Tuleva maaapallo

Biosfäärin ja teknosfäärin struktuurit
Maapallon biosfääri, sen pinnalla oleva ohut elollinen kalvo rikastui evoluution ansiosta ja sen kehitystä leimaavat kolme rakenteellista peruspiirrettä: virtaukset, rajojen luoma jäsentely ja muunteleva toisto. Ihmislaji on luonut biosfäärin pinnalle toisen verkkomaisen kokonaisuuden, teknosfäärin. Se seurailee suurelta osin ja perustavalla tavalla samoja struktuureja kuin biosfääri. Teknosfäärin peruspiirteitä voi arvioida kolmen vaiheen valossa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miten tarkasti biosfääri voi olla teknosfäärin esikuva? Pitäisikö ihmisen kehittää teknosfääriä vaalimalla mainittuja kolmea piirrettä?

Teknosfäärin evoluutio
Ihminen määritellään eläimeksi, joka valmistaa työkalun. Kun apina valmisti työkalun, siitä tuli hän, ihminen. Sen isä oli apina, mutta hänen lapsensa ihminen. Teknosfääri orasti noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten, Homo Erectuksen muotoiltua kivikirveen kyntensä vahvistukseksi. Sukupolvien saatossa edettiin nykypäivään ja nyt kehitetään tekoälyä. Teknosfääri on kokoelma ihmisen elinten keinotekoisia jatkeita ja sen kehitys on noiden jatkeiden hienostumista. Mutta ovatko tavoitteemme vielä kivikautisia?
Kivikirveen terä sisälsi toiston, rajaisuuden ja virtauksen idean. Se oli symmetrinen tason suhteen, se oli rajattu työkalun osa ja tarkoitettu tunkeutumaan. Tämä pätee myös toisiin, samoihin aikoihin kehitettyihin työkalun osiin; keihään ja nuolen kärkiin.
Kirveen terä ja nuolen kärki ovat säilyneet vain hieman muotoaan uudistaen näihin päiviin. Ne ovat teknosfäärin evoluution molukkirapuja. Ihmislajien laukaisema kehitys seurasi samoja periaatteita ja merkkipaaluja kuin biosfäärimme evoluutio. Oivallukset ja niistä syntyvät keksinnöt olivat kuin mutaatioita. Pyörästä syntyi uusia muunnelmia, joista heikoimmin menestyneet katosivat ja parhaimmista kehittyi uusia sovelluksia. Kun uusia tuotteita ja työkaluja syntyi, ne yhdessä muodostivat biotooppien kaltaisia kokonaisuuksia, toisiaan täydentävien työkalujen yhdistelmiä. Jonain aikana ja jossakin ympäristössä menestyvä esine oli toisissa olosuhteissa käyttökelvoton. Tropiikissa ei viihdy jääkarhu eikä lumikenkä. Tärkeintä lienee, että biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä nähtävät virtaus, jäsentely ja varioiva toisto ovat kaikki vastaiskuja entropialle, mössöytymiselle.
Teknosfäärin kehittyessä lähes jokainen ihmisen elin ja kyky on saanut superjatkeet. Liike ja voima, näkö ja kuulo, saalistus ja suoja – kaikkia on tehostettu erilaisilla välineillä. Kivikirves on voimakynsi. Vaatteet ja talot ovat vahvistettuja suojaihoja, televisio kaukosilmä. Robotit, niiden nopeus, tarkkuus ja virheettömyys, kyky muistaa ja päätellä ovat useasti jo ylittäneet ihmisen kyvyt.
Olemme tulleet aikaan, jolloin ihminen ehkä huomaa lipsahtaneensa isännästä palvelijaksi.

Teknosfäärin nykytila
Pikkuesineistä valtioihin seurailee teknosfäärimme biosfääristä omaksuttuja kolmea periaatetta. Maapallo on verkottunut erilaisilla virtauksilla ja niitä tukevilla, suodattavilla ja torjuvilla rakenteilla. Teknosfäärillä on verisuonensa, suolistonsa ja hermoverkkonsa. Verkoilla on mahtavat nivelpisteensä, kaupungit, joista jokainen muistuttaa huvittavassa määrin elollista olentoa. Teollisuusalueet ovat tietoa, voimaa tai tavaraa tuottavia elimiä. Teknosfäärillä on hyvä muisti, mutta hatarat tulevaisuuden suunnitelmat. Päinvastoin kuin biosfäärin epätäsmälliset luonnonrajat, ovat teknosfäärin rajat täsmällisiä viivoja kartassa ja maastossa. Ne ovat suodattimia. Kuten solut, nekin valikoivat rajakalvon läpäisevän liikenteen. Rajat sulkevat sisälleen valtioita, joilla on sääntönsä. Säännöt säätelevät kunkin valtion rakenteita ja niiden kehitystä. Valtiot yhtyvät kulttuuripiireiksi, joita erään määritelmän mukaan on kahdeksan maapallolla. Varioivan toiston kohtaamme, kun arvioimme kulttuuripiirien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Kulttuuripiirien samankaltaisuus, toisto ja toisaalta niiden erilaisuus, variaatio, ne ontuvat molemmat. Planeetalla ei ole perustuslakia, yhteistä säännöstöä, jota kunnioitettaisiin. Olennaisimpia asioita ei ole säädelty lainkaan. Planeetan väestön annetaan paisua tolkuttomasti ja Etelämanner on ainoa laaja ja koskematon biosfäärin alue. Ihmislajilla ei ole yhteistä, pitkän aikavälin tavoitetta. Ihmiskunta elää henkistä murrosikäänsä.
Valtioiden lakeja valvotaan, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat alkeelliset. Vielä kehittymättömämpiä ovat kulttuuripiirien keskinäiset suhteet. Karkeasti ilmaisten: kulttuuripiirien välillä toimii vahvemman oikeus, kuten luonnossa lajien kesken. Erona on, että luonnossa biotoopit eivät taistele, vaan kehittyvät kukin omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan, sisäisen tasapainonsa turvin. Merkittävä edistysaskel nykytilaan olisivat kulttuuripiirien väliset mielekkäät pelisäännöt. Kulttuuripiirien suvereniteetti olisi niiden perusoikeus ja planeetan vakautta taas vahvistettaisiin vankalla, yhteisellä perustuslailla, jota toteltaisiin.
Vakaus ja turva ovat vasta kolikon toinen puoli. Se ei saisi pysähdyttää kehitystä tai tylsistää maailmaa. Myönteisen kehityksen ehto on variaatio kulttuuripiirien välillä. Sen voimin on biosfäärikin rikastunut. Me puhumme kiihtyneesti ihmisoikeuksista ja kansanmurhista, mutta emme edes tohdi mainita kulttuuripiirien erityisarvoa rikkaan mosaiikin osana. Hyväksykäämme siis kulttuuripiirit biotooppeina, joilla on omat sääntönsä. Niiden itsemääräämiseen kajoaminen olkoon ihmiskunnan perustuslain vastaista. Vahvemman oikeus ei ole oikeutta, toimissa eikä tiedotuksessa. Ahneutta, valehtelua ja pelkuruutta ei saa kätkeä moraalin naamarilla.

Teknosfäärin tuleva dilemma
Millainen saattaisi olla planeettamme tulevaisuus parhaimmillaan? Voidaanko tekoälykin valjastaa työkaluksi, kuten kivikirves, höyrykone ja laskin? Ihastuksen huudot raikuvat, kun tekoälystä puhutaan. Onko ihastelu perusteltua? Teknosfäärimme on kehittymässä yhtenäiseksi, päätteleväksi jättiläiskoneeksi, suureksi shakkilaudaksi, mutta kuka säätää tuon shakkipelin säännöt? Ihminenpä tietenkin, ja tämä on nykyajan merkittävä ongelma. Jättiläiskoneella ei ole perustavoitetta ilman ihmistä. Eloton ei etiikkaa ymmärrä, luonnonoikeus on biosfäärin etiikka ja ihmisen etiikka on hurskastelua. Selkeimmin viimemainitun onttous paljastuu suhteessamme eläimiin, tuleviin sukupolviin ja toisen kulttuuripiirin perinteisiin.
Joitakin kykyjä koneilta vielä puuttuu. Tekoälyn rinnalle ei ole kehitetty tekokipua, tekotunnetta, tekoetiikkaa eikä tekoevoluutiota. Ne keksitään, mikäli kehitys jatkuu pelkkänä teknisenä taituruutena, ilman viisasta päämäärää ja silloin olemme hukassa. Robotti ei tunne kipua eikä nautintoa. Siinä suhteessa alkeellinen eläin voittaa älykkäänkin koneen. Tuntoisuus ja sen jatkeeksi kehittynyt tietoisuus ovat evoluution arvoituksellisia ihmeitä toistaiseksi. Elollisen kipu, mielipaha, nautinto ja onni ovat eloonjäämisen ja lisääntymisen välineitä. Niiden olemusta ei voi kääntää koneen kokemukseksi, mutta niiden tarkoituksen voi. Kone voidaan rakentaa välttämään vaaraa ja tavoittelemaan menestystä. Koneen ”hyvä” on sen toimintakyky. Koneen ”tekoetiikka” ottaa huomioon muutkin koneet ja koneiden ”tekoevoluutio” on koko teknosfäärin kehitys. Mutta mihin suuntaan?
Toinen ero biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä on, että robotit eivät toistaiseksi synnytä peruspiirteiltään synnyttäjiensä kaltaisia mutta yksityiskohdiltaan muunneltuja jälkeläisiä. Perimä avaisi ovet uusille, kehittyneempien robottien sukupolville. Tätäkin ehkä tavoitellaan tulevaisuudessa. Silloin teknosfäärin ”tekoevoluutio” jatkuisi vuosisatoja. Syntyisi lisääntyviä koneita ja niitä rakentavia tuotantoketjuja kaivoksista tuotteiden jakeluverkostoihin. Koneet voisivat olla kooltaan mikroskooppisia, nanotekniikan avulla luotuja. Kokoamisohjelmat tuottaisivat yhä kehittyneempiä ohjelmia ja koneet yhä tehokkaampia koneita. Tuon kauhumaailman lisääntyvät, teknosfäärin menestystä palvelevat mikroskooppiset robotit kasvattaisivat lukumääräänsä rajattomasti, jos niiden ”tekoetiikka” vaatisi tätä. Koneen suhde ihmiseen olisi sama kuin ihmisen suhde veljeemme vuorigorillaan on nyt.
Tuo kehitys olisi teknistyvän planeetan huippusaavutus ja viisauden lopullinen mahalasku. Mutta sen perimmäinen tavoite perustuisi koneen ohjelmoituun seurausetiikkaan ja tulos ratkaiskoon. Silloin kone ei saa seurata vain ihmislajiin rajattua, tekopyhää etiikkaa. Sillä ei ratkaista tärkeintä asiaa, sillä ihmiskunta ei ole maailma. Tulos ei saa harmonisoida vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan sen tulee syleillä elämää kaikkinensa. En todistele tätä valintaa oikeaksi, mutta uskon, ettei yksipuolinen, ihmiskeskinen etiikka johda kauniiseen tulokseen. Siksi myös tekniikan kehitykselle on asetettava ankarat ehdot, koska sen estäminen kokonaan on mahdottomuus.

Tavoitteiden maapallo
Teen lopuksi ehdotuksen tulevaisuuden maapalloksi. Ihmiskunta olkoon sen nöyrä rakentaja, ei itsetietoinen pomo. Ihmisellä ei ole kiirettä mihinkään, vaan ihmiskunta voi saavuttaa harmoniseen tilan, joka vallitsee maapallolla vuosituhannesta toiseen. Nykyajan hysteerinen säpinä jääköön historian säälittäväksi, pinnalliseksi välivaiheeksi. Merkittävin muutos nykyiseen on ihmiskunnan muuttumaton väkiluku, murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, mutta ei takerruta tässä siihen ongelmaan.
Tuleva teknosfääri on silloin rajattu noin puoleen maapallon pinta-alasta. Toinen puolisko on täysin suojeltu ihmiseltä, varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnon kaltainen. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja omaehtoiset kulttuuripiirit tapoineen lomittuisivat planeetan kattaviksi, rikkaiksi ja kauniiksi kudelmiksi.
Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyisivät omaehtoisesti. Palattaisiin samaan riippumattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin arkeen olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Kulttuuripiirillä pitää olla yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin moraalinen peukalointi olkoon tökerö ajatusvirhe. Rajat kulttuuripiirien välillä ovat suodattimia. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on mahdottomuus ja siihen valmistautuminen tuomittavaa. Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus, varjeltakoon sitä ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena.
Tuleva maapallo olisi avaruuden jättimäinen ympäristöteos, jota muiden galaksien vierailijoille esiteltäisiin ylpeinä. Itsestään selvää on, että muualta tulevat, meitä kehittyneemmät oliot ymmärtävät ratkaisujemme eettisen ja rauhanomaisen perustelun. He eivät ole Pizarron ja Cortésin kaltaisia raakalaisia, vaan sivistyneitä matkalaisia.

