Eurokriisi on myös heikko signaali

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 18.7.2012 |

Tulevaisuustutkimuksessa käytetään kahta erityistä käsitettä, kun laaditaan skenaarioita tulevista vaihtoehdoista. Ne ovat megatrendi ja heikko signaali. Megatrendeillä tarkoitetaan laajoja, usein väistämättöminä pidettyjä prosesseja, kun taas heikot signaalit ovat pikku vihjeitä, joiden voidaan päätellä muodostuvan ajan mittaan hyvinkin tärkeiksi, jopa megatrendeiksi. Eurokriisi on sekä megatrendi että heikko signaali.
Kun ongelmaa tarkastellaan Suomen ja kansamme lähimmän vuosikymmenen taloudellisesta näkökulmasta, on eurokriisi kiistatta megatrendi. Tästä viitekehyksestä keskustellaan ja sen puitteissa laaditaan salaisia selvityksiä vaihtoehdoista, asetetaan ehtoja ja pohditaan maamme tulevaisuutta erilaisten reunaehtojen puitteissa. Näin pitää tietysti jokaisessa maassa tehdä ja siten eurokriisi on megatrendi kaikille euroalueen valtioille.
Maailmanlaajuista kehitystä ja vuosikymmenien tulevaisuutta tarkasteltaessa eurokriisi on pikemminkin heikko signaali. Taustalla on silloin eurokriisiä paljon laajempi prosessi ja näkökohdat, joihin on kiinnitetty toistaiseksi liian vähän huomiota. Laajempaa tapahtumaketjua on kansanomaisesti kutsuttu maailmanlopuksi ja sen on tähän saakka arvioitu sisältävän ainakin kaksi toisiaan tukevaa prosessia, joita voidaan nimittää ympäristökatastrofiksi ja sosiaaliseksi katastrofiksi. Ne vahvistavat useimmiten toisiaan.
Ympäristökatastrofin tunnetuin osa on viime vuosina ollut ilmastonmuutos. Sen rinnalla vähemmän huomiota ovat saaneet esimerkiksi veden ja metsien loppuminen, aavikoituminen, merten saastuminen sekä lajien sukupuutot. Ympäristökatastrofin peruspiirre on luonnon tuhoutuminen ja ihmiskunnan resurssien hupeneminen sen johdosta. Sosiaalisen katastrofin painopisteinä on pidetty toistuvia nälänhätiä ja köyhyyttä. Näitä vähemmän on kauhisteltu esimerkiksi kaupungistumista, kulkutauteja ja väkivaltaisuuksia.
Sekä ekologisen, että sosiaalisen katastrofin vahva perussyy on voimakas väestönkasvu, johon ei tohdita puuttua sen poliittisen arkaluontoisuuden vuoksi. Toinen seikka, johon on kiinnitetty liian vähän huomiota, on prosessien toisiaan kiihdyttävä luonne. Jos joskus saavutetaan kiistaton yksimielisyys koko planeettaa uhkaavasta suurtuhosta, on prosessi edennyt liian pitkälle ja liian nopeaksi, eikä mitään ratkaisevaa ehditä silloin enää tehdä.
Miten tämä liittyy eurokriisiin?
Käyty kiistely paljastaa, miten Eurooppakin ajautui kriisiin ja miten se nyt käyttäytyy kriisissä. Kohteliaisuus, lupausten pitäminen, säästäväisyys, luottamus, sovitun noudattaminen ja yhteisöllisyys heitetään syrjään. Nykyinen konflikti on odotettavissa olevien uhkien rinnalla tietysti mitätön. Mutta maanosamme ylvästelee usein hyvätapaisuudellaan ja nyt tämä naamio on – taas kerran – riisuttu. Tämä ei lupaa hyvää. Eurokriisi on heikko signaali, maailmanlopun pienoismalli, josta pitäisi ottaa opiksi.
Olemme tilanteessa, jossa eurooppalaista alitajuntaa hiertää jo nyt syvä epävarmuus seuraavien sukupolvien elinoloista. Miten käyttäytyy viimeistä päiväänsä elävä ihmisyksilö? Hän ottaa irti rippeet elämän iloista ja ajattelee korkeintaan lähiomaisiaan. Eurooppa ei ole vielä perhe, puhumattakaan siitä, että maailma olisi sellainen. On odotettavissa, että se pahempi kriisi iskee lähimpien vuosikymmenten aikana jokaiseen henkilökohtaisesti. Silloin maailma ei ole sopuisa suku, vaan riitaisa perikunta, jonka jokaista jäsentä huolestuttaa oma napa.
Tällä tavoin ekologisen ja sosiaalisen katastrofin rinnalle pulpahtaa moraalinen katastrofi, joka estää yhteisen rintaman planeetan pelastamiseksi. Se on viimeinen niitti, joka sinetöi tuhon. Moraalinen katastrofi vahvistaa kahta muuta, ekologista ja sosiaalista katastrofia. Globaali luottamus pitäisi luoda ennen tuota tilannetta, ennen kuin kriisi etenee siihen vaiheeseen, jolloin se iskee jokaisen yksilön arkipäivään. Silloin ollaan armotta myöhässä. Yhteinen luottamus pitää luoda aikaisemmin, silloin kun hätä ei ole vielä suurimmillaan ja karannut käsistä. Pelastus ei löydy Rion kokousten kaltaisissa kesätapahtumissa. Ne ovat säälittäviä farsseja. Ratkaisua ei toteuteta pelkillä puheilla, vaan teoilla ja yhteisen rintaman synnyttää helpoiten yhteinen vihollinen.
Yhteinen vihollinen on olemassa. Se on planeettaa nakertava katastrofi, joka ei ole vasta tulossa vaan jo menossa. Me pidämme selviönä, että kun maanjäristys, tulva tai tulivuorenpurkaus koettelee jotakin maata tai paikkakuntaa, kutsutaan armeija apuun. Tätä mallia pitää radikaalisti laajentaa. Meidän pitäisi käyttää suurissakin asioissa selkeää, tarjottimella olevaa ratkaisua. Maailman armeijat on yhdistettävä ja niille annettava tehtävä, joka on mittavampi kuin yksikään yksittäinen sota koskaan on ollut. Tavoitekin lienee eettisesti hyväksyttävä: Pelastakaa Maa. Pitää reagoida tosiasioihin eikä aristella johtopäätöksiä tehdessä. Viivyttelevä puolustustaistelu ei riitä enää. Tarvitaan vastahyökkäys ja salamasota.

Tosiasiat, johtopäätökset ja mielipiteet

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 26.6.2012 |

Luen paraikaa Frank Furedin kirjaa Where have all the Intellectuals gone?, vapaasti suomennettuna “Minne älymystöon luikahtanut?”. Kirjan keskeisenä huolena on, että nykyisessä keskustelussa tosiseikoilla ja niistä tehtävillä johtopäätöksillä ei ole painoarvoa, vaan ne jäävät poliittisten ja talouselämää tukevien mielipiteiden varjoon. Olen vuosia ollut samaa mieltä.
Viime päivinä käyty keskustelu Jussi Halla-ahon kirjoituksista on vahvistanut käsitystäni. En ole huomannut, että kukaan olisi kiistänyt tosiseikkoja, joihin Halla-aho arvionsa perustaa, en myöskään johtopäätösten johdonmukaisuutta. En myöskään ole huomannut, että kukaan olisi kieltänyt kansalaisia näkemästä tosiseikkoja tai tekemästä loogisia johtopäätöksiä. Oikeuslaitos, eduskunta ja puolueet hyväksyvät, että kansalaiset edelleen panevat tosiseikkoja merkille ja pyrkivät päättelemään niiden perusteella jotain. Sen sijaan yhtenäinen rintama näyttää kieltävän, tuomitsevan ja rankaisevan kansalaisen, joka rohkenee kertoa muille tästä sopimattomasta toiminnastaan. Pitäkööt mölyt mahassaan, jos tosiseikat ovat ristiriidassa poliittisesti korrektien käsitysten kanssa! Sanotaan, että sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan ketään. Olen Furedin lailla huolissani siitä, mihin tämä asenne voi johtaa.
Fakta on eri asia kuin mielipide. Johtopäätöskään ei ole mielipide, jos se perustuu faktoihin ja johdonmukaiseen ajatteluun. Faktat voivat olla oikeita tai vääriä, niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset taas perusteltuja tai sitten huolimattoman päättelyn, jopa tavoitteellisen kieroilun tuloksia. Ne ovat yhteistä tavaraa. Pitäisi arvostaa tätä. Mielipiteet ovat jokaisen henkilökohtaisia ja eräänlaista yksityisomaisuutta. Niitä ei voi väittää vääriksi, korkeintaan omituisiksi. Oikeuslaitoksen, eduskunnan ja puolueiden tulisi ymmärtää, että esittämällä oikeita faktoja tai niiden perusteella tehtyjä johdonmukaisia päätelmiä, ei voi loukata ketään. Jos joku tosiseikka loukkaa lähimmäistä, on syy tosiseikan, ei huomauttajan. Faktojen tai johtopäätösten esittämistä ei voi edes kutsua sananvapauden käytöksi, vaan vielä perustavammiksi ihmisen oikeudeksi. Tätä Halla-ahon oikeutta on rikottu ja hyödylliset idiootit hurraavat taas kerran.
Meillä Suomessa tunnetaan syvää aristelua tosiasioiden kertomista ja itsenäisten mielipiteiden paukuttelua kohtaan. Sairaus puhkesi 60-luvulla, jolloin Neuvostoliiton lipittely oli kansalaishyve. Muu käytös tuomittiin loukkaavaksi ja vahingolliseksi. Sitä kutsuttiin suomettumiseksi. Sama näyttää jatkuvan toisessa muodossa.
Lopuksi joitakin mielipiteitä mielipiteistä. Mielipidevapautta ei voi kahlehtia. Sananvapautta voi rajata ja on hyväkin rajata, koska sana – paljastaessaan mielipiteen – loukkaa joskus toista ihmistä, aiheuttaa kohtuuttomasti pahaa mieltä. Koko asia näivettyy kuitenkin tekopyhäksi lätinäksi, ellei tämän oikeuden vaalimisessa ja rajauksissa olla tiukan tasapuolisia. Enemmistö ei voi yksittäisissä tapauksissa päättää loukkaavuudesta, ellei se sovella päätöstään kaikissa vastaavissa tapauksissa. Median tulisi puolustaa kansalaisen sananvapautta yhtä innokkaasti, kuin puuttuessaan esimerkiksi yksittäisen toimittajan sananvapauden uhkaan. Julkiset instanssit, vallan kolmijaon osapuolet eivät saa langettaa tuomioitaan viettiensä vallassa. Vaikka Halla-ahon kirjoitukset olisivat vain mielipiteitä, ei tällaisia periaatteita ole nyt kunnioitettu.

