Buy Valium Diazepam Valium Order Overnight Delivery Order Valium Online Cheap Online Prescriptions Valium Buy Valium Overnight Delivery Cheap Valium Australia Valium Online Overnight Delivery Buy Diazepam Pills Buy Mano-Diazepam Order Cheap Valium Online

Buy Valium Australia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 16.05.2011 |

Kaupunginjohtaja Erkki Kukkosen ääni väreili ylpeydestä, kun hän sanoi: ”kuusisataa tonnia”.
Näin siis Järvenpäässä vuosi sitten järjestetyssä tilaisuudessa, jossa piti keskusteltaman Tuusulanjärven tilasta ja hoitokeinoista. Tuon määrän kalaa ovat hoitokalastajat nostaneet järvestä 12 vuoden aikana, siis 50.000 kiloa vuodessa.
Palatkaamme ajassa taaksepäin.
1980-luvun alussa soitin riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokseen ja kysyin, paljonko Suomen järvistä voidaan kalastaa vähentämättä kalakantaa. Tarkoitukseni oli selvittää, oliko Suomi omavarainen perusravinnon suhteen. Vastaaja ei tiennyt missä asuin.
Minulle kerrottiin, että vuosittainen määrä hehtaarille vaihtelee, mutta karuimmissa järvissä voidaan kohtuusaaliiksi arvioida 10 kg/ha, parhaissa järvissä 25 kg/ha. Ja sitten sain mielenkiintoista tietoa. Vastaaja kertoi, että tilastoissa on yksi poikkeus: Tuusulanjärvi, josta voidaan nostaa 40 kg/ha.
Olin ilahtunut mutta en yllättynyt.
Pikkupojasta lähtien olin kalastanut järvellä ja saaliit olivat lisääntyneet vuosi vuodelta. Erilaisten kalojen kirjo oli rikastunut istutusten ansiosta. Tultaessa 80-luvulle aloin käyttää suurisilmäisiä verkkoja ja nostin metrin mittaisia haukia ja kuhia tuon tuostakin. Syötäviä kaloja oli yhdeksää sorttia: haukia, ahvenia, kuhia, karppeja, ankeriaita, toutaimia, kirjolohia, mateita ja lahnoja. Suurin saamani kuha on vuodelta 1993. Se painoi 12,1 kg. En ilmoittanut sitä mihinkään kilpailuun. Sadan koukun pitkäsiimaan tarttui keskimäärin kerrallaan viisi muhkeata ankeriasta viime vuosisadan loppupuolella. Hauet olivat parhaimmillaan pienen sukellusveneen kokoisia, karpit valtavia möhkäleitä, mateet pursuilivat mätiä, toutaimet graaveina kuin herkullista siikaa, lahnat savustettuina huippuherkkua ja kirjolohet kultaa.
Oi niitä aikoja.
Nyt saavat kadehtijat nauraa räkänaurujaan. Vuonna 1997 alkanut operaatio liittyy järven puhdistamiseen, joka sinänsä on hyväksyttävä tavoite. Sinilevä levisi noihin aikoihin haisevaksi peitteeksi järven pintaan ja rantoihin. Oli päiviä, jolloin uiminen järvessä oli vähintään vastenmielistä. Myönnetään tämä.
Mutta sitten. Kun järven keskisyvyys on vähäinen, ala noin 600 hehtaaria ja hoitokalastuksen kohteena oleva alue alle 500 hehtaaria, on nuotattu vuotuinen keskisaalis yli 100 kg/ha. Se on 2,5-kertainen verrattuna siihen ennätykselliseen suositukseenkin, jonka riista- ja kalatalouden laitos ilmoitti 1980-luvun alussa. Olosuhteet ovat tuosta muuttuneet korkeintaan niin, että jo nyt tasapaino säilyisi paljon vähemmällä, koska kalakanta on ilmeisesti pienentynyt. Ei harjoiteta hoitokalastusta vaan roistokalastusta. En viittaa tällä saaliiseen, vaan saalistajaan.
Ohimennen mainittakoon, mitä kalastuslain 1. pykälän 1. luvussa sanotaan: on vältettävä sellaisia toimenpiteitä, jotka voivat vaikuttaa haitallisesti luontoon tai sen tasapainoon. Eikö kalakannan romahtaminen olemattomaksi tai lajirikkauden surkastuminen ruutanoiksi ja suutareiksi ole haitallista luonnon tasapainolle?
Viimeisten vuosien aikana ovat kalansaaliit porrasmaisesti vähentyneet talvi talvelta. Viime talvi oli ylivoimaisesti onnettomin kaikista. Useimmilla käynneillä ei verkoissa ollut mitään. Yhtään haukea ei tullut aikaisemmin varmalta haukipaikalta, kuhia taisi tulla yksi. Viimeisellä kokemisella jäi saaliiksi kaksi kilon painoista ruutanaa. Söin toisen. Se maistui pahalle, kuten ruutanat kai yleensäkin, valmistusmenetelmästä riippumatta. Erkki Kukkostakin varmaan naurattaa.
Vertaan sitten arkisia havaintojani tutkimustuloksiin, joita on vuosilta 2000 – 2007. Ne ovat ristiriidassa keskenään. Pidän tutkimusmetodia kelvollisena enkä kiistä tutkimuksissa saatuja tuloksia. Tutkimustulosten mukaan kalakannat eivät ole pienentyneet, ainakaan vuoteen 2007 mennessä. Tähän ristiriitaan on vain yksi selitys. Tutkimustulokset eivät anna kelvollista käsitystä niiden kalojen määristä, jotka jäävät 55-millin tai niitä suurisilmäisempiin verkkoihin. Tutkijat käyttävät pienisilmäisempiä verkkoja, kalastajat suurisilmäisempiä. Verkot kohtaavat olemattomassa määrin juuri 55-millisten kohdalla ja nuo, lukumäärältään vähäiset tulokset ovat tilastollisesti merkityksettömiä.
Hoitokalastukseen liittyvän tutkimuksen tulisi antaa myös kalastajille hyödyllisiä tuloksia. Heidän kannaltaan olisi olennaista paneutua isojen kalojen määriin ja niihin syihin, jotka ovat romahduttaneet suurien kalojen kannat järvessä. Hoitokalastus tulisi heti lopettaa toistaiseksi ja etsiä vastaus tähän kysymykseen. Vasta sitten voisi miettiä, miten järven kunnostusta on syytä jatkaa.
Yksi riemun aihe tässäkin asiassa on. Se on Tuomaalan kalastuskunta ja erityisesti Matti Vainio. Hän on sinnikkäästi kieltänyt hoitokalastuksen alueella. On ilmeistä, että tuota sankarillista viivytystaistelua saamme kiittää siitä, että järvestä vielä joskus, kovalla uurastamisella, saattaa nousta muidenkin kalastuskuntien alueilla jokunen sintti. Kalathan eivät tiedä, millä alueella niiden uiminen on sallittua.

Buy Diazepam Online Canada

| asiasta², toim. Lauri Putkonen, Rakennustieto Oy, 2011: Restauroitavat kaupungit |

Restauroitavat kaupungit
Olin Kiinassa syksyllä 2005 esittelemässä kirjani ”Syntymättömien sukupolvien Eurooppa” kiinankielistä käännöstä. Paasasin kiinalaisille kovasti paikoista, joita kutsuin silloin Ekokyliksi. Arvelin, että niistä kiina voisi lähteä liikkeelle. Jatkoin propagandaani Suomessa ja puolitoista vuotta myöhemmin asiasta järjestettiin mittava seminaari Tianjinissa, Pekingistä 150 km itään. Siellä oli parikymmentä huipputason asiantuntijaa Suomesta puhumassa ja noin 400 kiinalaista kuulijaa.
Kuukautta myöhemmin Kiinan ja Singaporen hallitukset tekivät sopimuksen ensimmäisen ekokylän rakentamisesta Tianjiniin. Siihen tulee 350.000 asukasta. Sitä kutsutaan EcoCityksi. Nyt on Kiinaan syntynyt noin 170 hanketta, jotka kutsuvat itseään ekokaupungeiksi. Tianjin järjestää oman hankkeensa pohjalta asiasta kansainvälisen kongressin syyskuussa 2010.

