Mitä ovat isot asiat?

Poliitikot, poliitikoiksi pyrkivät ja kehäraakit, politiikan toimittajat ja tutkijat elävät taas nelivuosittaista kiima-aikaansa. On lupa kaupata itseään iskulauseilla ja pärstäkuvilla, on lupa lupailla ja uskotella, kehuskella ja vääristellä. Politiikan toimittajat seuraavat meininkiä kuin urheiluselostajat jalkapallo-ottelua. Politiikan ”tutkijat”, nuo biosfäärin tarpeettomimmat otukset, analysoivat otsa rypyssä ja etusormi pystyssä pelin kulkua.

Kukaan ei kysy eikä sano, että homma on läpivalaisematonta humpuukia. Mutta niitä jaksetaan patistella ja moittia, jotka eivät osallistu touhuun, tuota nukkuvien puoluetta. En kuulu heihin, mutta ymmärrän heitä. Jos ehdokkaiden joukossa olisi yksikin, joka nostaisi salkoon isot asiat, äänestäisin häntä. Nyt on pakko äänestää vähiten surkeata pikku asioiden näpräilijää.

Mitä ovat isot asiat? Ne ovat niitä, joista vaalikoneet eivät pukahda. Siis asiaan.

Millaista maapalloa ihmiskunnan tulisi tavoitella? Tulisiko tavoitteena olla rikas mosaiikki, jossa miljoonat eliölajit, suurenmoiset luonnonkokonaisuudet ja erilaiset, toisiaan täydentävät ja toisensa hyväksyvät kulttuurit eläisivät rikkaana kokonaisuutena? Vai tulisiko tavoitella muut lajit hävittänyttä, kulttuurinsa latistanutta robotti-ihmisten planeettaa, jossa talouden kasvuluvut tuottaisivat sen ainoan ilon ”evoluution kärkiolennolle”?

Mikä olisi maapallon kestävä väkiluku? Olisiko se 3-kertainen siihen nähden, jonka se niukasti kestäisi, siis ensin 11 miljardia vuosisadan lopussa ja sitten – nälkäkuolemista piittaamaton – 15 miljardia, jolloin se narunpää olisi lopulta hanskassa? Vai lähtisikö se heti huomenna tasaantumaan, ensin globaalilla kahden lapsen politiikalla ja sitten sitäkin alemmalla, päätyen vuonna 2300 tavoitteeseen, joka olisi 1,5 miljardia ja sallisi kaikille asukkaille lajirikkaan, monimuotoisen, upean planeetan, jota voisi esitellä vierailijalle ylpeänä?                  

Mitä tehdä armeijoille? Annetaanko niiden edelleen tuhota maailmaa ja tappaa toisiaan 1.800.000.000.000 euron edestä vuodessa. Vai pantaisiinko rahat planeetan pelastamiseen? 

Siis siirtykää ehdokkaat asiaan.

Pääsihteeri Antonio Guterrekselle

Arvoisa pääsihteeri Antonio Guterres,

Kirjoitan Teille Helsingin Sanomissa 22.03.2019 julkaistun kirjoituksenne johdosta ja viittaan aloitteeseen, jonka osoitimme ystäväni, professori U.B. Lindströmin kanssa YK:n pääsihteerille ja sihteeristölle 04.11.2014. Aloite oli kokonaisuudessaan seuraava ja löytyy myös Internetin kampanjasivulta ”Unite the Armies”.

Kunnioitettu vastaanottaja,

Me allekirjoittaneet käännymme puoleenne, koska olemme huolestuneet maapallon ympäristön tilasta. Useilla seuduilla ympäristön huonontuminen on vuorovaikutuksessa väestön sosiaalisten ongelmien kanssa. Kielteiset kehityskulut ovat voimistuneet ja vahvistavat usein toisiaan. Näköpiirissä on, että muutos saattaa edetä huomaamatta vaiheeseen, jossa prosessia ei enää saada inhimillisin keinoin pysähtymään.

Vain vahvat ja tehokkaat vastatoimet voivat torjua muutoksen kiihtymisen tulevina vuosikymmeninä. Ehdotamme harkittavaksi, että maailman varustelumenoja suunnattaisiin nykyistä tehokkaammin vahingollisen ekologis/sosiaalisen muutoksen pysäyttämiseen, ympäristön muun suojelun rinnalla.  