Miksi meillä on kiire?

Kulunut kesä ja viimeiset viisi vuotta tukevat tiedeyhteisön enemmistön sitä käsitystä, että maapallon vuosittaiset keskilämpötilat nousevat. Media suhtautuu asiaan melko huolettomasti, koska tilanteen uutisointi hautautuu valtioiden välisten kiistojen ja tirkistelevien paikallisjuorujen massaan. Oletan, että huolettomuus on huomaamattomuutta, ei pahantahtoisuutta.
Se käsitys, että ilmastonmuutos ei johtuisi ihmisten toimista, lienee jo jäänyt lyhytaikaiseksi omituisuudeksi. Nykyisin vallitsevin kanta lienee, että keskilämpötila tosin nousee, mutta tasavauhtia parisen astetta vuosisadan loppuun mennessä, mutta eiköhän siitä selvitä. Sen pidemmälle asiaa ei pohdita.
Syvällisemmin asiaa ovat ajatelleet eräät yksittäiset tutkijat, esimerkiksi James Hansen ja James Kasting. Näistä jälkimmäisen mainitsee toimittaja Pasi Toiviainen herättävässä kirjassaan Ilmastonmuutos Nyt, jossa hän käsittelee näitä kysymyksiä hyvin perusteellisesti.
Muutoksen luonteeseen on kiinnitetty liian vähän huomiota. Yleisimmin varmaan uskotaan, että ilmiö on väliaikainen ja pysähtyy jossain vaiheessa. Tähän viittaavat arviot vuosisatamme lopun lämpötilasta, ikään kuin ajanlasku loppuisi siihen. Toinen omituisuus on ajatus lämpötilan tasaisesta noususta seuraavina vuosikymmeninä. Siihen ei ole perusteluja. Näitä ajatuksia lähempänä totuutta on ilmeisesti arvio lämpötilan nousun tasaisesta kiihtyvyydestä. Silloin se nousisi vuosikymmen kerrallaan nopeammin ja nopeammin, kuin putoavan esineen vauhti. Tämäkin lienee liian optimistista.
Lämpötilan nousulla on seurauksia, jotka kukin erikseen ja erityisesti kaikki yhdessä kiihdyttävät lämpötilan nousua lisää. Sellaisia on valtamerien lämpeneminen, joka muuttaa hiilen kiertokulua, koska kylmien merien nieluvaikutus pienenee ja lämpimien päästöt kasvavat. Toinen on metaanihydraattien kaasuuntuminen ikiroudan sulaessa ja kolmas napa-alueiden heijastuksen pieneneminen. Neljäs suuri muutos on metsien aavikoituminen ja nieluvaikutuksen väheneminen.
Edellä mainitut ilmiöt voidaan yhdistää kokonaisuudeksi, joka kasvattaa maapallon lämpötilan nousua suhteessa muutokseen. Vastavuoroisesti, mitä nopeammin lämpötila nousee, sitä voimakkaammin kasvaa ilmiöiden yhteisvaikutus. Tilaa kutsutaan labiiliksi, jota yksinkertaisimmin kuvaa kärjellään seisova sauva. Sauvan kaatuessa sen yläpää liikkuu ympyrän kehää. Oletetaan painottoman sauvan pituudeksi 1 km ja sen yläpäähän paino, lähtötilanteen epäkeskisyydeksi 1 metri ja unohdetaan ilmanvastus. Silloin tilanne kehittyy seuraavasti siihen saakka, kun sauva on kaatunut.
20 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 3 metriä ja kehänopeus on 0,4 m/sek
40 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 28 metriä ja kehänopeus on 3 m/sek
60 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 225 metriä ja kehänopeus on 22 m/sek
80 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 1570 metriä ja kehänopeus on 141 m/sek
Maapallo on nyt samassa tilassa kuin kuviteltu sauva. Lämpötila maapallolla vastaa sauvan kallistuskulmaa ja neljän mainitun tekijän yhteisvaikutus sauvan pään kehänopeutta. Analogia ei numeroarvoina täsmää, mutta tapahtumien etenemismalli noudattaa samaa matemaattista kaavaa, ilmaistuna differentiaaliyhtälöinä. Kauhistuttavin piirre on prosessin salakavaluus. Tästä petollisuudesta pitää keskustella nykyistä enemmän. Valistuneiden ihmisten tulisi tietää tämä kehityksen luonne. Sauva kaatuu 80 sekunnissa. Maapallon kohdalla kysymys on vuosikymmenistä, ei vuosisadoista, ellei radikaaleihin vastatoimiin ryhdytä pian.
On selvää, että kaikki mahdolliset toimet tulisi ottaa käyttöön prosessin estämiseksi ja tuhoisan muutoksen pysäyttämiseksi. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Vuosi vuodelta ollaan ajautumassa lähemmäksi tilannetta, jossa mitkään resurssit eivät riitä pysäyttämään tuota tuhoisaa kehityskulkua. Tuskinpa kukaan pystyy edes vakuuttamaan, ettemme jo nyt ole peruuttamattomassa tilassa. Varmaa on kuitenkin, että tuhon pysäyttäminen vaatii vuosi vuodelta yhä huikeammin kasvavia toimenpiteitä. Aikaa ei ole hukattavissa yhtään.
Resurssit ovat olemassa. Maailman varustelumenot ovat yksistään 1500 miljardia euroa. Turhaan kulutukseen tuhlataan vähintään saman verran. Näillä pitäisi aloittaa. Ihmiskunnalla ei ole tätä tärkeämpää menoerää.

Elollinen luonto ja kulttuurimme muodot

Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.

Ihmiskunta ei ole maailma

Miksei kukaan tee mitään?” – tuttu kysymys maailman menosta, eikö totta?

Yleensä kysyjä ei itse tee, ei aio tehdä, eikä kuvittelekaan tekevänsä mitään muiden kuin itsensä eteen. Hyvä niin. On paljon niitäkin, jotka eivät huolehdi edes itsestään. Mutta kysymys on myös perusteeton, sillä viimeaikaisia, tunnettujakin vastaesimerkkejä on useita:

29.2.2016 Edward O. Wilson julkaisemassaan esseessä: ”Puolet maapallon pinta-alasta ja merialueesta tulisi varata luonnonsuojelulle”

22.2.2016 Bill Gates vuosittaisessa kirjeessään: ”Maailma tarvitsee ihmeen selvitäkseen ilmastonmuutoksesta. Sanoessani ”ihmeen” en tarkoita, että se olisi mahdoton. Ihmeitä on nähty ennenkin.”

29.2.2016 Leonardo DiCaprio Oscar gaalassa: ” Ilmastonmuutos on todellinen. Se on vaarallisin lajiamme kohtaava uhka. Maailman johtajat: on aika vastata ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen.”

On monia, jotka vuosikymmenten aikana eivät ole tyytyneet sanomaan vain kerran, vaan käyttäneet pääosan elämästään jossain muodossa maailman pelastamiseen. Mutta heitä vastassa on suurempi joukko, joka on tuhlannut energiaansa vakuutellakseen, että asiat ovat paremmin kuin koskaan. Molemmat ovat oikeassa – jälkimmäiset tosin lyhytjänteisellä ja puolueellisella tavalla.

Planeetta ja ihmiskunta

On todennäköistä, että maailmankaikkeuden sataan miljardiin galaksiin kätkeytyy ainakin kymmenen miljardia sellaista planeettaa, joissa on tietoista elämää. Siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Kuvitelkaamme ajatusleikkinä, että olisi neutraali tarkkailija, joka luokittelisi nuo planeetat ja antaisi niille arvosanoja.

Suurella osalla planeetoista eläisi varmaan useita eliölajeja ja monilla jokin evoluution kärkiolento, joka pitäisi itsevaltaista komentoa omalla taivaankappaleellaan. Rikkaimmilla planeetoilla on miljoonia eri eliölajeja ja joillakin ne olisivat onnistuneet säilyttämään elämän tasapainon satojen tuhansien vuosien ajan. Mihin arvioijamme mahtaisi kiinnittää huomionsa löydettyään Linnunradasta planeetan Maa? Saisimmeko hyvät pisteet?

Hän varmaan ihastuisi planeettamme rönsyilevään rikkauteen; vuoriin ja monimuotoisiin vesistöihin, ilmakehään ja pilviin, koralliriuttoihin, sademetsiin, hiekkarantoihin, auringon nousuihin ja laskuihin, jäätikköihin, saaristoihin, aavikkoihin, pakahduttavaan lajirikkauteen, ehkä kaupunkeihin ja teihinkin. Hän huomaisi, että planeetan miljoonat eliölajit ovat kehittyneet evoluution polveilevassa virrassa noin 3,5 miljardin vuoden aikana. Hän haltioituisi planeetan erilaisista ilmastoista, vuodenaikojen vaihteluista ja vuorokausien valoisuuseroista, jotka tietysti ovat perustana lajirunsaudelle.

Tarkkailija kiinnittäisi tietysti huomionsa myös planeetan valtalajiin, joka on ollut maisemissa vasta katoavan lyhyen ajan, 0,00001 – osan elämän koko kestosta. Se on kuin viisi minuuttia vuodesta. Tämä laji – Cro Magnon – on katsonut asiakseen lisääntyä, kehittää työkaluja, muokata maisemia, orjuuttaa, käyttää hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja rehvastella omalla aikaansaannoksellaan, jota kutsuu kulttuuriksi.

Laji on sotainen ja vallanhimoinen. Sen tuhotekniikan ilkein osa on ollut olemassa vasta kolmen sekunnin ajan – tuossa aikaisemmassa, vuoden mittakaavassa tarkasteltuna. Näyttää siltä, että laji on nyt raiskaamassa planeettansa arvokkaimman perinnön vielä tuotakin lyhemmän ajanjakson kuluessa.

Tarkkailija kiinnittäisi huomionsa ihmisen arvomaailmaan, joka on kapea-alainen ja pinnallinen. Valta-asema planeetan lajien joukossa ei vielä näytä sille riittävän, vaan otus tuhlaa resursseja myös sisäiseen valtataisteluunsa. Lajin pöyristyttävä asennevirhe näyttää olevan täydellinen piittaamattomuus itse taivaankappaleesta; sille lajin etu on synonyymi planeetan edulle. Valta ja erityisesti sen alalaji talousvalta ovat lajin enemmistön yksisilmäisesti hyväksytty päämäärä. Hallitsevalla kulttuuriolennolla ei ole pitkän tähtäyksen suunnitelmaa planeetan tulevaisuudesta, vaan laji touhottaa millisekunnin aikataululla – taas tuossa aikaisemmassa mittakaavassa ilmaistuna.

Tarkkailija tekee saman loppupäätelmän kuin jossain aikaisemmin vieraillussaan galaksissa: evoluution kärkiolento saattaa muuttua planeettansa vakavaksi sairaudeksi. Paraneminen tuosta taudista edellyttäisi lajin syvällistä itsekritiikkiä ja jyrkkää asennemuutosta omiin oikeuksiinsa. Rehellisen arvioinnin puuttuminen ja sen korvaaminen perusteettomalla omahyväisyydellä on muodostunut planeetan suurimmaksi ongelmaksi. Tarkkailija jatkaa tarkastuskierrostaan kohti Linnunradan naapurigalaksia ja jättää pienen viestin tuolle Maan joukolle, joka nimittää itseään ihmiskunnaksi. Se sisältää kolme kohtaa.

Arvot

Tarkkailija kiinnittää viestissään aluksi huomion arvojen näivettymiseen. Vallan alalaji, talousvalta on takertunut aineellisen suuruuden pysyväksi kylkiäiseksi. Asenne on lyhytjänteinen. Se painottaa hyvän asemesta vahvan oikeutta ja tämän vuoksi määrää, ei laatua. Asenteen eettinen ja esteettinen pohja on olematon. Tarkkailija kehottaa ihmiskuntaa tuomitsemaan kapea-alaisen itsetyytyväisyyden, pohtimaan planeetan tulevaisuutta vähintään tuhansien vuosien aikajänteellä, arvostamaan elämän muovautumisen aikana syntynyttä korvaamatonta luonnonrikkautta, sen eettistä ja esteettistä loistokkuutta sekä luomaan planeetalleen syvällisen ja kauaskantoisen suunnitelman pinnallisen ja pikkusieluisen valtataistelun asemesta.

