Se on valtaa, ei vastuuta

| Keski-Uusimaa 23.3.2015 |

Sanotaan suoraan ja selkokielellä.

Mikä on se maa, jossa talousrikoksista ja korruptiosta vankilaan tuomittu mies astelee vapauteen, ylvästelee nautiskelleensa Jumalan paratiisissa ja jatkaa kaveeraustaan lahjomiensa poliitikkojen kanssa, ”ei tunnu missään” – meiningillä? Oikein. Se on hyvinvointivaltio Suomi.

Mehän olemme ylpeitä tästä valtiostamme, joka empatiseeraa ja hyssyttelee kaikkia syrjityiksi leimattuja: vankien ja rikollisten ohella maahanmuuttajia, kreikkalaisia, juoppoja, luusereita, naisia, paperittomia, lapsia, laiskoja ja vanhuksia. Ellei omasta takaa löydy riittävästi hoitelun kohteita, niin houkutellaan ulkomailta lisää. Siis kuka hyysää, millä oikeudella ja kenen rahoilla?
Olette varmaan kuulleet sanan ”vastuu”. Sitä sanaa käyttävät mahtipontisesti luottamustehtävissä huseeraavat poliitikot ja virkatehtävissä puuhastelevat virkahenkilöt. He käyttävät sanaa virheellisesti, koska todellisuudessa sana viittaa valtaan. Heistä jokaisella – Tasavallan Presidentistä alimman palkkaluokan virastoapulaiseen – on oma toimenkuvansa, ”rootelinsa”. Sen piirissä heille on suotu valitsijoilta saatu tai laissa säädetty valta. Tätä valtaa he kutsuvat vastuuksi, koska vastuu kuulostaa siveämmältä kuin valta.
Valta on oikeutus, mutta vastuu on velvollisuus. Sotilas vastaa toimistaan hengellään, murhaaja vapaudellaan ja yrittäjä omaisuudellaan. Se on oikeata vastuuta.
Mutta mistä ja kuka vastaa esimerkiksi kaikista niistä turhista miljoonista, joita viimeisen neljän vuoden aikana on tuhlattu papereiden pyöritykseen, esimerkiksi meille tutuksi tulleen sote-uudistuksen näpräilyssä? Kaivaako ministeri Susanna Huovinen poltetut rahat käsilaukustaan tai auttavatko häntä sukulaiset tuossa vastuun kantamisessa? Niinhän yksityiselle yrittäjälle monesti käy.
Sirkus Arkadia järjesti jäähyväisnäytöksensä lauantaina, 14. maaliskuuta, ja saimme havaintoesityksen julkisen vastuun luonteesta. Kysymys on vallan jaosta ja vastuun välttelystä. Todelliset vastuun kantajat, veroilla kyykytetyt kansalaiset, ovat shakkipelin moukkia, eivät pelaajia.
Jokainen yhteiskunta näyttää ajautuvan samaan vallan rappiotilaan. Diktatuurissa vallankumouksen sankari muuttuu ajan mittaan tyranniksi. Hyvinvointivaltiossa eettiset ihanteet mätänevät julkisen vallan päsmäilyksi. Sitä on vaikea huomata, koska se tapahtuu hiljalleen. Asiaan kannattaisi edes vaaleissa hieman puuttua.