Neitseelliset ekokaupungit
Alkuperäinen ajatus oli noin 2000 ihmisen lähiö, joka rakennettaisiin neitseelliseen maastoon. Sellaista ehdotettiin Viikkiin 15 vuotta sitten ja asia otti tulta, mutta vesittyi sittemmin ratkaisevasti viranomaiskäsittelyssä. Jotain jäi jäljellekin ja aluetta kutsutaan nykyisin ”Ekoviikiksi”.
Neitseellisen ekokaupungin idea on, että se ei saastuta ympäristöään, käyttää mahdollisimman säästeliäästi luonnonvaroja ja muodostaa harmonisen kokonaisuuden rakennetun ympäristön ja luonnonympäristön kanssa. Viimemainitun, hieman tunteellisen vaatimuksen on esittänyt kai ensimmäiseksi amerikkalainen Richard Register 1980-luvulla.

Restauroidut ekokaupungit
Ekokaupunkeja tarvitaan, koska ne ovat osa maapallon pelastamisprosessia. Niitä ei tarvita, koska ne ovat uusi kiva arkkitehtuurin suuntaus. Niitä ei tarvita, koska niillä voi tehdä rasvaista bisnestä.
Siksi on syytä olla realisti ja todeta rauhallisesti, ettei riitä, vaikka kaikki maailman uudet kaupungit olisivat saasteettomia ja säästeliäitä. Vanhat kaupungit hoitavat yksinäänkin maapallon tuhoutumisprosessin loppuun. Niiden käyttämät luonnonvarat ja päästöt pitävät huolta siitä prosessista. Kolikon toinen puoli onkin vanhojen kaupunkien restauroiminen sellaiseen kuntoon, etteivät nekään saastuta ympäristöään, eivätkä tuhlaa luonnonvaroja. Onko tämä ylipäänsä mahdollista?
Mehän emme halua jyrätä Pariisia tai edes Raumaa maan tasalle, jauhaa tiilimurskaa ja betonin kiviainesta niiden rakennuskannasta ja suunnitella tilalle uusia ekokaupunkeja. Mutta niin ei tarvitse tehdä. Riittää, kun niiden infrastruktuuri uusitaan. Rakennukset ja kadut saavat jäädä paikalleen. Kaikissa vanhoissa kaupungeissa tarvitaan jättimäinen putkiremontti.

Infran uusiminen
Restauroidussa kaupungissa on uudenlainen liikenne. Sen kaduilla eivät enää aja polttomoottorilla varustetut autot vaan sähköautot, joita ohjataan automaattisesti navigoimalla niitä. Ne ovat vaakasuoraan liikkuvia hissejä, joiden voimanlähde on sähkö. Ne liikkuvat pitkin Champs Elysee:ta kuten hevoskärryt aikanaan. Ne ladataan eri puolilla olevissa latauspisteissä. Ne ovat vuokrattavia, eivät kaipaa kuljettajaa.
Energiana on uudella tavalla tuotettu sähkö. Kaupungin ulkopuolella on laaja aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja maalämmön yhdistetty kenttä, josta tulee voima liikenteelle, asuntojen lämmitykselle ja valaistukselle. Enää ei polteta hiiltä eikä klapeja, ei itse kaupungissa, muttei sen ulkopuolellakaan. Niin se käy.
Vesi kiertää kahdessa eri järjestelmässä. Toisessa on puhdasta juomavettä ja toisessa harmaata vettä kaikkiin niihin ihmisen tarpeisiin, joissa pilkuntarkka hygieenisyys ei ole tarpeen. Vesi nimenomaan kiertää, eikä alenna pohjavettä loputtomiin kaupungin alla, kuten esimerkiksi Pekingissä nykyisin. Sen puhdistamiseksi kehitetään nykyaikaiset menetelmät. Vettä ei haeta kaivosta, kuten Pariisissa aikanaan.
Jätettä ei synny lainkaan. Syntyy uudelleenkäytettävää raaka-ainetta. Tuotanto on suunniteltu siten, että jokainen uusi tuote käytetään tyhjentävästi uudelleen. Tavara, niin tuotteet kuin jätteetkin, kuljetetaan tyhjiöputkissa, joiden energiankulutus on lähes olematon. Tätä liikennettä varten rakennetaan uusi infra, eikä operaatio poikkea paljoakaan menneisyyden vastaavista muutoksista.
Monia muitakin muutoksia pitää restauroitavissa kaupungeissa tehdä, mutta ne ovat enimmäkseen luonteeltaan talokohtaisia. En puutu niihin tässä, koska niitä käsitellään perusteellisesti tämän kirjan muissa osissa.

Lisää puistoja
Kaikki edellä esitetyt uudistukset ovat luonteeltaan teknisiä. Niiden ei tarvitse vaikuttaa kaupungin asemakaavaan, eikä talojen ulkoasuun lainkaan. On kuitenkin tuo kolmas periaate, jota ei voida paeta ja joka on syytä myös muistaa: harmonisen luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön vaatimus.
Uusi tietotekniikka avaa kaupunkisuunnittelulle ratkaisevasti uudenlaisen mahdollisuuden. Tiivis ei enää ole välttämätöntä. Kaupunkien ei tarvitse olla yhteen jämähtäneitä kivimassoja vaan ne voivat muodostua riekaleista, joiden välissä on puistoja, maatalousmaata ja luonnonmetsää. Jokainen yritys, tehdas tai virasto voi tarvittaessa olla hajasijoitettu.
Tästä syystä ei kaupunkia purettaessa saa ensimmäinen kysymys olla: mitä rakentaisimme tilalle. Pitää kysyä: rakentaisimmeko tilalle? Tämän kysymyksen syvällinen punnitseminen johtaa varmasti siihen, että vanhat kaupunkimme vuosikymmeninen ja vuosisatojen kuluessa liikenneruuhkineen avautuisivat hengittämään raitista ilmaa.
Ei se niin haitallista olisi kenellekään.