Tarkkailija kirjoittaa pikku porkkanana ihmiskunnalle, että pitkällä tähtäyksellä maapallo voisi kehittyä jättimäiseksi avaruuden taideteokseksi, jossa kaikki elämän muodot kypsyisivät rinnakkain, kaikilla olisi olemassaolon oikeutuksensa, ihmiskunta säilyisi määrällisesti kohtuullisena vuosituhannesta toiseen ja harjoittaisi kulttuuriaan materiaalien ja energian kierron kauniina sivuvirtana. Hän kehottaa torjumaan uskontojen vahingolliset vaikutukset ja ihmiskeskeisen etiikan harhan. Hän muistuttaa myös, että kauneus on luonnonmukaisuutta, ei päinvastoin. Erityisesti hän varoittaa eräästä ilmiöstä, joka salakavalasti on soluttautunut taudin särkylääkkeeksi. Se toimii huumeena ja vieraannuttaa laajat ihmisryhmät vakavista ongelmista. Viihde – hömppä lukemattomissa muodoissaan – saa ihmiset sokeiksi kaikille vaaroille, jotka uhkaavat planeettaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Ihmiskunta piehtaroi hetken nautinnossa, kiillossa ja tavarassa.

Ihmiskunnalla olisi mahdollisuus vielä kehittyä galaksinsa suureksi taiteilijaksi. Nyt se on hyvää vauhtia ränsistymässä viihdepelleksi. Mutta tarkkailija ymmärtää, että perustava asennemuutos tarvitsee sukupolvien pohdinnan tullakseen hyväksytyksi, sillä Cro Magnon on laumaeliö.

Toiminta

Vierailunsa aikana tarkkailija havaitsee hämmästyksekseen huvittavan piirteen ihmiskunnan ajankäytössä. Muut elolliset olennot eivät tuota mallia ole omaksuneet. Valtaisan painoarvon – joka tietysti perustuu edellä eriteltyihin asennevääristymiin – on saanut toimintapari, joka näyttää sisäisesti ja vastavuoroisesti ruokkivan itseään. Ihminen nimittää sitä tuotannon ja kulutuksen liitoksi. Käsittämättömästä syystä tuo kokonaisuus – ja ennen muuta sen volyymi – on muodostunut tavoiteltavaksi arvoksi. Sen suuruutta mittaillaan planeetan laajuisesti, siitä kilpaillaan, taistellaan ja sen mittapuilla menestyneet yksilöt ja kansoiksi nimitetyt joukkiot nousevat arvostetuiksi olioiksi.

Näyttää siltä, että planeetan kärkiolento on haksahtanut syvempää tarkoitusta vailla olevan kokonaisuuden palvelijaksi huomaamattaan. Tarkkailija on havainnut saman sukuisia ilmiöitä jo joillakin aikaisemmilla vierailukohteillaan ja huomannut, että tarkoitukseton mellastaminen johtaa lyhyessä ajassa taivaankappaleen ränsistymiseen ja lopulta myös touhun isännän, kärkiolentona itseään pitävän eliön kärsimyksiin. Ennen tuota lopputulosta on koko luomakunta – kuten ihmiskunta kaikkea elollista leikkisästi kutsuu – saanut ikävällä tavalla tuntea nahoissaan hölmöilyn seuraukset. Prosessilla on kiihtyvä luonne ja tämä on jäänyt kärkiolennolta huomaamatta.

Toiminnan syvemmän tarkoituksen puuttumisesta närkästyneenä lisää tarkkailija planeetalle jättämäänsä kirjelappuseen huomautuksen siitä, että entropia etenee maailmankaikkeudessa muutenkin ja sen tarkoituksellisesta lisäämisestä ei sählärille hyvä seuraa. Hän varoittaa viestissään vakavasti lyhytjänteisestä toiminnasta ja sen tulosten pinnallisesta arvostuksesta. Hän kehottaa kärkiolentoa keskittymään syvempään henkisyyteen ja kulttuuriin sekä arvioimaan toimintansa tuloksia, ei kymmenien vuosien, vaan tuhansien vuosien mittatikulla.

Tässäkin asiassa vieraileva tarkkailija haluaa lopuksi painottaa erästä keskeistä seikkaa. Hän on huomannut, että vuosisatojen saatossa kärkiolennon yksilöluku on kasvanut käsittämättömän suureksi. Hän kehottaa kärkiolentoa vertaamaan lukumääräänsä läheisten sukulaistensa, vuorigorillojen lukumäärään. Jokaista vuorigorillaa kohti planeetalla on 10 miljoonaa ihmisolentoa. Itseään vielä läheisemmät eliöt, kuten neandertalilaiset, on Cro Magnon eliminoinut jo kokonaan. Tämä rötöstely ei kestä mitään kriittistä tarkastelua, ei eettistä eikä esteettistä.

Erityisen painokkaasti tarkkailija kehottaa pohtimaan keskeistä, täysin unohdettua asiaa. Mikä olisi sellaisen ihmiskunnan koko, jonka planeetta sietäisi vuosituhannesta toiseen? Edelleen: mitkä ovat tuon valinnan keskeiset perustelut? Ja vielä: mikä olisi aikataulu tuloksen saavuttamiseksi, mitkä keinot päämäärään päätymiseksi?

Ensiapu 

Tarkkailija on hyvistä neuvoistaan huolimatta alakuloinen. Hänelle jää tunne, että laumaeliö turvautuu asioita ratkaistessaan pitkään soveltamaansa keinoon, jolle on antanut korskean nimen: demokratia. Se on mukava ja leppoisa malli, jonka ihmiskunta aina sivuuttaa keskinäisissä sotatoimissaan. Siihen kuuluu kosolti valheellisuutta ja tekopyhyyttä, mutta laajalti omaksuttu opetus on, että miellyttävä valhe otetaan vastaan innostuneemmin kuin epämiellyttävä totuus. Käytäntönä ovat loputtomat kokoukset, istunnot, seminaarit, symposiot, työryhmät ja komiteat. Tähän jaaritteluun tuhrautuu aikaa. Tarkkailija ehdottaa rohkeaa muutosta koko maailmaa koskevaan päätöksentekoon. Globaalit kysymykset, kuten väestönkasvu, maankäyttö, vesien ja lajirikkauden suojelu on alistettava poliittisesti riippumattomien, kiistattoman viisaiden lajitovereitten muodostamalle kollegiolle.

Tarkkailijaa kummastuttaa myös ihmeellinen ristiriita. Miksi tuo kulttuurillaan ylvästelevä joukko – ihmiskunta – ei ole analysoinut tulevaisuutensa vaihtoehtoja, laatinut pitkän tähtäyksen suunnitelmia, tehnyt päätöksiä radikaaleista toimenpiteistä ja toimien vaatimasta aikataulusta? Miksi se ei esimerkiksi käytä tarjolla olevaa voimavaraa, sotajoukkoja, hyödyllisesti? Miksi tuota kokonaisuutta ei velvoiteta puolustamaan koko planeetan tulevaisuutta? Miksi sen annetaan olla vahingollisissa teoissa, tuhoamassa itseään ja oheistuotteena paljon muutakin? Sotavoimien suuntaaminen kohti hyvää tavoitetta – joko suoranaisesti tai rahoitusta ohjaamalla – olisi ratkaisu ilmiselviin, jättiläismäisiin ongelmiin.

Planeetta on valtavien haasteiden edessä, jotka useissa tapauksissa vaikuttavat toisiaan kiihdyttävästi. Sen ilmakehä, maa-alueet ja valtameret ovat suurten, vahingollisten muutosten kourissa ja sen loistavin piirre, eliölajien runsaus, on näivettymässä. Vaikka kaikki haitalliset muutokset kohdistuvat planeetan perusluonteeseen, ne väistämättä vahingoittavat myöhemmin myös ihmiskuntaa. Onko tavoitteena jättimäinen joukkoitsemurha? Osoittaako käytös täydellistä piittaamattomuutta tulevista sukupolvista? Onko typerä touhu tarkoituksellista vai ajattelemattomuutta?

Tarkkailija päättelee, että kysymys on joidenkin yksilöiden vallanhimosta, joka on sukupuoliseen kiimaan verrattava elävän olion piirre ja evoluution perustava polttoaine. Viisaus ja vallanhimo eivät näytä viihtyvän samassa yksilössä.  Kun tuo haitallinen piirre sitten laumaeläimen tottelevaisuuteen, on lopputulos mikä on. Jopa älymystöksi itseään kutsuva kärkiolennon osajoukko on juonessa mukana. Valtavia resursseja suunnataan vallanhimon tyydyttämiseen, vaikka ne olisivat käytettävissä viisauden työkaluiksi. Tiivistettynä toteamuksena tarkkailija toteaa, että hieno planeetta Maa ansaitsisi paremman ihmiskunnan. Ja päättää viestinsä lopulta kysymykseen:

”Miksei jokainen tee edes jotain?”

Miksi poliitikot eivät pelasta maailmaa?

Antti Rinne myönsi 9.10. Pressiklubissa sinisilmäisyytensä. Hän sanoi, ettei oikein osannut arvata poliittisen pelin kataluutta noihin hommiin ryhtyessään. Saman saattoi huomata taannoin Alexander Stubbista ja myöhemmin Juha Sipilästä. Kaikille kolmelle tämä on kunniaksi. Tuttu juttu, koin samaa vaatimattomassa muodossa tultuani valituksi eduskuntaan 1987.

Kansalainen arvelee hyväuskoisesti, että poliitikkojen enemmistö haluaa – kukin omalla tavallaan tosin – auttaa maataan ja kansaansa. Heitäkin on, mutta heitä kutsutaan säälittäviksi amatööreiksi. Heitä pilkataan ja monet heistä taipuvat oikeille tavoille äkkiä. Rinnekin sanoi Ruben Stillerin ohjelmassa oppineensa säännöt nopeasti.

Poliitikko ei pelkää kuolemaakaan niin paljon kuin naurunalaiseksi tulemista. Eikä oikea poliitikko kaipaa elämääkään niin paljon kuin menestystä poliittisella urallaan.

Naurunalaiseksi poliitikko pääsee liiasta hyväuskoisuudesta, huijatuksi tulemisesta, tyhmästä pelaamisesta, aatteellisuudesta ja vastustajalle häviämisestä. Ei siis törkeydestä, epärehellisyydestä, vääristä ratkaisuista – eikä varsinkaan häpeämättömästä itsekkyydestä.

Ovatko maailmanpolitiikan auringot; esimerkiksi Barack Obama, Vladimir Putin, Silvio Berlusconi tai Angela Merkel viisaampia ihmisiä tai peräti meitä jalompia lajimuunnelmia? Epäilenpä, että eivät. Peli on samaa, vain panokset isompia. Pelin tukijoukko ovat politiikan toimittajat. He ovat sukua urheilutoimittajille: hehkuttavat hyviä pelaajia, eivät kyseenalaista itse pelin luonnetta tai sääntöjä.

Sitten itse asiaan. Älkää naurako.

Myriadit tutkimustulokset osoittavat kiistattomasti, että maapallo ja maailma ovat tienhaarassa. Pelastumiseen tarvittavat muutokset ovat jättimäisiä ja niiden pitäisi tapahtua nopeasti, seuraavien vuosikymmenten aikana. Keinot ja resurssit tähän ovat olemassa, mutta niitä ei oteta käyttöön. Resursseille on muka vielä kiireellisempää käyttöä kuin tämän planeetan pelastaminen. Ellei tähän nirsoiluun tule muutosta, edessä on ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen täystuho.

Tarkoittamani ratkaisu hidastaisi tuhoprosessia olennaisesti. Maailman yhdistetty armeija pystyisi metsittämään autiomaat, puhdistamaan meret ja rannat muovijätteestä, suojelemaan luonnonsuojelualueet tuhoilta ja panemaan täytäntöön useita pienempiä operaatioita, jotka olisivat onneksi ihmiskunnalle ja sen kotiplaneetalle. Maailman yhteiset varustelumenot riittäisivät kaikkeen tuohon. Sotilaat ovat tehokasta joukkoa. Heidät on koulutettu käskemään ja tottelemaan. He saavat aikaan muutakin kuin lisää muistioita.