Sanahelinää

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 8.5.2012 |

Muistatteko vielä, kun kokoomuksen Ilkka Kanervalta kysyttiin, onko hän koskaan käyttänyt sanaa ”neukku”. Ilkka vastasi, ettei sellaista saisi oikein kysyäkään, kun tuo sana kuulostaa niin rumalta. Ryssittely oli ymmärretty kieltää jo vuosikymmeniä aikaisemmin, erään Kekkosen toimesta. Jääkiekko-otteluiden selostajalta meinasi kieli mennä solmuun, kun koko ajan piti kälättää neuvostoliittolaispuolustajista ja neuvostoliittolaishyökkäyksistä.
Muistatteko vielä ajan, kun joitakin ihmisiä teititeltiin, siis muitakin kuin Tasavallan Presidenttiä, itäsuomalaisia mummoja ja Matti Klingeä? Sitten se tuli, ruotsinlaivojen ja tasa-arvoisuuden myötä, tuo suurenmoinen sinuttelun buumi, joka levisi kulkutaudin lailla yhä laajempiin kansankerroksiin ja saavutti ikääntyneemmätkin ihmiset, kaappasi valtaansa seudun toisensa jälkeen ja hivuttautui uskaliaasti kohti itärajaa. Nyt on niin vaikeaa, kun suomenkieltä taitavat, kohteliaat kiinalaiset eivät osaa kuin teititellä.
Onneksi kieltä rikastutetaan nykyisin harmaalla, ketään loukkaamattomalla kapulalla. Sanat ”kehittää”, ”suorittaa” ja ”edistää” ovat valttia, niitä on syytä sirotella joka rakoon. Ne ovat myönteisiä ilmaisuja, eikä niistä joudu koskaan vastuuseen. Ne eivät velvoita mihinkään. Ne eivät tarkoita mitään. Ne eivät tuo käyttäjälleen syytettä lakitupaan. ”Suorittakaamme edistyksellisiä toimenpiteitä kuntamme kehittämiseksi” on hieno ilmaisu.
Kiellettyjen sanojen lista pitenee sitä mukaa, kun kriittinen massa kokee jonkun sanan loukkaavaksi. Tiedätte varmaan, ettei saa sanoa: heimo, hintti, tyttö, eskimo, merkonomi, muija, lappalainen, kääpiö, insinööri, neekeri, lihava, ukkeli, rotu tai merimies. Jokaiselle löytyy käyttökelpoinen vastine. ”Pyylevän oloinen, etniseltä taustaltaan Pohjois-Suomesta kotoisin oleva tummaihoinen merihenkilö” on esimerkki korrektista ilmaisusta.
Kieltä ei kuitenkaan ole vielä kurinalaistettu niin paljon, ettei ulkonäöltään, taustaltaan ja ammatiltaan mielivaltaista ihmistä saisi kutsua idiootiksi. Siinä ei ole mitään loukkaavaa. Toinen myönteinen uutinen. Suomen kielen toiseksi yleisintä sanaa ”ja” ei ole kielletty ja yleisin sana ”vittu” on myös sallittujen joukossa. Viimeksi mainittu käsite on eräiden kansalaispiirien ja ikäluokkien piirissä kohonnut useimmin käytetyksi sanonnaksi, ylivoimaiseksi kultamitalistiksi. Sana kohottaa sanojan itsensä tarkasti aikaansa seuraavien, uraa uurtavien kansalaisten joukkoon.
Kielen uusia, monikulttuurisia sanontoja ja käsitteitä on jokaisen ajan tasalla olevan ihmishenkilön syytä käyttää ahkerasti. On sivistynyttä sanoa keskustelukumppanille silloin tällöin ”kamoon” tai ”fakjuu”. Mikäli edellisten sanontojen lausuminen on vaikeaa, voi puutteen korvata merkityksellisillä ilmaisuilla ”aivaan”, ”nääinon” tai ”joopajoo”. Vielä yksi tärkeä ohje: ei koskaan pidä sanoa ”erittäin hyvä”, ”oikein hyvä” tai ”varsin hyvä”. Pitää sanoa ”todella makee” tai ”sikamakee” tai hieman vanhahtavasti ”tosihyvä”.
Paljon on jo noustu kalevalaisesta rappiotilasta, mutta tekemistä riittää.

Metropoli – äitikaupunki

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 25.4.2012 |

Viime vuosina ovat Helsingin ympäristössä alkaneet metelöidä ihmiset, jotka tähän saakka ovat tyytyneet kutsumaan itseään maalaisen vastakohtana kaupunkilaisiksi. Heidän itsetunnolleen tuo ei enää riitä, vaan pitäisi olla hienompia. Pitäisi saada uudeksi arvonimeksi metropolilainen, suomennettuna ”äitikaupunkilainen”.
Useimmat metelöitsijöistä eivät ole käyneet Mexico Cityssä, Pekingissä ja Lagosissa. He tarvitsevat hieman valaistusta näistä paikoista – oikeista metropoleista. Noilla ihannepaikkakunnilla ei koskaan ole tylsää hiljaisuutta, vaan ympäristön kiinnostavuutta lisää liikennemelu. Niissä ei tarvitse liikkua paikasta toiseen, koska tiellä on aina tekniikan voitto, henkilöautojen miljoonat. Ilma ei noiden kaupunkien kaduilla ole tylsän hajutonta, vaan vahvasti hajustettua. Paikat ovat toisistaan näkösuojeltuja, koska ilma ei ole väritöntä vaan usein vahvan harmaaksi sävytettyä ja intimiteetti lisääntyy. Korkeat rakennukset vahvistavat suojattua tunnelmaa. Tavoitellun arvonimen lisäksi nämä näkökohdat ovat oivia perusteluja, kun metropolilaisuutta tavoitellaan.
On syytä muistaa, että kaupungistuminen – fiinimmin urbanisoituminen – on koko maailman tauti, ilman sen kummempaa omaperäisyyttä. Siihen ovat ajaneet väestönkasvu, tuotantorakenteen muutokset ja arvojen vääristyminen. Mutta propaganda on kääntänyt onnettomuuden voitoksi. Eikä ole eka kerta.
Esitän kaksi epäkorrektia mielipidettä.
Maailmassa ei tarvitse huolehtia niistä alueista, jotka joka tapauksessa rakennetaan täyteen. Tärkeintä tiheästi asutuilla seuduilla – kuten pääkaupunkiseudulla – on huolehtia siitä, että väliin, sekaan, juoviksi, täpliksi ja puumaisesti haarautuviksi kokonaisuuksiksi jää riittävästi sellaista maata, jonne koskaan ei rakenneta mitään. Se on syvällisen ja sivistyneen porukan meininkiä. Jopa New Yorkissa on keskuspuisto. Helsingin ympäristö pitää suojella viheralueiden viuhkalla siten, että tulevaisuudessa jokaisen rakennetun alueen lähellä on metsää, peltoa tai puistoa. Tuon ratkaisun arvo nousee vuosikymmen vuosikymmeneltä. Elämän keitaiden väliin voi sitten rakentaa betonista helminauhoja, jotka haarautuvat eri suuntiin sormimaisesti.
Lisäksi pari lausetta vallasta. Helsinkiä ei pidä yhdistää lähikuntiin, vaan hajottaa pienemmiksi kipaleiksi. Saman voi tehdä Vantaalle ja Espoolle. Tuusulan kokoinen kunta on ihanne. Pienissä kunnissa syntyy hallinnollista tyhjäkäyntiä, koska lakimääräisiä tehtäviä varten pitää olla viranhaltijat. Ei pidä luoda yksiköitä, jossa kuntalaista kohden tarvitaan liikaa haltijoita. Liian suurissa yksiköissä kuntalainen taas etääntyy päättäjästä, eri alueiden ominaispiirteitä ei osata ottaa huomioon, eikä lähidemokratiasta ole hajuakaan. Syntyy keskustajohdettua yksinvaltaa.
Lontoo koostuu kymmenistä kylistä ja Helsinki voisi olla 30 kunnan kokonaisuus. Osilla olisi itsenäinen valta päättää asioista, jotka tukevat alueen omalaimaisuutta. Asiantuntijoita ovat kunnan asukkaat. Metropoli olisi helminauhojen viuhka, välissä vihreät kunnaat. Ja se hieno arvonimi tulisi bonuksena.