Valehtelun vapaus ja vastuu

| Keski-Uusimaa 5.3.2015 |

Suomessa on viime vuosina kauhisteltu kolmea erilaista rikosta. Yksi on aviomiehen selvittämätön murha puukottamalla, toinen poliisijohtajan sotkeutuminen huumekauppaan ja kolmas 8-vuotiaan pikkutytön kuolemaan johtaneet tapahtumat.
Erilaisuudestaan huolimatta näissä kolmessa prosessissa on yhteinen piirre, joka jää askarruttamaan. Julkisuudessa esitetyn todistusaineiston mukaan sekä Auerin että Aarnion tapauksissa vahva todistusaineisto viittaa syylliseen, mutta epäilty ei tunnusta ja ehdottoman varman näytön puutteessa tuomiokin jää puutteelliseksi, ehkä täysin vääräksikin. Oletan, että syytettyjen asianajajat ovat molemmissa tapauksissa korostaneet päämiehilleen tuomioistuimen riippuvuutta vahvasta näytöstä ja syytetyn oikeutta valehteluun. Perussääntöhän on, että oikeusmurha halutaan välttää sadan prosentin aukottomalla varmuudella. Tässä pilkunviilailussa on kuitenkin se vaara, että valehtelemisen oikeus, tunnustuksen puuttuminen ja näytön pienikin epävarmuus kumoaa logiikan ja terveen järjen käytön.
Niinpä julkisuus, yleinen mielipide ja kansalaisten moraali alkavat sopeutua tuollaiseen käytäntöön. Herkästi ajaudutaan siihen, että totuuden tunnustamista ja vastuun kantamista omista tekemisistä aletaan pitää – ei suoraselkäisenä ja kunniakkaana vaan yksioikoisesti tyhmänä. Tähän asenteeseen lienee alistuttava, kun kysymys on rikoksen ammattilaisista. Mutta tämän ei soisi leviävän koko kansan meiningiksi.
Nyt tulemme Eerika-tytön murhaan ja välillisesti siitä seuranneeseen oikeudenkäyntiin. Syytettyinä on yksitoista sosiaali- ja terveysalan virkahenkilöä. Näitä ihmisiä ei voida pitää taparikollisina vaan taviksina. Silti kukaan ei tunnusta syyllisyyttään. Kovin epäuskottavia ja merkillisiä selityksiä on saatu kuulla. Tämä välttely on yhtä hälyttävää kuin havaittu välinpitämättömyys ja ilmeinen vastuun väistely itse asiassa. Olisi lohdullista, jos edes osa heistä myöntäisi pystyssä päin virheensä, katuisi käyttäytymistään ja tuntisi tuskaa tapahtuneesta. Ei vastuun pakoilu ole fiksuutta vaan luikuriutta. Onko laissamme luikurin mentävä aukko?

Vapaa sana = oikeus loukata?

| Keski-Uusimaa 22.2. 2015 |

Euroopan yli on vyörynyt tsunami pyhän sananvapauden puolesta. Minulla on asiasta myös henkilökohtaisia kokemuksia. Kerronpa niistä kiinnostavimman. Se tapahtui Englannissa, jota pidetään sananvapauden Mekkana, mikäli nyt sanaa Mekka saa tässä yhteydessä käyttää.
Olin tyrkyttämässä erään kirjani englanninkielistä käännöstä kustantajalle, joka oli käsikirjoituksesta innostunut, mutta ongelmana olivat siitä paikka paikoin löytyvät virheelliset mielipiteet. Kustantaja halusi parantaa tekstiä noissa kohdissa niin, että mielipiteet muuttuisivat minun mielipiteistäni kustantajan mielipiteiksi, siis oikeiksi. Eräs mielipiteeni oli niin virheellinen, ettei sitä voinut julkaista lainkaan, vaan se oli määrä poistaa kokonaan. Se oli lause: ”…perusarvona ei voida pitää esimerkiksi sanomisen tai toimimisen vapautta, länsimaisen aatemaailman perusmyyttiä…”
Kustannussopimusta ei syntynyt, sillä olin kajonnut pyhimmistä pyhimpään. Asiaan liittyy kyllä muutakin kuin vitsikkyyttä. Pariisissa marssittiin äskettäin ja kannettiin kylttejä ”je suis Charlie”. Porukkaa oli kaduilla tuhatmäärin ja Suomessakin ihasteltiin tuota uljasta menoa. Kun Halla-aho pari vuotta sitten kertoi Facebookissa jotain lievästi sopimatonta muhamettilaisuudesta, hänelle räpsäistiin sakkoja. Ei Aleksanterinkadulla näkynyt ihastelijoita kantamassa plakaatteja, joissa olisi lukenut ”je suis Halla-aho”.
En ole muutenkaan huomannut, että media olisi puolustanut yksittäisen kansalaisen sananvapautta, yksittäisten toimittajien sananvapautta kylläkin ja silloin ärhäkkäästi. Yksilön sananvapauden kimppuun media sen sijaan käy nuhdellen. Siinä on sama meininki kuin tuolla englantilaisella kustantajalla.

Vietetäänpä pieni totuuden hetki. Koko pauhaaminen sananvapaudesta on etupäässä valtataistelua. Media mesoaa sananvapaudesta muka moraalisena asiana silloin, kun sen oma sananvalta poliitikkojen, virkamiesten, talouselämän ja median keskinäisessä matsissa on uhattuna. Asia ei liity etiikkaan lainkaan.
Oikea sananvapaus löytyy sieltä, missä puolustetaan oikeutta sanoa niitä mielipiteitä, joista ei tykätä ja jotka ovat puolustajalle epäedullisia. Niin taisi jo Voltaire aikanaan lohkaista. Tai oliko se sittenkin E.B. Hall?