Sivutuotteena voisi julmin sotiminen hiljentyä ja rauhanomaiset olot levitä nykyistä laajemmalle. Yhdistetyt armeijat voitaisiin suunnata yhteisellä sopimuksella massiivisiin, paljon väkeä vaativiin ja kurinalaisuutta edellyttäviin tehtäviin, joiden tarkoituksena olisi antaa eräänlainen ensiapu sairaalle maailmalle. Sillä tavoin saataisiin alku pysyvämmälle tervehdyttämishankkeelle, joka sitten parhaimmillaan kestäisi satoja vuosia.

Tämän keksimiseen ei tarvita neroa, mutta aloite tämän tekemiseksi kuuluu poliitikoille. Se juuri on ongelma. He ovat samassa tilanteessa kuin teini, joka niin mielellään soittaisi välirikon jälkeen rakkaalleen, mutta ylpeys ei anna myöten. Ja niin molemmat odottelevat tahollaan, kännykkä kätösessä sovintoviestiä. Poliitikko ei halua joutua naurunalaiseksi – ei mistään hinnasta.

Tiedemiehet, kulttuuriväki, virkakoneisto, elinkeinoelämä ovat kaikki voimattomia. He eivät voi sotaväkeä komentaa. Ainoa taho, joka voisi edellä esitetyn jättihankkeen konkreettisesti panna käyntiin, ovat maailman johtavat poliitikot, lukumäärältään alle kymmenen. Olen edellä arvaillut, miksi tämä on heille niin vaikeaa, miksi tällaisesta itsestäänselvyydestä ei voitaisi aloittaa. Saisivatko teinit aikaan enemmän?

Lopuksi tulee pieni ilouutinen tähän surkeuteen. Eräs mitätön järjestö kylvää näinä päivinä siemenen edellä esitetyn ongelman ratkaisemiseksi. Vielä löytyy joku, joka ei pilkkanauruja pelkää. Olkaa valppaina.

Kolmen kriisin kombinaatio

Elämme maailman, Euroopan ja Suomen kriisiaikaa. Ollaan tyytyväisiä, sillä tämä on loistoaikaa verrattuna niihin päiviin, jotka ovat todennäköisesti edessä 20 vuoden kuluttua.

Maailman perusongelmat

Maailman kriisin perussyy on tabu, josta ei ole soveliasta puhua selkokielellä ja rehellisesti. Puhutaan siis siitä heti: väestöräjähdyksestä ja sen seurauksista. Väestön kasvu ei koskaan ole ollut eikä ole vieläkään ongelma sinänsä, vaan väen määrä ja sen aiheuttama kuorma.

Maailman väkiluku on nyt juuri 7 366 216 361 ja kasvaa 3 hengellä sekunnissa. Nykyinen kasvu on siis vuodessa noin 85 miljoonaa. Voi arvioida, että harjoittamalla hyvää politiikkaa väestönkasvu pysähtyy noin 12 miljardiin vuosisadan jälkipuoliskolla ja kääntyy sitten syystä tai toisesta laskuun. Maapallon pitkäaikainen tasapainotila kestäisi noin 2 miljardin, säästeliäällä elämäntyylillä ehkä 3 miljardin väestön. Suurelle väkiluvulle ei löydy eettisiä perusteita, poliittisesti korrektia pöpinää sen sijaan paljon. Vaikeneminen väestönkasvusta on kollektiivisista valheistamme suurin ja pahin.

Väen paljous on kaiken tuhoutumisen perussyy. Sen seurauksia on lukuisia ja ne voidaan jakaa kahteen suureen osaprosessiin: luonnon tuhoutumiseen ja sosiaaliseen rappioon. Nämä kaksi vahvistavat toistaan ja aiheuttavat siitä syystä kiihtyvän vahingollisen muutoksen. Kiihtymisen perusluonnetta ei yleisesti ymmärretä eikä käsitellä lainkaan. Pidemmän tähtäyksen tulevaisuutta pohditaan vain akateemisissa piireissä, etäällä arkipolitiikasta ja arjen päätöksistä. Mainittujen kahden suuren kokonaisuuden rinnalle tulee ongelman kasvaessa moraalinen rappio. Ihmiset piittaavat hädän tullen yhä lyhytnäköisemmin ja yhä pienemmästä piiristä ympärillään. Ensimmäisenä ei joudu tulilinjalle ihmiskunta, vaan maapallon elämä kaikkiaan. Lajien sukupuutot lisääntyvät. Vuorigorilloja, läheisiä sukulaisiamme, on jäljellä enää noin 600 yksilöä. Tuho etenee jo täydellä vauhdilla.

Toinen tämän prosessin peruspiirre on niin kutsuttu sitkeä murtuminen, äkillisen romahduksen vastakohta. Se tapahtuu vaiheittain: halkeama syntyy sinne, toinen tänne, rakenne antaa periksi, kuorma siirtyy rasittamaan toista, vielä kelvollista aluetta, kunnes lopulta jokainen rakenteen kantava osa on otettu käyttöön, se saavuttaa rajatilansa ja koko hoito romahtaa yhdellä rysäyksellä. Maapallolla tämä ilmenee aluksi suurina kansojen siirtymisinä tuhotuilta alueilta uusille, vielä kantokykykyisille seuduille.

On laajalti tiedossa, että nykyinen kuormitus edellyttäisi käyttöömme 1,7 maapalloa. Nykyinen, länsimaiden perintönä muodostunut globaali arvopohja ajaa koko maailmaa yhä suurempaan kulutukseen ja tarpeettomaan tuotantoon. Samalla väkiluku jatkaa kasvuaan, joten tuo luku kasvaa vielä väistämättä ja merkittävästi.

On syytä nyt jo pohtia edes teoreettisesti, miten maapallon väkiluku voitaisiin joskus pienentää noin kuudennekseen. Olettakaamme, että käyttöön otettaisiin globaali rajoitus, joka säätäisi suurimmaksi sallituksi lapsiluvuksi kaksi. Väkiluku pienenisi silloin noin 0,85-kertaiseksi sukupolvi kerrallaan. Kuudennekseen pienentyminen veisi noin 10 sukupolvea, siis 300 vuotta. Tätä planeettamme ei kestäisi. Jos mielimme selvitä, tarvitaan ankarampia keinoja. Kiina on toistaiseksi ainoana maailman maana ottanut yhden lapsen politiikan käyttöön. Ratkaisu tuntuu aiheuttavan joitakin ongelmia, jotka ovat kuitenkin olemattomia vaihtoehtoon nähden.

Lukemattomista väestönkasvun seurausvaikutuksista on eniten huolta aiheuttanut ilmastonmuutos. Ennen kuin aletaan tarkastella Euroopan ja Suomen tilannetta on syytä muistuttaa, että ilmastonmuutos on vain yksi ongelma, ehkäpä kymmenen yhtä suuren joukossa. Siitä puhutaan meillä paljon, koska emme ole joutuneet prosessin muiden osatekijöiden vaikutuksille vielä alttiiksi.

Euroopan tila  

Viimeaikaiset tapahtumat Euroopassa ovat peittyneet yksi kerrallaan jonkun uuden, mittavamman tapahtuman alle. Ukrainan kriisi unohtui, kun alettiin pohtia Kreikan taloustilannetta ja sekin pantiin syrjäraiteelle, kun Lähi-Idästä alkoi tulvia pakolaisia maanosaamme. Hyttysen pistoa ei huomaa, jos sormi samaan aikaan katkaistaan. On silti johdonmukaista päätellä, että nämäkin tapahtumat ovat eräänlaista pintaväreilyä tulevaisuuden aallokon rinnalla tai pieniä kipukohtia muualla maailmassa nyt jo ilmeneviin ongelmiin verrattuina.

Eurooppa on hyvinvointimaanosa verrattuna USA:han, Kiinaan ja varsinkin Afrikkaan. Se ei kuitenkaan ole nykyisten eurooppalaisten ansiota, vaan menneiden sukupolvien. Nykyinen Eurooppa on aatelisperheen rehvasteleva jälkeläinen, joka ei armottomassa talouskilvassa enää lähitulevaisuudessa pärjää kovaa työtä tekevälle Kiinalle eikä yksilöä kannustavalle USA:lle. Saattaa olla, että orastamisensa innossa Afrikkakin livahtaa vielä ohitsemme. Eurooppa on ottanut maailmassa sosiaalitantan roolin ja kuvittelee virheellisesti, että kykenee avustamaan – paitsi hieman huonokuntoisia omia jäseniään – myös koko muuta maailmaa tukitoimillaan. Miksi Eurooppa ei kysy vaikkapa Saudi Arabialta, mihin siellä turvapaikat sijoitetaan? Siellä on laajoja alueita, maa on yhtä harvaan asuttu kuin Suomi, uskonto sopisi syyrialaisille ja rahaa on niin, että housut repeilevät. Sinne voi muista arabimaista ja Afrikastakin kävellä ja tilaa on suurille joukoille. Sieltä pääsee takaisin kotiin, jos asiat rauhoittuvat. Mutta Gaddafi jo sanoi, että vallataan Eurooppa muuttamalla tänne.

Euroopan ala on noin 5 miljoonaa km2, kun Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä jätetään laskuista. Tuon alueen väkiluku on noin 500 miljoonaa. Jos koko maapallo (siis maa-ala ilman Etelämannerta) olisi yhtä tiheään kansoitettu, maapallolla eläisi 13,4 miljardia ihmistä jo nyt. Eurooppa on maanosista hoitanut vastuuttomimmin väestöpolitiikkansa. Eikä tällöin ole otettu huomioon edes muihin maanosiin tunkeneita esi-isiämme ja heidän jälkeläisiään. Jos niin ajateltaisiin, olisi syyllisyyteen vielä paljon enemmän aihetta.

Mitä mahtaa suunnitella Euroopan ydin Saksa, joka on toivottanut 800.000 ihmistä tervetulleeksi alueelleen aluksi tänä vuonna? Jos koko maapallolla olisi Saksan väentiheys, planeetallamme eläisi 30 miljardia ihmistä. On ilmeistä, että Saksan tulevaisuuden tähtäin on taloudellinen valta. Saksa on tunnettu määrätietoisista otteistaan, jolloin ei sivulle katsota. Maasta ollaan nähtävästi rakentamassa suurta ja yhtenäistä 100 miljoonan ihmisen kaupunkia. Maa tarvitsee materiaa ja energiaa tuon koneen pyörittämiseen. Mutta onko pohdittu, mikä on tuon koneen perimmäinen tarkoitus? Ihmisten onniko?

En usko, että väki tulee vähään aikaan väenemään Saksasta. Afrikan väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia ja tulevina vuosina muuttovirta etelästä nousee varmaan noin 10 miljoonaan vuodessa. Kuka haluaa kodikseen koneen?

Suomen tulevaisuus

Tarpeellisempi kuin koskaan, olisi Suomelle nyt seuraavien vuosikymmenten toimintastrategia. Pitäisi ymmärtää, mikä on maailman ja Euroopan tila 20 vuoden kuluttua. Kysymys on selviytymisestä tulevassa myllerryksessä.

Suomella on loistavat tulevaisuuden eväät. Meillä on presidentti, joka rohkenee olla kumartelematta myötäsukaisesti mihinkään suuntaan. Meillä on maan etua ajava hallitus, joka ei ole korviaan myöten hautautunut poliittiseen liejuun, jonka ainoana ajatuksena ei ole oma ura ja puolueen kannatusluvut. Meillä on erikoisetunamme eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, jonka tarkoituksena on avata kauaskantoisia näköaloja päivänpoliittisten ratkaisujen pohjaksi. Hallituksen kärkihankkeet ovatkin sellaisia kuin pitää. Niissä painotetaan tulevaisuuden puhdasta tekniikkaa – ja myös teknologiaa, siis tekniikan tieteellistä taustaa. Noilla aloilla suomalainen tutkimus ja elinkeinoelämä ovat maailman kärkeä.

Näyttäisi siltä, että elinkeinoelämä ja eduskunta pystyisivät puhaltamaan samaan hiileen ja kummallakin olisi vilpitön pyrkimys luoda Suomelle uusi nousu ja välttämätön selviytymissuunnitelma tulevien, väistämättömien vaikeuksien voittamiseksi. Mistä sitten kiikastaa?

Elinkeinoelämä ja lakeja säätävät poliitikot ohjaavat suoranaisesti yhteiskuntaa, he ovat kuin ralliauton kuski ja kartturi. Mutta takapenkillä istuu kaksi hyväntahtoista tätiä, jotka neuvovat etupenkin paria. He eivät ota vastuuta, mutta kovasti kantaa asioiden etenemiseen; sanoin ja pykälin. Tarkoitan tietysti virkamieskuntaa ja mediaa.