Kunnat klimpeiksi?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 10.4.2012 |

On annettu ymmärtää, että kuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi olisi maan asioille eduksi. Tästä käydään hallituksen ja opposition välillä sivistynyttä sananvaihtoa. Mistä todellisuudessa on kysymys? Otetaanpa esimerkki, Tuusula.
Vuonna 1950 nykyiseen Tuusulaan kuului myös Järvenpää ja tätä kokonaisuutta kutsuttiin silloin Tuusulaksi. Tuossa kunnassa oli noin 50 viranhaltijaa ja väkeä puolet nykyisen Tuusulan väestä. Tuusulassa on nykyisin viranhaltijoita noin 2000. Eikä Tuusula ole poikkeus. Muutos saattaa hämmästyttää sellaistakin, joka ei pikku juttuihin tavallisesti paneudu.
Osa tästä epäsuhdasta johtuu kuntien uusista tehtävistä. Esimerkiksi opettajia ei 1950 laskettu kunnan viranhaltijoiksi. En siis väitä, että muutos kokonaisuudessaan olisi kummastelun aihe. Sen sijaan väitän, että muutos väestön määrän ja julkiselle sektorille palkatun porukan keskinäisessä suhteessa on tämän kuuluisan hyvinvointivaltion kehityksen kehittyessä kehittynyt epäterveeksi. Haistan hommien hoidossa huomattavaa epätehokkuutta. Sama velttoilu ei yksityisellä vetelisi.
Voi että. Monilla viranhaltijoilla nousevat karvat pystyyn tällaisesta solvaamisesta. Älkää silti kaikki käykö kimppuuni.
Kuntien ja ministeriöiden ylin johto on omistajien edustajien – siis ministereiden ja lautakuntien – suorassa kontrollissa. Heitä ovat kansliapäälliköt, kunnanjohtajat ja kourallinen korkeimpia virkamiehiä. Jos he vetelehtivät, saa omistaja syyttää valitsemiaan luottamushenkilöitä, siis itseään. Osa taas on vielä tarkemmassa syynissä, koska he joutuvat kuntalaisten kanssa kasvotusten. Heitä ovat opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja päiväkotien lastenhoitajat. Ellei kuntalainen reagoi lintsailuun, syyttäköön itseään.
Sitten ytimeen. Näiden puskureiden väliin jää harmaa ja huoleton hallinnon massa, johon omistajalla – siis kansalaisella – ei ole suoraa kosketusta. Tuo porukka voi loputtomasti siirrellä papereita toisilleen, kirjoitella lausuntoja, vastineita lausunnoista, istuskella kokouksissa, koulutuspäivillä ja seminaareissa, piileskellä sairaslomilla, lusmuilla ja luikerrella ilman, että kukaan elättäjä, verojaan maksava ihmisyksilö pääsisi tyhjäntoimitukseen kiinni.
Puuttuminen on poliittista epäkorrektiutta. Niinpä esimerkiksi valtuuston kokouksissa kohteliaskin huomautus viranhaltijoiden toimista herättää aina joissakin valtuutetuissa halun miellyttää viranhaltijoita, hehän ovat kuntalaisina aina silloin tällöin näistä riippuvaisia. Ja voi sitä jeesustelua ja vaikerrusta. Nolo juttu, kun häntä heiluttaa koiraa.
Kun kuntia halutaan yhdistää, pyritään tehokkuuteen. Kun ollaan poliittisen korrektiuden vankeja, ei uskalleta suoraan sanoa: kammataan kuntien ja valtion hallinto tyhjäkäynnistä. Nyt yritetään piilottaa varsinainen pyrkimys naamion taakse ja jankutetaan yhdistämisestä. Unohdetaan, että tehokkain on noin 30.000 asukkaan kunta. Pienempiä voi yhdistää ja isompia jakaa. Mutta itse tehokkuus ei pelkästään sillä parane. Pitää tehdä muutakin.
Hallitus ja oppositio, ravistelkaa harteiltanne aristelun aave ja käykää asian ytimeen suoraan eikä kierrellen. Uusi kuntajako sopivan kokoisiksi kunniksi voi auttaa vähän, mutta ongelma ei sillä yksin parane – nostakaa kissa pöydälle!

Taxellin paradoksi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 30.3.2012 |

Äskeisen Dragsvik-kiistan yhteydessä esitettiin jännittävältä kuuluva lause: ”yksikielisyys tukee kaksikielisyyttä ja kaksikielisyys yksikielisyyttä”. Lauseen on kuulemma esittänyt ensimmäisenä Christoffer Taxell ja sitä kutsutaan Taxellin paradoksiksi. Se tarkoittaa, että kaksikielisessä ympäristössä vähemmistön kieli näivettyy ajan oloon, kun taas yksikieliset yksiköt pitävät yllä koko maassa kahden kielen rikkautta.
Ei tuo mikään ennen näkemätön filosofinen oivallus ole, mutta lienee totta. Se on vain erityistapaus paljon laajemmasta ja vielä tärkeämmästä asiasta. Tuo laajempi paradoksi kuuluu: ”monikulttuurisuus edistää monokulttuurisuutta ja monokulttuurisuus monikulttuurisuutta”. Jälkimmäinen iskulause tarkoittaa maailmaa, edellinen vain pikku Suomea.
Varmuuden vuoksi vähän selittelyä. Monikulttuurisuudella viitataan arkikielessä katukahvilaan, jossa solkataan huonoa englantia ja jossa istuskelee kaiken näköisiä ihmisiä. Se on niin ihanaa. Tällaisia katukahviloita alkaa maailma olla pullollaan ja niiden samanlaisuus joka puolella on tylsää ja yksitoikkoista – monokulttuuria. Mono ei tässä viittaa jalkineeseen. Tylsyyttäkö siis tavoitellaan? Jokainen ymmärtää varmaan vastakohdan: useiden kielien ja erilaisten perinteiden mosaiikki vaikkapa vain Euroopassa maasta toiseen matkustettaessa säilyttää todellisen, maanosan laajuisen monikulttuurisuuden.
Uskon Christoffer Taxellin tukevan ensimmäistä edellä esitetyistä paradokseista, ja oletan sen koko RKP:n linjaukseksi. Itsekin kannatan oikeata kaksikielisyyttä Suomessa, jota parhaiten näyttää tukevan Ahvenanmaa, suomenkieltä raivokkaasti vastustavalla politiikallaan. Se on rikkautta, kuten RKP väsymättä on toistanut. Mutta sitten.
Miksi nämä suomenruotsalaiset pitävät päävihollisenaan kotimaansa perusarvoja tiukimmin puolustavia kansalaisia, perussuomalaisia? Hehän käyvät juuri samaa kamppailua Suomen perinteiden ja suomenkielen puolesta tässä mössöytyvässä maailmassa kuin RKP puolustaessaan ”helan går” – laulua ja ruotsinkieltä Suomessa. Näillä kahdella asialla on vain mittakaavaero.
Toivon olevani väärässä, mutta epäilen motiiveja. Tavaton monikulttuurisuuden ihailu on todellisuudessa piilevää vihaa suomenkielistä enemmistöä kohtaan. Ristiriitainen suhtautuminen kahteen edellä esitettyyn paradoksiin ei oikein muulla tavoin selity. Jos Suomeen virtaa roppakaupalla monenkielistä joukkoa, ei prosessi vahvista ruotsinkielen asemaa Suomessa, mutta kiistatta heikentää suomenkielen asemaa. Yhä yleisemmäksi tulee nykyesperanto, siis mongertava englanti, joka ei ole kieltä, vaan apinoiden mölinää. Se on niin kosmopoliittista!
Siispä Astrid Thors ja kumppanit. Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että todellinen monikulttuurisuus on tavoiteltavaa rikkautta? Puolustakaa silloin kanssani rinta rinnan ruotsinkieltä Ahvenanmaalla, ranskankieltä Ranskassa, puolalaisuutta Puolassa, mutta ennen muuta suomalaisuuden traditioita ja suomen kieltä tässä Sven Dufvien runebergiläisessä maassa.

Politiikan ampumahiihtoa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 29.1.2012 |

Urheilussa liitetään joskus toisiinsa lajeja, jotka eivät ainakaan tue toisiaan. Ampumahiihto on sellainen ja tuloksen ratkaisee yhdistetty saavutus. Mutta miten suhtautuisitte sellaiseen ampumahiihtoon, jossa ammuntatulosten perusteella valittaisiin urheilija edustamaan maata olympialaisten hiihtokilpailussa? Sellainen kilpailu meillä on nyt käynnissä politiikan urheilukentällä. Presidentinvaalissa menestyminen on menestymistä vaaleja edeltävissä ohjelmissa, ei itse tehtävässä. Se ei takaa, että valittu olisi paras presidentti. Ne ovat kaksi eri lajia. Vaalissa pärjäämiseen tarvitaan lavasäihkettä, itse hommassa vakavampia ja arkisempia kykyjä. Onko tullut äänestyskopissa mieleen?
Arvostan molempia toiselle kierrokselle valittuja. Niinistöä ainakin siksi, että hän on kahdesti kieltäytynyt merkittävästä hänelle tarjotusta asemasta ja siksi, ettei hän puhemiehenä pelästynyt kansanedustajien kiukuttelua. Haavistoa ainakin siksi, että hän rohkeni kertoa homoutensa yleistä reaktiota aristelematta ja siksi, että hän on oma-aloitteisesti ottanut vihreiden useisiin hölmöilyihin etäisyyttä. Kannustan niitä, jotka äänestävät toisellakin kierroksella ja ihmettelen niitä, jotka jättävät äänestämättä. En siis ota kantaa ehdokkaisiin.
Kiinnitän tässä yhteydessä huomiota siihen, että presidentti Koivisto perui kantansa, joka painokkaasti esitettiin vaalien ensimmäisen kierroksen suuressa vaalikeskustelussa ja koski presidentin valtaoikeuksien supistamista. Koivisto arveli ensin, että valtaoikeuksia on ehkä supistettu liikaa. Nähtyään vaalikeskustelun hän arvioi, että ehkä on parempi, ettei valtaa panna liiemmälti jakeluun. Mielipiteen muutos saattaa liittyä juuri valintatapaan.
Tämän narinan jälkeen lienee paikallaan esittää joitakin rakentavia ehdotuksia.
Ehdotan poistettavaksi julkisista vaaliohjelmista kaikki sirkuksen piirteet. Ehdotan, että media ei yrittäisi niin kovasti saada lukijamääriä kohotetuiksi tai katsojamääriä kasvatetuiksi. Ehdokkaita ei pidä kutsua viihdeohjelmiin pelleilemään. Ehdokkaita ei tule asettaa kävely-, uinti-, soutu- tai painikilpailuihin. Ehdokkailta ei saa kysellä intiimejä asioita, kuten seksisuoritusten mahtavuutta. Ehdokkaiden sukulaisia, kavereita tai lemmikkieläimiä ei pidä korottaa jalustalle hämmästeltäviksi. Jos katsojat ja lukijat pitkästyvät, niin vaihtakoot aviisia tai kanavaa. Järjestettäköön muita kilpailuja noiden asioiden puitteissa.
Ehdotan tulevien vaaliohjelmien suunnittelijoiksi rekrytoinnin ammattilaisia. Heidän hommansa on valita tehtäviin ihmisiä, jotka pärjäävät siinä työssä, johon heitä ollaan palkkaamassa. Vain ammattitaidoton valitsee työtehtävään hakijan, joka lipevimmin häntä miellyttää työhaastattelussa. Ehdotan, että jokaisen ehdokkaan perustiedot testataan julkisessa tentissä. Ehdotan, että ehdokkaan neuvottelutaidot koetellaan oikeita kriisitilanteita simuloivissa tilanteissa, joihin ei voi ennalta valmistautua. Ehdotan, että jokaisen ehdokkaan entiset tekemiset poliittisissa ratkaisuissa syynätään katu-uskottavuuden varmistamiseksi.
Yhteenvetona: jos presidenttiä valitaan, ei pidä testata komeljanttarin taitoja.

