti tulta, mutta vesittyi sittemmin ratkaisevasti viranomaiskäsittelyssä. Jotain jäi jäljellekin ja aluetta kutsutaan nykyisin ”Ekoviikiksi”.
Neitseellisen ekokaupungin idea on, että se ei saastuta ympäristöään, käyttää mahdollisimman säästeliäästi luonnonvaroja ja muodostaa harmonisen kokonaisuuden rakennetun ympäristön ja luonnonympäristön kanssa. Viimemainitun, hieman tunteellisen vaatimuksen on esittänyt kai ensimmäiseksi amerikkalainen Richard Register 1980-luvulla.

Restauroidut ekokaupungit
Ekokaupunkeja tarvitaan, koska ne ovat osa maapallon pelastamisprosessia. Niitä ei tarvita, koska ne ovat uusi kiva arkkitehtuurin suuntaus. Niitä ei tarvita, koska niillä voi tehdä rasvaista bisnestä.
Siksi on syytä olla realisti ja todeta rauhallisesti, ettei riitä, vaikka kaikki maailman uudet kaupungit olisivat saasteettomia ja säästeliäitä. Vanhat kaupungit hoitavat yksinäänkin maapallon tuhoutumisprosessin loppuun. Niiden käyttämät luonnonvarat ja päästöt pitävät huolta siitä prosessista. Kolikon toinen puoli onkin vanhojen kaupunkien restauroiminen sellaiseen kuntoon, etteivät nekään saastuta ympäristöään, eivätkä tuhlaa luonnonvaroja. Onko tämä ylipäänsä mahdollista?
Mehän emme halua jyrätä Pariisia tai edes Raumaa maan tasalle, jauhaa tiilimurskaa ja betonin kiviainesta niiden rakennuskannasta ja suunnitella tilalle uusia ekokaupunkeja. Mutta niin ei tarvitse tehdä. Riittää, kun niiden infrastruktuuri uusitaan. Rakennukset ja kadut saavat jäädä paikalleen. Kaikissa vanhoissa kaupungeissa tarvitaan jättimäinen putkiremontti.

Infran uusiminen
Restauroidussa kaupungissa on uudenlainen liikenne. Sen kaduilla eivät enää aja polttomoottorilla varustetut autot vaan sähköautot, joita ohjataan automaattisesti navigoimalla niitä. Ne ovat vaakasuoraan liikkuvia hissejä, joiden voimanlähde on sähkö. Ne liikkuvat pitkin Champs Elysee:ta kuten hevoskärryt aikanaan. Ne ladataan eri puolilla olevissa latauspisteissä. Ne ovat vuokrattavia, eivät kaipaa kuljettajaa.
Energiana on uudella tavalla tuotettu sähkö. Kaupungin ulkopuolella on laaja aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja maalämmön yhdistetty kenttä, josta tulee voima liikenteelle, asuntojen lämmitykselle ja valaistukselle. Enää ei polteta hiiltä eikä klapeja, ei itse kaupungissa, muttei sen ulkopuolellakaan. Niin se käy.
Vesi kiertää kahdessa eri järjestelmässä. Toisessa on puhdasta juomavettä ja toisessa harmaata vettä kaikkiin niihin ihmisen tarpeisiin, joissa pilkuntarkka hygieenisyys ei ole tarpeen. Vesi nimenomaan kiertää, eikä alenna pohjavettä loputtomiin kaupungin alla, kuten esimerkiksi Pekingissä nykyisin. Sen puhdistamiseksi kehitetään nykyaikaiset menetelmät. Vettä ei haeta kaivosta, kuten Pariisissa aikanaan.
Jätettä ei synny lainkaan. Syntyy uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Tuotanto on suunniteltu siten, että jokainen uusi tuote käytetään tyhjentävästi uudelleen. Tavara, niin tuotteet kuin jätteetkin, kuljetetaan tyhjiöputkissa, joiden energiankulutus on lähes olematon. Tätä liikennettä varten rakennetaan uusi infra, eikä operaatio poikkea paljoakaan menneisyyden vastaavista muutoksista.
Monia muitakin muutoksia pitää restauroitavissa kaupungeissa tehdä, mutta ne ovat enimmäkseen luonteeltaan talokohtaisia. En puutu niihin tässä, koska niitä käsitellään perusteellisesti tämän kirjan muissa osissa.

Lisää puistoja
Kaikki edellä esitetyt uudistukset ovat luonteeltaan teknisiä. Niiden ei tarvitse vaikuttaa kaupungin asemakaavaan, eikä talojen ulkoasuun lainkaan. On kuitenkin tuo kolmas periaate, jota ei voida paeta ja joka on syytä myös muistaa: harmonisen luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön vaatimus.
Uusi tietotekniikka avaa kaupunkisuunnittelulle ratkaisevasti uudenlaisen mahdollisuuden. Tiivis ei enää ole välttämätöntä. Kaupunkien ei tarvitse olla yhteen jämähtäneitä kivimassoja vaan ne voivat muodostua riekaleista, joiden välissä on puistoja, maatalousmaata ja luonnonmetsää. Jokainen yritys, tehdas tai virasto voi tarvittaessa olla hajasijoitettu.
Tästä syystä ei kaupunkia purettaessa saa ensimmäinen kysymys olla: mitä rakentaisimme tilalle. Pitää kysyä: rakentaisimmeko tilalle? Tämän kysymyksen syvällinen punnitseminen johtaa varmasti siihen, että vanhat kaupunkimme vuosikymmeninen ja vuosisatojen kuluessa liikenneruuhkineen avautuisivat hengittämään raitista ilmaa.
Ei se niin haitallista olisi kenellekään.