Julkinen hallinto on hyvinvoinnin kiimassa paisunut möhkäleeksi, jonka laahaaminen perässä haittaa valtiontaloutta olennaisesti. Yksinkertaisen laskelman avulla voi päätellä, että likimäärin 5 miljardia vuodessa tuhlataan tarpeettomaan hallintoon, lausuntojen kirjoitteluun toisten virkamiesten lausunnoista, loputtomaan kokouksissa istuskeluun, uusien hallintoelinten perustamiseen ja niin edelleen, kunnes luetteloinnista kirjoittajakin jo hengästyy.

Tähän rappioon on uusi hallitus pureutunut, tosin arasti ja varovaisesti. Pahin jarru on hyvinvointivaltion korrektius. Kun julkishallintoa halutaan saneerata, tehtävään määrätään julkishallinnon edustaja. Jo etukäteen voi arvata, että leikkaukset kohdistetaan silloin niihin tehtäviin, jotka ovat konkreettista työtä ja joita kansalaiset eniten tarvitsevat. Siten saadaan huonolta näyttävä lopputulos. Jos tuon asemesta saneeraaja kohdistaisi leikkaukset turhaan kokoustamiseen ja paperinpyöritykseen, ei kansa huomaisi muutosta, mutta säästöt olisivat nuo 5 miljardia vuodessa. Eihän korppi korpin silmää…

Julkisen hallinnon saneeraajaksi tarvitaan ulkopuolinen, riippumaton ja aristelematon porukka.

Sitten huomautus toisesta taustavaikuttajasta, mediasta. Televisio on sikatäynnä puppua. Radiosta tulvii uskomatonta soopaa. Aikakauslehtien valtava enemmistö suoltaa kansalle sontaa. Lehtien parhaimmistokin riehaantuu ylivoimaisesti eniten sellaisista merkkitapahtumista kuin Matti Vanhasen lautakasa, Heidi Hautalan oviremontti tai Olli Immosen sanominen. Tätä kaikkea perustellaan sillä, että media palvelee yleisöään ja tutkimusten perusteella enemmistö pitää tällaisesta sisällöstä. Media tuntee vastuuta, ennen muuta kylläkin omasta sananvapaudestaan, katsojaluvuistaan ja levikistään. Mitä arveltaisiin, jos huumekauppiaat kirkkain otsin perustelisivat toimintaansa samoilla argumenteilla?

Mediaa kutsutaan vallan vahtikoiraksi. Eipä tuohon ole paljon mukisemista, mutta missä luimuilee vahtikoiran isäntä? Media sanoo suojelevansa sananvapautta. En väitä vastaan, mutta kysyn: omaako vai kansalaisen sananvapautta?

Ollaanpa rehellisiä: media on valtataistelun osapuoli, ei sen tarkkailija ja raportoija. Media suojelee omaa sanomisen valtaansa ja käyttää tuota valtaa myös omassa piirissään kehkeytyneiden yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseen. Se vaikuttaa demokratiassa äänestäjiin tuhansia kertoja tehokkaammin kuin eduskunnan pöntössä pidetyt puheet. Asiassa ei ole muuta napisemista kuin se, että tätä ei myönnetä reilusti. Se tapahtuu puolueettoman naamarin takaa.

Kansalaisen sananvapaus on kapea. Median piirissä vallitsee myös kirjoittamaton sääntö: ei korppi korpin silmää…

Lopuksi maltillinen ehdotus tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Neljän merkittävän yhteiskunnallisen toimijan (elinkeinoelämä, lainsäätäjä, media, virkakoneisto) tulisi laatia pitkän tähtäyksen tulevaisuuden suunnitelma siitä, miten maamme pärjää eteemme avautuvassa julmassa selviytymistaistelussa. Jokaisen osavaikuttajan pitää arvioida uudelleen vastuunsa ja osallistumisensa. Sisäisen valtataistelun hyödyt ja haitat pitää punnita uudestaan. Sellainen maa pärjää, jonka porukka puhaltaa samaan hiileen. On välttämätöntä luoda yhteistyö tärkeimmissä kysymyksissä. Suomi ei voi enää leikkiä maailmaa parantavaa apuhoitajaa. Pitää oppia taas olemaan itse omahoitajansa.

 

Todellisuus ja havaitsija

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.

Kahden kokoomusnuoren pamfletti vaatii: valtio alas, yksilöt ylös

| HS, kirja-arvio 22.09.2013 |

Tämä kirja tulee tarpeeseen.
Hyödyllistä meille suomalaisille olisi ollut, jos hyvinvointivaltio olisi pantu syyniin jo 30 vuotta sitten ja arvioitu mihin tuuli kuljettaa. Niinpä tämä meidän valtiomme malli oli ensin raakile, kypsyi sitten aikansa, tuli kypsäksi ja valmiiksi, ehti muuttua ylikypsäksi ja edelleen puolimädäksi. Ja siinä ollaan nyt. Mutta parempi, että kriittinen kirja ilmestyy myöhään kuin vielä myöhempään.
Elämää Hyvinvointivaltiossa käsittelee reippaasti ja sumeilematta nykyistä Suomea ja kaikkien nähtävissä olevia ilmiöitä. Kirja nostaa esiin perustavia, vakavia asioita. Ne eivät ole uutisia vaan itsestäänselvyyksiä, mutta uutinen on, että joku niistä puhuu. Niin syvälle olemme vaipuneet kollektiivisten valheitten ja kollektiivisen vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun, että yksinkertaisten totuuksien laukominen vaatii siviilirohkeutta. Poliittinen korrektius, tuo valehtelun lähisukulainen, kun on nostettu hyveitten eliittiin.
Niinpä Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirjassa kerrotaan joukko asioita, jotka pitäisi kiireesti korjata. Esitän niistä nyt omin sanoin tiivistetyn koosteen.
Poliitikkojen ryhmäkuri tuhoaa todellisen demokratian. Kolmen ryhmässä kaksi on enemmistö, viiden ryhmässä taas nuo kolme muodostavat enemmistön. Näin viidenkin ryhmä saadaan taipumaan kahden tahtoon. Niin se käy ja ryhmäkuri on hyväksytty käytäntö. Eduskunnan päätökset eivät aina ole kansanedustajien enemmistön kanta ja hallitusohjelmia toteltaessa voi kokonainen vaalikausi sujua huomaamatta vähemmistön komennossa. Edustajan tärkein tehtävä hommassaan on uudelleen valinnan varmistaminen. Poliitikkokin on nykyään ammatti.
Virkahenkilöstö on paisunut muodottomaksi möhkäleeksi. Kunnille on annettu 535 lakisääteistä tehtävää. Julkisen sektorin keskiössä lymyilee virkahenkilöstön ylempi keskiluokka, joka on piilossa kuin musta aukko. Alhaalta päin, kansalta tulevalta arvostelulta sitä suojaavat ihan oikean työn tekijät: opettajat, sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet. Heidän hommistaan ei kansalainen yleensä valita. Poliitikon arvostelulta heitä suojelee virkahenkilöstön yläluokka, joka ei tunnusta alaisissaan mitään vikaa, eihän yläluokka omasta pussistaan möhkäleen palkkoja maksa. Möhkäle istuu kokouksissa, koulutuspäivillä, tekee virkamatkoja ja kirjoittaa lausuntoja toistensa lausunnoista. Möhkäle on hyvinvointivaltion ihra ja sen hinnasta on (pyöristettynä) turhaa 5 miljardia euroa vuodessa.
Kansalainen on kotoutettu lapsen asemaansa. Hänen ei tarvitse itse vastata mistään. Hän on holhokki, jota syötetään, hyysätään, huvitetaan ja puetaan lämpimästi. Jotta kaiken tämän voisi toteuttaa vaivattomasti, tarvitaan käskyjä, säätelyä, kieltoja ja ohjailua. Näitä pohtii, laatii, paikkailee ja kehittelee Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto, jota arkikielellä kutsutaan eduskunnaksi. Se tukee kaikkia: maataloutta, alueita, yrityksiä, köyhyyttä, vientiä, kulttuuria. Ei kuulu kysyä, mistä se rahansa saa. Eduskunnalle politiikka on jakopolitiikkaa. Jakopolitiikassa otetaan toisen puolueen kannattajalta ja annetaan oman puolueen kannattajalle. Niin – ja vedetään puolet välistä. Sen kummempaa näkemystä ei mäellä tarvita.
Yksityiset yrittäjät ovat pahoja. Yrittäjän pahuuden todistaa, että jotkut yrittäjät ovat onnistuneita ja rikkaita. Rikas on pahan synonyymi. Rikkaaksi voi tulla vain riistämällä. Tämä laulu saadaan kuuluviin, koska kuulijana on kateuteen yllytetty uhrilampaitten kansa. Eikä saa paljastaa kollektiivista salaisuutta: koko hyvinvointivaltio on mahdollinen vain, koska siellä on yksityisiä yrittäjiä, jotka itse maksavat veroja ja joiden työllistämät ihmiset maksavat veroja. Niillä elää Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto ja sen kyljessä Möhkäle. Hys, hys, älkää kertoko tätä kenellekään.
Pieni reunahuomautus. Kirjassa annetaan ymmärtää, että edelliset ovat erityisiä Suomen ongelmia. Eivät ne ole. Koko Eurooppa elää nykyisin kuin rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, vanhempiensa saavutuksilla pullistellen. Sille meiningille on pantava stoppi. Hyvinvointivaltio on tullut umpikujansa umpipäähän.
Elämää Hyvinvointivaltiossa on kirjoitettu sutjakkaasti ja hauskasti. Sitä on herkullista lukea. Se tekee oikean diagnoosin valtiomme tilasta. Mutta nyt tämä kehuskelu saa riittää, sillä diagnoosi on hyvä, lääke ei.
Kirjassa on lause, jota pidän sen keskeisenä. Se on sivulla 121: ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.” Tottapa hyvinkin. Noinhan se on. Tuon toteamuksen painolla tarjotaan sitten rappion lääkkeeksi liberaalia taloutta.
Mutta siihen asian pohdiskelu jääkin. Ei analysoida perimmäisiä, ihmisen perusluonteesta johtuvia syitä alennustilaan, ei pohdita vapauttamisen ilmeisiä vaaroja tai haittoja, ei kerrota, miten ehdotettu muutos ratkaisisi suurimmat, oikeat ongelmat. Sillä seuraava lause on myös totta: ”Kun ahneus toteutetaan väkivalloin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima”.
Liberaalissa taloudessa on yhtä vaikea välttää väkivaltaa kuin nykyisessäkin. Liberaali talous avaisi portit rahan ahneudelle, kun ne nykyiset on avattu vallan ahneudelle. Kansan tai edes ihmiskunnan sisäinen väkivallattomuus ei vielä riitä. Vaikka koko ihmiskunta otettaisiin eettisen päätöksen kohteeksi, jää arvio silti vajavaiseksi. Silloinkin puhutaan vain jäsentenvälisestä etujen jakamisesta. Oletteko te pojat ottaneet tämän huomioon?
Aletaanpa tutkia tuon taloudellisen ahneuden tuloksia vaikkapa lähimpien sukulaistemme, vuorigorillojen näkövinkkelistä. Heitä on jäljellä nyt Ugandan vuorilla noin 650 heimolaista. Tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima ei ole kuljettanut vuorigorillakuntaa eteenpäin, vaan taaksepäin. Jokainen vuorigorilla saa 10 miljoonaa ihmistä kaverikseen. Tässä voidaan havaita tiettyä tasapainottomuutta. Saako liberaali talouspolitiikka ihmiskunnan holtittoman sikiämisen loppumaan?
Entä tämän ihmiskunnan eteenpäin kuljettelun muut seuraukset?
Mitä merkitsee tulevaisuuden ihmiskunnille ja maapallon muulle elämälle ilmastokatastrofi, veden loppuminen, biosfäärin romahdusmainen köyhtyminen, valtamerten saastuminen, luonnonvarojen kaikkinainen hupeneminen, energian tuhlaus ja ne muut holtittoman sikiämisen jäljet? Pysäyttääkö liberaali talouspolitiikka tämän kaiken? Ei taida pysäyttää. Siihen tarvitaan tiukkoja määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia kurin höltymisestä.

Mietitään näitä kysymyksiä seuraavaa kirjaa odotellessa. Mutta luetaan ensin Elämää Hyvinvointivaltiossa.