Millainen olisi kestävä maapallo?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Yhteyksien kirjassa, jonka on toimittanut Tuula Helne ja Tiina Silvasti, KELA:n tutkimusosasto, 2012. Kirjassa on 26 artikkelia, 297 sivua. |

Tarkastelkaamme ongelmaa tuhansien vuosien aikavälillä. Näkökulmani ja perusteluni eivät ole uskonnollisia vaan pikemminkin tieteellisiä, faktoihin nojautuvia. Aloitan lopusta, vastauksesta otsikon kysymykseen.
Ihanne ja tavoite
Tulevaisuuden kestävä maapallo voisi olla jättiläismäinen avaruuden taideteos, mutta planeetalla asuisi silti myös ihmisiä. Tämä huomautus on välttämätön, koska ihmisvapaa maapallo olisi kaunis ja kestävä automaattisesti, ihmisillä kansoitettu ei.
Ihmiset olisivat vallanneet maa-alasta noin puolet. Toinen puolisko olisi suojelualuetta, se olisi anteliaasti jätetty miljoonille muille alkuperäislajeille. Nuo evoluution saatossa kehittyneet lajit eläisivät suojelualueilla luonnollisissa oloissaan. Suojelualueita olisi montaa sorttia – sademetsistä arktisiin jäätiköihin ja aavikoihin, vuoristoista tasankoihin, koralliriutoista syvänteisiin. Jokaiselle lajille olisi varattu riittävät alueet niiden elinolojen ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Suojelualueet muodostaisivat koko planeetan yli ulottuvan, katkeamattoman ja riekaleisen räsymaton.
Ihmisten lukumäärä olisi noin miljardi ja säilyisi vakiona vuosisadasta seuraavaan. Erilaiset kulttuurit eläisivät rinnakkain, muodostaisivat kaikille mantereille mosaiikkimaisia, rikkaita kudelmia. Maapallolla puhuttaisiin tuhansia kieliä. Rakentaminen, tavat ja taide kehittyisivät kaikkialla paikallisia näkemyksiä seuraillen. Sotia tai muita rikollisluontoisia ongelmia ei olisi. Ihmiskunnalla olisi työkalunaan kehittynyt tekniikka, mutta se ei kuormittaisi luontoa, vaan muodostaisi oman suljetun kiertonsa. Kaikki käytetty energia olisi loputonta ja saasteetonta, auringosta tai muista fuusioista alun perin saatua. Energian ja materian häviämättömyyden lait toimisivat. Ikävää työtä ei tarvitsisi tehdä. Tekniset orjat olisivat kaikkien palveluksessa.
Aika kuluisi erilaisten opintojen, pelien, esteettisten ja muiden henkisten harrastusten parissa. Kaikkialla vallitsisi harmonia, maailman merkittävät muutokset olisivat verkkaisia maininkeja. Kaikissa määrällisissä suhteissa kasvu olisi pysähtynyt. Väkiluku olisi vuosisadasta toiseen vakio, samoin ihmisten varallisuudeksi kutsuttu pääoma. Varallisuus olisi vain välttämätön, kaikkien ulottuvilla oleva väline, ei itseisarvo, statuksen merkki tai vallan symboli. Ihmiset kyllä kilpailisivat mutta heidän arvostuksensa muodostuisivat henkisin, ei aineellisin perustein.
Kuka ratkaisee?
Maapalloa ovat kohdanneet menneisyydessä hurjat mullistukset, joista yksi tuhosi dinosaurukset. Siitä on 65 miljoonaa vuotta ja sen arvellaan aiheutuneen asteroidin törmäyksestä Jukatanin niemimaalle. Sittemmin planeettaamme ovat muokanneet jääkaudet, vuoristojen muovautumiset, mannerlaattojen liikkeet, tulivuorten purkaukset, suuret maanjäristykset ja tsunamit. Meidän ei pidä välittää niistä, koska emme mahda niille mitään ja ne ovat vähäisempiä häiriöitä kuin nyt etenevä katastrofi.
Ajankohta tuhansien vuosien päässä on kaukana yksilön elinajalla mitattuna, mutta maapallon suurten mullistusten mittakaavassa se on vain nykyhetken osa. Siksi on mielekästä kysyä: kuka ratkaisee, mikä on maapallon luonne vaikkapa vuonna 4024? Kenellä on vastuu? Entä valta?
Ratkaisu ei ole jonkun maapallon ulkopuolisen tahon käsissä, ei paha eikä hyvä. Pelastajaksi tai tuhoajaksi ei ilmesty pienten vihreiden ukkeleiden UFO- armeijaa, ei liioin yliluonnollisia voimia. Ratkaisija ei myöskään ole vuorigorillojen harvalukuinen heimo, eivät edes maapallon kaikki eliölajit yhdessä. Paljastettakoon siis totuus, ilman paatosta ja dramatiikkaa: ihmiskunta – siis ihmislaji – päättää, millainen maapallomme on vuonna 4024. Varmaa on, että planeetta hyrrää edelleen akselinsa ympäri, kuu kieppuu pallomme ympärillä ja molemmat taivaankappaleet kiertävät vielä silloinkin aurinkoa. Aurinko paistaa kuten nytkin. Lähes kaikki muu on epävarmaa ja valitettavasti huolestuttavaa.
Se huono vaihtoehto
Onnettomasta tulevaisuudesta on puhuttu niin kauan ja paljon, että alkaa haukotuttaa. Mutta kun ei mitään tai ainakaan tarpeeksi tapahdu, pitää saarnaa jatkaa.
Jos kehitys etenee pienin viilailuin kuten tähän saakka, kiihtyy maapallon tuhoutuminen, koska olemme labiilissa eli epävakaassa tilassa. Labiilille tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toisiaan, sen vuoksi prosessi ensin kiihtyy ja sitten tyssää täydelliseen tuhoon. Esimerkki tällaisesta tilasta on kaatuva keppi. Sen kaltevuuskulman lisäys vahvistaa kaatavaa momenttia ja momentin voimistuminen taas kaatumisen kiihtyvyyttä – simppeli juttu siis.
Maapallon tapauksessa toisiaan vahvistavia tekijöitä on enemmän kuin kaksi: viljelysmaan vähentyminen, kulttuurien näivettyminen, lajien sukupuutot, metsien kato, väestönkasvu, ilmastonmuutos ja valitettavan monet muut asiat. Useimmiten ne tukevat toisiaan ja siten kiihdyttävät muutosta. Joskus ne hillitsevät katastrofia. Ihmisten massakuolemat ovat esimerkiksi luonnon kannalta yhtä myönteisiä tapahtumia kuin bakteerien nitistäminen on ollut ihmiselle suotuisaa. Tuhoa hillitsevien takaisinkytkentöjen määrä on kuitenkin nykymaailmassa vähäinen ja toisiaan kiihdyttävien tuhovaikutusten ylivalta ilmeinen.
Millainen on odotettavissa oleva väistämätön lopputulos? Ensin maailma ylikansoittuu. Tästä seuraa joukko sosiaalisia ja ympäristöllisiä ongelmia, jotka kiihdyttävät toisiaan. Olosuhteet muuttuvat yhä surkeammiksi ja tuloksena on nykyistä paljon köyhempi ja kalutumpi taivaankappale. Epätoivoinen ryöstäminen ja sotiminen kiihtyvät, kunnes elollisen luonnon lajirikkaus on näivettynyt murto-osaan nykyisestä. Elämää ylläpitävät alueet kutistuvat ensin ja hajoavat sitten pieniksi saarekkeiksi, nälkäkuolemat, väkivalta ja muut sosiaaliset suoneniskut kutistavat väkiluvun uudelleen ja auttavaa tekniikkaa yritetään ylläpitää hädässä, turhaan ja liian myöhään. Niinpä jäännös, sirpaleiksi hajonnut tulevaisuuden ihmiskunta kiroaa tämän päivän porukan hornan tuuttiin. Heistä on käsittämätöntä, että näin typerä joukko on joskus huseerannut maapallolla.
Ala siinä sitten kehitellä parempaa tulevaisuutta. Elollista luontoa ei hetkessä polkaista uudeksi avuksi. Ei tästä nyt enempää. Tuli kai selväksi?
Hukkuvan oljenkorsi
Onko joku joskus sanonut, että tosiasiat pitäisi tunnustaa?
Valtioiden päämiesten, Euroopan unionin, YK:n, paavin, niin kutsutun älymystön mutta ennen muuta median pitäisi heti työntää sivuseikoiksi jaarittelu taloudellisista kriiseistä, ihmisoikeuksista, terrorismista, sodista ja kaikesta siitä, johon valtaosa huomiostamme nykyisin kohdistetaan – siis nimenomaan kohdistetaan eikä kohdistuu.
Pitäisi uskoa, että keppi kaatuu ja reipastua pikaisesti sen tukemiseen. Ei ole vuosisatoja, on vain vuosikymmeniä aikaa korjata tilanne. Tällä en tarkoita, että olisimme silti varmasti ajoissa. Voi olla, että olemme nyt jo myöhässä. Maailmanloppu ei ole tulossa vaan menossa.
Jotta selvittäisiin, ehdotan seuraavia rinnakkaisia, toisiaan täydentäviä keinoja.
1. Sodanjulistus
Maailman varustelumenot ovat 1,5 triljoonaa dollaria vuodessa. Ne kaikki ovat suunnatut joko resurssien puolustamiseen tai niiden valtaamiseen. Itse maapallon ja maailman hyvinvointia näillä varoilla ei edistetä lainkaan, nehän panostetaan aseiden valmistukseen, suunnitteluun ja tutkimustyöhön, aseiden käyttöön ja käytön kouluttamiseen, henkilökunnan palkkoihin ja tarvittaviin rakennuksiin. Hyödyllisiksi katsottuina lopputuloksina – talouskielellä tuottoina – ovat suurehkot ja pienemmät sodat, joita käydään eri puolilla maailmaa. Niissä tuhotaan aseita, rakennuksia, tavaraa, ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Tähän toimintaan näitä resursseja tarvitaan. Kapasiteetin tarkoitus on sotia, hävittää ja tappaa. Loppusumma on negatiivinen – aina.
On syytä huomata, että tällainen vahingollinen porukka – sotajoukot – on ihmiskunnan resurssi. Sen vahingollisuus ei ole itsestäänselvyys. Todennäköisesti koko tuo sinänsä kunnollinen henkilökunta lankeaisi kiitoksen hurmokseen, jos joku keksisi sille hyödyllistä tekemistä.