Paikallisuutisia, osa kaksi

| Keski-Uusimaa 4.12.2014 |

Kävin tänään – keskiviikkona – taas sote-palvelussa.
Maanantaina kuulin, että minun pitää lähteä ensi sunnuntaina Etiopiaan ja tiistaina, että keltakuumerokotus on suotava. Hyrylän terveyskeskuksen rokotusosaston hoitsu sanoi, että tiukille vetää, kun on niin kiireinen aikataulu. Heidän lafkassaan on jako rooteleihin ja keltakuumerokotukset sisältyvät erään nimenomaisen lääkärin toimenkuvaan ja että juuri se lääkäri on juuri nyt muissa hommissa. Arvelin, että kysymys on yhdestä pistoksesta, eikä suoriutuminen tuosta toimenpiteestä tainnut olla kovin monimutkainen lääketieteellinen suoritus.
Ystävällinen hoitsu sanoi, että onhan jokaisessa työpaikassa työnjako ja eihän siitä mitään tulisi, jos potilaat vain marssisivat sisään putiikkiin ja alkaisivat esittää toivomuksia tai jopa vaatimuksia. Että potilaan pitää varata aikoja ja sitä rataa. Ja tämä nimenomainen keltakuumeisiin erikoistunut rokotuslääkäri ottaa vastaan vain tiettynä tuntina viikossa ja ellei potilaalle sopinut tulla silloin niin menee seuraavaan viikkoon. Kysyin, pitäisikö minun nyt kuolla etiopialaiseen keltakuumeeseen vain siksi, että heillä on tällainen rootelijako. Hoitsu sanoi, ettei se ole hänen vikansa. Minä taas, että vika on yleinen ja pesii julkisen sektorin toivottomassa hallinnossa. Kysyin uudestaan, pitäisikö minun kuolla. Hän sanoi, että välttyäkseni kuolemalta, minun kannattaisi kävellä aukion poikki Aavaan. Sanoin, että oi niitä aikoja, kun kunnanlääkäri Gert Möller hoiteli yksin ne työt, johon heidän massiivinen puulaakinsa nykyisin ei yltänyt.
”Gert Möller on legenda”, hän sanoi. Ja minä lähdin Aavaan.
Yksityisessä lääkärikeskus Aavassa oli tiskin takana myös ystävällinen hoitsu. Kysyin, pystyikö heidän instituuttinsa suoriutumaan minulle elintärkeästä – kirjaimellisesti elintärkeästä – hoitotoimesta. Totta kai, sanoi yksityisen laitoksen edustaja. Meillä hoidetaan asiat heti, hän lisäsi.
Pakara paljaaksi, sanoi friidu, kun olimme livahtaneet pikku kammioon. Hän kysyi, olinko allerginen tai vaivasiko minua juuri nyt joku sairaus. Vastasin kielteisesti ja ymmärsin, että kysymyksen esittämiseen ja vastauksen tulkintaan tarvittiin julkisen sektorin keltakuumerokotuksiin erikoistunut lääkäri. Ja minulle avautui tuo toistettu totuus, että julkinen terveydenhoito on huolellisempaa kuin yksityisen sektorin. Toimenpide kesti kolme minuuttia.