Toimenpiteitä ehdotamme hankkeisiin, joihin tarvitaan suuria henkilö- ja kalustoresursseja. Niitä ovat esimerkiksi laajat peltometsäviljelyn käynnistämiset sekä puuston, kasvien ja eläimistön migraation tuki ilmastonmuutoksen takia. Hankkeet auttaisivat pahimman katastrofin torjuntaa. Tämä edistäisi myös paikallista ekologis/sosiaalista vakautta ja työllisyyttä, jos seudun asukkaat osallistuisivat toimintaan.

Maailman valtioiden yhteisiksi varustelukuluiksi on arvioitu 1500 miljardia dollaria vuodessa. Näitä kuluja voi verrata esimerkiksi Saharan metsittämisen kustannuksiin, jotka olisivat vuosittain noin 1/6 mainituista varustelumenoista. Esimerkki kuvaa suuruusluokkaa, joka on latenttina käytettävissä planeettamme pelastamiseksi, jos poliittinen yhteisymmärrys saavutetaan.

Poliittisella tasolla on yleisesti hyväksytty, että armeijat kutsutaan apuun pelastettaessa äkillisten ja odottamattomien luonnonkatastrofien uhreja. Saman potentiaalin luonnollista käyttöä olisi hitaamman, mutta mittakaavaltaan suuremman ja vääjäämättä etenevän katastrofin pysäyttäminen, toivottavasti yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa.  

Toivomme, että YK harkitsisi maailman armeijoiden suuntaamista uuteen tehtävään ja tekisi maailmanlaajuisen aloitteen edellä esitetyn ehdotuksen nopeaksi toteuttamiseksi. Aloitteella olisi myös ilmeinen maailmanrauhaa edistävä vaikutuksensa.  

Arvostan suuresti henkilökohtaista huoltanne planeettamme kriittisestä tilanteesta. Käsitykseni on, että voimakkailla ja pikaisilla toimilla on paljon suurempi kiire jo nyt, kuin viisi vuotta sitten. Yksittäisten aktivistien toimet eivät varmasti riitä. Tarvitaan maailmanlaajuista, kaikkien vahvimpien instituuttien nopeita toimia. Ongelmat ovat ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa. Toivon teidän tutustuvan kampanjaamme em. sivustolla.

Kunnioittavin terveisin,

Eero Paloheimo

professori emeritus  ff

Pienet ja isot

Yhteiskunta nähdään usein julkisen ja yksityisen sektorin vuoropuheluna. Näin sen olen luokitellut minäkin, mutta olen kääntänyt takkini. Merkittävin jakolinja onkin pienten ja isojen yksiköiden välillä. Pieniä ovat yksittäiset, oikeaa työtä tekevät virkailijat, kansalaiset yleensä ja ahkerat pikkufirmat. Isoja ovat laitokset, virastot ja konsernit sekä niiden hallinnoissa loisivat ihmisyksilöt ja heidän assistenttinsa, tekoälyt. Me pienet olemme niiden ruokaa. Tämä huomattiin Esperin kohdalla, mutta ilmiö on yleinen ja koko yhteiskuntaan soluttautunut. Asiakkaista tehdään palkatonta työväkeä ja rahaa säästyy hallintohyypiöiden huippupalkkoihin. 

Kerronpa henkilökohtaisen kokemuksen. Viime kesänä, lomalta palatessani oli tietokoneeni mykistynyt. Asia selvitettiin ja huomattiin, että operaattori E oli sulkenut koneeni, koska erääseen laskuun liittyvän maksumuistutuksen 20 euron erityislaskun suoritus oli hiukan myöhässä. Sain raivokohtauksen. Rikoin pikkuesineitä ja pelkäsin sydänkohtausta. Mutta maksoin ja vaihdoin operaattorin E.stä D:hen. Päätin, että E:n lähettämät älyttömät veloitukset maksumuistutuksista ja paperilaskuista saivat haistaa – arvatkaa minkä?

E ei enää voinut kiristään minua suojelurahoilla, mutta kääntyi perintäyhtiö I:n puoleen. Sieltä satoi uhkauksia oikeudenkäynneistä. Vastasin riemastuneena, että mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin railakas oikeudenkäynti E:tä vastaan. I:n tekoäly sanoi neuvottelevansa asiasta E:n tekoälyn kanssa. Ilmeisesti ihan oikeat ihmiset olivat kuitenkin keskustelleet, koska minua lopulta lähestyttiin hyvin ystävällisesti. I ilmoitti E:n päättäneen, että asiat saavat raueta. Hah-haa. David voitti Goljatin.