Niinpä kaikki nuo resurssit tulisi yhdistää ja käyttää maapallon hyväksi. Se edellyttäisi ihmiskunnalta poliittista päätöstä. Uusia menoja ei syntyisi, vain vanhojen kustannusten uudelleen suuntaamista. Lyökää kättä, sotajoukot!
Armeijat ovat tottuneet kuriin ja nopeaan toimintaan. Ne tottelevat ja toteuttavat annetut tehtävät tehokkaasti. Ne edellyttävät medialta propagandaa puuhiensa tueksi, eivät siedä kantelupukkien akkamaista narinaa pikkuvirheistä. Niiden piirissä ei järjestetä äänestyksiä jonninjoutavista asioista vaan totellaan. Ne panevat toimeksi ja saavat aikaan. Nämä ovat tämän ensimmäisen, kaikkein kiireisimmän toimijan erityisiä ominaisuuksia ja etuja. Siispä: kaikille maailman armeijoille annettakoon yhteinen uusi tehtävä: pelastakaa planeetta uhkaavalta tulevaisuudelta.
Millaisia nuo uudet tehtävät sitten yksityiskohtaisemmin olisivat? Vain yksi esimerkki:
Metsittäkää Sahara! Aikaa kymmenen vuotta! Hopi, hopi! Toimikaa!
Saharan metsittämisen hinnaksi on laskettu 250 miljardia dollaria vuodessa. Se olisi kuudennes armeijoiden nyt käyttämistä kuluista. Sillä saataisiin imetyksi takaisin noin kolmannes ihmiskunnan nykyisistä, vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä takaisin. Rinnalle tarvittaisiin siis paljon muita toimenpiteitä. Resursseista jäisi vielä käyttöön viisi kuudennesta, eivätkä tarvittavat toimet Saharaan loppuisi.
Toteuttajat
Tämä ensimmäinen operaatio, terveystermeillä ensiapu, on maailman poliittisten johtohenkilöiden hommia. Jos tällainen päätös tehtäisiin, ei olisi odotettavissa maailmanlaajuisia mielenosoituksia, joissa sotajoukkoja vaadittaisiin sotimaan toisiaan vastaan, toteuttamaan kuuliaisesti alkuperäistä tarkoitustaan. Oletan, että päällepäsmärit saisivat tällaisesta ratkaisusta osakseen kansanjoukkojen suosionosoitukset ja tuen.
2. Vallankumous
Edellinen keino oli potilaalle poliklinikalla annettava kiireinen ensiapu. Seuraavaksi esittelen vallankumouksen, joka vastaa rutiininomaista sairaalahoitoa. Se olisi astetta rauhallisempi kuin sodanjulistus, mutta sen tulokset olisivat pysyvämpiä. Sen avulla saavutettaisiin stabiilin, vakaan tilan mahdollisuus. Stabiili on labiilin tilan vastakohta. Kärjestään roikkuva keppi on stabiilissa tilassa. Jos sitä pyrkii tasapainosta horjuttamaan, se tavoittelee alkuperäistä tilaansa sitä voimakkaammin, mitä kauemmas se väkisin siirretään. Niin biosfäärikin toimi ennen ihmistä.
En tarkoita tässä vallan kumousta vaan tekniikan kumousta. Luvun otsikossa on virhe, mutta tunnettu sana kertoo paremmin, mistä on kysymys. Tekniikankumous olisi oikeampi sana. Ehdotuksena on siis koko tuotantotekniikan (ja samalla kulutustekniikan) tavoitteiden uusiminen. On luotava uusi tuotanto ja kulutus, joka ei saastuta eikä kuluta luonnonvaroja. Asia on monipiippuinen, mutta eri alojen uudistukset pitää saada tukemaan toisiaan. Uusia tavoitteita palveleva tekniikka on olemassa, sitä ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain päämäärän uusi valinta, suunnan muutos. Politiikkaa taas, ohimennen sanottuna.
Eräs varteenotettava vaihtoehto on, että aletaan rakentaa kaupunkeja uudella periaatteella ja restauroidaan samalla tavoin olemassa olevia. Kutsukaamme näitä uusia alueita ekokaupungeiksi.
Rakentamalla ekokaupunkeja kytkemme automaattisesti tekniikan eri osa-alueet toisiinsa. Uusi periaate heijastuu paitsi ympäristöön ja tuotantoon, myös koulutukseen ja koko elämäntapaan. Tarkastelkaamme nyt lyhyesti näiden kummajaisten erityisiä piirteitä, kiskokaamme ekokaupungit teoriasta konkretian paljastavaan valokeilaan.
Elintarviketuotanto
Ekokaupunki tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Tällä tavoin vältytään kuljetuksen aiheuttamilta kustannuksilta ja ympäristöhaitoilta. Osa ruoasta, viljavilla seuduilla enintään kymmenen prosenttia, tuodaan kaupungin ulkopuolelta. Asukkaat syövät tuoreempaa ruokaa kuin muualla. Kala-altaita ja kasvihuoneita rakennetaan ja käytetään myös paljon.
Energia
Ekokaupunki tuottaa itse energiansa saasteettomilla menetelmillä. Energian lähteitä ovat tuuli, aurinko, maalämpö ja biopolttoaineet. Tarpeellinen osa kaupungin pinta-alasta varataan energiantuotantoon. Kaupunki on kokonaisuudessaan sähköistetty. Hiiltä ja öljyä ei kumpaakaan polteta.
Tietotekniikka
Ekokaupunki varustetaan uudenaikaisella tietoliikenteen verkolla ja kalustolla. Kaupungissa on lukuisia tiloja, joissa sen asukkaat voivat olla monipuolisesti ja audiovisuaalisesti yhteydessä kaupungin ulkopuolelle. On varauduttava siihen, että kaupungin asukkaista valtaosa on korkeasti koulutettuja kansalaisia, joiden työnantaja on kaupungin ulkopuolella. Etätyö on arkea. On toivottavaa, että kaupunkiin asettuu myös uusia ekokaupunkeja suunnittelevia ihmisiä. Suuri osa kaupungin ulkopuolisille tuottamasta lisäarvosta on ei-materiaalista. Tietotekniikka ei rajoitu informaation siirtoon, vaan ohjaa kaupungin monia toimintoja, kuten energiantuotantoa, samoin henkilö- ja tavaraliikennettä.
Vesihuolto
Kaupunkiin rakennetaan täysin kiertävä vesihuolto. Jätevedet käsitellään portaittaisilla, biologisilla ja kemiallisilla puhdistusmenetelmillä, jolloin kaikki käytössä ollut vesi palautetaan riittävän puhtaana maaperään. Juomavedeksi ja ruoanlaittoon käytetty vesi puhdistetaan aina sadevedestä. Kaupunki on omavarainen, mitä vesihuoltoon tulee. Vesijohtoa kaupungista ulos tai kaupunkiin ei tarvitse rakentaa.
Orgaaninen jäte
Kaikki orgaaninen jäte poltetaan energiaksi tai kompostoidaan ja palautetaan multana pelloille. Kompostoinnissa sovelletaan monipuolista, alan uusinta tekniikkaa. Koko orgaanisen massan tuottama jäte kierrätetään. Vainajien ruumiista syntyvä tuhka sirotellaan pyhille, luonnonkauniille ja hiljaisille alueille. Maasta on orgaaninen massa noussut ja sinne se palautetaan.
Epäorgaaninen jäte
Kaupungissa käytettävät välineet, kuten kulkuneuvot, televisiot ja jääkaapit, valmistetaan kaupungin ulkopuolella ja tuodaan kaupunkiin ajanmukaisin kuljetustavoin. Vanhoista ja rikkoutuneista tuotteista syntyvä jäte palautetaan jäännöksettä samalla tavalla. Metalli ja muovi muokataan uudelleen tuotannon raaka-aineeksi kaupungin ulkopuolella. Uudelleenkäsittely edellyttää suuria, keskitettyjä laitoksia ja uudelleenkäsittelyssä tarvittavat raaka-aineet kerätään kymmenistä tai sadoista kaupungeista. Tulevaisuudessa jäte lähetetään kierrätyskeskukseen magneettilevitaatiota käyttävän tyhjiöputken läpi. Tietysti: joku yksittäinen kaupunki voi erikoistua juuri kierrätysmateriaalin jalostukseen, jolloin se saa raaka-aineensa tyhjiöputken kautta useista lähteistä.
Henkilöliikenne
Kaupunkiin rakennetaan moderni henkilöliikenteen verkko. Se perustuu paikalliseen GPS-verkkoon, pieniin sähköisiin kulkuneuvoihin ja sähköiseen joukkoliikenteeseen. Ekokaupungissa ei ole polttomoottorilla toimivia henkilöautoja. Pienet ajoneuvot liikkuvat vaakahissien lailla automaattisesti paikasta toiseen ja koko liikennejärjestelmää ohjataan elektronisesti yhteisestä keskuksesta. Henkilöliikenteen kokeilu on tärkeä erityisesti siksi, että hankitaan kokemuksia saman mallin toteuttamiselle paljon suuremmissa, jo olemassa olevissa kaupungeissa.
Tavaraliikenne
Tavaraliikenne käyttää pääasiassa samaa verkkoa kuin henkilöliikennekin. Kaupunkiin rakennetaan aluksi kokeilumielessä maanalainen putkisto joidenkin kauppojen välille, jolloin voidaan kokeilla pienessä mittakaavassa magneettilevitaation soveltuvuutta tavarakuljetukseen tyhjiöputkissa. Tämä ei ole kaupunkien kannalta tarpeellista heti, vaan näin tutkitaan mallia laajempia ratkaisuja valmisteltaessa. Tulevaisuuden visio on kuitenkin, että tavara liikkuu eristettynä putkissa kuten viemärijäte, maakaasu ja vesi nykyisin.
Rakennukset
Rakennuksiin sovelletaan kaikkia ekologisen rakentamisen periaatteita. Tämä tarkoittaa, että käytetään mahdollisuuksien mukaan paikallisia rakennusaineita, rakennuksista tehdään muunneltavia ja materiaalit ovat joko uusiutuvaa puuta tai sitten erittäin pitkäikäisiä elementtejä, joita voidaan tarvittaessa paikkailla ja jotka voidaan tarvittaessa käyttää uudelleen uusissa rakennuksissa. Lämmitysenergian säästöön ja muuhunkin energian kulutukseen kotitaloudessa kiinnitetään erityistä huomiota.
Vanhat kaupungit