Eurokriisi on myös heikko signaali

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 18.7.2012 |

Tulevaisuustutkimuksessa käytetään kahta erityistä käsitettä, kun laaditaan skenaarioita tulevista vaihtoehdoista. Ne ovat megatrendi ja heikko signaali. Megatrendeillä tarkoitetaan laajoja, usein väistämättöminä pidettyjä prosesseja, kun taas heikot signaalit ovat pikku vihjeitä, joiden voidaan päätellä muodostuvan ajan mittaan hyvinkin tärkeiksi, jopa megatrendeiksi. Eurokriisi on sekä megatrendi että heikko signaali.
Kun ongelmaa tarkastellaan Suomen ja kansamme lähimmän vuosikymmenen taloudellisesta näkökulmasta, on eurokriisi kiistatta megatrendi. Tästä viitekehyksestä keskustellaan ja sen puitteissa laaditaan salaisia selvityksiä vaihtoehdoista, asetetaan ehtoja ja pohditaan maamme tulevaisuutta erilaisten reunaehtojen puitteissa. Näin pitää tietysti jokaisessa maassa tehdä ja siten eurokriisi on megatrendi kaikille euroalueen valtioille.
Maailmanlaajuista kehitystä ja vuosikymmenien tulevaisuutta tarkasteltaessa eurokriisi on pikemminkin heikko signaali. Taustalla on silloin eurokriisiä paljon laajempi prosessi ja näkökohdat, joihin on kiinnitetty toistaiseksi liian vähän huomiota. Laajempaa tapahtumaketjua on kansanomaisesti kutsuttu maailmanlopuksi ja sen on tähän saakka arvioitu sisältävän ainakin kaksi toisiaan tukevaa prosessia, joita voidaan nimittää ympäristökatastrofiksi ja sosiaaliseksi katastrofiksi. Ne vahvistavat useimmiten toisiaan.
Ympäristökatastrofin tunnetuin osa on viime vuosina ollut ilmastonmuutos. Sen rinnalla vähemmän huomiota ovat saaneet esimerkiksi veden ja metsien loppuminen, aavikoituminen, merten saastuminen sekä lajien sukupuutot. Ympäristökatastrofin peruspiirre on luonnon tuhoutuminen ja ihmiskunnan resurssien hupeneminen sen johdosta. Sosiaalisen katastrofin painopisteinä on pidetty toistuvia nälänhätiä ja köyhyyttä. Näitä vähemmän on kauhisteltu esimerkiksi kaupungistumista, kulkutauteja ja väkivaltaisuuksia.
Sekä ekologisen, että sosiaalisen katastrofin vahva perussyy on voimakas väestönkasvu, johon ei tohdita puuttua sen poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi. Toinen seikka, johon on kiinnitetty liian vähän huomiota, on prosessien toisiaan kiihdyttävä luonne. Jos joskus saavutetaan kiistaton yksimielisyys koko planeettaa uhkaavasta suurtuhosta, on prosessi edennyt liian pitkälle ja liian nopeaksi, eikä mitään ratkaisevaa ehditä silloin enää tehdä.
Miten tämä liittyy eurokriisiin?
Käyty kiistely paljastaa, miten Eurooppakin ajautui kriisiin ja miten se nyt käyttäytyy kriisissä. Kohteliaisuus, lupausten pitäminen, säästäväisyys, luottamus, sovitun noudattaminen ja yhteisöllisyys heitetään syrjään. Nykyinen konflikti on odotettavissa olevien uhkien rinnalla tietysti mitätön. Mutta maanosamme ylvästelee usein hyvätapaisuudellaan ja nyt tämä naamio on – taas kerran – riisuttu. Tämä ei lupaa hyvää. Eurokriisi on heikko signaali, maailmanlopun pienoismalli, josta pitäisi ottaa opiksi.
Olemme tilanteessa, jossa eurooppalaista alitajuntaa hiertää jo nyt syvä epävarmuus seuraavien sukupolvien elinoloista. Miten käyttäytyy viimeistä päiväänsä elävä ihmisyksilö? Hän ottaa irti rippeet elämän iloista ja ajattelee korkeintaan lähiomaisiaan. Eurooppa ei ole vielä perhe, puhumattakaan siitä, että maailma olisi sellainen. On odotettavissa, että se pahempi kriisi iskee lähimpien vuosikymmenten aikana jokaiseen henkilökohtaisesti. Silloin maailma ei ole sopuisa suku, vaan riitaisa perikunta, jonka jokaista jäsentä huolestuttaa oma napa.
Tällä tavoin ekologisen ja sosiaalisen katastrofin rinnalle pulpahtaa moraalinen katastrofi, joka estää yhteisen rintaman planeetan pelastamiseksi. Se on viimeinen niitti, joka sinetöi tuhon. Moraalinen katastrofi vahvistaa kahta muuta, ekologista ja sosiaalista katastrofia. Globaali luottamus pitäisi luoda ennen tuota tilannetta, ennen kuin kriisi etenee siihen vaiheeseen, jolloin se iskee jokaisen yksilön arkipäivään. Silloin ollaan armotta myöhässä. Yhteinen luottamus pitää luoda aikaisemmin, silloin kun hätä ei ole vielä suurimmillaan ja karannut käsistä. Pelastus ei löydy Rion kokousten kaltaisissa kesätapahtumissa. Ne ovat säälittäviä farsseja. Ratkaisua ei toteuteta pelkillä puheilla, vaan teoilla ja yhteisen rintaman synnyttää helpoiten yhteinen vihollinen.
Yhteinen vihollinen on olemassa. Se on planeettaa nakertava katastrofi, joka ei ole vasta tulossa vaan jo menossa. Me pidämme selviönä, että kun maanjäristys, tulva tai tulivuorenpurkaus koettelee jotakin maata tai paikkakuntaa, kutsutaan armeija apuun. Tätä mallia pitää radikaalisti laajentaa. Meidän pitäisi käyttää suurissakin asioissa selkeää, tarjottimella olevaa ratkaisua. Maailman armeijat on yhdistettävä ja niille annettava tehtävä, joka on mittavampi kuin yksikään yksittäinen sota koskaan on ollut. Tavoitekin lienee eettisesti hyväksyttävä: Pelastakaa Maa. Pitää reagoida tosiasioihin eikä aristella johtopäätöksiä tehdessä. Viivyttelevä puolustustaistelu ei riitä enää. Tarvitaan vastahyökkäys ja salamasota.

Millainen olisi kestävä maapallo?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Yhteyksien kirjassa, jonka on toimittanut Tuula Helne ja Tiina Silvasti, KELA:n tutkimusosasto, 2012. Kirjassa on 26 artikkelia, 297 sivua. |