Tulevaisuusvaliokunnan työ on aliarvostettua

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.

Mitä Afrikasta saa sanoa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 22.02.08 |

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

”Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

Miehekästä suhtautumista

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 09.02.08 |

”Voi aikoja, voi tapoja” on huokaistava, kun päivittäin kuulee uusia paljastuksia maamme arvovaltaisimmasta kohteesta: Arkadianmäeltä, parlamentin talosta. On hyvä, että yhteisestä rakennuksestamme päästään kitkemään ruokottomuudet, jotka ovat nyt pulpahtaneet kansan tiedoksi.

Kerrataanpa tapauksia ikävimmästä päästä. Tämä ei ole tarkoitettu alle 15-vuotiaille. Järkyttävät insidenssit lienevät vain jäävuoren huippu ja vähemmän törkeät tapaukset on siivottu maton alle. Pikkumaisuuksiin ei ole haluttu takertua.

Tapaus 1. Miespuolinen kansanedustaja on hississä ja katsoo hississä olevan naisen rintoja tai ainakin toista niistä. Tapauksesta kerrottaessa ei paljasteta, onko naisen rinnassa nappi, jossa lukee suurilla kirjaimilla ”naisen häpy haisee hyvälle”. Säädyllisyyden vuoksi en ole tähän kirjoitukseen kopioinut alkuperäistä tekstiä. Lukija arvatkoon, mitä naispuolisen kansanedustajan rintaan kiinnitetyssä napissa todellisuudessa luki. Luki mitä luki, tapaus on törkeydessään uskomaton. On suurenmoista, että media on valpas, eikä tyydy painamaan ongelmaa villaisella. Rikollisten ja rikoksista epäiltyjen miesten kuvat julkaistaan merkittävässä päivälehdessä. Näin poikkeaviin toimiin ei ryhdytä edes henkirikosten yhteydessä.

Tapaus 2. Korkeassa poliittisessa asemassa – nimeä ei häveliäisyyden vuoksi paljasteta – oleva mies asettaa kätensä nuorehkon, naispuolisen kansanedustajan polvelle. Tämä ei tapahdu missä tahansa. Paikka ei ole hämyisä yökerho tai penkki Kaisaniemen puistossa kuun valossa, kuten lukija luulisi. Paikka on eduskunnan kahvila, poliittisten päätöstemme sydän. Ja aika! Kaikki tehdään päivänvalossa, normaalin arkipäivän kiireiden keskellä, monien silmäparien seuratessa ruokottomuuden etenemistä. Eivätkö pornoelokuvat ryhmäseksistä riitä näille sikailijoille? Pitääkö itse päästä toimintaan mukaan? Naiskansanedustaja onneksi rohkeni kertoa tapauksesta televisiossa.

Tapaus 3. Miespuolinen henkilö pyytää eduskunnan palveluksessa olevalta naispuoliselta henkilöltä puhelinnumeroa soittaakseen tälle. Hieman – miten sen nyt kohteliaasti sanoisi – pyylevähkölle vaaleaverikölle ei tällaista ole tapahtunut kovin usein elämässä ja hän hämmentyy kovasti. Kovasti hämmentyminen on kuten tunnettua kiusallista ja kovasti hämmentäjä ansaitsee teostaan rangaistuksen. Vaaleaverikkö on kuitenkin niin hämmentynyt, ettei hämmennykseltään saa television ohjelmassa kakistettua rikollisen nimeä kurkustaan. Tämä on paikallaan, sillä voidaan kiistattomalla varmuudella sanoa, että rikollinen ei ole poikkeus veljiensä joukossa.

Lopuksi henkilökohtainen tunnustus. Kauan sitten – kauniina nuorukaisena – olin itse kansanedustaja. Lähes päivittäin jouduin eduskunnassa naishenkilöiden tunkeilevan lähestymisen kohteeksi. Lähestyjät olivat virkahenkilöitä tai kansanedustajia, mutta ennen muuta politiikan toimittajia, asemaltaan kansanedustajan valvojia. Tuon tuostakin sain osakseni merkitseviä silmäyksiä, vihjailevaa puhetta ja kosketuksia, joiden tarkoitus ei jäänyt epäselväksi. Suhtauduin asiaan miehekkäästi. En koskaan kannellut kenellekään.

Teknisiä analogioita

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tieteessä Tapahtuu -lehdessä 02/08 |

James Lovelock esittää Gaia-teoriassaan, että maapallo on elollisen olennon kaltainen kappale. Keskustelua on käyty siitä, pitääkö tämä ymmärtää kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti. Jatkamatta tätä keskustelua esitän tässä hillitymmin, että maapallo on fyysinen systeemi, jonka eri osat vaikuttavat toisiinsa. Elolliset olennot ovat fyysisten systeemien erikoistapaus. En puutu myöskään siihen fysikalistiseen näkemykseen, että on olemassa vain fyysisiä systeemeitä.

Fyysisillä systeemeillä on joitakin yleisiä piirteitä, joita kuvaavat usein tekniset tai niihin verrattavat tapahtumat. Näitä voidaan tarkastella riippumatta systeemin koosta tai muista erityispiirteistä. Tämä on nyt tarkoitukseni. Pohtikaamme tästä näkökulmasta maapallon tulevaisuutta.

Maapallon toisiinsa vaikuttavia osia ovat esimerkiksi ilmakehä, meret, elollinen massa yleensä ja ihmiskunta elollisen erityisenä osana. Näillä on keskinäinen riippuvuus, eikä tämä liene yllätys lukijalle. Niinpä tuon keskinäisen riippuvuuden tarkastelu on rutiininomaista pohdiskelua. Esitän seuraavassa kolme erilaista, luonteeltaan teknistä analogiaa, jotka eivät ole vailla merkitystä silloin, kun koko planeetan seuraavien vuosikymmenten muutoksia halutaan arvioida.