Vanhoja kaupunkeja on aina paljon enemmän kuin rakenteilla olevia. Siitä syystä niihin pitäisi vielä kauan kiinnittää enemmän huomiota kuin uudiskaupunkeihin. Kaikki edellä sanottu toteutetaan niissä samalla tavoin kuin uudiskaupungeissakin, mutta purkutraktoria käytetään hienovaraisesti. Kaupunkien infrastruktuurit uudistetaan samalla tavoin kuin siirryttäessä hevosesta autoon tai kaivosta vesijohtoon. Talojen lämmöneristyksiä parannetaan, mutta taloja ei pureta. Merkittävin uudistus on kuitenkin, että purettavienkaan rakennusten tilalle ei välttämättä rakenneta uusia, vaan pohditaan mieluummin alueelle perustettavaa lammashakaa. Hengitysreikien aukaiseminen kaupunkien keskustaan on suotavaa ja mahdollista uuden tiedonsiirtotekniikan ansiosta.
Toteuttajat
Edellä esitetyt toimenpiteet eivät ole vuosien, vaan useamman vuosikymmenen aikana toteutettavia uudistuksia. Ne tukeutuvat vahvasti poliittisiin päätöksiin, mutta toteuttajana on koko elinkeinoelämä, uudesta koulutuksesta huolehtivat yliopistot ja ennen muuta tarvitaan asiaan myönteisesti suhtautuvat päättäjät ja virkamieskunta. Näiden uudistusten kautta koko teknosfääriksi kutsutun kerroksen tavoitteet muuttuvat. Perustavoite ei ole enää rihkaman kauppaaminen vaan pysyvän struktuurin pystyttäminen planeettamme pinnalle.
3. Arvojen murros
Pysyttelen vielä terveydenhoidon analogiassa. Edellä on käsitelty ensiapua ja sairaan parannusta. Tämä ei vielä riitä. Tarvitsemme kestävän tilanteen luomiseksi myös ehkäisevän terveydenhoidon. Ihmiskunnan arvojen tulisi muuttua nykyisistä. Puutun tässä vain kolmeen merkittävimpään asiaan, jotka yhdessä ohjailevat pienempiä ratkaisuja.
Perustava etiikan muutos
Kaikkein perustavin muutos on etiikan muutos ihmiskeskisestä elämäkeskiseksi. Se tarkoittaa, että eettistä arvopohjaa, sen teoriaa ja käytäntöä ei enää pidä luoda vain ihmisten keskinäisiä suhteita ja vaikutuksia tarkastellen. Ratkaisun eettisyyttä arvioitaessa ja toiminnan tuloksia vertailtaessa pitää pohtia ratkaisun merkitystä paitsi ihmisille, myös kaikelle muullekin elolliselle.
Tämä asenne on vain erään pitkäaikaisen filosofisen kehityksen lopputulos. Joskus ihmisyyden alkuhämärässä yksilö ja oma perhe oli oikeutettu taistelemaan olemassaolostaan kaikkia muita vastaan kaikin käytettävin keinoin. Se oli luonnontilan aikaa. Villieläimet elävät siten edelleen, eikä niiden käytöstä pidetä moraalittomana. Sen sijaan ihmisten käyttäytyessä ”viidakon lakien” mukaisesti moraali astuu kuvaan. Myöhemmin puolustettava joukko on laajentunut perhettä ja sukua suuremmaksi: ensin heimoksi, sitten kansaksi, kulttuuripiiriksi, uskontokunnaksi tai roduksi. Nykyisin puhutaan jo yleisesti koko ihmiskunnasta eettisten ratkaisujen subjektina ja objektina. Biosfäärin hyvinvoinnista yhtenäisenä kokonaisuutena emme kuitenkaan puhu. Olemme vielä raakileita, ajattelumme on tässä suhteessa keskeneräistä.
Perustava ja väistämätön muutos tulee, mutta liian hitaasti. Sen tunkeutuminen länsimaiseen ajatteluun vallanhimon ja talouskasvun ohi – käytöksen hyväksytyksi ohjenuoraksi – vie aikaa. Se ei tapahdu viikoissa eikä vuosissa, vaan sukupolvien uudistuessa. Siksi muutoksen rinnalle on tuotava ensiapu ja sairaanhoito. Niistä kirjoitin jo edellä.
Väkiluku
Sitten on muutamalla sanalla kajottava kaikkein herkimpään asiaan, joka on perussyy kaikelle muulle kurjuudelle ja jota virheellisesti perustellaan ihmisoikeuksilla: väestönkasvuun. Maailman väkilukua tulisi pienentää nykyisestä noin kuudennekseen ja sen jälkeen se tulisi säilyttää vakiona. On painokkaasti todettava, että muuhun ei ole oikeutta, ei ihmisoikeutta eikä muutakaan. Väkiluvun on kiistatta tasaannuttava joskus, mutta oikeasta määrästä ja ajankohdasta voidaan esittää erilaisia ja keskenään eriäviä käsityksiä. Tämä on myös elämäkeskisen etiikan väistämätön seuraus.
Väkiluvun vähentäminen inhimillisin keinoin on paljon hitaampi prosessi kuin sen kasvattaminen. Jos sukupolvi toisensa jälkeen edettäisiin siten, että keskimääräinen lapsiluku olisi 1,8, kestäisi 500 vuotta ennen kuin miljardin tavoite saavutettaisiin. Tuo olisi vähentämisen taso, joka ilman mittavia rähinöitä pystyttäisiin ehkä ottamaan ohjenuoraksi. Silloin pitäisi aloittaa heti. Politiikka edellyttäisi maailmanlaajuista kampanjaa ja perusteluja. Perustelut olisivat puhtaasti eettiset ja nojautuisivat eri sukupolvien keskinäiseen oikeudenmukaisuuteen ja tietysti elämäkeskiseen etiikkaan.
Sen sijaan epävarmaa on, olisiko tuo muutos tarpeeksi voimakas toimenpide. Maapallon ihmiset kuluttavat enemmän ja enemmän, ja laskelmien mukaan jo nykyisen väestön tarpeisiin tarvittaisiin useampia maapalloja. Välttämättömän muutoksen mittavuus voidaan selvittää analyyseillä ja havainnoilla. Mutta selkeä vaatimus on, että maailmanlaajuisesta perhepolitiikasta on tehtävä sopimus heti. Väestönkasvun pysäyttäminen ja sitä seuraava väkiluvun alasajo on moraalisten vaatimusten ykkönen. Sille ei ole vaihtoehtoja, rinnakkaisia lisävaatimuksia kylläkin.
Vielä konkreettinen mielikuva maankäytöstä: maata olisi stabiilissa tilanteessa noin 7 ha henkeä kohden. Siihen kuuluisivat kaikkien ikiomat tontit, yhteisessä käytössä olevat alueet, liikenneyhteydet, maa- ja metsätalouden sekä energiantuotannon vaatima ala, kaikki virkistysalueet, metsästysmaat, käyttökelvottomiksi todetut joutomaat, kylät ja kaupungit. Väentiheys olisi osapuilleen sama kuin Suomessa nykyisin tai maapallolla 80 vuotta sitten, maapallon väkiluvun ollessa kaksi miljardia. Noissa tulevissa olosuhteissa ei olisi mitään hätkähdyttävää. Nykyisissä on.
Ihmiskunnan uusi tavoite
Miten ihmiskunta elää uusissa oloissa? Mitkä ovat sen perimmäiset tavoitteet? Entä ihmisten keskinäiset suhteet?
Kuvitelkaamme, että tuo miljardin ihmisen joukko, joka on vallannut puolet maa-alasta käyttöönsä, pysyy samansuuruisena ja asuu samalla alueella vuosisadasta toiseen. Onko sen elämä tylsää? On ehdottomasti, mikäli sen arvomaailma on sama kuin nykyisen ihmiskunnan. Juuri siksi arvojärjestyksen onkin muututtava: ettei olisi tylsää.
Arvomaailma ei ole biologinen ominaisuus. Biologisia ominaisuuksia ovat seksuaalisuus, korkean paikan kammo, jännityksen tarve, kilpailuvietti, turvallisuuden kaipuu, omien perheenjäsenten puolustaminen ja lukemattomat muut asiat. Ei niitä sinänsä kannata lähteä pahemmin peukaloimaan. Sen sijaan kaikkia niitä voi vähän viilailla ja suunnata propagandan avulla uusille urille. Laumaeläimen peruspyrkimys on olla muiden kaltainen ja siten myös biologinen ominaisuus. Arvomaailma on yhteinen kulttuurinen valinta.
En ehdota vahvaa propagandaa ihmisten ohjailemiseksi. Ehdotan nykyisestä, vahvasta ja vahingollisesta propagandasta irtautumista, ellei muuten niin pakolla. Mihin meitä lykätään koko ajan kuin pyssyä käärmeen sukaksi?
Meitä ajetaan uskomaan, että media kertoo puolueettoman totuuden maailmasta. Meille vakuutetaan, että kaikkinainen kasvu on autuaallista. Meitä riivataan erilaisilla iskulauseilla, kuten kansainvälinen kilpailukyky ja rahan autuus. Meille uskotellaan, että pinnallinen monikulttuurisuus on suurenmoista, metropolit ovat ihania, muotivillitykset välttämättömiä ja sitä rataa. Jokainen voi tarkemmin ajatellessaan havaita lisää tällaisia ”totuuksia”.
Ehdotan päättäväistä irtautumista kaikesta tuosta moskasta. Suunnatkaamme biologiset tarpeemme uudelleen. Jos tunnet korkean paikan kammoa, kieltäydy määrätietoisesti katselemasta alaspäin. Suuntaa kilpailuviettisi terveellä tavalla, ei sillä tavoin kuin käsketään vaan siten, ettet tuhoa planeettaa. Jos haluat muiden arvostusta hanki se sellaisilla keinoilla, jotka todella ovat arvokkaita, älä esimerkiksi kasaamalla itsellesi tavaraa. Opettele näkemään sinua ympäröivän tekopyhyyden todellinen luonne.
Toteuttajat
En usko, että vanhat jäärät muuttavat arvomaailmaansa. Se on nuorten ja tulevien sukupolvien missio. Prosessi kestää sukupolvia, mutta se on välttämättömyys, sillä uudenlainen ihmiskunta tarvitsee uudet arvot voidakseen säilyttää tulevaisuuden stabiilin tilan. Se on ehkäisevää hoitoa, huolehditaan, ettei vanha tauti puhkea uudelleen.
Kiire
Toivon, mutta en silti usko, että edellinen toteutuu. Nekin ihmiset, jotka ovat edellisistä tavoitteista samaa mieltä, eivät useimmiten ole valmiita myöntämään erästä keskeistä asiaa. Kiirettä.
Ellemme toimi nopeasti, olemme myöhässä. Keppi on silloin jo liian kallellaan.