Paikallisuutisia

| Keski-Uusimaa 18.11.2014 |

Kävin juuri sote-palveluissa. Minulla oli pienen leikkauksen jäljiltä kolme (3) pikkuruista tikkiä, jotka piti poistaa. Arvelin, että uudistettavan sote-palvelun myllerryksestä huolimatta kunnallinen terveyspalvelu varmaan pystyy suit-sait hoitamaan homman. Hyrylän terveyskeskuksen päivystyksessä paloi punainen odotusnumero 44. Sain numeron 45 ja riemastuin kuin lottovoittaja. Odotustilassa oli ennestään vain kolme ihmistä. Kysyin lähimmältä, mikä hänen numeronsa on ja kauanko hän on odottanut. Numero oli 44 ja odotettu oli tunti. Avasin tottelemattomasti oven henkilökunnan puolelle ja sairaanhoitaja livahti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua heitin odotuslappuni roskikseen ja kävelin yksityiseen terveyskeskus Aavaan – kaksi minuuttia. Tiskillä kysyin, tehdäänkö heillä pienehköjä operaatioita. Tietysti, vastasi ystävällinen henkilökunta ja alkoi täyttää paperilomakkeita ja varailla minulle aikaa seuraavaksi viikoksi. Sanoin haluavani hoitaa asian tässä ja nyt. Se järjestyi. Menimme pikku huoneeseen ja hoitaja poisti tikit. Aikaa kului saman verran kuin maailmanmestarilta 400 metrin juoksuun. Hinta oli 11,90 euroa. Sanoin hoitajalle, että näin hyvästä palvelusta potilaan kuuluu halata hoitajaa. Hän oli maltillisesti samaa mieltä.
Kävelin takaisin kunnallisen terveyskeskuksen päivystykseen. Aikaa oli minulta kulunut kaikkiaan noin 14 minuuttia: 5 minuuttia kävelyyn, 1 minuutti operaatioon ja 8 minuuttia paperisotaan. Terveyskeskuksen päivystyksessä odottivat samat kolme kärsivällistä veronmaksajaa ja kaksi oli tullut lisää. Kaikki olivat hiljaa ja kilttejä. Kukaan ei mennyt availemaan ovia hoitopuolelle ja tarkistanut, missä henkilökunta oikein kuppaa. Kerroin heille loistavasta kokemuksestani.
He nyökyttelivät varovaisesti ja mumisivat itsekseen, että niin se on. Suomalaiset ovat tottelevaista ja lainkuuliaista kansaa. Tutkimuksessakin todettiin hävettävästi, että orjakansasta 80 % uskoo lakia ja virkavaltaa ja 20 % omaa moraaliaan, jos nämä kaksi ovat ristiriidassa. Tulin kotiin ja kirjoitin tämän kolumnin.
Olen varma, että samat veronmaksajat odottelevat vieläkin siellä terveyskeskuksen odotushuoneessa.

Todellisuus ja havaitsija

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.

Ministeri ja poliisi

| Keski-Uusimaa 24.11.2013 |

Sisäministeri Päivi Räsänen soi poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle armonaikaa ensi maanantaihin saakka erota hommistaan. Syynä oli, että ylijohtaja oli huomannut kertoa vasta viikon kuluttua – itse tiedon saatuaan – ministerille, ettei Helsingin poliisilla ole rekisteröityjä tietolähteitä.
Vasta viikon kuluttua! Olisipa ollut tärkeää, että ministeri olisi saanut tuon tiedon aikaisemmin, niin hän olisi ehtinyt jo panna asiat järjestykseen. Mitähän ministeri olisi tuolla tiedolla viikkoa aikaisemmin tehnyt?
Julkisuudesta saamiemme tietojen perusteella – median tietolähteitä tietenkään paljastamatta – olemme ymmärtäneet, että ministeri epäilee poliisilla olevan rekisteröimättömiä tietolähteitä ja haluaisi päästä niiden jäljille. Ministeri itse haluaisi kai puuttua huumerikoksiin ruohonjuuritasolla, saada käsiinsä vasikat, mahdollisesti kertoa niistä muille ministereille tai avustajilleen, ehkäpä lehdistöllekin ja tällä tavoin vuodattaa tiedot myös rikollisjärjestöille. Eihän ministeri tällaisia asioita pelkästä uteliaisuudesta tivaa. Vai haluaako ministeri mennä kuulustelemaan vasikoita lempeästi itse, koska pelkää rikollisjärjestöjen kuulusteluissa käyttämää mahdollista epälempeyttä?
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisin työssä tarvitaan vähän samanlaista lähdesuojaa kuin toimittajien työssä? Erona on tietysti, että edellisessä lähdesuojassa on henki kyseessä, jälkimmäisessä vain työnantajan tai naapurin kiukku. Tai on se toinenkin ero: media on poliitikon uudelleenvalinnan kannalta tärkeämpi kuin poliisi.
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisi ei voi paljastaa vasikoitaan edes parhaalle kaverilleen, eettisistä syistä? Tiukka poliisietiikka estää puhumisen myös esimiehelle, vaimolle tai toiselle vasikalle, puhumattakaan sellaisesta löyhyydestä, että tieto pantaisiin johonkin rekisteriin, erilaisten hakkereiden ja urkkijoiden ulottuville ja sitä kautta facebookiin. Juolahtaako ministerille mieleen, että varma ja julkinen tieto vasikkarekisterin olemassa olostakin voi synnyttää kiristystä, epäilyjä ja vaaratilanteita? Vai eikö tällä ole väliä?