Buy D10 Diazepam

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2010 |

Eduskunta teki 9. päivänä kesäkuuta 1992 aloitteen Suomen hallitusmuodon muuttamiseksi. Sen mukaan uusi hallitus velvoitettaisiin aina tuomaan eduskunnan käsittelyyn pitkän aikavälin tulevaisuuden suunnitelman. Aloitteen allekirjoitti 167 kansanedustajaa. Se oli uusi ennätys, yli 5/6 kaikista kansanedustajista. Se olisi oikeuttanut kiireelliseen perustuslain muutokseen.
Hallitusmuotoa ei muutettu, mutta käyty keskustelu edisti asiaa. Niinpä perustettiin uusi, väliaikainen valiokunta, joka nimettiin ”tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi”. Uusi valiokunta lyhensi nimensä heti tulevaisuusvaliokunnaksi ja muuttui väliaikaisesta viralliseksi vuonna 2000. Se oli maailman ensimmäinen laatuaan ja on sittemmin saanut monissa maissa – ei ehkä muodoiltaan, mutta perustavilta tavoitteiltaan – samankaltaisia seuraajia. Kymmenet ulkomaiset delegaatiot käyvät vuosittain tutustumassa sen puuhiin. Se on Suomen eduskunnan kiinnostavin olio.
Kritiikkiä kohdistettiin kummajaiseen sen syntymästä lähtien. Osa niistä 33 kansanedustajasta, jotka eivät allekirjoittaneet edellä mainittua aloitetta, piti tulevaisuuden pohdiskelua joutavanpäiväisenä ajanvietteenä. Sellainen ei heistä sopinut eduskunnan lainsäädäntötyöhön lainkaan, vaan poikkesi ikävästi opitusta käytännöstä. Asioiden tuli edetä ponsien ja aloitteiden kautta ensin ministeriöiden virkamiehille ja sieltä – mahdollisen viilailun jälkeen – palata lakiesityksinä asianomaisen valiokunnan käsittelyyn ja edelleen täysistuntoon. Niin se käy – eikä uudistuksia heidän mielestään kaivattu.
Kritiikki on elänyt näihin päiviin saakka. Perustuslakivaliokunta vastusti valiokunnan virallistamista, mutta eduskunta oli eri mieltä ja korotti sen muiden valiokuntien joukkoon. Tässä lehdessä (HS. 1.10.2010) jotkut kansanedustajat olivat huolissaan siitä, että eduskunta muuttuu ”seminaarikeskukseksi” ja syyttivät tästä rappeutumasta jälleen mm. tulevaisuusvaliokuntaa. Tällä vaalikaudella tulevaisuusvaliokunnan käynnistämät keskustelut työllistävät istuntosalia vaivaiset 6 tuntia. Noissa keskusteluissa käsitellään Suomen tulevaisuuden perustavimpia kysymyksiä.
Istuntosalin ajankäytöstä ei kanneta huolta silloin, kun esillä ovat sellaiset lainmuutokset, jotka keskittyvät mitättömiin, jokaisen helposti ymmärtämiin yksityiskohtiin. Kaikkein tärkeimpiä näiden joukossa ovat sellaiset henkilökysymykset tai muut asiat, jotka vaikuttavat jonkun ryhmittymän tai edustajan menestykseen tulevissa vaaleissa. Silloin ei ole aika kortilla.
Puolustajiakin tulevaisuusvaliokunnalla on. Kuvittelen tietäväni osapuilleen heidän argumenttinsa, joten uskallan seuraavassa valottaa niitä. Tämä ei ole tasapuolista, koska kuulun itse heihin. Mutta kysymys on ennen muuta eduskunnan roolista yhteiskunnassa.
Tiukkaan lainsäädäntötyöhön pitäytyvät haluavat, että eduskunta on yhteiskunnan epäkohtien tarkkailija ja korjaaja. Tällainen eduskunta alistuu oikolukijaksi, joka etsii runoilijan tekstistä pilkku- ja kirjoitusvirheitä kajoamatta sisältöön. Se kavahtaa tärkeitä ja vaikeita keskustelunaiheita.
Tulevaisuusvaliokunnan alkuperäinen idea oli, että eduskunta ryhtyisi itse runoilijaksi. Ajatuksena oli, että eduskunta saattaisi pohtia myös yli vaalikauden ulottuvia tulevaisuuden isoja trendejä – uhkakuvia ja mahdollisuuksia – ja yrittäisi varautua niihin. Se voisi suhtautua kriittisesti myös kaikkein perimmäisiin kysymyksiin, kuten median asemaan, demokratiaan, taloudelliseen kasvuun tai ympäristökatastrofiin. Sen tulisi olla myös luova ja aktiivinen, ei pelkästään havainnoiva ja reaktiivinen.
Me elämme epävakaita aikoja. Silti useat tulevaisuuden merkit ovat näkyvissä kymmeniä vuosia ennen toteutumistaan. On typerää ja vastuutonta olla reagoimatta niihin ajoissa. Pienpiirteinen paikkailu ei riitä, tarvitaan näkemyksellistä suunnittelua. Turha juosta sitten, kun juna on jo lähtenyt. Suurin virhe on kuvitella, että maailma sukupolven kuluttua on edes pääpiirteissään nykyisen kaltainen.
Oikeutettuakin kritiikkiä on, mutta se ei ole uutta. Eduskunta eroaa tietysti tutkimuslaitoksesta. Jälkimmäinen voi kyllä ennustella tulevaisuutta, mutta ei pysty muuttamaan sitä. Siksi on pettymys seurata niiden, hyvin korkeatasoisten keskustelualoitteiden kohtaloa, joita tulevaisuusvaliokunta tuottaa. Ne päättyvät tarkoin eriteltyihin suosituksiin, mutta suosituksista ei äänestetä eikä päätetä istuntosalissa ja niin työ hautautuu arkistoihin.
Mietintöjen kohtalo on vähän onnellisempi. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon vastauksena mietinnön. Se voi päätyä ponsiin ja ponnet saattavat edetä lakialoitteiksi. Mutta tämäkin on reaktiivista toimintaa, koska valtioneuvosto valitsee aiheet ja määrää, mistä puhutaan. Keskustelualoitteet sen sijaan ovat valiokunnan itsensä valitsemia tulevaisuuden ydinkysymyksiä, mutta tulos on tuuleen huutamista.
Olisi hyvä, jos valiokunta tai vaikkapa osa siitä liittäisi jokaiseen keskustelualoitteeseen lakialoitteita, jotka automaattisesti etenisivät normaalia tietä virkamieskäsittelyyn ja joissain tapauksissa säädettäisiin laeiksi. Niihin voitaisiin istuntosalissa ottaa tuoreeltaan kantaa. Syntyisi järjestelmä, jossa ennakoiva ja laajakatseinen lainsäädäntö nousisi nykyisen täydennykseksi. Lainsäädäntö ei olisi enää pelkkää syntyneiden epäkohtien korjailua – kieltojen, määräysten ja jakopolitiikan avulla. Se olisi vaikeampaa, mutta tulevaisuuden kannalta perusteltua.

Order Valium Online Legal

| Keski-Uusimaa 15.4.2010 |

Olen onnellinen, että sain elää monikulttuurisessa maailmassa, jota maahanmuuton intomieliset asiahenkilöt olleet vielä pilanneet.
Sain vetää rikshaa Kalkutan pääkadulla ja nähdä alan miesten nauravan kippurassa jalkakäytävällä tuolle epätavalliselle, huvittavalle näylle ja kuinka ratkiriemukasta meillä kaikilla olikaan, sain vavahtaa leijonan räjähtävää karjahdusta Amboselin kansallispuistossa, muutaman metrin päästä teltastamme pilkkopimeänä yönä, kun lehtien rauhoittava kahina oli sitä ennen ollut ainoa ääni, sain kuunnella Pohjois-Karjalassa tuntikausia Hellin-nimisen emännän kertomuksia aamupuuroa syötäessä, heinätöihin valmistauduttaessa, kun jok’ikinen lause oli kalevalaista runoutta, jota ei enää pääse kuulemaan, sain pelätä viidakkoveitsillä huitelevaa kahta miestä Vera Cruzin pilkkopimeällä syrjäisellä sivukadulla ja nipin napin paeta kuitenkin tilanteesta ja sain 17-vuotiaana tavata Lontoossa ranskalaisen Moniquen, joka oli minua kolme vuotta vanhempi ja asui naapurihuoneessa, eikä pitänyt minua pikkupoikana. Se oli rikas maailma – kuinka ihanaa!
Nyt ovat tehosekoittajat vauhdissa. He eivät pelkästään kaada kylmää vettä lämpimään maitoon, saadakseen haaleaa, harmaata litkua. He haluavat saada litkunsa nopeasti. He kieriskelevät monikulttuuriksi kutsumassaan kiimassa ja innostuvat, kun Pakistanista paennut pizzalähetti soittaa ovikelloa, kun naapurin tyttö käyttää mustavalko-ruudullista palestiinalaishuivia tai taksikuski murtaa suomea venäläisittäin. Se ei ole monikulttuuria. Se on monokulttuurista mössöä, entropiaa.
On ihmisiä, jotka varjelevat moni-ilmeistä luontoa itseisarvona ja jotka surevat lajien kuolemista sukupuuttoon tai järjestävät mielenosoituksia, kun sademetsiä parturoidaan eukalyptuspelloiksi. He puolustavat luonnon monimuotoisuutta, biodiversiteettiä. Heidän mielestään monimuotoinen maailma on rikas maailma. Olen samaa mieltä heidän kanssaan – tässä asiassa. Luonto, ympäristö ja kulttuuri nivoutuvat toisiinsa.
Valitettavasti nämä samat ihmiset toimivatkin kulttuurin puolella usein kuin pahimmat sellunkeittäjät. Heidän selityksensä ontuvat. Ei puolustukseksi riitä, että maailma tuhoutuu kuitenkin. Sillä selityksellä voi puolustella mitä hyvänsä rikollisuutta. Asioita voi aina vastustaa, hidastaa, kiihdyttää tai taistella niiden puolesta. Ei auta selitellä, että Columbus tämän sotkemisen aloitti.
En puhu nyt niin sanotusta korkeakulttuurista, vaan kansankulttuurista. Nämä ymmärtämättömät ihmiset, latistaessaan maailman kulttuurin monimuotoisuutta, eivät ehkä ole pahoja, vaan ajattelemattomia. Oletan, ettei heille ole pälkähtänyt päähän, että tämä muuttoliikkeen hetkellinen, sinänsä virkistävä kirjavuus väljähtyy muutaman sukupolven aikana samaksi pysyväksi harmaudeksi kaikkialla maailmassa.
Se ei palaudu koskaan, kuten eivät palaudu sukupuuttoon kuolleet lajitkaan. He eivät ajattele, minkä tylsyyden jätämme jälkeläisillemme. Jos he jotakin ajattelevat, niin itseään ja lyhyeksi jääviä, pintapuolisia ilojaan.