Hupijutulla on vakavampikin puolensa. Näiden yhtiöiden – Esperin ja E:n – johtajilla on kohtuuttomat tulot. Ne kertyvät tuhansista asiakkaista, jotka jonottavat puhelimissa, tekoälyjen suoltamista keinotekoisista laskuista, virastojen odotushuoneissa pitkästyvistä ihmisistä ja julkisen hallintoportaan vastuuttomasta velttoudesta.

Pienet: noustaan kapinaan. Pannaan isot järjestykseen.           /

Julma totuus julki

HS:n palstalla ”Merkintöjä” (15.2.) Mikko-Pekka Heikkinen pyytää lukijoilta neuvoja Twitteriin ilmastotuhosta tiedottamiseen. Vastaan tässä, koska pystyn perustelemaan kantani laajemmin ja koska minulla on asiasta henkilökohtainen kokemus.
Kansa kuuntelee kernaammin miellyttäviä valheita kuin epämiellyttäviä totuuksia ja tuossa välissä vastuullinen media joutuu taiteilemaan. Heikkinen mainitsee esimerkkeinä tästä HS:n, YLE:n ja Suomen Kuvalehden. Ainakin HS:n kohdalla lukija huomaa tämän helposti ja epäilen, että asiasta keskustellaan HS:n toimituksessa sananvapauden hengessä silloin tällöin.
Ongelma ei liity pelkkään ilmastonmuutokseen, vaan on laajempi. Samaa kysymystä on syytä pohtia salatessa rikollisten nimiä, käsiteltäessä maahanmuuttoa yksipuolisesti, tutkittaessa yksittäisen firman toimintaa tai vanhusten hoitoa. Asiaa mutkistaa huomattavasti, että media varoo kaikkia syytöksiä ja muistelee myös levikkiään linjaansa valitessaan. Tätä on turha salailla.
Kysymyksessä ei voi noudattaa yleispätevää linjaa. Ongelma ei ole ”totuus vai valhe” vaan ”totuus vai vaikeneminen”. Silloin on eettistä pohtia valinnan seurauksia. Kun vaihtoehtoina ovat esimerkiksi ”rikollisen tulevaisuuden tuhoaminen” ja ”rikollisen henkilöllisyyden salaaminen lukijoilta”, ehdotan vaikenemista pikkukolttosten kohdalla. Mutta jos vaihtoehtoina ovat ”totuus planeettamme tuhoprosessista” tai ”lukijoiden mielenrauha”, ehdotan totuuden julmaa paljastamista.
Lopuksi tuo henkilökohtainen kokemukseni. On ilmeistä, että Ilmastonmuutos etenee vahvasti kiihtyen. Näin voi päätellä loogisen analyysin avulla mutta nyt jo tehdyistä havainnoistakin. Tuho on jo edennyt niin pitkälle, että sen pysäyttäminen vaatii nykyistä ratkaisevasti rajumpia toimia. Kirjoitin viime syksynä asiasta artikkelin, jota tarjosin ensin HS:n Vieraskynä-sivulle – turhaan. Artikkeli julkaistiin sitten Aamulehdessä 21.8.18 otsikolla ”Miksi meillä on kiire” ja löytyy myös verkkosivuiltani. HS perusteli hylkäämistä tarjottujen artikkelien ruuhkalla. Heikkisen kirjoitus viittaa siihen, ettei se ollut todellinen syy.

Kommenttipuheenvuoro tulevaisuusvaliokunnan 25-vuotisjuhlassa syksyllä 2018

Ihmiskunta elää esihistoriansa ja historiansa ainutkertaista hetkeä juuri nyt.

Historiasta ei löydetä esimerkkiä samanlaisesta tilanteesta.

Koskaan aikaisemmin ei ihmiskunnalta ole vaadittu samanlaista, yhteistä rintamaa tulevaisuuden uhkatekijöiden torjumiseksi.

Todennäköisesti meidän sukupolvemme jää onnekkaimmaksi sukupolveksi verrattuna aikaisempiin ja lähimpiin seuraaviin.

Kaikki tämä kuormittaa meitä merkittävällä vastuulla, suuremmalla kuin edeltäjillemme ja seuraajillemme on sälytetty.