Tarkastelkaamme ongelmaa tuhansien vuosien aikavälillä. Näkökulmani ja perusteluni eivät ole uskonnollisia vaan pikemminkin tieteellisiä, faktoihin nojautuvia. Aloitan lopusta, vastauksesta otsikon kysymykseen.
Ihanne ja tavoite
Tulevaisuuden kestävä maapallo voisi olla jättiläismäinen avaruuden taideteos, mutta planeetalla asuisi silti myös ihmisiä. Tämä huomautus on välttämätön, koska ihmisvapaa maapallo olisi kaunis ja kestävä automaattisesti, ihmisillä kansoitettu ei.
Ihmiset olisivat vallanneet maa-alasta noin puolet. Toinen puolisko olisi suojelualuetta, se olisi anteliaasti jätetty miljoonille muille alkuperäislajeille. Nuo evoluution saatossa kehittyneet lajit eläisivät suojelualueilla luonnollisissa oloissaan. Suojelualueita olisi montaa sorttia – sademetsistä arktisiin jäätiköihin ja aavikoihin, vuoristoista tasankoihin, koralliriutoista syvänteisiin. Jokaiselle lajille olisi varattu riittävät alueet niiden elinolojen ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Suojelualueet muodostaisivat koko planeetan yli ulottuvan, katkeamattoman ja riekaleisen räsymaton.
Ihmisten lukumäärä olisi noin miljardi ja säilyisi vakiona vuosisadasta seuraavaan. Erilaiset kulttuurit eläisivät rinnakkain, muodostaisivat kaikille mantereille mosaiikkimaisia, rikkaita kudelmia. Maapallolla puhuttaisiin tuhansia kieliä. Rakentaminen, tavat ja taide kehittyisivät kaikkialla paikallisia näkemyksiä seuraillen. Sotia tai muita rikollisluontoisia ongelmia ei olisi. Ihmiskunnalla olisi työkalunaan kehittynyt tekniikka, mutta se ei kuormittaisi luontoa, vaan muodostaisi oman suljetun kiertonsa. Kaikki käytetty energia olisi loputonta ja saasteetonta, auringosta tai muista fuusioista alun perin saatua. Energian ja materian häviämättömyyden lait toimisivat. Ikävää työtä ei tarvitsisi tehdä. Tekniset orjat olisivat kaikkien palveluksessa.
Aika kuluisi erilaisten opintojen, pelien, esteettisten ja muiden henkisten harrastusten parissa. Kaikkialla vallitsisi harmonia, maailman merkittävät muutokset olisivat verkkaisia maininkeja. Kaikissa määrällisissä suhteissa kasvu olisi pysähtynyt. Väkiluku olisi vuosisadasta toiseen vakio, samoin ihmisten varallisuudeksi kutsuttu pääoma. Varallisuus olisi vain välttämätön, kaikkien ulottuvilla oleva väline, ei itseisarvo, statuksen merkki tai vallan symboli. Ihmiset kyllä kilpailisivat mutta heidän arvostuksensa muodostuisivat henkisin, ei aineellisin perustein.
Kuka ratkaisee?
Maapalloa ovat kohdanneet menneisyydessä hurjat mullistukset, joista yksi tuhosi dinosaurukset. Siitä on 65 miljoonaa vuotta ja sen arvellaan aiheutuneen asteroidin törmäyksestä Jukatanin niemimaalle. Sittemmin planeettaamme ovat muokanneet jääkaudet, vuoristojen muovautumiset, mannerlaattojen liikkeet, tulivuorten purkaukset, suuret maanjäristykset ja tsunamit. Meidän ei pidä välittää niistä, koska emme mahda niille mitään ja ne ovat vähäisempiä häiriöitä kuin nyt etenevä katastrofi.
Ajankohta tuhansien vuosien päässä on kaukana yksilön elinajalla mitattuna, mutta maapallon suurten mullistusten mittakaavassa se on vain nykyhetken osa. Siksi on mielekästä kysyä: kuka ratkaisee, mikä on maapallon luonne vaikkapa vuonna 4024? Kenellä on vastuu? Entä valta?
Ratkaisu ei ole jonkun maapallon ulkopuolisen tahon käsissä, ei paha eikä hyvä. Pelastajaksi tai tuhoajaksi ei ilmesty pienten vihreiden ukkeleiden UFO- armeijaa, ei liioin yliluonnollisia voimia. Ratkaisija ei myöskään ole vuorigorillojen harvalukuinen heimo, eivät edes maapallon kaikki eliölajit yhdessä. Paljastettakoon siis totuus, ilman paatosta ja dramatiikkaa: ihmiskunta – siis ihmislaji – päättää, millainen maapallomme on vuonna 4024. Varmaa on, että planeetta hyrrää edelleen akselinsa ympäri, kuu kieppuu pallomme ympärillä ja molemmat taivaankappaleet kiertävät vielä silloinkin aurinkoa. Aurinko paistaa kuten nytkin. Lähes kaikki muu on epävarmaa ja valitettavasti huolestuttavaa.
Se huono vaihtoehto
Onnettomasta tulevaisuudesta on puhuttu niin kauan ja paljon, että alkaa haukotuttaa. Mutta kun ei mitään tai ainakaan tarpeeksi tapahdu, pitää saarnaa jatkaa.
Jos kehitys etenee pienin viilailuin kuten tähän saakka, kiihtyy maapallon tuhoutuminen, koska olemme labiilissa eli epävakaassa tilassa. Labiilille tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toisiaan, sen vuoksi prosessi ensin kiihtyy ja sitten tyssää täydelliseen tuhoon. Esimerkki tällaisesta tilasta on kaatuva keppi. Sen kaltevuuskulman lisäys vahvistaa kaatavaa momenttia ja momentin voimistuminen taas kaatumisen kiihtyvyyttä – simppeli juttu siis.
Maapallon tapauksessa toisiaan vahvistavia tekijöitä on enemmän kuin kaksi: viljelysmaan vähentyminen, kulttuurien näivettyminen, lajien sukupuutot, metsien kato, väestönkasvu, ilmastonmuutos ja valitettavan monet muut asiat. Useimmiten ne tukevat toisiaan ja siten kiihdyttävät muutosta. Joskus ne hillitsevät katastrofia. Ihmisten massakuolemat ovat esimerkiksi luonnon kannalta yhtä myönteisiä tapahtumia kuin bakteerien nitistäminen on ollut ihmiselle suotuisaa. Tuhoa hillitsevien takaisinkytkentöjen määrä on kuitenkin nykymaailmassa vähäinen ja toisiaan kiihdyttävien tuhovaikutusten ylivalta ilmeinen.
Millainen on odotettavissa oleva väistämätön lopputulos? Ensin maailma ylikansoittuu. Tästä seuraa joukko sosiaalisia ja ympäristöllisiä ongelmia, jotka kiihdyttävät toisiaan. Olosuhteet muuttuvat yhä surkeammiksi ja tuloksena on nykyistä paljon köyhempi ja kalutumpi taivaankappale. Epätoivoinen ryöstäminen ja sotiminen kiihtyvät, kunnes elollisen luonnon lajirikkaus on näivettynyt murto-osaan nykyisestä. Elämää ylläpitävät alueet kutistuvat ensin ja hajoavat sitten pieniksi saarekkeiksi, nälkäkuolemat, väkivalta ja muut sosiaaliset suoneniskut kutistavat väkiluvun uudelleen ja auttavaa tekniikkaa yritetään ylläpitää hädässä, turhaan ja liian myöhään. Niinpä jäännös, sirpaleiksi hajonnut tulevaisuuden ihmiskunta kiroaa tämän päivän porukan hornan tuuttiin. Heistä on käsittämätöntä, että näin typerä joukko on joskus huseerannut maapallolla.
Ala siinä sitten kehitellä parempaa tulevaisuutta. Elollista luontoa ei hetkessä polkaista uudeksi avuksi. Ei tästä nyt enempää. Tuli kai selväksi?
Hukkuvan oljenkorsi
Onko joku joskus sanonut, että tosiasiat pitäisi tunnustaa?
Valtioiden päämiesten, Euroopan unionin, YK:n, paavin, niin kutsutun älymystön mutta ennen muuta median pitäisi heti työntää sivuseikoiksi jaarittelu taloudellisista kriiseistä, ihmisoikeuksista, terrorismista, sodista ja kaikesta siitä, johon valtaosa huomiostamme nykyisin kohdistetaan – siis nimenomaan kohdistetaan eikä kohdistuu.
Pitäisi uskoa, että keppi kaatuu ja reipastua pikaisesti sen tukemiseen. Ei ole vuosisatoja, on vain vuosikymmeniä aikaa korjata tilanne. Tällä en tarkoita, että olisimme silti varmasti ajoissa. Voi olla, että olemme nyt jo myöhässä. Maailmanloppu ei ole tulossa vaan menossa.
Jotta selvittäisiin, ehdotan seuraavia rinnakkaisia, toisiaan täydentäviä keinoja.
1. Sodanjulistus
Maailman varustelumenot ovat 1,5 triljoonaa dollaria vuodessa. Ne kaikki ovat suunnatut joko resurssien puolustamiseen tai niiden valtaamiseen. Itse maapallon ja maailman hyvinvointia näillä varoilla ei edistetä lainkaan, nehän panostetaan aseiden valmistukseen, suunnitteluun ja tutkimustyöhön, aseiden käyttöön ja käytön kouluttamiseen, henkilökunnan palkkoihin ja tarvittaviin rakennuksiin. Hyödyllisiksi katsottuina lopputuloksina – talouskielellä tuottoina – ovat suurehkot ja pienemmät sodat, joita käydään eri puolilla maailmaa. Niissä tuhotaan aseita, rakennuksia, tavaraa, ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Tähän toimintaan näitä resursseja tarvitaan. Kapasiteetin tarkoitus on sotia, hävittää ja tappaa. Loppusumma on negatiivinen – aina.
On syytä huomata, että tällainen vahingollinen porukka – sotajoukot – on ihmiskunnan resurssi. Sen vahingollisuus ei ole itsestäänselvyys. Todennäköisesti koko tuo sinänsä kunnollinen henkilökunta lankeaisi kiitoksen hurmokseen, jos joku keksisi sille hyödyllistä tekemistä.
Niinpä kaikki nuo resurssit tulisi yhdistää ja käyttää maapallon hyväksi. Se edellyttäisi ihmiskunnalta poliittista päätöstä. Uusia menoja ei syntyisi, vain vanhojen kustannusten uudelleen suuntaamista. Lyökää kättä, sotajoukot!
Armeijat ovat tottuneet kuriin ja nopeaan toimintaan. Ne tottelevat ja toteuttavat annetut tehtävät tehokkaasti. Ne edellyttävät medialta propagandaa puuhiensa tueksi, eivät siedä kantelupukkien akkamaista narinaa pikkuvirheistä. Niiden piirissä ei järjestetä äänestyksiä jonninjoutavista asioista vaan totellaan. Ne panevat toimeksi ja saavat aikaan. Nämä ovat tämän ensimmäisen, kaikkein kiireisimmän toimijan erityisiä ominaisuuksia ja etuja. Siispä: kaikille maailman armeijoille annettakoon yhteinen uusi tehtävä: pelastakaa planeetta uhkaavalta tulevaisuudelta.
Millaisia nuo uudet tehtävät sitten yksityiskohtaisemmin olisivat? Vain yksi esimerkki:
Metsittäkää Sahara! Aikaa kymmenen vuotta! Hopi, hopi! Toimikaa!
Saharan metsittämisen hinnaksi on laskettu 250 miljardia dollaria vuodessa. Se olisi kuudennes armeijoiden nyt käyttämistä kuluista. Sillä saataisiin imetyksi takaisin noin kolmannes ihmiskunnan nykyisistä, vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä takaisin. Rinnalle tarvittaisiin siis paljon muita toimenpiteitä. Resursseista jäisi vielä käyttöön viisi kuudennesta, eivätkä tarvittavat toimet Saharaan loppuisi.
Toteuttajat
Tämä ensimmäinen operaatio, terveystermeillä ensiapu, on maailman poliittisten johtohenkilöiden hommia. Jos tällainen päätös tehtäisiin, ei olisi odotettavissa maailmanlaajuisia mielenosoituksia, joissa sotajoukkoja vaadittaisiin sotimaan toisiaan vastaan, toteuttamaan kuuliaisesti alkuperäistä tarkoitustaan. Oletan, että päällepäsmärit saisivat tällaisesta ratkaisusta osakseen kansanjoukkojen suosionosoitukset ja tuen.
2. Vallankumous
Edellinen keino oli potilaalle poliklinikalla annettava kiireinen ensiapu. Seuraavaksi esittelen vallankumouksen, joka vastaa rutiininomaista sairaalahoitoa. Se olisi astetta rauhallisempi kuin sodanjulistus, mutta sen tulokset olisivat pysyvämpiä. Sen avulla saavutettaisiin stabiilin, vakaan tilan mahdollisuus. Stabiili on labiilin tilan vastakohta. Kärjestään roikkuva keppi on stabiilissa tilassa. Jos sitä pyrkii tasapainosta horjuttamaan, se tavoittelee alkuperäistä tilaansa sitä voimakkaammin, mitä kauemmas se väkisin siirretään. Niin biosfäärikin toimi ennen ihmistä.
En tarkoita tässä vallan kumousta vaan tekniikan kumousta. Luvun otsikossa on virhe, mutta tunnettu sana kertoo paremmin, mistä on kysymys. Tekniikankumous olisi oikeampi sana. Ehdotuksena on siis koko tuotantotekniikan (ja samalla kulutustekniikan) tavoitteiden uusiminen. On luotava uusi tuotanto ja kulutus, joka ei saastuta eikä kuluta luonnonvaroja. Asia on monipiippuinen, mutta eri alojen uudistukset pitää saada tukemaan toisiaan. Uusia tavoitteita palveleva tekniikka on olemassa, sitä ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain päämäärän uusi valinta, suunnan muutos. Politiikkaa taas, ohimennen sanottuna.
Eräs varteenotettava vaihtoehto on, että aletaan rakentaa kaupunkeja uudella periaatteella ja restauroidaan samalla tavoin olemassa olevia. Kutsukaamme näitä uusia alueita ekokaupungeiksi.
Rakentamalla ekokaupunkeja kytkemme automaattisesti tekniikan eri osa-alueet toisiinsa. Uusi periaate heijastuu paitsi ympäristöön ja tuotantoon, myös koulutukseen ja koko elämäntapaan. Tarkastelkaamme nyt lyhyesti näiden kummajaisten erityisiä piirteitä, kiskokaamme ekokaupungit teoriasta konkretian paljastavaan valokeilaan.
Elintarviketuotanto
Ekokaupunki tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Tällä tavoin vältytään kuljetuksen aiheuttamilta kustannuksilta ja ympäristöhaitoilta. Osa ruoasta, viljavilla seuduilla enintään kymmenen prosenttia, tuodaan kaupungin ulkopuolelta. Asukkaat syövät tuoreempaa ruokaa kuin muualla. Kala-altaita ja kasvihuoneita rakennetaan ja käytetään myös paljon.
Energia
Ekokaupunki tuottaa itse energiansa saasteettomilla menetelmillä. Energian lähteitä ovat tuuli, aurinko, maalämpö ja biopolttoaineet. Tarpeellinen osa kaupungin pinta-alasta varataan energiantuotantoon. Kaupunki on kokonaisuudessaan sähköistetty. Hiiltä ja öljyä ei kumpaakaan polteta.
Tietotekniikka