Cheap Valium India

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä 22.02.08 |

Sattuneista syistä olen viime aikoina lukenut Afrikasta kirjoitettuja juttuja ja kohdannut kuristavan sensuurin, joka kosmopoliittista ja keskustelukykyistä kansaamme ohjailee. Monta vaihtoehtoa on sille, miten tuosta maanosasta ja sen asukkaista ei saa puhua tai kirjoittaa – ja ainakin yksi oikea tapa.

Jos sattuu olemaan valkoihoinen ja vielä mies, niin olisi parempi pitää turpansa kokonaan kiinni. Jos tuollainen otus Afrikasta jotain sanoo, häntä voi nimitellä ”suureksi valkoisiksi metsästäjiksi” ja hänen puheensa ovat lähtökohtaisesti imperialistisia ja vääriä, sanoipa iljetys mitä tahansa. ”Lähes kaikkia valkoisten miesten Afrikka kirjoja vaivaa kummallinen tauti”, kiteyttää Elina Hirvonen (Vihreä Lanka 21.12) tämän asenteen, eikä hän ole yksin. Suhtautumisella ei ole tekemistä rodun tai sukupuolen kanssa: suu kiinni ja kukkaro auki, valkoinen mies!

Jos inhottava valkoinen mies kuitenkin erehtyy kirjoittamaan Afrikasta jotain, hänen on syytä välttää kritiikkiä ja realismia. Hänen kannattaa ilmaista kokemuksensa imelänä saippuaoopperana ja pysytellä siten poliittisesti korrektilla tiellä. Esimerkkinä sanatarkka pätkä erään Vettenniemen (kai valkoinen mies) kirjoituksesta Suomen YK-liiton julkaisusarjasta:

”Onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta sillä helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa.”

Ihan tulee tippa silmään. Kirjoittakaa Afrikan paikalle vaikkapa Savo ja afrikkalaisen paikalle savolainen, niin naurattaako niin, että itkettää?

Korjataanpa sittenkin. Edellä on lievää liioittelua. Kyllä Afrikasta voi ja pitääkin kirjoittaa kriittisesti, jos muistaa sanoa, että ihmisoikeusloukkaukset, sodat, vaalivilpit, ympäristövauriot, köyhyys, lukutaidottomuus ja sen sellaiset eivät ole afrikkalaisten vika. Kun HS jokin aikaa sitten unohti tuon väistämättömän perussäännön ja erehtyi raportoimaan, että Itä-Kongossa sodankäynnin lieveilmiönä raiskataan naisia ja syy ovat heimojen väliset ristiriidat, niin eikös eräs Alava (kai valkoinen nainen) korjaamaan, että syyllinen raiskauksiin on muiden muassa suomalainen Nokia ja ”media vahvistaa niitä virheellisiä käsityksiä, joihin vedoten globaali pohjoinen pesee kätensä Afrikan konflikteista”. Sitä rataa. Odotellaanpa vain, miten vikkelästi huomataan Keniankin levottomuuksien olevan valkoisen miehen aiheuttamia. Kun olin edellisen lauseen kirjoittanut, ilmestyi HS:iin kirjoitus, joka täytti odotuksen.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi etelä-afrikkalaiset ja belgialaiset potevat syyllisyyttä menneisyydestään, mutta Suomessa omaksuttu itseruoskinta ja melodraama yhdistettynä asenteellisiin ennakkoluuloihin ovat sitä tavallista ulkomaalaisten apinointia. Se olisi vain hullunkurista, ellei se liittyisi vakavaan taustaan. Ensinnäkin: eivät afrikkalaiset ole eivätkä halua olla eurooppalaisten lemmikkejä, joita pitää syöttää ja silittää. Sellainen suhtautuminen on vastenmielistä ja alentuvaa kaikkien järkevien osapuolten mielestä. Mutta tämäkin liittyy vain käytöstapoihin, eikä ole asian ydin.

Maailma kaatuu tai seisoo Saharan eteläpuolisen Afrikan mukana. Toinen seuraa toista. On mahdotonta ajatella, että alaltaan ja väestöltään valtaisan mantereen kohtalo voisi olla riippumaton muun maailman tulevaisuudesta – ja sama pätee vastavuoroisesti. Viimeiset pari vuotta on pauhattu ilmastonmuutoksesta, vaikka se on vain maailmanlopun eräs osatekijä. Muutos on ollut tiedossa kolmisenkymmentä vuotta. Poliitikot tohtivat puhua siitä vasta nyt, kun katastrofi on niin ilmeinen, että siitä puhumalla ei saa otsaansa mustamaalaajan merkkiä. (Eikä menetä ääniä tulevissa vaaleissa).

Samalla varmuudella, jolla kolmekymmentä vuotta sitten saattoi ilmastokatastrofin ennustaa, voi nyt ennustaa Afrikan väestökatastrofin ja kaikki sen kaameat seuraukset. Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt 750 miljoonaa ja nykyistä kasvuvauhtia seuraten se kasvaa kolminkertaiseksi vuosisadan puoliväliin mennessä. Tämän vähättelijät ilmoittautukoot, kuten ilmastokatastrofinkin vähättelijät. Tulevaisuuden sukupolvet sijoittavat heidät omalle paikalleen historiaan.

Katastrofia ei pohdita eikä toimita sen välttämiseksi. Rakentava ja oikeastaan ainoa Afrikkaa koskeva hyödyllinen keskustelunaihe olisi tarkastella, miten Afrikan tulevaisuus ratkeaisi, kun se yhdistetään esimerkiksi Kiinan talouskasvuun, ilmastokatastrofiin, vesipulaan, tauteihin, lajien sukupuuttoihin, aavikoitumiseen, massamuuttoihin ja kaupunkien kurjistumiseen. Miten kaksi jättimäistä tuhon prosessia – ekologinen ja sosiaalinen – saataisiin katkaistuiksi, vaikka ne tukevat ja kiihdyttävät toisiaan? Miten Afrikan tulevaisuus parhaiten olisi toimiva osa koko planeetan pelastusohjelmaa?

Melodramaattisella makeilulla tai tekopyhillä itsesyytöksillä ei nyt pärjätä. Niiden aika on sitten taas, kun ei ole muuta tekemistä. Jos jonkun tässä keskustelussa tulisi vaieta, niin tuon höpisemisen.

Real Valium Online

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 09.02.08 |

”Voi aikoja, voi tapoja” on huokaistava, kun päivittäin kuulee uusia paljastuksia maamme arvovaltaisimmasta kohteesta: Arkadianmäeltä, parlamentin talosta. On hyvä, että yhteisestä rakennuksestamme päästään kitkemään ruokottomuudet, jotka ovat nyt pulpahtaneet kansan tiedoksi.

Kerrataanpa tapauksia ikävimmästä päästä. Tämä ei ole tarkoitettu alle 15-vuotiaille. Järkyttävät insidenssit lienevät vain jäävuoren huippu ja vähemmän törkeät tapaukset on siivottu maton alle. Pikkumaisuuksiin ei ole haluttu takertua.

Tapaus 1. Miespuolinen kansanedustaja on hississä ja katsoo hississä olevan naisen rintoja tai ainakin toista niistä. Tapauksesta kerrottaessa ei paljasteta, onko naisen rinnassa nappi, jossa lukee suurilla kirjaimilla ”naisen häpy haisee hyvälle”. Säädyllisyyden vuoksi en ole tähän kirjoitukseen kopioinut alkuperäistä tekstiä. Lukija arvatkoon, mitä naispuolisen kansanedustajan rintaan kiinnitetyssä napissa todellisuudessa luki. Luki mitä luki, tapaus on törkeydessään uskomaton. On suurenmoista, että media on valpas, eikä tyydy painamaan ongelmaa villaisella. Rikollisten ja rikoksista epäiltyjen miesten kuvat julkaistaan merkittävässä päivälehdessä. Näin poikkeaviin toimiin ei ryhdytä edes henkirikosten yhteydessä.

Tapaus 2. Korkeassa poliittisessa asemassa – nimeä ei häveliäisyyden vuoksi paljasteta – oleva mies asettaa kätensä nuorehkon, naispuolisen kansanedustajan polvelle. Tämä ei tapahdu missä tahansa. Paikka ei ole hämyisä yökerho tai penkki Kaisaniemen puistossa kuun valossa, kuten lukija luulisi. Paikka on eduskunnan kahvila, poliittisten päätöstemme sydän. Ja aika! Kaikki tehdään päivänvalossa, normaalin arkipäivän kiireiden keskellä, monien silmäparien seuratessa ruokottomuuden etenemistä. Eivätkö pornoelokuvat ryhmäseksistä riitä näille sikailijoille? Pitääkö itse päästä toimintaan mukaan? Naiskansanedustaja onneksi rohkeni kertoa tapauksesta televisiossa.