Oljenkorsi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 1/2012 |

Maailmankaikkeudessa on todennäköisesti miljoonia sellaisia planeettoja, joilla on joskus ollut, on paraikaa tai tulee joskus olemaan tietoista, tekniikkaa soveltavaa elämää. Tekninen kausi on avaruuden kehityksen ilmeinen faasi, joka maapallolla on jatkunut puolisen miljoonaa vuotta, jos kivikirves lasketaan tekniikan ja ihmisen alkupaukuksi. Oletan, että luonnonlakien johdosta elämä on kaikkialla perusrakenteeltaan samanlaista kuin Linnunradassa ja silloin siihen kuuluu väistämättä kilpailu. Siitä johtuen voidaan jossain vaiheessa ajautua tilaan, jossa maapallo on nyt. Tämä kehitysvaihe edellyttää planeetan hallitsevalta lajilta älyn lisäksi viisautta – ilman sitä käy huonosti. Nokkelien törppöjen isännöimät planeetat karsiintuvat. Se on avaruuden darwinismia.
Me olemme nyt tuon karsinnan käännepisteessä, sillä maapallo on labiilissa tilassa. Tuolle tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toistaan ja tämä aiheuttaa prosessin voimakkaan kiihtymisen. Maapallolla nuo tekijät ovat erilaisia ympäristökatastrofeja ja sosiaalisia katastrofeja. Jokainen tuleva vuosi vie planeettaa edellistä nopeammin kohti tuhoa. En tarkoita taivaankappaleen hajoamista, vaan elämän romahdusmaista köyhtymistä, kulttuurien kuolemaa ja jäljelle jäävää kituvaa raatoa, joka vasta vuosimiljoonien aikana, hitaasti ja vaivalloisesti saattaa joskus puhjeta toiseen kukoistukseen. Tämä ei ole uutinen.
Maapallo on potilas, ihmiskunta sen tauti. Olennainen kysymys: voisiko ihminen sittenkin ryhtyä lääkäriksi? Vastaukseni on empivä, mutta varovaisen myönteinen. Se edellyttäisi kolmea, terveydenhoidosta tuttua toimenpidettä: pikaista ensiapua, parantavaa hoitoa ja sitä seuraavaa ennaltaehkäisyä. Taudin tila pitäisi ensin tunnistaa. Pahin ongelma on hyväuskoisuus, niinpä aika loppuu huomaamatta.
Ensiapu
Ensiapua antavat onnettomuuksissa reippaat palomiehet tai ambulanssikuskit, eivät pillerireseptejä kirjoittavat sisätautilääkärit. Apu tarvitaan heti ja tehokkaasti. Sitä maapallo kaipaa nyt ja ihmiskuntakin tarvitsee, vaikka ei asiaa huomaakaan. Avun antajaksi on olemassa valmis porukka, jota ei ole opetettu sievistelemään eikä jahkailemaan: maailman armeijat. Niiden yhteinen isku tulevaisuuden uhkien torjumiseksi olisi ainoa riittävän tehokas toimi. Valtioiden yhteiset varustelumenot ovat noin 1.500.000.000.000 euroa vuodessa, se on henkilökunnan palkkoja, rakennuksia, aseita. Kuudennes tuosta summasta riittäisi esimerkiksi Saharan metsittämiseen. Maailmanlaajuinen liikekannallepano uhkaavia vaaroja vastaan olisi siis ensimmäinen hätätoimi. Sotatilan lait otettaisiin käyttöön: ei loputtomia seminaareja, ei toimittajakloppien skuuppeja, ei sosiaalitanttojen päivittelyä. Asiaa ja tuloksia.
Vapautunutta henkilökuntaa voisi työllistää ja käytettävissä olevia varoja suunnata muihinkin käytännön toimiin kuin Saharan metsittämiseen, esimerkiksi maailman väestösuunnitelman avustukseen, vaarannettujen luonnonsuojelualueiden valvontaan, merien kalakantojen tervehdyttämiseen ja ylläpitoon, kehitysmaiden koulutukseen sekä lukemattomiin muihin ripeyttä vaativiin tehtäviin. Hopi hopi, hyödyllisiin hommiin siitä!
Tiedänpä hyvinkin vastaväitteet. Ne ovat tuota iänikuista nirsoilua, kauhistelua ja taivastelua. Mutta lyödäänpä vetoa: maailmanlaajuinen kansanäänestys siitä, pitäisikö armeijoita ylläpitää ihmisten tappamiseen, rakennusten tuhoamiseen ja metsien polttamiseen vai maapallon pelastamiseen, päätyisi jälkimmäisen vaihtoehdon jytkyvoittoon ja koko planeetta nitkahtaisi hitusen radallaan. Voimavarat pelastamiseen eikä tuhoamiseen.
Eihän kukaan kai tosissaan ajattele, että armeijoiden uuskäyttö on mahdotonta sen vuoksi, etteivät maailman kansalaiset sitä haluaisi? Kyllä me kaikki totuuden tiedämme.
Ehdotus on epärealistinen vain, koska asiasta ei päätä ihmiskunta, vaan mahtavimpien suurvaltojen johtajat. Heitä on muutama ihmisyksilö. He käyvät keskinäistä arvovaltataisteluaan siitä, kuka on kovanaama ja osaa ovelimmin vetää kotiinpäin. Sama toistuu miniatyyrinä jokaisen puolueen sisällä, puolueiden välillä, eri maiden välisenä ja kansainvälisten kokoustenkin punaisena lankana. Viimeksi tätä meininkiä on saatu ihastella EU:n velkajärjestelyissä ja Durbanin ilmastokokouksessa. Tärkein ei ole kaikkien etu, vaan erävoitto keskinäisessä ottelussa ja paluu kotiväen kukitettavaksi. Tämän valtapelin taustatueksi tarvitaan armeijoita.
Mutta jospa sittenkin?
Parantava hoito
Ensiapu on välttämätön, mutta ei riittävä toimi. Sen rinnalle ja jatkoksi tarvitaan pitkäjänteinen ja pysyvä parannuskonsti.
Ihmiskunnan toiminta ja sen näkyvin piirre, aineen muokkaus ja siirtely, on kiihdyttänyt vauhtiaan vuosikymmeniä. Ainetta kaivetaan kallioperästä ja soraharjuista, nostetaan ravinnoksi merestä, energiaksi merten pohjasta, sahataan ja niitetään pelloilta ja metsistä, kuljetellaan uusiin paikkoihin, maasta toiseen, maanosasta seuraavaan, väliaikaisesti se saa paikkansa rakennuksissa, teissä, koneissa ja vempeleissä, sitten nekin puretaan, poltetaan, hajotetaan, mädätetään, jauhetaan ja näin aine jatkaa vaellustaan kohti lopullista leposijaansa: se ei katoa, mutta sen alkuperäinen kauneus muuttuu entropian myllyssä sekavaksi mössöksi. Se päätyy laitakaupungin kaatopaikkojen tunkkaisiin uumeniin. Ja ihmiset vilistävät planeetan pinnalla muurahaisen kiilto silmässä. Tätä kutsutaan tuotannoksi ja kulutukseksi. Ne ovat pyhiä kuin sakramentti.
Jos ihmislaji halutaan säilyttää, ei tuotantoa ja kulutusta pidä eikä voida kokonaan lopettaa. Se on ihmisen olennaisin ominaisuus, lajin määritelmä. Mutta prosessin luonnetta pitää muuttaa ratkaisevasti. Kutsukaamme tätä muutosta toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi, vaikka kyse ei olekaan vallan, vaan tuotannon ja kulutuksen sekä sitä ohjailevan tekniikan kumouksesta.