Nyt tarvitaan luovuutta, menneen kopiointi ei riitä. 

Kulunut sanonta: ”ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, ei ole totta. 

Tärkeimmät kehityskulut – ainakin kaksi merkittävintä – ovat ennustettavissa.

Ne ovat maailman väkiluku ja keskilämpötila.

Vuosisatamme lopulla kumpikin näistä ovat kasvaneet merkittävästi nykyisestä.

Maailman väkiluku on silloin noin 11 miljardia ja kääntyy ehkä sitten laskuun.

Keskilämpötila on kasvanut nykyisestä ainakin 2- 3 astetta ja sen kasvu on luonteeltaan kiihtyvä, ei lineaarinen.

Jo ennen vuotta 2100 nämä kaksi muutosta ovat ymmärretty ylivoimaisesti merkittävimmiksi ongelmiksi maapallolla.

Ne ovat kaikkien muiden ekologisten ja sosiaalisten ongelmien äiti ja isä.

Kun hätätila pahenee, ilmestyy sosiaalisten ja ekologisten kriisien rinnalle väistämättä kolmas kriisi: moraalinen.

Maapallon kulttuuripiirit ja kansat käyvät silloin selviytymiskamppailua ja keinot tuossa taistelussa kovenevat.

Tulevaisuusvaliokuntaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Tulevaisuusvaliokunnan tärkein tehtävä on löytää ja analysoida keskipitkän aikavälin todennäköisimmät ongelmat.

Tarkoitan keskipitkällä aikavälillä noin kymmentä eduskunnan vaalikautta, 40 vuotta.

Tuon ajan kuluttua joku nykyisistä kansanedustajista on vielä eduskunnassa. 40 vuotta sitten täällä olivat nuorukaiset Zyskowicz ja Pekkarinen.

Mainitsemani analysointi ei riitä tulevaisuusvaliokunnan toimenkuvaksi.

Tulevaisuutta ei vain ennusteta, vaan sitä suunnitellaan ja parhaimmillaan tehdään.

Koska kysymys on eduskunnan instituutiosta eikä keskustelukerhosta, tulee tulevaisuusvaliokunnan tuottaa myös konkreettisia tuloksia.

Tulevaisuusvaliokunnan selvityksillä, analyyseillä ja toimenpide-ehdotuksilla täytyy olla vaikutuksensa myös päivänkohtaiseen lainsäädäntöön.

Kaiken lainsäädännön tulisi ottaa huomioon myös todennäköisin, keskipitkän aikavälin tulevaisuus.

Tästä sidoksesta huolehtiminen on ensisijaisesti tulevaisuusvaliokunnan oma tehtävä, ei lakeja säätävien ja budjetteja laativien valiokuntien.

Dialogi on kuitenkin ja tietysti välttämätön.

Tulevaisuusvaliokunnan on sivuutettava päivänpoliittiset valtakiistat, oltava niitä laajakatseisempi. 

Suomi ei voi ohjata maapallon tulevaisuutta, mutta voimme varautua siihen.

Jossain määrin meillä lienee kuitenkin mahdollista vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen.

Verratessa Kiinaan, Afrikkaan ja Yhdysvaltoihinkin, tuntuu joskus siltä, että Eurooppa on rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, joka rehvastelee esi-isiensä ansioilla.

Euroopan roolia maailmassa kannattaisi ehkä tarkistaa.

Tulevaisuusvaliokunnan saavutukset yllättävät, ja hyvin myönteisesti.

Rohkenen syyttää mediaa vähäisestä kiinnostuksesta. Valiokunta ansaitsisi enemmän huomiota kuin puolueiden julkisuushakuinen nahistelu ja pikku skandaalit.

Lopuksi vielä: meidän kaikkien kannattaisi pohtia enemmän tulevaisuuden näkymiä.

Silloin välttyisimme pahimmalta jälkipolvien kritiikiltä.

Sehän kuuluu joka tapauksessa näin: ”eivätkö ne tomppelit älynneet tehdä mitään?”   

Monikulttuuria?