Tapaus 3. Miespuolinen henkilö pyytää eduskunnan palveluksessa olevalta naispuoliselta henkilöltä puhelinnumeroa soittaakseen tälle. Hieman – miten sen nyt kohteliaasti sanoisi – pyylevähkölle vaaleaverikölle ei tällaista ole tapahtunut kovin usein elämässä ja hän hämmentyy kovasti. Kovasti hämmentyminen on kuten tunnettua kiusallista ja kovasti hämmentäjä ansaitsee teostaan rangaistuksen. Vaaleaverikkö on kuitenkin niin hämmentynyt, ettei hämmennykseltään saa television ohjelmassa kakistettua rikollisen nimeä kurkustaan. Tämä on paikallaan, sillä voidaan kiistattomalla varmuudella sanoa, että rikollinen ei ole poikkeus veljiensä joukossa.

Lopuksi henkilökohtainen tunnustus. Kauan sitten – kauniina nuorukaisena – olin itse kansanedustaja. Lähes päivittäin jouduin eduskunnassa naishenkilöiden tunkeilevan lähestymisen kohteeksi. Lähestyjät olivat virkahenkilöitä tai kansanedustajia, mutta ennen muuta politiikan toimittajia, asemaltaan kansanedustajan valvojia. Tuon tuostakin sain osakseni merkitseviä silmäyksiä, vihjailevaa puhetta ja kosketuksia, joiden tarkoitus ei jäänyt epäselväksi. Suhtauduin asiaan miehekkäästi. En koskaan kannellut kenellekään.

Buy Genuine Valium Uk

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tieteessä Tapahtuu -lehdessä 02/08 |

James Lovelock esittää Gaia-teoriassaan, että maapallo on elollisen olennon kaltainen kappale. Keskustelua on käyty siitä, pitääkö tämä ymmärtää kirjaimellisesti vai vertauskuvallisesti. Jatkamatta tätä keskustelua esitän tässä hillitymmin, että maapallo on fyysinen systeemi, jonka eri osat vaikuttavat toisiinsa. Elolliset olennot ovat fyysisten systeemien erikoistapaus. En puutu myöskään siihen fysikalistiseen näkemykseen, että on olemassa vain fyysisiä systeemeitä.

Fyysisillä systeemeillä on joitakin yleisiä piirteitä, joita kuvaavat usein tekniset tai niihin verrattavat tapahtumat. Näitä voidaan tarkastella riippumatta systeemin koosta tai muista erityispiirteistä. Tämä on nyt tarkoitukseni. Pohtikaamme tästä näkökulmasta maapallon tulevaisuutta.

Maapallon toisiinsa vaikuttavia osia ovat esimerkiksi ilmakehä, meret, elollinen massa yleensä ja ihmiskunta elollisen erityisenä osana. Näillä on keskinäinen riippuvuus, eikä tämä liene yllätys lukijalle. Niinpä tuon keskinäisen riippuvuuden tarkastelu on rutiininomaista pohdiskelua. Esitän seuraavassa kolme erilaista, luonteeltaan teknistä analogiaa, jotka eivät ole vailla merkitystä silloin, kun koko planeetan seuraavien vuosikymmenten muutoksia halutaan arvioida.

Sitkeä ja hauras murtuminen

Systeemillä on useimmiten joku toimintaperiaate, joka saattaa häiriytyä kokonaisuudessaan, kun joku osista joutuu epäkuntoon. Kun systeemi on vaurioitunut niin pahasti, että sen alkuperäinen, mielekäs toiminta käy mahdottomaksi, puhutaan systeemin murtumisesta tai romahtamisesta. Ihminen on sitä kuoltuaan, rakennus luhistuttuaan, sademetsä kuivuttuaan autiomaaksi. Systeemi on lähes aina rakentunut ottamaan vastaan ja kestämään tietyt kuormat. Kuorma saattaa olla mikä hyvänsä fyysinen ilmiö, esimerkiksi paine tai lämpötila.

Murtumisen mekanismeja voidaan erottaa kaksi ja niiden lähempi erittely on paikallaan. Hauras (fragile) murto on äkillinen, sitkeä (ductile) murto on hidas ja porrastettu.

Esimerkki hauraasta murrosta olkoon auton karkaistu tuulilasi, joka saadessaan johonkin iskun, särkyy kokonaisuudessaan pieniksi sokeripaloiksi. Tavallisen lasin haurasta murtumista kuvataan taas Günter Grassin Peltirummussa, jossa Oskar Matzerath rikkoo lasiesineitä kimeällä kiljunnallaan. Hauraalle murrolle on ominaista, että koko systeemi hajoaa äkillisesti toimintakyvyttömäksi ulkoisen kuormituksen vaikutuksesta. Maapallo oli alttiina hauraalle murrolle kylmän sodan aikana, jolloin kahdella osapuolella oli ylimitoitettu aseistus ja ne uhkasivat toisiaan. Oli tärkeää, että kauhun tasapainon lisäksi varotoimet olivat kummallakin puolella aukottomat. Haurasta murtumista on syytä kunnioittaa, koska äkillisyys tekee siitä peruuttamattoman eikä reagointiin ole aikaa.

Sitkeä murto on toisella tavalla kavala. Tyypillinen sitkeän murron mekanismi vallitsee niin sanotuissa staattisesti määräämättömissä rakenteissa, jotka saattavat olla teräsbetonia tai vielä taipuisampaa ainetta. Tällainen systeemi on itseään säätelevä ja suojeleva, se siirtää kuormitusta osaltaan toiselle, joustaa. Systeemiin syntyy usein varottavia ulkoisia merkkejä, taipumia tai halkeamia ja kuormituksen kasvaessa nämä merkit käyvät yhä selvemmiksi. Kun jonkun alueen kapasiteetti tulee kuorman lisääntyessä käytetyksi, rasitus siirtyy automaattisesti toiselle, vähemmän kuormitetulle osalle ja koko systeemi romahtaa vasta sitten, kun sen kaikkien osien kapasiteetit on ylikuormitettu. Kavaluus on siinä, että halkeamat, taipumat ja muut vauriot vaikuttavat usein mitättömiltä ja systeemi säilyttää näennäisesti toimintakykynsä niistä huolimatta. Sortuminen on lopulta hyvinkin nopea, ja tapahtuu, kun koko systeemin rajatila saavutetaan.

Maapallo on nykyään etenemässä kohti sitkeää murtoa. Sitä kuormittaa ihmiskunnan kulutus ja sen luontaisen kestokyvyn muodostavat yhdessä ilmakehä, meret ja vielä vihreänä säilyneet maa-alueet. Ympäristöpakolaisuus siirtää kuormaa alueelta toiselle kun yksi alue on ylikuormitettu ja tuhoutunut. Niin kuormitus siirtyy systeemin yhdeltä osalta sellaiselle, jolla on vielä kapasiteettia sen vastaanottamiseen. Vihreän maa-alan vähentyessä sekä ilmakehän ja merien vastustuskyvyn heiketessä väkiluku samanaikaisesti kasvaa. Lisääntyvä kuorma keskittyy rasittamaan jatkuvasti heikkenevää rakennetta. Näin kuorma kasvaa kapasiteettiin verraten kahdelta taholta.

Vakaat ja epävakaat systeemit

Systeemit voidaan myös luokitella vakaassa, epävakaassa tai indifferentissä tilassa oleviin, joista tässä käsittelen vain kahta ensimmäistä. Yksinkertaisia ja tuttuja vakaita systeemejä ovat kiristetty vaijeri tai ripustettu sauva. Niille on ominaista, että jouduttuaan jostain syystä poikkeamaan perustilastaan, ne pyrkivät palaamaan siihen sitä voimakkaammin, mitä suurempi tuo poikkeama on. Vedettyä vaijeria on sitä raskaampi työntää keskeltä sivusuunnassa, mitä suurempi työntämisen aiheuttama poikkeama on. Epävakaa eli labiili systeemi joutuu horjahdettuaan päinvastaiseen tilaan. Puristettu, ohut sauva, joka nurjahtaa tai kärjellään tasapainoileva keppi ovat tällaisia.