Sitkeä ja hauras murtuminen

Systeemillä on useimmiten joku toimintaperiaate, joka saattaa häiriytyä kokonaisuudessaan, kun joku osista joutuu epäkuntoon. Kun systeemi on vaurioitunut niin pahasti, että sen alkuperäinen, mielekäs toiminta käy mahdottomaksi, puhutaan systeemin murtumisesta tai romahtamisesta. Ihminen on sitä kuoltuaan, rakennus luhistuttuaan, sademetsä kuivuttuaan autiomaaksi. Systeemi on lähes aina rakentunut ottamaan vastaan ja kestämään tietyt kuormat. Kuorma saattaa olla mikä hyvänsä fyysinen ilmiö, esimerkiksi paine tai lämpötila.

Murtumisen mekanismeja voidaan erottaa kaksi ja niiden lähempi erittely on paikallaan. Hauras (fragile) murto on äkillinen, sitkeä (ductile) murto on hidas ja porrastettu.

Esimerkki hauraasta murrosta olkoon auton karkaistu tuulilasi, joka saadessaan johonkin iskun, särkyy kokonaisuudessaan pieniksi sokeripaloiksi. Tavallisen lasin haurasta murtumista kuvataan taas Günter Grassin Peltirummussa, jossa Oskar Matzerath rikkoo lasiesineitä kimeällä kiljunnallaan. Hauraalle murrolle on ominaista, että koko systeemi hajoaa äkillisesti toimintakyvyttömäksi ulkoisen kuormituksen vaikutuksesta. Maapallo oli alttiina hauraalle murrolle kylmän sodan aikana, jolloin kahdella osapuolella oli ylimitoitettu aseistus ja ne uhkasivat toisiaan. Oli tärkeää, että kauhun tasapainon lisäksi varotoimet olivat kummallakin puolella aukottomat. Haurasta murtumista on syytä kunnioittaa, koska äkillisyys tekee siitä peruuttamattoman eikä reagointiin ole aikaa.

Sitkeä murto on toisella tavalla kavala. Tyypillinen sitkeän murron mekanismi vallitsee niin sanotuissa staattisesti määräämättömissä rakenteissa, jotka saattavat olla teräsbetonia tai vielä taipuisampaa ainetta. Tällainen systeemi on itseään säätelevä ja suojeleva, se siirtää kuormitusta osaltaan toiselle, joustaa. Systeemiin syntyy usein varottavia ulkoisia merkkejä, taipumia tai halkeamia ja kuormituksen kasvaessa nämä merkit käyvät yhä selvemmiksi. Kun jonkun alueen kapasiteetti tulee kuorman lisääntyessä käytetyksi, rasitus siirtyy automaattisesti toiselle, vähemmän kuormitetulle osalle ja koko systeemi romahtaa vasta sitten, kun sen kaikkien osien kapasiteetit on ylikuormitettu. Kavaluus on siinä, että halkeamat, taipumat ja muut vauriot vaikuttavat usein mitättömiltä ja systeemi säilyttää näennäisesti toimintakykynsä niistä huolimatta. Sortuminen on lopulta hyvinkin nopea, ja tapahtuu, kun koko systeemin rajatila saavutetaan.

Maapallo on nykyään etenemässä kohti sitkeää murtoa. Sitä kuormittaa ihmiskunnan kulutus ja sen luontaisen kestokyvyn muodostavat yhdessä ilmakehä, meret ja vielä vihreänä säilyneet maa-alueet. Ympäristöpakolaisuus siirtää kuormaa alueelta toiselle kun yksi alue on ylikuormitettu ja tuhoutunut. Niin kuormitus siirtyy systeemin yhdeltä osalta sellaiselle, jolla on vielä kapasiteettia sen vastaanottamiseen. Vihreän maa-alan vähentyessä sekä ilmakehän ja merien vastustuskyvyn heiketessä väkiluku samanaikaisesti kasvaa. Lisääntyvä kuorma keskittyy rasittamaan jatkuvasti heikkenevää rakennetta. Näin kuorma kasvaa kapasiteettiin verraten kahdelta taholta.

Vakaat ja epävakaat systeemit

Systeemit voidaan myös luokitella vakaassa, epävakaassa tai indifferentissä tilassa oleviin, joista tässä käsittelen vain kahta ensimmäistä. Yksinkertaisia ja tuttuja vakaita systeemejä ovat kiristetty vaijeri tai ripustettu sauva. Niille on ominaista, että jouduttuaan jostain syystä poikkeamaan perustilastaan, ne pyrkivät palaamaan siihen sitä voimakkaammin, mitä suurempi tuo poikkeama on. Vedettyä vaijeria on sitä raskaampi työntää keskeltä sivusuunnassa, mitä suurempi työntämisen aiheuttama poikkeama on. Epävakaa eli labiili systeemi joutuu horjahdettuaan päinvastaiseen tilaan. Puristettu, ohut sauva, joka nurjahtaa tai kärjellään tasapainoileva keppi ovat tällaisia.

Kärjelleen pystytettyä sauvaa kaataa sitä suurempi voima, mitä suurempi on kallistuma. Toisaalta: sitä voimakkaammin kallistuma kasvaa, mitä suurempi sivuvoima sauvaan kohdistuu. Kallistuman kiihtyvyyskin siis kasvaa. Kärjellään seisova sauva paljastaa toisenkin, useille epävakaasta tilastaan poikenneille systeemeille ominaisen piirteen. Seuraava luonnehtikoon tätä.