Uuden tuotannon ja kulutuksen peruspiirre on säilyttäminen. Energiaa pitää käyttää niin, ettei materiaa kulu eikä saastetta synny. Aurinko olkoon ainut energianlähteemme ja sen käyttömuotoina lämpö, sähkö, tuuli, geoterminen energia tai uusiutuvan biomassan poltto. Ihmisten käyttämä materia kiertäköön suljetusti luontoa häiritsemättä. Muodostakoon tämä materian kierto luonnon ainekiertojen rinnalle oman, suljetun materiavuonsa, josta ihmiskunta ammentaa omat tarpeensa.
Tämäkään hanke ei toteudu näpertelemällä. Yksittäiset pikku keksinnöt ovat avuksi, mutta eivät riitä. On edettävä koko laajalla rintamalla, uusittava koulutus ala-asteelta lähtien, kiinnitettävä suunnittelussa huomio materiaalin säilyvyyteen, energian puhtauteen ja tuotteiden kestävyyteen, analysoitava tuotanto- ja kulutusprosessit kaikkine seurauksineen ja otettava huomioon eri tuotteiden kierron synnyttämät ristikkäisvaikutukset.
Käytännössä tämä toteutuu parhaiten ottamalla uudistuksen kohteeksi kokonaiset kaupungit, uudet, neitseelliseen ympäristöön syntyvät alueet ja vanhat, vuosisatoja sykkineet suurkaupungit. Tämä on suuri urakka ja se kestää vuosikymmeniä. Miksi tämä toteutuu aristellen ja hitaasti?
Todellinen este ei ole se nipotus, vähättely, naureskelu ja virheenmetsästys, johon aina keskittyvät kirjanpitäjäsielut – he, joilla itsellään ei ole uutta annettavaa. Todellinen syy ei myöskään ole ns. yleinen mielipide. Jos järjestettäisiin maailmanlaajuinen kansanäänestys aiheesta ”haluatko vai etkö halua, että lapsenlapsillasikin on maapallo elettävänä”, minkä arvelisitte lopputulokseksi?
Syy on poliittisten päättäjien, median ja talouselämän yhteinen tavoite, joka suosii lyhytjänteistä ajattelua, hömppäviihdettä, nopeita voittoja, pinnallista poliittista menestystä ja massojen latteaa liehittelyä. Meille kaikki tässä heti. Sellaiset Ajatukset, joiden hyöty koituu syntymättömille sukupolville, eivät ota tulta.
Mutta jospa sittenkin?
Ehkäisy
Ensiapu tulee pillit vinkuen, sairaudet nujerretaan pillereillä, mutta ehkäisy on luonnonmenetelmä. Paras on vaalia terveyttään, ettei tauti pääse yllättämään. Ehkäisy on kolmesta keinosta hitain, pitkäjänteisin ja syvällisin. Se toteutuu sukupolvien saatossa, koska silloin pureudutaan syvimpään, arvomaailmaamme. Se on silti välttämätöntä. Pitää pysyä valppaana, ettei tappava tauti puhkea uudelleen.
Puhun siis ihmiskunnan arvomaailmasta. Se on muuttunut satojen vuosien kuluessa, löytöretkistä lähtien sitä on levitetty kaikkialle maailmaan. Se tunkeutui Euroopasta ensin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, sitten Australiaan, Afrikkaan, Kiinaan, Intiaan ja lopulta islamilaiseen maailmaan. Se on kasvun, kiireen, rahan, materian, tehon, kilpailun, vallan, arvovallan ja väkivallan yksioikoinen maailma. Se istutetaan meidän mieliimme kotona ja alakoulussa, takapihalla ja lavatansseissa. Se työntyy sisimpäämme televisiosta ja Internetistä, Iltalehdestä ja Facebookista. Elleivät pehmeät keinot uppoa, avuksi otetaan pommit ja ohjukset, napalmit ja ydinvoimat. Ja jokohan alkaa kasvun oppi purra? Joko kovakalloillekin alkavat demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon hienoudet valjeta?
Täytyy pahoitella, että tämänkin aatemaailman ensimmäisenä siittäjänä on piru: väestönkasvu.
Liian suuri ihmismäärä on ajanut meidät valloitusretkiin, luonnon tuhoamiseen, tautien leviämiseen ja valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Mutta sikiämisen hylkääminen ”perusoikeutena” onkin uuden aatemaailman keskeisin kulmakivi. Toistaiseksi se on omaksuttu vasta vanhan, epäeurooppalaisen kulttuurin mahtimaassa Kiinassa. Hurraa Kiina!
Kulmakiven mukana tulee kaikki muukin mahdolliseksi ja ilman sitä kaikki kaatuu. Kaikki se, mikä on kulkutaudin kavaluudella levinnyt ihmiskunnan yhteiseen mieleen, on armotta pantava arvostelun häikäisevän lampun alle. On todettava, että olemme kasvaneet tarpeeksi, meillä ei ole kiire minnekään, raha on vain paperia, materia ei korvaa tasapainoista ja hyvää mieltä, tehokkuus aineellisten arvojen kasvattamiseksi on pahasta, kilpailu väärien päämäärien perässä on idiotismia, valta väärin käytettynä pahuutta, arvovalta valheellisuutta ja väkivalta rikollista.
Kaikki tämä on mahdollista saavuttaa, mutta vasta sukupolvien saatossa. Se tulee aikanaan jos on tullakseen. Siihen ei pakko auta. Syntyvyyttä voi rajoittaa, lakeja voi säätää, voi vaikka tappaa puukolla tai vangita voimalla. Mutta arvomaailmaa ei hetkauta ulkopuolinen keppi eikä porkkana. Siihen tarvitaan sisältä tuleva signaali – ja aikaa muuttua.
Älkää siis kuvitelko, että meillä olisi nyt varaa pelkkään ehkäisyhoitoon. Kun äijä viruu ojassa pää kainalossa, ei auta neuvoa, että lopeta se tupakinpoltto.
Toistan: on kiire.

Vesitorni on kulttuuria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 9.10.2011 |

Juhani Lampi (HS 4.10.) kirjoittaa perustellun vetoomuksen Lauttasaaren vesitornin säilyttämisen puolesta. Esitän lisää puoltavia näkökohtia samasta asiasta. Torni valmistui 1958 ja se lienee ensimmäinen Suomeen rakennettu sienimäinen konstruktio. Torni sai meidänkin maahamme kymmenittäin samantyyppisiä seuraajia, muotonsa tarkoituksenmukaisuudesta johtuen.
Tornin suunnitteli aikansa johtava rakennesuunnittelija DI Paavo Simula. Suunnittelutehtävä oli tuolloin poikkeuksellisen vaativa, koska käytettävissä ei ollut nykyisiä tietokoneita rakenteellisen kestävyyden analysointiin. Betoninen kuorirakenne oli alan innovaatioiden ehdotonta kärkeä. Tornia voi pitää paitsi yhdyskuntien muotoutumisen, myös rakennetekniikan kehityksen merkittävänä virstanpylväänä.
Epäilen, että purkamiseen ollaan valmiita, koska hyötyrakennusta ei pidetä säilytettävänä kulttuurirakennuksena. Tällainen perustelu on sievistelevä, suppea ja pinnallinen. Samaa mieltä olisi ilmeisesti ollut Alvar Aalto, joka jo vuonna 1930 julkaistussa kirjoituksessaan ”Asuntomme probleemina” kirjoittaa, että valtamerilaivassakin kulttuuri löytyy konehuoneesta, ei laivan salongista.