Ekokaupunki varustetaan uudenaikaisella tietoliikenteen verkolla ja kalustolla. Kaupungissa on lukuisia tiloja, joissa sen asukkaat voivat olla monipuolisesti ja audiovisuaalisesti yhteydessä kaupungin ulkopuolelle. On varauduttava siihen, että kaupungin asukkaista valtaosa on korkeasti koulutettuja kansalaisia, joiden työnantaja on kaupungin ulkopuolella. Etätyö on arkea. On toivottavaa, että kaupunkiin asettuu myös uusia ekokaupunkeja suunnittelevia ihmisiä. Suuri osa kaupungin ulkopuolisille tuottamasta lisäarvosta on ei-materiaalista. Tietotekniikka ei rajoitu informaation siirtoon, vaan ohjaa kaupungin monia toimintoja, kuten energiantuotantoa, samoin henkilö- ja tavaraliikennettä.
Vesihuolto
Kaupunkiin rakennetaan täysin kiertävä vesihuolto. Jätevedet käsitellään portaittaisilla, biologisilla ja kemiallisilla puhdistusmenetelmillä, jolloin kaikki käytössä ollut vesi palautetaan riittävän puhtaana maaperään. Juomavedeksi ja ruoanlaittoon käytetty vesi puhdistetaan aina sadevedestä. Kaupunki on omavarainen, mitä vesihuoltoon tulee. Vesijohtoa kaupungista ulos tai kaupunkiin ei tarvitse rakentaa.
Orgaaninen jäte
Kaikki orgaaninen jäte poltetaan energiaksi tai kompostoidaan ja palautetaan multana pelloille. Kompostoinnissa sovelletaan monipuolista, alan uusinta tekniikkaa. Koko orgaanisen massan tuottama jäte kierrätetään. Vainajien ruumiista syntyvä tuhka sirotellaan pyhille, luonnonkauniille ja hiljaisille alueille. Maasta on orgaaninen massa noussut ja sinne se palautetaan.
Epäorgaaninen jäte
Kaupungissa käytettävät välineet, kuten kulkuneuvot, televisiot ja jääkaapit, valmistetaan kaupungin ulkopuolella ja tuodaan kaupunkiin ajanmukaisin kuljetustavoin. Vanhoista ja rikkoutuneista tuotteista syntyvä jäte palautetaan jäännöksettä samalla tavalla. Metalli ja muovi muokataan uudelleen tuotannon raaka-aineeksi kaupungin ulkopuolella. Uudelleenkäsittely edellyttää suuria, keskitettyjä laitoksia ja uudelleenkäsittelyssä tarvittavat raaka-aineet kerätään kymmenistä tai sadoista kaupungeista. Tulevaisuudessa jäte lähetetään kierrätyskeskukseen magneettilevitaatiota käyttävän tyhjiöputken läpi. Tietysti: joku yksittäinen kaupunki voi erikoistua juuri kierrätysmateriaalin jalostukseen, jolloin se saa raaka-aineensa tyhjiöputken kautta useista lähteistä.
Henkilöliikenne
Kaupunkiin rakennetaan moderni henkilöliikenteen verkko. Se perustuu paikalliseen GPS-verkkoon, pieniin sähköisiin kulkuneuvoihin ja sähköiseen joukkoliikenteeseen. Ekokaupungissa ei ole polttomoottorilla toimivia henkilöautoja. Pienet ajoneuvot liikkuvat vaakahissien lailla automaattisesti paikasta toiseen ja koko liikennejärjestelmää ohjataan elektronisesti yhteisestä keskuksesta. Henkilöliikenteen kokeilu on tärkeä erityisesti siksi, että hankitaan kokemuksia saman mallin toteuttamiselle paljon suuremmissa, jo olemassa olevissa kaupungeissa.
Tavaraliikenne
Tavaraliikenne käyttää pääasiassa samaa verkkoa kuin henkilöliikennekin. Kaupunkiin rakennetaan aluksi kokeilumielessä maanalainen putkisto joidenkin kauppojen välille, jolloin voidaan kokeilla pienessä mittakaavassa magneettilevitaation soveltuvuutta tavarakuljetukseen tyhjiöputkissa. Tämä ei ole kaupunkien kannalta tarpeellista heti, vaan näin tutkitaan mallia laajempia ratkaisuja valmisteltaessa. Tulevaisuuden visio on kuitenkin, että tavara liikkuu eristettynä putkissa kuten viemärijäte, maakaasu ja vesi nykyisin.
Rakennukset
Rakennuksiin sovelletaan kaikkia ekologisen rakentamisen periaatteita. Tämä tarkoittaa, että käytetään mahdollisuuksien mukaan paikallisia rakennusaineita, rakennuksista tehdään muunneltavia ja materiaalit ovat joko uusiutuvaa puuta tai sitten erittäin pitkäikäisiä elementtejä, joita voidaan tarvittaessa paikkailla ja jotka voidaan tarvittaessa käyttää uudelleen uusissa rakennuksissa. Lämmitysenergian säästöön ja muuhunkin energian kulutukseen kotitaloudessa kiinnitetään erityistä huomiota.
Vanhat kaupungit
Vanhoja kaupunkeja on aina paljon enemmän kuin rakenteilla olevia. Siitä syystä niihin pitäisi vielä kauan kiinnittää enemmän huomiota kuin uudiskaupunkeihin. Kaikki edellä sanottu toteutetaan niissä samalla tavoin kuin uudiskaupungeissakin, mutta purkutraktoria käytetään hienovaraisesti. Kaupunkien infrastruktuurit uudistetaan samalla tavoin kuin siirryttäessä hevosesta autoon tai kaivosta vesijohtoon. Talojen lämmöneristyksiä parannetaan, mutta taloja ei pureta. Merkittävin uudistus on kuitenkin, että purettavienkaan rakennusten tilalle ei välttämättä rakenneta uusia, vaan pohditaan mieluummin alueelle perustettavaa lammashakaa. Hengitysreikien aukaiseminen kaupunkien keskustaan on suotavaa ja mahdollista uuden tiedonsiirtotekniikan ansiosta.
Toteuttajat
Edellä esitetyt toimenpiteet eivät ole vuosien, vaan useamman vuosikymmenen aikana toteutettavia uudistuksia. Ne tukeutuvat vahvasti poliittisiin päätöksiin, mutta toteuttajana on koko elinkeinoelämä, uudesta koulutuksesta huolehtivat yliopistot ja ennen muuta tarvitaan asiaan myönteisesti suhtautuvat päättäjät ja virkamieskunta. Näiden uudistusten kautta koko teknosfääriksi kutsutun kerroksen tavoitteet muuttuvat. Perustavoite ei ole enää rihkaman kauppaaminen vaan pysyvän struktuurin pystyttäminen planeettamme pinnalle.
3. Arvojen murros
Pysyttelen vielä terveydenhoidon analogiassa. Edellä on käsitelty ensiapua ja sairaan parannusta. Tämä ei vielä riitä. Tarvitsemme kestävän tilanteen luomiseksi myös ehkäisevän terveydenhoidon. Ihmiskunnan arvojen tulisi muuttua nykyisistä. Puutun tässä vain kolmeen merkittävimpään asiaan, jotka yhdessä ohjailevat pienempiä ratkaisuja.
Perustava etiikan muutos
Kaikkein perustavin muutos on etiikan muutos ihmiskeskisestä elämäkeskiseksi. Se tarkoittaa, että eettistä arvopohjaa, sen teoriaa ja käytäntöä ei enää pidä luoda vain ihmisten keskinäisiä suhteita ja vaikutuksia tarkastellen. Ratkaisun eettisyyttä arvioitaessa ja toiminnan tuloksia vertailtaessa pitää pohtia ratkaisun merkitystä paitsi ihmisille, myös kaikelle muullekin elolliselle.
Tämä asenne on vain erään pitkäaikaisen filosofisen kehityksen lopputulos. Joskus ihmisyyden alkuhämärässä yksilö ja oma perhe oli oikeutettu taistelemaan olemassaolostaan kaikkia muita vastaan kaikin käytettävin keinoin. Se oli luonnontilan aikaa. Villieläimet elävät siten edelleen, eikä niiden käytöstä pidetä moraalittomana. Sen sijaan ihmisten käyttäytyessä ”viidakon lakien” mukaisesti moraali astuu kuvaan. Myöhemmin puolustettava joukko on laajentunut perhettä ja sukua suuremmaksi: ensin heimoksi, sitten kansaksi, kulttuuripiiriksi, uskontokunnaksi tai roduksi. Nykyisin puhutaan jo yleisesti koko ihmiskunnasta eettisten ratkaisujen subjektina ja objektina. Biosfäärin hyvinvoinnista yhtenäisenä kokonaisuutena emme kuitenkaan puhu. Olemme vielä raakileita, ajattelumme on tässä suhteessa keskeneräistä.
Perustava ja väistämätön muutos tulee, mutta liian hitaasti. Sen tunkeutuminen länsimaiseen ajatteluun vallanhimon ja talouskasvun ohi – käytöksen hyväksytyksi ohjenuoraksi – vie aikaa. Se ei tapahdu viikoissa eikä vuosissa, vaan sukupolvien uudistuessa. Siksi muutoksen rinnalle on tuotava ensiapu ja sairaanhoito. Niistä kirjoitin jo edellä.
Väkiluku
Sitten on muutamalla sanalla kajottava kaikkein herkimpään asiaan, joka on perussyy kaikelle muulle kurjuudelle ja jota virheellisesti perustellaan ihmisoikeuksilla: väestönkasvuun. Maailman väkilukua tulisi pienentää nykyisestä noin kuudennekseen ja sen jälkeen se tulisi säilyttää vakiona. On painokkaasti todettava, että muuhun ei ole oikeutta, ei ihmisoikeutta eikä muutakaan. Väkiluvun on kiistatta tasaannuttava joskus, mutta oikeasta määrästä ja ajankohdasta voidaan esittää erilaisia ja keskenään eriäviä käsityksiä. Tämä on myös elämäkeskisen etiikan väistämätön seuraus.
Väkiluvun vähentäminen inhimillisin keinoin on paljon hitaampi prosessi kuin sen kasvattaminen. Jos sukupolvi toisensa jälkeen edettäisiin siten, että keskimääräinen lapsiluku olisi 1,8, kestäisi 500 vuotta ennen kuin miljardin tavoite saavutettaisiin. Tuo olisi vähentämisen taso, joka ilman mittavia rähinöitä pystyttäisiin ehkä ottamaan ohjenuoraksi. Silloin pitäisi aloittaa heti. Politiikka edellyttäisi maailmanlaajuista kampanjaa ja perusteluja. Perustelut olisivat puhtaasti eettiset ja nojautuisivat eri sukupolvien keskinäiseen oikeudenmukaisuuteen ja tietysti elämäkeskiseen etiikkaan.
Sen sijaan epävarmaa on, olisiko tuo muutos tarpeeksi voimakas toimenpide. Maapallon ihmiset kuluttavat enemmän ja enemmän, ja laskelmien mukaan jo nykyisen väestön tarpeisiin tarvittaisiin useampia maapalloja. Välttämättömän muutoksen mittavuus voidaan selvittää analyyseillä ja havainnoilla. Mutta selkeä vaatimus on, että maailmanlaajuisesta perhepolitiikasta on tehtävä sopimus heti. Väestönkasvun pysäyttäminen ja sitä seuraava väkiluvun alasajo on moraalisten vaatimusten ykkönen. Sille ei ole vaihtoehtoja, rinnakkaisia lisävaatimuksia kylläkin.
Vielä konkreettinen mielikuva maankäytöstä: maata olisi stabiilissa tilanteessa noin 7 ha henkeä kohden. Siihen kuuluisivat kaikkien ikiomat tontit, yhteisessä käytössä olevat alueet, liikenneyhteydet, maa- ja metsätalouden sekä energiantuotannon vaatima ala, kaikki virkistysalueet, metsästysmaat, käyttökelvottomiksi todetut joutomaat, kylät ja kaupungit. Väentiheys olisi osapuilleen sama kuin Suomessa nykyisin tai maapallolla 80 vuotta sitten, maapallon väkiluvun ollessa kaksi miljardia. Noissa tulevissa olosuhteissa ei olisi mitään hätkähdyttävää. Nykyisissä on.
Ihmiskunnan uusi tavoite
Miten ihmiskunta elää uusissa oloissa? Mitkä ovat sen perimmäiset tavoitteet? Entä ihmisten keskinäiset suhteet?
Kuvitelkaamme, että tuo miljardin ihmisen joukko, joka on vallannut puolet maa-alasta käyttöönsä, pysyy samansuuruisena ja asuu samalla alueella vuosisadasta toiseen. Onko sen elämä tylsää? On ehdottomasti, mikäli sen arvomaailma on sama kuin nykyisen ihmiskunnan. Juuri siksi arvojärjestyksen onkin muututtava: ettei olisi tylsää.
Arvomaailma ei ole biologinen ominaisuus. Biologisia ominaisuuksia ovat seksuaalisuus, korkean paikan kammo, jännityksen tarve, kilpailuvietti, turvallisuuden kaipuu, omien perheenjäsenten puolustaminen ja lukemattomat muut asiat. Ei niitä sinänsä kannata lähteä pahemmin peukaloimaan. Sen sijaan kaikkia niitä voi vähän viilailla ja suunnata propagandan avulla uusille urille. Laumaeläimen peruspyrkimys on olla muiden kaltainen ja siten myös biologinen ominaisuus. Arvomaailma on yhteinen kulttuurinen valinta.
En ehdota vahvaa propagandaa ihmisten ohjailemiseksi. Ehdotan nykyisestä, vahvasta ja vahingollisesta propagandasta irtautumista, ellei muuten niin pakolla. Mihin meitä lykätään koko ajan kuin pyssyä käärmeen sukaksi?
Meitä ajetaan uskomaan, että media kertoo puolueettoman totuuden maailmasta. Meille vakuutetaan, että kaikkinainen kasvu on autuaallista. Meitä riivataan erilaisilla iskulauseilla, kuten kansainvälinen kilpailukyky ja rahan autuus. Meille uskotellaan, että pinnallinen monikulttuurisuus on suurenmoista, metropolit ovat ihania, muotivillitykset välttämättömiä ja sitä rataa. Jokainen voi tarkemmin ajatellessaan havaita lisää tällaisia ”totuuksia”.
Ehdotan päättäväistä irtautumista kaikesta tuosta moskasta. Suunnatkaamme biologiset tarpeemme uudelleen. Jos tunnet korkean paikan kammoa, kieltäydy määrätietoisesti katselemasta alaspäin. Suuntaa kilpailuviettisi terveellä tavalla, ei sillä tavoin kuin käsketään vaan siten, ettet tuhoa planeettaa. Jos haluat muiden arvostusta hanki se sellaisilla keinoilla, jotka todella ovat arvokkaita, älä esimerkiksi kasaamalla itsellesi tavaraa. Opettele näkemään sinua ympäröivän tekopyhyyden todellinen luonne.
Toteuttajat
En usko, että vanhat jäärät muuttavat arvomaailmaansa. Se on nuorten ja tulevien sukupolvien missio. Prosessi kestää sukupolvia, mutta se on välttämättömyys, sillä uudenlainen ihmiskunta tarvitsee uudet arvot voidakseen säilyttää tulevaisuuden stabiilin tilan. Se on ehkäisevää hoitoa, huolehditaan, ettei vanha tauti puhkea uudelleen.
Kiire
Toivon, mutta en silti usko, että edellinen toteutuu. Nekin ihmiset, jotka ovat edellisistä tavoitteista samaa mieltä, eivät useimmiten ole valmiita myöntämään erästä keskeistä asiaa. Kiirettä.
Ellemme toimi nopeasti, olemme myöhässä. Keppi on silloin jo liian kallellaan.