Olettakaamme kilometrin korkuinen tornimainen sauva ja sen yläpäähän metrin alkupoikkeama pystysuorasta perusasennosta. Sellaisen sauvan kaatuminen vaaka-asentoon kestää noin 80 sekuntia. Kun neljännes tuosta ajasta on kulunut, on metrin poikkeama kasvanut vasta 3,4 metriksi, tuskin havaittavasti. Kuitenkin prosessi on todellisuudessa jo niin pitkällä, että systeemin palauttaminen perustilaansa on monin verroin vaikeampaa kuin olisi ollut sauvan pitäminen tukirakenteilla pystysuorassa, stabiilissa tilassa. (Asetelma on teoreettinen: sauva on jäykkä ja painoton, massa on keskitetty ylös, ilmanvastusta ei ole ja tuki on pistemäinen)

Jo ilmastonmuutos yksinään etenee labiilin, romahtamaan päästetyn systeemin lailla. Maapallon keskilämmön nousu vaikuttaa moniin tekijöihin siten, että ne vastavuoroisesti kiihdyttävät prosessia. Tällaisia ilmiöitä ovat valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen soilla, lisääntyvät metsäpalot, jäätiköiden heijastusvaikutuksen pieneneminen ja metaanihydraattien vapautuminen merten pohjasta. Tämän rinnalla maapallon tilaa muuttavat muutkin tekijät kuin ilmasto. Myös niistä monet vaikuttavat toisiaan kiihdyttäen sekä ilmastoa vastavuoroisesti lämmittäen. Eräs on metsäpeitteen katoaminen ja viljelysmaiden aavikoituminen, toinen pohjaveden tyrehtyminen kuumilla vyöhykkeillä. Luonnonkatastrofit lisäävät köyhyyttä, köyhyys kasvattaa väestöä. Mitä enemmän toisiaan tukevia osatekijöitä labiilissa prosessissa on, sitä äkillisempi on lopullinen romahdus.

Prosessin labiili luonne on sinänsä pelottava, mutta myös toisella tavalla vaarallinen. Kun se on kaikkien kiistattomasti havaittavissa – ja kun siihen vasta sitten reagoidaan vakavasti – ei ehkä mitään enää kyetä tekemään. Sauva on jo silloin liian kallellaan. Olemme jo nyt siinä tilassa, että maapallon luontainen kyky palautua perustilaansa on järkkynyt ja palauttaminen voisi onnistua vain keinotekoisin konstein. Se saattaa olla jo nyt ylivoimaista, mutta mitä pidemmälle radikaalit vastatoimet viivästyvät, sitä vaikeammaksi tehtävä osoittautuu. Maapallon labiilissa systeemissä on enemmän kuin kaksi samaan suuntaan vaikuttavaa, toisiaan kiihdyttävää tekijää. Maapallo on tässä suhteessa huomaamattomasti etenevän, mutta lopulta romahdusmaisesti sortuvan systeemin tyyppitapaus.

Varmuuskysymyksiä

Rakennusten, lentokoneiden tai ydinvoimaloiden suunnittelussa käytetään varmuuslukuja. Kuormat oletetaan poikkeuksellisen suuriksi, materiaalien lujuudet ja jäykkyydet todellisia alhaisemmiksi ja rakenteiden mitat hieman pienemmiksi kuin ne keskimäärin ovat. Näin torjutaan arkiset ja pienet työvirheet. Tutkimuksissa tarkastellaan virheiden yhteisvaikutusta tilastojen pohjalta ja lasketaan vaurioitumisen todennäköisyyksiä. Normituksella pyritään siihen, että elinaikanaan vain yksi kymmenestä tai sadasta miljoonasta rakenteesta voi poikkeuksellisissa oloissa romahtaa. Luonnollista syistä näin tapahtuukin äärimmäisen harvoin.

Niinpä Suomessakin nähdyt hallien sortumat eivät ole virheellisten normien tai väärien laskentamenetelmien seurauksia. Ne johtuvat useimmiten yhdestä karkeasta, inhimilliseksi luonnehdittavasta erehdyksestä, johon ei ole varauduttu. Vastaava esimerkki tästä oli WTC:n tuho. Laskelmissa ei oltu ennakoitu matkustajakoneen törmäystä, koska ainutkertaista ja odottamatonta ei lähestytä todennäköisyyksien avulla. Ydinvoimaloiden varmuuksia analysoitaessa ei aavistamattomia kuormia myöskään pysty torjumaan.

Maapallon tulevaisuutta puntaroitaessa ennustamaton kuorma olisi ulkoavaruudesta lentävä, maapalloon törmäävä taivaankappale. Sille emme voisi mitään. Mutta maapallon luonnollista, laskennallista tuhoutumista, joka aiheutuu ihmiskunnan kuormituksesta, voitaisiin analysoida ja hillitä. Näin on tehty, mutta hapuillen, osittain, liian myöhään, eikä riittävää varmuutta maapallon säilymiseksi ole tavoiteltu. Jos maapalloon suhtauduttaisiin yhtä vakavasti kuin esimerkiksi siltaan tai ydinvoimalaan, olisi tulevaisuutemme strategia tehty ajoissa ja huolellisesti. Silloin sadasta miljoonasta maailmankaikkeuden maapalloa vastaavasta planeetasta vain yksi tuhoutuisi seuraavien vuosimiljoonien aikana. Sellaisia varmuuslukuja tulisi noudattaa, jotta menossa oleva, labiilin systeemin sitkeä murtuminen olisi estetty turvallisesti. Nyt me istumme lentokoneessa, jonka ilmassa pysymistä asiantuntijat pitävät hyvinkin epävarmana. Maapallo ei hajoa, mutta sen elämä ja kulttuuri uhkaavat romahtaa rudimenteiksi nykyisistä.