Kärjelleen pystytettyä sauvaa kaataa sitä suurempi voima, mitä suurempi on kallistuma. Toisaalta: sitä voimakkaammin kallistuma kasvaa, mitä suurempi sivuvoima sauvaan kohdistuu. Kallistuman kiihtyvyyskin siis kasvaa. Kärjellään seisova sauva paljastaa toisenkin, useille epävakaasta tilastaan poikenneille systeemeille ominaisen piirteen. Seuraava luonnehtikoon tätä.

Olettakaamme kilometrin korkuinen tornimainen sauva ja sen yläpäähän metrin alkupoikkeama pystysuorasta perusasennosta. Sellaisen sauvan kaatuminen vaaka-asentoon kestää noin 80 sekuntia. Kun neljännes tuosta ajasta on kulunut, on metrin poikkeama kasvanut vasta 3,4 metriksi, tuskin havaittavasti. Kuitenkin prosessi on todellisuudessa jo niin pitkällä, että systeemin palauttaminen perustilaansa on monin verroin vaikeampaa kuin olisi ollut sauvan pitäminen tukirakenteilla pystysuorassa, stabiilissa tilassa. (Asetelma on teoreettinen: sauva on jäykkä ja painoton, massa on keskitetty ylös, ilmanvastusta ei ole ja tuki on pistemäinen)

Jo ilmastonmuutos yksinään etenee labiilin, romahtamaan päästetyn systeemin lailla. Maapallon keskilämmön nousu vaikuttaa moniin tekijöihin siten, että ne vastavuoroisesti kiihdyttävät prosessia. Tällaisia ilmiöitä ovat valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen soilla, lisääntyvät metsäpalot, jäätiköiden heijastusvaikutuksen pieneneminen ja metaanihydraattien vapautuminen merten pohjasta. Tämän rinnalla maapallon tilaa muuttavat muutkin tekijät kuin ilmasto. Myös niistä monet vaikuttavat toisiaan kiihdyttäen sekä ilmastoa vastavuoroisesti lämmittäen. Eräs on metsäpeitteen katoaminen ja viljelysmaiden aavikoituminen, toinen pohjaveden tyrehtyminen kuumilla vyöhykkeillä. Luonnonkatastrofit lisäävät köyhyyttä, köyhyys kasvattaa väestöä. Mitä enemmän toisiaan tukevia osatekijöitä labiilissa prosessissa on, sitä äkillisempi on lopullinen romahdus.

Prosessin labiili luonne on sinänsä pelottava, mutta myös toisella tavalla vaarallinen. Kun se on kaikkien kiistattomasti havaittavissa – ja kun siihen vasta sitten reagoidaan vakavasti – ei ehkä mitään enää kyetä tekemään. Sauva on jo silloin liian kallellaan. Olemme jo nyt siinä tilassa, että maapallon luontainen kyky palautua perustilaansa on järkkynyt ja palauttaminen voisi onnistua vain keinotekoisin konstein. Se saattaa olla jo nyt ylivoimaista, mutta mitä pidemmälle radikaalit vastatoimet viivästyvät, sitä vaikeammaksi tehtävä osoittautuu. Maapallon labiilissa systeemissä on enemmän kuin kaksi samaan suuntaan vaikuttavaa, toisiaan kiihdyttävää tekijää. Maapallo on tässä suhteessa huomaamattomasti etenevän, mutta lopulta romahdusmaisesti sortuvan systeemin tyyppitapaus.

Varmuuskysymyksiä

Rakennusten, lentokoneiden tai ydinvoimaloiden suunnittelussa käytetään varmuuslukuja. Kuormat oletetaan poikkeuksellisen suuriksi, materiaalien lujuudet ja jäykkyydet todellisia alhaisemmiksi ja rakenteiden mitat hieman pienemmiksi kuin ne keskimäärin ovat. Näin torjutaan arkiset ja pienet työvirheet. Tutkimuksissa tarkastellaan virheiden yhteisvaikutusta tilastojen pohjalta ja lasketaan vaurioitumisen todennäköisyyksiä. Normituksella pyritään siihen, että elinaikanaan vain yksi kymmenestä tai sadasta miljoonasta rakenteesta voi poikkeuksellisissa oloissa romahtaa. Luonnollista syistä näin tapahtuukin äärimmäisen harvoin.

Niinpä Suomessakin nähdyt hallien sortumat eivät ole virheellisten normien tai väärien laskentamenetelmien seurauksia. Ne johtuvat useimmiten yhdestä karkeasta, inhimilliseksi luonnehdittavasta erehdyksestä, johon ei ole varauduttu. Vastaava esimerkki tästä oli WTC:n tuho. Laskelmissa ei oltu ennakoitu matkustajakoneen törmäystä, koska ainutkertaista ja odottamatonta ei lähestytä todennäköisyyksien avulla. Ydinvoimaloiden varmuuksia analysoitaessa ei aavistamattomia kuormia myöskään pysty torjumaan.

Maapallon tulevaisuutta puntaroitaessa ennustamaton kuorma olisi ulkoavaruudesta lentävä, maapalloon törmäävä taivaankappale. Sille emme voisi mitään. Mutta maapallon luonnollista, laskennallista tuhoutumista, joka aiheutuu ihmiskunnan kuormituksesta, voitaisiin analysoida ja hillitä. Näin on tehty, mutta hapuillen, osittain, liian myöhään, eikä riittävää varmuutta maapallon säilymiseksi ole tavoiteltu. Jos maapalloon suhtauduttaisiin yhtä vakavasti kuin esimerkiksi siltaan tai ydinvoimalaan, olisi tulevaisuutemme strategia tehty ajoissa ja huolellisesti. Silloin sadasta miljoonasta maailmankaikkeuden maapalloa vastaavasta planeetasta vain yksi tuhoutuisi seuraavien vuosimiljoonien aikana. Sellaisia varmuuslukuja tulisi noudattaa, jotta menossa oleva, labiilin systeemin sitkeä murtuminen olisi estetty turvallisesti. Nyt me istumme lentokoneessa, jonka ilmassa pysymistä asiantuntijat pitävät hyvinkin epävarmana. Maapallo ei hajoa, mutta sen elämä ja kulttuuri uhkaavat romahtaa rudimenteiksi nykyisistä.

Yksi oljenkorsi voisi vielä auttaa, sekin saattaa olla myöhäinen. Ihmiskunnan pitäisi julistaa yhteinen liikekannallepano, ainoana päämääränään planeetan pelastaminen. Se pitäisi käynnistää heti. Muodostettava armeija noudattaisi sotatilan lainsäädäntöä. Sen ensimmäinen tehtävä olisi esimerkiksi Saharan metsittäminen. Pinta-ala on 6 miljoonaa neliökilometriä.

Nopeisiin toimiin on käytännön esimerkkejä. USA:n terrorisminvastainen taistelu polkaistiin käyntiin ällistyttävällä vikkelyydellä. Sen toteuttamiseksi ei järjestetty tuhansien viskaalien jaarittelevia kokouksia. Kun pohditaan maapallon tulevaisuutta, on edessämme paljon suuremman kertaluokan kysymys. Kioton ja Balin päätökset ovat riittämättömiä ja hitaita. Toimenpiteiden pitäisi olla sekä suuruusluokaltaan että teholtaan ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa, sillä niin on ratkaistava ongelmakin.

Valium Where To Buy In The Uk

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Pelastakaa lapset -lehdessä 02/08 |

Ihmiskunta tuhoaa maapallon – mutta voi vielä pelastaakin sen. Maailma sitoutuu Afrikkaan ja Afrikka maailmaan, sillä ne romahtavat tai säilyvät rinta rinnan. Siksi maailmankin toivo on Afrikan tulevaisuudessa ja Afrikan lapsessa. Suomenkin tulevaisuus on sidottu häneen. Tätä ei usein huomata, vielä harvemmin tunnustetaan.

Tein vuosina 2002 – 2006 viisi pidempää matkaa viiteentoista Afrikan maahan ja kirjoitin niiden pohjalta kirjan Tämä on Afrikka. Kokemukseni lapsista Darfurin pakolaisleirillä, Mombasan slummissa, beniniläisessä tai kenialaisessa koulussa ja Tamalen kaduilla Ghanassa ovat yhtäpitäviä. Afrikkalaiset lapset ovat hurmaavia ja yritteliäitä. He suhtautuvat koulunkäyntiinsä vakavasti, merkittävänä etuoikeutena. Heidän elämässään on paljon iloa ja naurua. On hyvä asettaa toiveita heihin.