Onko tässä asiassa olennaisinta, että seuraillaan marssijärjestystä eikä loukata ministerin herkkiä tunteita tai auktoriteettia? Ajaako virkahenkisyys etiikan ohi, kristillisdemokraatti Räsänen? Ehdotan ministerille eroamista tehtävästään, ja syynä on merkittävin mahdollinen: piittaamattomuus perimmäisistä eettisistä arvoista.
Poliisiylijohtaja Paaterolle haluan lähettää kunnioittavimmat terveiseni, paitsi viran hoidosta, myös hillitystä käyttäytymisestä. Ei ole helppoa kätkeä myötähäpeäänsä keskustelukumppanin höperön käytöksen johdosta, kun naama pitää säilyttää peruslukemilla telkkarikameroiden paisteessa. Älkää Paatero, edes harkitko eroamista.
Lopuksi joitakin yleisiä aatoksia avoimuudesta ja salassapidosta.
Avoimuudesta on tullut yhteiskunnallisessa keskustelussa samanlainen hyvän synonyymi kuin tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, kestävästä kehityksestä tai sananvapaudesta. Kaikkiin näihin iskusanoihin on syytä suhtautua melkoisella kriittisyydellä. Liiassa käytössä ja ehdottomina ohjeina ne voivat joskus saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne kääntyvät helposti itseään vastaan. Ollaan tarkkana.

Joensivulle kenkää

| Keski-Uusimaa 14.11.2013 |

Yli ryhmien rajojen on Tuusulan kunnanvaltuustosta löytynyt porukka, joka haluaisi erottaa kunnanjohtaja Hannu Joensivun. Toimeliaisuus on sinänsä erittäin kannatettavaa. Olen seuraillut kolmen vuosikymmenen ajan eri näkövinkkeleistä kunnan toimintoja ja yksi perusongelma on vaivannut sitä kaiken aikaa: valtuusto ei ymmärrä tehtäväänsä.
Valtuuston tehtävä ei ole ruotia nippeleitä vaan vetää isoja linjoja. Se edellyttää, että valtuustossa olisi riittävä määrä henkilöitä, joiden kantti riittää laajoihin, näkemyksellisiin kannanottoihin. On liioiteltua toivoa, että kaikki valtuutetut tähän kykenisivät, mutta se ei ole edes tarpeellista. Jo kourallinen olisi tyydyttävä. Parikymmentä olisi ehdoton Suomen ennätys.
Ellei tällaista pohjaa ole, valtuusto tyytyy muun tekemisen puutteessa riitelemään detaljeista. Näin on juuri käynyt. Valtuutetut ovat vapaaehtoisesti ottaneet nilkin roolin. Koska jossain pitää niitä suuria linjojakin vetää, on asia kaatunut sinne, minne se ei missään tapauksessa kuulu: virkamiehille. Demokratia toimii huonosti.
Olen välittömien havaintojeni ja joidenkin syväkurkkujeni kautta vakuuttunut siitä, että Tuusulaa vaivaa sama tauti kuin koko julkista hallintoa. Sen keskellä piileskelee hallinnollista puuroa keittelevä virkamiesten joukko, johon ei päästä käsiksi miltään taholta. Se kokoustaa, laususkelee laususkeluista, koulutuspäiväilee, virkamatkailee, kehittelee, selvittelee, selvittelee kehittelyjä ja kehittelee selvittelyjä.
Tämän joukon turha toiminta maksaa Suomelle noin 5 miljardia euroa vuodessa.
Tätä tautia yritettiin parantaa Tuusulassa purkamalla ja leikkauksilla viime vuonna. Purkajaksi pantiin tämä joukko itse. Purkajat keksivät leikata hyödyllisiä toimia ja oikeita töitä. Oikeat työt – siis kaikkien opettajien, lääkäreiden, poliisin jne. hommat – koskettavat äänestäjiä, kansalaisia ja median toimittajia. Hallinnoijien harmaa joukko säilyi suojassa. Tulos oli odotettu ja tavoiteltu: kauhistelu, jeesustelu ja peljästys.
Palaan kunnanjohtajan erottamisvaatimukseen. Käsitykseni on, että Tuusulan kunnanjohtaja Hannu Joensivu ei ole syyllinen edellä kuvattuun, epäterveeseen rakennelmaan. Joensivu ei pysty yksin runnomaan läpi tarpeellista ja mahdollista tervehdyttämistä, vaan tarvitsee taakseen luotettavan poliittisen tuen. Jos sitä ei ole, joutuu kunnanjohtaja ahtaaseen kuristukseen. Häntä pidetään pahiksena, joka saa niskoilleen kaiken sen epämukavuuden, joka edellä kuvatun prosessin seurauksena kaadetaan kuntalaisten niskaan eri muodoissa. Kuntalaisten rahoja ei käytetä tehokkaasti kuntalaisten hyväksi.
Kunnanjohtajan erottajat eivät ole kertoneet selkeää yhteistä perustelua erottamisvaatimukselleen. Epäilen, että taustalla on yksi yhteinen motiivi, mutta sitä ei kehdata kertoa. ”Me ei niinku totanoin diggata sen feissiä”. Saisinko kohteliaasti huomauttaa, että tuo ei riitä.
Aloitteessa on kuitenkin positiivinen puolensa ja siihen on tartuttava. On käytävä perusteellinen keskustelu kunnan eri elinten rooleista, valtuuston, hallituksen, lautakuntien ja eritasoisten virkamiesten tehtävien mielekkyydestä. Aloite suo tällaiseen keskusteluun mahdollisuuden. Sitä on odotettu pitkään.