Hurraa Tuusulan poika Kaikkonen! Kerrankin Arkadianmäen uraohjukset saatiin samalle viivalle poliittisista eduista piittaamatta. Ehtikin jo näyttää aika pahalta. Media sai hepulikohtauksen Oulun ja Helsingin raiskausten johdosta, jeesusteltiin tekojen kamaluutta ja lääkkeiksi ehdotettiin keskustelua, työryhmiä, terapiahoitoja ja muita virkatoimia. Tuon jaarittelun asemesta ei rohjettu puuttua asioihin, jotka on välttämätöntä myös mainita.
Miksi monikulttuurin ylistäjät nyt vaikenevat? Oletetaanpa ajatusleikkinä, että lapsia olisi raiskannut suomalainen äijäporukka Bagdadissa. Kuvitteleeko joku, että paikalliset kaupunginjohtajat, toimittajat ja terapeutit istuisivat viisastelemassa siitä, mitä pikkuvikoja heidän hallintojärjestelmässään on? Entä sallisivatko kansalaiset siellä viisastelun? Mahtaisivatko vaikuttajat väitellä siitä, onko oikein vai väärin häätää äijäporukka maasta? Eppäilen, että eivät.
Ajatusleikkinäkin tuo on mahdottomuus. Siellä perheet ja suvut suojelevat lapsiaan ja nuorisoaan. Näitä asioita ei ulkoisteta yhteiskunnalle. Voin kuvitella, että tämän vertailun tekevät myös sadat irakilaiset ja afganistanilaiset turvapaikanhakijat keskenään, mutta eivät (tietenkään!) töksäyttele tätä pohdiskeluaan kantasuomalaisille. Eivätkä he kerro monikulttuurin rakastajille, että sitä saa mitä tilaa. Mutta todennäköisesti he pitävät maatamme ja kansaamme kummina, kun uhreiksi joutuneiden lasten vanhempia tai isovanhempia ei haastatella televisiossa osallisina vastuuseen. Olisiko henkinen ilmapiirimme ratkaisevasti epäterve? Harva poliitikko uskaltaa ennen vaaleja edes kysyä niin sopimatonta asiaa.
Sitten teille, monikulttuurin ylistäjät. Onko teille koskaan pälkähtänyt päähän, että eri kulttuureissa asiat kehittyvät sukupolvien saatossa ja omassa muodossaan ehjiksi kokonaisuuksiksi, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Miksi te kauhistelette lausetta ”maassa maan tavalla”? Tulkaa esiin koloistanne, olkaa kerrankin rehellisiä, myöntäkää erehtyneenne. Aiheuttamanne sotku ei ole monikulttuuria vaan eri kulttuurien iljettävää mössöä.

Harmaa byrokratia

Kansani edustajana vuosina 1987 – 1995 minuun kohdistui kahdesti median suoma huomio. Aiheena olivat Ruokolahden leijona, jonka lupasin ottaa pihallemme ja verkkoja minulle paikannut mummo, jolle maksoin ja kerroin maksaneeni pimeästi. Tein eduskunnassa jotain hyödyllistäkin, mutta niihin asioihin ei kiinnitetty huomiota.
Palaan mummoon ja edustajatovereihin. Eduskunnan saunassa asiaa puitiin piilossa julkisuudelta. Edustajakaverit pelkäsivät, että paljastaisin mummon hänen rikkeestään, mutta yksi poikkeus oli. Hän oli siviilissä verokyttä ja paheksui julkista tunnustustani, moralisoi käytöstäni ja moitti huonoa esimerkkiäni kansalaisille. Sama hyypiö istui myöhemmin ulkomaan matkalla vieressäni lentokoneessa ja pisti Tapio Wirkkalan suunnitteleman, Finnairin hienon design-lasin taskuunsa. (Mutta tämä vain reunahuomautuksena).
Tämä on lähikuva eräästä yhteiskuntamme ilmiöstä. Julkinen sektori paheksuu harmaata taloutta ja yksityinen sektori byrokratiaa. Olen viimeisen viikon aikana jututtanut kolmea kunnon työtä tekevää julkisen talouden edustajaa. Heidän ammattinsa ovat poliisi, opettaja ja sairaanhoitaja. Kaikki ovat tuohtuneita sektoreittensa leikkauksista, mutta samaa mieltä siitä, että julkisen puolen hallinnossa on kosolti tehostettavaa.
Tähän olen puuttunut aikaisemminkin. Julkisesta hallinnosta voitaisiin leikata noin 5 miljardia vuodessa sitä tehostamalla. Henkilökohtaiset kokemukseni ovat kaavoituksen ja rakentamisen piiristä, mutta epäilen muiden alojen hallinnosta löytyvän samoja tauteja. Ne ovat tarpeettomat sairaslomat, turhat matkat, lyhennetyt työpäivät, istuskelu tyhjänpäiväisissä kokouksissa ja älytön lausuntojen tehtailu toisten lausunnoista.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella asiasta erään tunnetun talousviisaan kanssa. Hän arvioi, että 5 miljardin arvioni on liian korkea mutta sanoi, että tyhjäkäyntiä on varmasti 2 miljardia. Olimme samaa mieltä siitä, miksi asia ei korjaannu. Sitä ei korjata, koska juuri nuo hallinnolliset virkamiehet saneeraavat hallintoa. Ulkopuolinen asiantuntija pitäisi tuoda pelikentälle ja panna julmasti hommiin.