En lukeudu siihen hurahtaneiden joukkoon, joka velvollisuudesta tai höperyyttään katselee kaikkea Afrikassa epärealististen, vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Muistettakoon siis myös ne Afrikan alueet, joilla lapsisotilaat tappavat toisiaan säälimättömästi ja muistettakoon, että suurkaupunkien slummeissa on lapsirikollisia, joille mikään pahe ei ole vieras ja että pakolaisten joukossa on lapsia, joiden henkistä kehitystä aliravitsemus ja sairaudet ovat vaurioittaneet pysyvästi. Ei siis yleistetä liikaa, mutta ei myöskään syytetä, ei lapsia ainakaan.

Voimme kuitenkin puolueettomasti todeta – muuttumattomana luonnonlakina – että alkaneen vuosisadan kehitys on tämän päivän penskoista kiinni. Lähtekäämme Afrikan väestönkasvusta.

Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on nyt noin 750 miljoonaa ja kasvaa valtiosta riippuen 1,9 – 3,4 prosentin vuosivauhdilla. Jos kasvu jatkuu nykyisellään, on väkiluku vuonna 2050 noussut kolminkertaiseksi ja väentiheys on silloin keskimäärin 96 henkeä/km2. Pidän tätä perusongelmana, joka heijastuu kaikkeen muuhun: ympäristöön, talouteen ja politiikkaan. Konkreettisesti väentiheyden kasvu johtaa metsien katoamiseen, viljelysmaiden köyhtymiseen, aavikoitumiseen, polttopuun ja juomaveden puutteeseen, edelleen nälän, tautien ja köyhyyden leviämiseen, suurpakoon maaseudulta, uusien jättikaupunkien syntyyn, nälkiintyneisiin massoihin, slummien laajenemiseen, väkivaltaan ja rikollisuuteen. Mitään yhtenäistä Afrikan väestöpoliittista strategiaa ei ole. Eikä ongelma ratkea esimerkiksi siten, että teollisten maiden apu nostetaan kolminkertaiseksi. Paljon väkevämmät lääkkeet ovat tarpeen. Mitä ne voisivat olla?

Sana ensin niille, jotka kuvittelevat Afrikkaa autettavan haalimalla maahanmuuttajia Eurooppaan. Jotta avulla olisi jokin vaikutus, Euroopan pitäisi vastaanottaa seuraavien vuosikymmenten kuluessa vähintään 500 miljoonaa tulijaa. Tällaisen muuttovirran seurauksena nykyisen EU:n väkiluku kasvaisi yli kaksinkertaiseksi, eikä maanosallamme ole mitään mahdollisuuksia edes ruokkia omavaraisesti tuon suuruista väestöä. Läntisen Euroopan väentiheys on jo nykyisin kaksinkertainen koko maapallon keskimääräiseen tiheyteen verraten ja Euroopan tulisi pikemminkin vähentää väkilukuaan lähimpinä vuosikymmeninä. Se saattaisi onnistua itsestään ilman lainsäädäntöäkin, mikäli muuttovoittoa muualta ei olisi.

Afrikalle 500 miljoonan ihmisen poismuutto ei olisi siunaus vaan ankara suonenisku. Muuttajat eivät näet ole keskitason joukkoa, vaan aloitteellisin, tarmokkain, lahjakkain ja tarpeellisin osa väestöstä. Tämä valikoituminen tapahtuu jo lähtevien keskuudessa, mutta – ollaanpa realisteja – myös vastaanottajien karsinnan vuoksi. Pahinta, mitä Afrikalle voisimme tehdä, on tällainen hyväntekeväisyydeksi naamioitu hölmöys.

Sitten pari sanaa niille kovanaamoille, jotka suosittelevat Afrikan jättämistä oman onnensa nojaan. Aika ajoin kuulen kommentin, jonka mukaan taudit, nälkä, sodat ja muut tuhot tekevät silloin kyllä tehtävänsä ja niiden avulla palataan luonnolliseen, tasapainoiseen tilaan. Luonnollisella tilalla tarkoitetaan aikaa, jolloin lääketiede ja tekniikka, rauhanturvajoukot ja humanitaarinen apu eivät vielä olleet Saharan eteläpuolisessa Afrikassa edistämässä väestönkasvua. Väkiluku kasvoi vuosisatojen ajan erittäin maltillisesti. Käsi sydämelle: kestäisimmekö me katsella tuollaista vaihtoehtoa? Pitäisimmekö sitä oikeutettuna, kaikkien näiden orjakaupan, siirtomaavallan, lähetystyön ja riippuvuutta lisäävän kehitysavun erehdysten jälkeen?

Älkäämme vaan väittäkö, että ennen ihmiset olivat pahoja, mutta nyt tämä valkoihoisten lajikumppaneidemme perusluonne on muuttunut hyväksi! Me olemme samaa sukua kuin orjien ostajat, mutta eri ympäristössä. Ankara malli on mahdollinen teoriassa, käytännössä ei. Meidän velvollisuutemme on siivota jälkemme niin, että syntyy myös oikeita tuloksia.

Mitä jää jäljelle? Jää aktiivisten toimenpiteiden perusteellinen arviointi uudelleen. Tämä ei ole politiikkaa, vaan logiikkaa. Apua on nostettava tuntuvasti ja suunnattava se oikein. Tällä on kiire.

Joidenkin alustusteni yhteydessä olen kysynyt kehitysavun tekijöiltä seuraavaa. Kuvitelkaamme tekevämme pitkän tähtäyksen sijoitusta pörssiosakkeisiin. Silloin vertailtaisiin, minkä firman osakkeita kannattaa merkitä, jotta saisi parhaimman tuoton vaikkapa kahdenkymmenen vuoden aikavälillä. Sama kysymys, vain hieman eri muodossa meidän on esitettävä kehitysapua arvioitaessa. Miten apu suunnattaisiin, jotta Afrikka hyötyisi siitä eniten ja pysyvästi kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Olen ehdottanut seuraavia vaihtoehtoja: köyhyyden poistamiseen, ympäristön parantamiseen, koulutukseen, hallintoon tai perhesuunnitteluun. Koulutus on saanut eniten kannatusta ja se on myös oma suosikkini. Tätä on hyvä vähän perustella.

Mikään muu näistä viidestä kokonaisuudesta ei vaikuta kaikkiin muihin tavoitteisiin samalla tavalla pysyvästi ja myönteisesti kuin koulutus. Koulutus lisää ihmisten ja samalla kansojen mahdollisuuksia valita tekemisensä ja tavoitteensa. Vain sen avulla afrikkalaiset valtiot voivat kehittää tuotantonsa sellaiseksi, että heidän vientituotteensa tulevat aidosti kilpailukykyisiksi muiden maiden vastaaviin tuotteisiin nähden. Sen kautta on mahdollista lisätä vaurautta ja poistaa kurjuutta. Vain koulutus auttaa ymmärtämään luonnon ja muun ympäristön ratkaisevan merkityksen myös ihmisten säilymiselle ja eloonjäännille. Koulutus paljastaa teoreettisellakin tasolla niiden alueiden arvon, joita Afrikassa on vielä jäljellä ja jotka ovat ainutkertaisia koko maailmassa. Luonnon säästäminen on Afrikan tulevaisuudelle ehdottoman välttämätöntä. Syytökset hallinnon korruptiosta ja vallanpitäjien väärästä politiikasta ovat monesti perusteltuja. Koulutus avaa tien vapaammalle ja kriittisemmälle medialle, joka on käytännössä ainoa tapa puuttua korruption ja poliittisten virheiden aiheuttamiin epäkohtiin. Ja lopulta: koulutus on tutkimuksissakin todettu kiistatta parhaaksi tavaksi vaikuttaa perhekokojen pienenemiseen ja sitä kautta siihen olennaisimpaan syyhyn, jonka kautta kaikki kaatuu tai pelastuu. En perustele valintaani enempää. Aineeton apu tuo pitkällä tähtäyksellä parhaan koron sijoitetulle pääomalle. Se lisääntyy suvuttomasti.

Afrikkalainen koulutus tarvitsee merkittävän kannusteen.