Kahden kokoomusnuoren pamfletti vaatii: valtio alas, yksilöt ylös

| HS, kirja-arvio 22.09.2013 |

Tämä kirja tulee tarpeeseen.
Hyödyllistä meille suomalaisille olisi ollut, jos hyvinvointivaltio olisi pantu syyniin jo 30 vuotta sitten ja arvioitu mihin tuuli kuljettaa. Niinpä tämä meidän valtiomme malli oli ensin raakile, kypsyi sitten aikansa, tuli kypsäksi ja valmiiksi, ehti muuttua ylikypsäksi ja edelleen puolimädäksi. Ja siinä ollaan nyt. Mutta parempi, että kriittinen kirja ilmestyy myöhään kuin vielä myöhempään.
Elämää Hyvinvointivaltiossa käsittelee reippaasti ja sumeilematta nykyistä Suomea ja kaikkien nähtävissä olevia ilmiöitä. Kirja nostaa esiin perustavia, vakavia asioita. Ne eivät ole uutisia vaan itsestäänselvyyksiä, mutta uutinen on, että joku niistä puhuu. Niin syvälle olemme vaipuneet kollektiivisten valheitten ja kollektiivisen vaikenemisen pahanhajuiseen liejuun, että yksinkertaisten totuuksien laukominen vaatii siviilirohkeutta. Poliittinen korrektius, tuo valehtelun lähisukulainen, kun on nostettu hyveitten eliittiin.
Niinpä Henri Heikkisen ja Antti Vesalan kirjassa kerrotaan joukko asioita, jotka pitäisi kiireesti korjata. Esitän niistä nyt omin sanoin tiivistetyn koosteen.
Poliitikkojen ryhmäkuri tuhoaa todellisen demokratian. Kolmen ryhmässä kaksi on enemmistö, viiden ryhmässä taas nuo kolme muodostavat enemmistön. Näin viidenkin ryhmä saadaan taipumaan kahden tahtoon. Niin se käy ja ryhmäkuri on hyväksytty käytäntö. Eduskunnan päätökset eivät aina ole kansanedustajien enemmistön kanta ja hallitusohjelmia toteltaessa voi kokonainen vaalikausi sujua huomaamatta vähemmistön komennossa. Edustajan tärkein tehtävä hommassaan on uudelleen valinnan varmistaminen. Poliitikkokin on nykyään ammatti.
Virkahenkilöstö on paisunut muodottomaksi möhkäleeksi. Kunnille on annettu 535 lakisääteistä tehtävää. Julkisen sektorin keskiössä lymyilee virkahenkilöstön ylempi keskiluokka, joka on piilossa kuin musta aukko. Alhaalta päin, kansalta tulevalta arvostelulta sitä suojaavat ihan oikean työn tekijät: opettajat, sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet. Heidän hommistaan ei kansalainen yleensä valita. Poliitikon arvostelulta heitä suojelee virkahenkilöstön yläluokka, joka ei tunnusta alaisissaan mitään vikaa, eihän yläluokka omasta pussistaan möhkäleen palkkoja maksa. Möhkäle istuu kokouksissa, koulutuspäivillä, tekee virkamatkoja ja kirjoittaa lausuntoja toistensa lausunnoista. Möhkäle on hyvinvointivaltion ihra ja sen hinnasta on (pyöristettynä) turhaa 5 miljardia euroa vuodessa.
Kansalainen on kotoutettu lapsen asemaansa. Hänen ei tarvitse itse vastata mistään. Hän on holhokki, jota syötetään, hyysätään, huvitetaan ja puetaan lämpimästi. Jotta kaiken tämän voisi toteuttaa vaivattomasti, tarvitaan käskyjä, säätelyä, kieltoja ja ohjailua. Näitä pohtii, laatii, paikkailee ja kehittelee Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto, jota arkikielellä kutsutaan eduskunnaksi. Se tukee kaikkia: maataloutta, alueita, yrityksiä, köyhyyttä, vientiä, kulttuuria. Ei kuulu kysyä, mistä se rahansa saa. Eduskunnalle politiikka on jakopolitiikkaa. Jakopolitiikassa otetaan toisen puolueen kannattajalta ja annetaan oman puolueen kannattajalle. Niin – ja vedetään puolet välistä. Sen kummempaa näkemystä ei mäellä tarvita.