Yksi oljenkorsi voisi vielä auttaa, sekin saattaa olla myöhäinen. Ihmiskunnan pitäisi julistaa yhteinen liikekannallepano, ainoana päämääränään planeetan pelastaminen. Se pitäisi käynnistää heti. Muodostettava armeija noudattaisi sotatilan lainsäädäntöä. Sen ensimmäinen tehtävä olisi esimerkiksi Saharan metsittäminen. Pinta-ala on 6 miljoonaa neliökilometriä.

Nopeisiin toimiin on käytännön esimerkkejä. USA:n terrorisminvastainen taistelu polkaistiin käyntiin ällistyttävällä vikkelyydellä. Sen toteuttamiseksi ei järjestetty tuhansien viskaalien jaarittelevia kokouksia. Kun pohditaan maapallon tulevaisuutta, on edessämme paljon suuremman kertaluokan kysymys. Kioton ja Balin päätökset ovat riittämättömiä ja hitaita. Toimenpiteiden pitäisi olla sekä suuruusluokaltaan että teholtaan ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa, sillä niin on ratkaistava ongelmakin.

Ytimessä Afrikan lapsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Pelastakaa lapset -lehdessä 02/08 |

Ihmiskunta tuhoaa maapallon – mutta voi vielä pelastaakin sen. Maailma sitoutuu Afrikkaan ja Afrikka maailmaan, sillä ne romahtavat tai säilyvät rinta rinnan. Siksi maailmankin toivo on Afrikan tulevaisuudessa ja Afrikan lapsessa. Suomenkin tulevaisuus on sidottu häneen. Tätä ei usein huomata, vielä harvemmin tunnustetaan.

Tein vuosina 2002 – 2006 viisi pidempää matkaa viiteentoista Afrikan maahan ja kirjoitin niiden pohjalta kirjan Tämä on Afrikka. Kokemukseni lapsista Darfurin pakolaisleirillä, Mombasan slummissa, beniniläisessä tai kenialaisessa koulussa ja Tamalen kaduilla Ghanassa ovat yhtäpitäviä. Afrikkalaiset lapset ovat hurmaavia ja yritteliäitä. He suhtautuvat koulunkäyntiinsä vakavasti, merkittävänä etuoikeutena. Heidän elämässään on paljon iloa ja naurua. On hyvä asettaa toiveita heihin.

En lukeudu siihen hurahtaneiden joukkoon, joka velvollisuudesta tai höperyyttään katselee kaikkea Afrikassa epärealististen, vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Muistettakoon siis myös ne Afrikan alueet, joilla lapsisotilaat tappavat toisiaan säälimättömästi ja muistettakoon, että suurkaupunkien slummeissa on lapsirikollisia, joille mikään pahe ei ole vieras ja että pakolaisten joukossa on lapsia, joiden henkistä kehitystä aliravitsemus ja sairaudet ovat vaurioittaneet pysyvästi. Ei siis yleistetä liikaa, mutta ei myöskään syytetä, ei lapsia ainakaan.

Voimme kuitenkin puolueettomasti todeta – muuttumattomana luonnonlakina – että alkaneen vuosisadan kehitys on tämän päivän penskoista kiinni. Lähtekäämme Afrikan väestönkasvusta.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt noin 750 miljoonaa ja kasvaa valtiosta riippuen 1,9 – 3,4 prosentin vuosivauhdilla. Jos kasvu jatkuu nykyisellään, on väkiluku vuonna 2050 noussut kolminkertaiseksi ja väentiheys on silloin keskimäärin 96 henkeä/km2. Pidän tätä perusongelmana, joka heijastuu kaikkeen muuhun: ympäristöön, talouteen ja politiikkaan. Konkreettisesti väentiheyden kasvu johtaa metsien katoamiseen, viljelysmaiden köyhtymiseen, aavikoitumiseen, polttopuun ja juomaveden puutteeseen, edelleen nälän, tautien ja köyhyyden leviämiseen, suurpakoon maaseudulta, uusien jättikaupunkien syntyyn, nälkiintyneisiin massoihin, slummien laajenemiseen, väkivaltaan ja rikollisuuteen. Mitään yhtenäistä Afrikan väestöpoliittista strategiaa ei ole. Eikä ongelma ratkea esimerkiksi siten, että teollisten maiden apu nostetaan kolminkertaiseksi. Paljon väkevämmät lääkkeet ovat tarpeen. Mitä ne voisivat olla?

Sana ensin niille, jotka kuvittelevat Afrikkaa autettavan haalimalla maahanmuuttajia Eurooppaan. Jotta avulla olisi jokin vaikutus, Euroopan pitäisi vastaanottaa seuraavien vuosikymmenten kuluessa vähintään 500 miljoonaa tulijaa. Tällaisen muuttovirran seurauksena nykyisen EU:n väkiluku kasvaisi yli kaksinkertaiseksi, eikä maanosallamme ole mitään mahdollisuuksia edes ruokkia omavaraisesti tuon suuruista väestöä. Läntisen Euroopan väentiheys on jo nykyisin kaksinkertainen koko maapallon keskimääräiseen tiheyteen verraten ja Euroopan tulisi pikemminkin vähentää väkilukuaan lähimpinä vuosikymmeninä. Se saattaisi onnistua itsestään ilman lainsäädäntöäkin, mikäli muuttovoittoa muualta ei olisi.