Muutoksella on kiire ja sen on vaikutettava kaikilla tasoilla samanaikaisesti. Kaikkiin Afrikan maihin pitää julistaa koulupakko ja huolehdittava siitä, että sitä noudatetaan. On taattava, että lasten kouluttaminen ei rasita perheiden taloutta. Kehitysapu on kohdistettava koulujen rakentamiseen ja kouluissa tarvittavia opetusvälineitä pitää saada riittävästi. Opettajille on maksettava kunnon palkka ja heidän määräänsä on lisättävä. Lasten kouluruokailu ja koulupuvut pitää kustantaa. Tuhansia pikkubusseja on annettava, jotta ilmainen kuljetus kouluihin saadaan sinne, missä koulumatkat ovat liian pitkiä. Katulapset pitää poimia muiden mukaan ja heidän elämänsä on turvattava.

Peruskoulun opettajat ovat tämän kehityksen avainhenkilöitä. Heitä pitää saada nopeasti lisää, eikä jäädä odottamaan seuraavan sukupolven toimia. Opettajien koulutusta on lisättävä radikaalisti ja nopeasti. Aikuisväestön kouluttamiseksi pitää myös käynnistää maanosan laajuinen, monipuolinen ohjelma. Puutun siihenkin tässä, koska se vaikuttaa välillisesti myös lapsiin.

Ohjelman pitää kohentaa luku- ja kirjoitustaitoa, mutta näitäkin tärkeimpinä lukemattomia käytännön asioita. Sellaisia ovat terveydenhoito, ravitsemus, perhesuunnittelu, maanviljelyn ja metsänhoidon perusratkaisut, kaivojen rakentaminen ja vesihuolto, luonnonsuojelu, äidinkielen merkitys ja uskontojen tausta. Seuraavina tulevat maapallon tila, Afrikan historia, tulevaisuutemme vaihtoehdot ja afrikkalainen identiteetti. Tavallisia kouluja käytettäköön myös aikuisten kouluttamiseen. Rakennettakoon samaan aikaan lisää kirjastoja, varustettakoon ne tarpeellisilla perusteoksilla ja järjestettäköön niiden yhteyteen säännöllistä aikuiskoulutusta. Ohjelmaa on julistettava suureen ääneen kaikissa maanosan radio-ohjelmissa.

Yksi seikka on keskeinen.

Kouluttajien ei pidä ujuttaa hankkeen oheistuotteena Afrikkaan länsimaista teollisuutta ja taloudellisen kasvun ideologiaa. Afrikkalaisia ei pidä aivopestä kuten meidät on peruskoulusta alkaen aivopesty tuotantokoneiston rattaiksi. Vaikka tarkoituksena on antaa eväät maanosan nousulle uuteen aikaan, valitkoot afrikkalaiset itse, millainen tuo nousu ja uusi aika ovat. Parhaimmillaan ne olisivat jotain muuta kuin etenemistä kohti eurooppalaista hyvinvointivaltiota, heidän oma ratkaisunsa hyvästä tulevaisuudesta. Afrikkalaiset päättävät, millaisia yhteiskuntia ja millaisen tulevaisuuden he haluavat, mutta tarvitsevat työkaluksi teoreettisen tietopohjan.

Jos kuvailemaani koulutusohjelmaa toteutettaisiin yhden sukupolven ajan, olisi Afrikalle annettu todellinen mahdollisuus. Silloin ei luotaisi alistavaa riippuvuutta, kuten nyt tehdään. Afrikkalaiset voisivat toteuttaa toiveitaan, luoda Afrikasta omaperäisen maanosan. Siinä ei seurattaisi länsimaita, vaan rakennettaisiin oma maailma.

Uuden avun tarkoituksena on tehdä itsensä tarpeettomaksi ja tämä on syytä sanoa. Kun koulutus on saatettu päätökseen – noin sukupolven kuluessa – on kehitysapu saavuttanut päämääränsä ja se pitää katkaista. Kehitysapu ikuisena, pysyvänä järjestelynä on sairas ja tuhoisa käytäntö.

En näe parempaa tietä afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi. Jos nykymenoa jatketaan vielä sukupolven ajan, on liian myöhäistä. Sen jälkeen on turha levitellä käsiä ja päivitellä tapahtunutta. On turha selitellä, että parastahan me vain tarkoitimme. Hölmöt hyväntekijät ovat usein vaarallisempia kuin tosi roistot, koska hyväntekijöitä ei tohdita ajoissa torjua.

Valium 5Mg Buy Online

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.11.07 |

Asuntoministeri Jan Vapaavuori on vauhtiveikko, eikä tiedä, että maapallon ja samalla meidänkin kolme suurinta haastettamme ovat väestöräjähdys, ilmastokatastrofi ja veden hupeneminen maailmasta. Jos tietäisi, ei puhuisi kuten puhuu.

Vapaavuoren suuri haaste on tehdä Helsingin seudusta 14 kunnan yhtenäinen alue, joka kilpailee maailman muiden suurkaupunkien kanssa. Hän ei kerro, missä lajissa kilpaillaan, mutta laji lienee ”metropolius”. Olen vieraillut useammassa metropolissa kuin Vapaavuori ja siksi voin kertoa hänellekin noiden kiivaasti kasvaneiden paikkakuntien eduista.

Vertailukohde voisi olla vaikka Nigerian Lagos tai Kiinan Peking. Molemmissa on paljon ihmisiä ja autoja, ilma sakea, taivas tasaisen harmaa, kaikkialla tukahduttava tungos, korkeita taloja vieri vieressä ja meteliä joka rakosessa. Lagos on nuori kuten Helsinkikin. Sen väkiluku on 50 vuodessa pullistunut 0,3 miljoonasta 15 miljoonaan. Lagos lienee Vapaavuoren ihannepaikka.

Kehotan siis ministeriä matkustamaan Lagosiin. Siellä hän voi istua mopotaksin tarakalle ja matkata vaikka Victoria Islandin itäreunalta kaupungin toiseen laitaan, rautatieasemalle. Niin hän pääsee suurkaupungin tunnelmaan. Uskon, että lyhyt pyrähdys riittää ja Vapaavuori tuntee itsensä kosmopoliitiksi. Sen kokemuksen jälkeen hän puhuu maltillisemmin metropolien ihanuuksista.

Ministeri Vapaavuori on kok, maaneuvos Jussi-Pekka Alanen on dem ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkonen on dem. Yhdessä he ovat kokdem. Alanen ja hänen tunnettu osaliitosselvityksensä seuraavat Vapaavuoren viitoittamaa tietä. Järvenpään ja Keravan demkokit ja Tuusulan kokdemit kumartavat Vapaavuorta ja Alasta nenät naarmuilla. Kaikki mielivät metropolin asukkaiksi.

Heidän ansiostaan pieni Ristikytökin on saanut tulevaisuuden unelmakseen Lagosin nykyisyyden.

Alasen raportissa kaupunkilaiset kysyvät: ”Miksi kaupungin pitää kasvaa?”. Kysymys on oikeutettu ja vastaus ontuu. Vastauksessa on neljä kohtaa, joista yksikään ei kestä kriittistä erittelyä. Seuraavassa lyhyet huomautukset noihin kohtiin:

1. Eläkeläisten tilalle ei pidä ottaa muualta väkeä vaan täyttää vajaus luonnollisesti, omien kuntien syntyvyyden avulla. Muuten muuttoliike heikentää tilannetta muissa kunnissa.

2. Keski-Uudellemaalle ei muuta liikaa väkeä, elleivät täällä olevat kunnat sitä halua. Muuton säätely on näiden kuntien perusoikeus.

3. Järvenpää ja Kerava voidaan pitää toiminnassa myös säilyttämällä niiden väkiluku. Ellei näin olisi, pitäisi kaikkien kaupunkien kasvaa loputtomasti.

4. Helsingin seudun kasvuksi on arvioitu 1-1,5 % vuodessa, mutta kukaan ei siihen pakota. Alistuminen tuollaiseen on Lagos-syndrooma. Tämä on asian ydin, tästä kaikki kiikastaa.

Yhdessä asiassa olen Alasen kanssa samaa mieltä. Jos Helsingin seutu kasvaa, sen pitää kasvaa sormimaisesti, eikä mattona. Mutta sormet eivät ole nauhoja, vaan helminauhoja. Ei edes radan vartta pidä täyttää yhtenäisesti, vaan täplinä. Asemien ympärille kasvakoon yhdyskuntia, ja väliin jätettäköön vihreitä keuhkoja.

Tärkeintä sormimallissa eivät ole sormet vaan sormien välit. Niiden avaruutta tulee varjella. Sormet tarkoittavat ihmisten eikä ankkojen sormia. Ankoilla on räpylät. Kavahtakaa räpylöitä.