Yksityiset yrittäjät ovat pahoja. Yrittäjän pahuuden todistaa, että jotkut yrittäjät ovat onnistuneita ja rikkaita. Rikas on pahan synonyymi. Rikkaaksi voi tulla vain riistämällä. Tämä laulu saadaan kuuluviin, koska kuulijana on kateuteen yllytetty uhrilampaitten kansa. Eikä saa paljastaa kollektiivista salaisuutta: koko hyvinvointivaltio on mahdollinen vain, koska siellä on yksityisiä yrittäjiä, jotka itse maksavat veroja ja joiden työllistämät ihmiset maksavat veroja. Niillä elää Suuri Valtakunnallinen Sosiaalitoimisto ja sen kyljessä Möhkäle. Hys, hys, älkää kertoko tätä kenellekään.
Pieni reunahuomautus. Kirjassa annetaan ymmärtää, että edelliset ovat erityisiä Suomen ongelmia. Eivät ne ole. Koko Eurooppa elää nykyisin kuin rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, vanhempiensa saavutuksilla pullistellen. Sille meiningille on pantava stoppi. Hyvinvointivaltio on tullut umpikujansa umpipäähän.
Elämää Hyvinvointivaltiossa on kirjoitettu sutjakkaasti ja hauskasti. Sitä on herkullista lukea. Se tekee oikean diagnoosin valtiomme tilasta. Mutta nyt tämä kehuskelu saa riittää, sillä diagnoosi on hyvä, lääke ei.
Kirjassa on lause, jota pidän sen keskeisenä. Se on sivulla 121: ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.” Tottapa hyvinkin. Noinhan se on. Tuon toteamuksen painolla tarjotaan sitten rappion lääkkeeksi liberaalia taloutta.
Mutta siihen asian pohdiskelu jääkin. Ei analysoida perimmäisiä, ihmisen perusluonteesta johtuvia syitä alennustilaan, ei pohdita vapauttamisen ilmeisiä vaaroja tai haittoja, ei kerrota, miten ehdotettu muutos ratkaisisi suurimmat, oikeat ongelmat. Sillä seuraava lause on myös totta: ”Kun ahneus toteutetaan väkivalloin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima”.
Liberaalissa taloudessa on yhtä vaikea välttää väkivaltaa kuin nykyisessäkin. Liberaali talous avaisi portit rahan ahneudelle, kun ne nykyiset on avattu vallan ahneudelle. Kansan tai edes ihmiskunnan sisäinen väkivallattomuus ei vielä riitä. Vaikka koko ihmiskunta otettaisiin eettisen päätöksen kohteeksi, jää arvio silti vajavaiseksi. Silloinkin puhutaan vain jäsentenvälisestä etujen jakamisesta. Oletteko te pojat ottaneet tämän huomioon?
Aletaanpa tutkia tuon taloudellisen ahneuden tuloksia vaikkapa lähimpien sukulaistemme, vuorigorillojen näkövinkkelistä. Heitä on jäljellä nyt Ugandan vuorilla noin 650 heimolaista. Tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima ei ole kuljettanut vuorigorillakuntaa eteenpäin, vaan taaksepäin. Jokainen vuorigorilla saa 10 miljoonaa ihmistä kaverikseen. Tässä voidaan havaita tiettyä tasapainottomuutta. Saako liberaali talouspolitiikka ihmiskunnan holtittoman sikiämisen loppumaan?
Entä tämän ihmiskunnan eteenpäin kuljettelun muut seuraukset?
Mitä merkitsee tulevaisuuden ihmiskunnille ja maapallon muulle elämälle ilmastokatastrofi, veden loppuminen, biosfäärin romahdusmainen köyhtyminen, valtamerten saastuminen, luonnonvarojen kaikkinainen hupeneminen, energian tuhlaus ja ne muut holtittoman sikiämisen jäljet? Pysäyttääkö liberaali talouspolitiikka tämän kaiken? Ei taida pysäyttää. Siihen tarvitaan tiukkoja määräyksiä, kuria, kieltoja ja ankaria rangaistuksia kurin höltymisestä.