Afrikalle 500 miljoonan ihmisen poismuutto ei olisi siunaus vaan ankara suonenisku. Muuttajat eivät näet ole keskitason joukkoa, vaan aloitteellisin, tarmokkain, lahjakkain ja tarpeellisin osa väestöstä. Tämä valikoituminen tapahtuu jo lähtevien keskuudessa, mutta – ollaanpa realisteja – myös vastaanottajien karsinnan vuoksi. Pahinta, mitä Afrikalle voisimme tehdä, on tällainen hyväntekeväisyydeksi naamioitu hölmöys.

Sitten pari sanaa niille kovanaamoille, jotka suosittelevat Afrikan jättämistä oman onnensa nojaan. Aika ajoin kuulen kommentin, jonka mukaan taudit, nälkä, sodat ja muut tuhot tekevät silloin kyllä tehtävänsä ja niiden avulla palataan luonnolliseen, tasapainoiseen tilaan. Luonnollisella tilalla tarkoitetaan aikaa, jolloin lääketiede ja tekniikka, rauhanturvajoukot ja humanitaarinen apu eivät vielä olleet Saharan eteläpuolisessa Afrikassa edistämässä väestönkasvua. Väkiluku kasvoi vuosisatojen ajan erittäin maltillisesti. Käsi sydämelle: kestäisimmekö me katsella tuollaista vaihtoehtoa? Pitäisimmekö sitä oikeutettuna, kaikkien näiden orjakaupan, siirtomaavallan, lähetystyön ja riippuvuutta lisäävän kehitysavun erehdysten jälkeen?

Älkäämme vaan väittäkö, että ennen ihmiset olivat pahoja, mutta nyt tämä valkoihoisten lajikumppaneidemme perusluonne on muuttunut hyväksi! Me olemme samaa sukua kuin orjien ostajat, mutta eri ympäristössä. Ankara malli on mahdollinen teoriassa, käytännössä ei. Meidän velvollisuutemme on siivota jälkemme niin, että syntyy myös oikeita tuloksia.

Mitä jää jäljelle? Jää aktiivisten toimenpiteiden perusteellinen arviointi uudelleen. Tämä ei ole politiikkaa, vaan logiikkaa. Apua on nostettava tuntuvasti ja suunnattava se oikein. Tällä on kiire.

Joidenkin alustusteni yhteydessä olen kysynyt kehitysavun tekijöiltä seuraavaa. Kuvitelkaamme tekevämme pitkän tähtäyksen sijoitusta pörssiosakkeisiin. Silloin vertailtaisiin, minkä firman osakkeita kannattaa merkitä, jotta saisi parhaimman tuoton vaikkapa kahdenkymmenen vuoden aikavälillä. Sama kysymys, vain hieman eri muodossa meidän on esitettävä kehitysapua arvioitaessa. Miten apu suunnattaisiin, jotta Afrikka hyötyisi siitä eniten ja pysyvästi kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Olen ehdottanut seuraavia vaihtoehtoja: köyhyyden poistamiseen, ympäristön parantamiseen, koulutukseen, hallintoon tai perhesuunnitteluun. Koulutus on saanut eniten kannatusta ja se on myös oma suosikkini. Tätä on hyvä vähän perustella.

Mikään muu näistä viidestä kokonaisuudesta ei vaikuta kaikkiin muihin tavoitteisiin samalla tavalla pysyvästi ja myönteisesti kuin koulutus. Koulutus lisää ihmisten ja samalla kansojen mahdollisuuksia valita tekemisensä ja tavoitteensa. Vain sen avulla afrikkalaiset valtiot voivat kehittää tuotantonsa sellaiseksi, että heidän vientituotteensa tulevat aidosti kilpailukykyisiksi muiden maiden vastaaviin tuotteisiin nähden. Sen kautta on mahdollista lisätä vaurautta ja poistaa kurjuutta. Vain koulutus auttaa ymmärtämään luonnon ja muun ympäristön ratkaisevan merkityksen myös ihmisten säilymiselle ja eloonjäännille. Koulutus paljastaa teoreettisellakin tasolla niiden alueiden arvon, joita Afrikassa on vielä jäljellä ja jotka ovat ainutkertaisia koko maailmassa. Luonnon säästäminen on Afrikan tulevaisuudelle ehdottoman välttämätöntä. Syytökset hallinnon korruptiosta ja vallanpitäjien väärästä politiikasta ovat monesti perusteltuja. Koulutus avaa tien vapaammalle ja kriittisemmälle medialle, joka on käytännössä ainoa tapa puuttua korruption ja poliittisten virheiden aiheuttamiin epäkohtiin. Ja lopulta: koulutus on tutkimuksissakin todettu kiistatta parhaaksi tavaksi vaikuttaa perhekokojen pienenemiseen ja sitä kautta siihen olennaisimpaan syyhyn, jonka kautta kaikki kaatuu tai pelastuu. En perustele valintaani enempää. Aineeton apu tuo pitkällä tähtäyksellä parhaan koron sijoitetulle pääomalle. Se lisääntyy suvuttomasti.

Afrikkalainen koulutus tarvitsee merkittävän kannusteen.

Muutoksella on kiire ja sen on vaikutettava kaikilla tasoilla samanaikaisesti. Kaikkiin Afrikan maihin pitää julistaa koulupakko ja huolehdittava siitä, että sitä noudatetaan. On taattava, että lasten kouluttaminen ei rasita perheiden taloutta. Kehitysapu on kohdistettava koulujen rakentamiseen ja kouluissa tarvittavia opetusvälineitä pitää saada riittävästi. Opettajille on maksettava kunnon palkka ja heidän määräänsä on lisättävä. Lasten kouluruokailu ja koulupuvut pitää kustantaa. Tuhansia pikkubusseja on annettava, jotta ilmainen kuljetus kouluihin saadaan sinne, missä koulumatkat ovat liian pitkiä. Katulapset pitää poimia muiden mukaan ja heidän elämänsä on turvattava.

Peruskoulun opettajat ovat tämän kehityksen avainhenkilöitä. Heitä pitää saada nopeasti lisää, eikä jäädä odottamaan seuraavan sukupolven toimia. Opettajien koulutusta on lisättävä radikaalisti ja nopeasti. Aikuisväestön kouluttamiseksi pitää myös käynnistää maanosan laajuinen, monipuolinen ohjelma. Puutun siihenkin tässä, koska se vaikuttaa välillisesti myös lapsiin.

Ohjelman pitää kohentaa luku- ja kirjoitustaitoa, mutta näitäkin tärkeimpinä lukemattomia käytännön asioita. Sellaisia ovat terveydenhoito, ravitsemus, perhesuunnittelu, maanviljelyn ja metsänhoidon perusratkaisut, kaivojen rakentaminen ja vesihuolto, luonnonsuojelu, äidinkielen merkitys ja uskontojen tausta. Seuraavina tulevat maapallon tila, Afrikan historia, tulevaisuutemme vaihtoehdot ja afrikkalainen identiteetti. Tavallisia kouluja käytettäköön myös aikuisten kouluttamiseen. Rakennettakoon samaan aikaan lisää kirjastoja, varustettakoon ne tarpeellisilla perusteoksilla ja järjestettäköön niiden yhteyteen säännöllistä aikuiskoulutusta. Ohjelmaa on julistettava suureen ääneen kaikissa maanosan radio-ohjelmissa.

Yksi seikka on keskeinen.

Kouluttajien ei pidä ujuttaa hankkeen oheistuotteena Afrikkaan länsimaista teollisuutta ja taloudellisen kasvun ideologiaa. Afrikkalaisia ei pidä aivopestä kuten meidät on peruskoulusta alkaen aivopesty tuotantokoneiston rattaiksi. Vaikka tarkoituksena on antaa eväät maanosan nousulle uuteen aikaan, valitkoot afrikkalaiset itse, millainen tuo nousu ja uusi aika ovat. Parhaimmillaan ne olisivat jotain muuta kuin etenemistä kohti eurooppalaista hyvinvointivaltiota, heidän oma ratkaisunsa hyvästä tulevaisuudesta. Afrikkalaiset päättävät, millaisia yhteiskuntia ja millaisen tulevaisuuden he haluavat, mutta tarvitsevat työkaluksi teoreettisen tietopohjan.

Jos kuvailemaani koulutusohjelmaa toteutettaisiin yhden sukupolven ajan, olisi Afrikalle annettu todellinen mahdollisuus. Silloin ei luotaisi alistavaa riippuvuutta, kuten nyt tehdään. Afrikkalaiset voisivat toteuttaa toiveitaan, luoda Afrikasta omaperäisen maanosan. Siinä ei seurattaisi länsimaita, vaan rakennettaisiin oma maailma.

Uuden avun tarkoituksena on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja tämä on syytä sanoa. Kun koulutus on saatettu päätökseen – noin sukupolven kuluessa – on kehitysapu saavuttanut päämääränsä ja se pitää katkaista. Kehitysapu ikuisena, pysyvänä järjestelynä on sairas ja tuhoisa käytäntö.

En näe parempaa tietä afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi. Jos nykymenoa jatketaan vielä sukupolven ajan, on liian myöhäistä. Sen jälkeen on turha levitellä käsiä ja päivitellä tapahtunutta. On turha selitellä, että parastahan me vain tarkoitimme. Hölmöt hyväntekijät ovat usein vaarallisempia kuin tosi roistot, koska hyväntekijöitä ei tohdita ajoissa torjua.

Lagos ja Ristikytö

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.11.07 |

Asuntoministeri Jan Vapaavuori on vauhtiveikko, eikä tiedä, että maapallon ja samalla meidänkin kolme suurinta haastettamme ovat väestöräjähdys, ilmastokatastrofi ja veden hupeneminen maailmasta. Jos tietäisi, ei puhuisi kuten puhuu.

Vapaavuoren suuri haaste on tehdä Helsingin seudusta 14 kunnan yhtenäinen alue, joka kilpailee maailman muiden suurkaupunkien kanssa. Hän ei kerro, missä lajissa kilpaillaan, mutta laji lienee ”metropolius”. Olen vieraillut useammassa metropolissa kuin Vapaavuori ja siksi voin kertoa hänellekin noiden kiivaasti kasvaneiden paikkakuntien eduista.

Vertailukohde voisi olla vaikka Nigerian Lagos tai Kiinan Peking. Molemmissa on paljon ihmisiä ja autoja, ilma sakea, taivas tasaisen harmaa, kaikkialla tukahduttava tungos, korkeita taloja vieri vieressä ja meteliä joka rakosessa. Lagos on nuori kuten Helsinkikin. Sen väkiluku on 50 vuodessa pullistunut 0,3 miljoonasta 15 miljoonaan. Lagos lienee Vapaavuoren ihannepaikka.

Kehotan siis ministeriä matkustamaan Lagosiin. Siellä hän voi istua mopotaksin tarakalle ja matkata vaikka Victoria Islandin itäreunalta kaupungin toiseen laitaan, rautatieasemalle. Niin hän pääsee suurkaupungin tunnelmaan. Uskon, että lyhyt pyrähdys riittää ja Vapaavuori tuntee itsensä kosmopoliitiksi. Sen kokemuksen jälkeen hän puhuu maltillisemmin metropolien ihanuuksista.