Mietitään näitä kysymyksiä seuraavaa kirjaa odotellessa. Mutta luetaan ensin Elämää Hyvinvointivaltiossa.

Ruskettunut omena

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 16.10.2012 |

Olen muutamia kuukausia sitten tullut töräyttäneeksi jonkun haastattelun yhteydessä, että hyvinvointivaltiomme alkaa olla ylikypsä, jopa mädäntyvässä vaiheessa. Eräät viime kuukausien tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni, pikemmin saaneet minut olemaan enemmän tuota mieltä. Poimittakoon seuraavat esimerkit kymmenien joukosta:
1. Presidentti Niinistön asettama työryhmä julkaisi raporttinsa ”Ihan tavallisia asioita”. Sen ideana oli, että tuolla tunnetulla ruohonjuuritasolla olisi yhtä ja toista tekemistä syrjäytyneiden nuorten hyväksi. Jokaisen lasten ystävän olisi luullut hurraavan. Mutta eikös pullamössöt kiiruhtaneet lipunkantajansa Arhinmäen johdolla sormi sojossa opastamaan, ettei kokoomuslaisen presidentin pidä arjen asioihin puuttuman, vaan ongelma on laajemmissa, hallinnollisissa ja rakenteellisissa kiemuroissa, jonka hallintomaailma kyllä hoitelee kunhan kiireiltään ehtii. Joopa joo. Väärin opastettu Herra Tasavallan Presidentti! Me elämme hyvinvointia, eikä kansalaisen pidä itse puuttua oloonsa. Yhteiskunta tietää paremmin.
2. Kuntavaalien merkittävimmäksi teemaksi on noussut kuntauudistus, kuntien yhdistäminen. Sen tarkoitus on byrokratian keventäminen ja hallinnon leikkaukset. Joku virkahenkilö kehtaa urputtaa Hesarin yleisönosastossa, ettei hallintoa voida supistaa. Höpöhöpö. Jokainen päivä – maanantaista perjantaihin – Suomessa istuu noin 50.000 viranhaltijaa tyhjän panttina kokouksissa pelkästään siksi, etteivät he tuntisi oloaan syrjäytyneeksi. Se on organisoinnin kyvyttömyyttä, eikä tämä ole ainoa esimerkki julkisen sektorin tehottomuudesta. Panisitte pelottoman saneeraajan kampaamaan koko letka, niin lopputulos olisi ilmeisen hätkähdyttävä. Jos hallituksen kantti riittäisi, se ei yrittäisi hoitaa asiaa kiertoilmaisuilla vaan nostaisi kissan pöydälle ilman tahdikkuutta. Se sanoisi ruman sanan niin kuin se on. Mutta hyvinvointivaltiossa on tabuja, joiden varjeleminen kuuluu korrektiin kutyymiin, maksoi mitä maksoi.
3. Naapurimaamme, Venäjän väki on hermostunut hyvinvointivaltiomme otteista lasten huostaanoton asioissa. Tässähän on paljonkin puuttumisen paikkaa. Opettajat valittavat koulurauhan jatkuvasta häirinnästä. Jotkut perheet ovat huomanneet, että heidän pilttinsä suorastaan hakeutuvat kavereittensa seuraan huostaan otettaviksi. Kuntien budjetit leviävät käsiin, suurelta osin tämän erinomaisen uudistuksen vuoksi. Taaskaan ei kehdata kertoa asian todellista laitaa. Pankaa holtittomat vanhemmat seinää vasten. Älkää sievistelkö. Ja lopettakaa tuo kelvoton lainsäädäntö, jonka sisältönä on: ”kenenkään ei tarvitse vastata koskaan itse mistään”.
Meidän on helppo taivastella tekoja ja asenteita vuosikymmeniä sitten. Aina silloin tällöin kannattaisi viettää totuuden hetki, miettiä mitä kymmenien vuosien kuluttua tästä omasta ajastamme sanotaan. Rehellisyyden nimissä: epäilenpä, etteivät arviot ole niin ylistäviä kuin juhlapuheissa nykyisin usein vakuutellaan.