Ministeri Vapaavuori on kok, maaneuvos Jussi-Pekka Alanen on dem ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkonen on dem. Yhdessä he ovat kokdem. Alanen ja hänen tunnettu osaliitosselvityksensä seuraavat Vapaavuoren viitoittamaa tietä. Järvenpään ja Keravan demkokit ja Tuusulan kokdemit kumartavat Vapaavuorta ja Alasta nenät naarmuilla. Kaikki mielivät metropolin asukkaiksi.

Heidän ansiostaan pieni Ristikytökin on saanut tulevaisuuden unelmakseen Lagosin nykyisyyden.

Alasen raportissa kaupunkilaiset kysyvät: ”Miksi kaupungin pitää kasvaa?”. Kysymys on oikeutettu ja vastaus ontuu. Vastauksessa on neljä kohtaa, joista yksikään ei kestä kriittistä erittelyä. Seuraavassa lyhyet huomautukset noihin kohtiin:

1. Eläkeläisten tilalle ei pidä ottaa muualta väkeä vaan täyttää vajaus luonnollisesti, omien kuntien syntyvyyden avulla. Muuten muuttoliike heikentää tilannetta muissa kunnissa.

2. Keski-Uudellemaalle ei muuta liikaa väkeä, elleivät täällä olevat kunnat sitä halua. Muuton säätely on näiden kuntien perusoikeus.

3. Järvenpää ja Kerava voidaan pitää toiminnassa myös säilyttämällä niiden väkiluku. Ellei näin olisi, pitäisi kaikkien kaupunkien kasvaa loputtomasti.

4. Helsingin seudun kasvuksi on arvioitu 1-1,5 % vuodessa, mutta kukaan ei siihen pakota. Alistuminen tuollaiseen on Lagos-syndrooma. Tämä on asian ydin, tästä kaikki kiikastaa.

Yhdessä asiassa olen Alasen kanssa samaa mieltä. Jos Helsingin seutu kasvaa, sen pitää kasvaa sormimaisesti, eikä mattona. Mutta sormet eivät ole nauhoja, vaan helminauhoja. Ei edes radan vartta pidä täyttää yhtenäisesti, vaan täplinä. Asemien ympärille kasvakoon yhdyskuntia, ja väliin jätettäköön vihreitä keuhkoja.

Tärkeintä sormimallissa eivät ole sormet vaan sormien välit. Niiden avaruutta tulee varjella. Sormet tarkoittavat ihmisten eikä ankkojen sormia. Ankoilla on räpylät. Kavahtakaa räpylöitä.

Aina myöhässä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 16.11.07 |

Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos, ilmastonmuutos.

Tuttu laulu kaikkialla. Teollisuusväki, poliitikot ja akateemiset viisaat kulkevat otsa rypyssä ja sormi pystyssä pauhaamassa asiasta. Kaikki ovat keksineet sen. Eri puljut järjestävät seminaareja ”höpöhöpö ja ilmastonmuutos” tai ”miten käärimme fyrkkaa ilmastonmuutoksesta”. Viime talven lämmin sää herätti sikeimmätkin unikeot, vaikka asia oli tiedossa ja siitä kerrottiin jo 25 vuotta sitten. Ensin kuulin sen Martti Tiurilta.

Ydinvoimaa vastustettiin mutta Tiuri puolusti ydinvoimaa. Siksi Tiurin puheita piti vastustaa ja hänen esittämiään uhkia vähätellä. Ydinvoiman puolustajat taas vähättelivät uhkia kuin uhkia. Olisi ollut parempi, ettei olisi vähätelty. Mutta jälkiviisaus on tympeää, siis katseet tulevaisuuteen!

”Ilmastonmuutos” on sievistelevä sana, koska se on maailmanlopun osatekijä. Muitakin komponentteja on ja usein ne vahvistavat toisiaan. Tila on labiili, joka tarkoittaa, että vähintään kaksi muutosta vahvistaa toisiaan ja siksi prosessi kiihtyy. Esitän nyt kaksi muuta osatekijää monien joukosta. Ne ovat merkittäviä puheenaiheita 25 vuoden kuluttua ja tiedossa nyt, mutta niistä ei vielä piitata, koska ne eivät konkreettisesti kosketa meitä.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on 750 miljoonaa ja noussee 1300 miljoonaan mainittuna ajanjaksona. Luonnonalueet otetaan viljelyskäyttöön, sademetsät hakataan ja savannit tyhjennetään suurista nisäkkäistä. Afrikkaan syntyy kymmeniä miljoonakaupunkeja lisää tuona ajanjaksona, koska maaseutu ei elätä kasvavaa väestöä. Metropolit slummiutuvat ja muodostuvat tautien ja väkivaltaisuuden keskiöiksi. Pakolaisvirta Afrikasta Eurooppaan pahentaa tilannetta, koska pystyvin osa väestöstä pakenee. Katastrofin estämiseksi ei ole ohjelmaa.

Autojen määrä maailmassa kasvaa samassa ajassa 1.25 miljardiin, noin kaksinkertaiseen nykyiseen nähden. Ne aiheuttavat sotkua liikenteessä, loukkaantumisia ja kuolonuhreja, kuluttavat öljyn ja lisäävät ilmakehän hiilidioksidia. Polkupyörä ei korvaa autoa, vaan pitäisi omaksua saasteeton liikennemuoto, joka on turvallinen eikä kuluta öljyä. Se on olemassa, mutta sitä ei oteta tosissaan, koska nykyautot menevät vielä kaupaksi. Asian konkretisoituminen ideasta käytännöksi kestää vuosikymmeniä.

Tänne ei tulvi kansainvälistä lehdistöä, iltapäivälehdet eivät paina extra-numeroita eikä televisio tarjoa erikoislähetyksiä tämänkään kirjoituksen johdosta. Surullista, että sensaatio ja väkivalta käyvät kaupaksi, maltillinen varoittelu ei.