Tuleva maaapallo

Biosfäärin ja teknosfäärin struktuurit
Maapallon biosfääri, sen pinnalla oleva ohut elollinen kalvo rikastui evoluution ansiosta ja sen kehitystä leimaavat kolme rakenteellista peruspiirrettä: virtaukset, rajojen luoma jäsentely ja muunteleva toisto. Ihmislaji on luonut biosfäärin pinnalle toisen verkkomaisen kokonaisuuden, teknosfäärin. Se seurailee suurelta osin ja perustavalla tavalla samoja struktuureja kuin biosfääri. Teknosfäärin peruspiirteitä voi arvioida kolmen vaiheen valossa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miten tarkasti biosfääri voi olla teknosfäärin esikuva? Pitäisikö ihmisen kehittää teknosfääriä vaalimalla mainittuja kolmea piirrettä?

Teknosfäärin evoluutio
Ihminen määritellään eläimeksi, joka valmistaa työkalun. Kun apina valmisti työkalun, siitä tuli hän, ihminen. Sen isä oli apina, mutta hänen lapsensa ihminen. Teknosfääri orasti noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten, Homo Erectuksen muotoiltua kivikirveen kyntensä vahvistukseksi. Sukupolvien saatossa edettiin nykypäivään ja nyt kehitetään tekoälyä. Teknosfääri on kokoelma ihmisen elinten keinotekoisia jatkeita ja sen kehitys on noiden jatkeiden hienostumista. Mutta ovatko tavoitteemme vielä kivikautisia?
Kivikirveen terä sisälsi toiston, rajaisuuden ja virtauksen idean. Se oli symmetrinen tason suhteen, se oli rajattu työkalun osa ja tarkoitettu tunkeutumaan. Tämä pätee myös toisiin, samoihin aikoihin kehitettyihin työkalun osiin; keihään ja nuolen kärkiin.
Kirveen terä ja nuolen kärki ovat säilyneet vain hieman muotoaan uudistaen näihin päiviin. Ne ovat teknosfäärin evoluution molukkirapuja. Ihmislajien laukaisema kehitys seurasi samoja periaatteita ja merkkipaaluja kuin biosfäärimme evoluutio. Oivallukset ja niistä syntyvät keksinnöt olivat kuin mutaatioita. Pyörästä syntyi uusia muunnelmia, joista heikoimmin menestyneet katosivat ja parhaimmista kehittyi uusia sovelluksia. Kun uusia tuotteita ja työkaluja syntyi, ne yhdessä muodostivat biotooppien kaltaisia kokonaisuuksia, toisiaan täydentävien työkalujen yhdistelmiä. Jonain aikana ja jossakin ympäristössä menestyvä esine oli toisissa olosuhteissa käyttökelvoton. Tropiikissa ei viihdy jääkarhu eikä lumikenkä. Tärkeintä lienee, että biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä nähtävät virtaus, jäsentely ja varioiva toisto ovat kaikki vastaiskuja entropialle, mössöytymiselle.
Teknosfäärin kehittyessä lähes jokainen ihmisen elin ja kyky on saanut superjatkeet. Liike ja voima, näkö ja kuulo, saalistus ja suoja – kaikkia on tehostettu erilaisilla välineillä. Kivikirves on voimakynsi. Vaatteet ja talot ovat vahvistettuja suojaihoja, televisio kaukosilmä. Robotit, niiden nopeus, tarkkuus ja virheettömyys, kyky muistaa ja päätellä ovat useasti jo ylittäneet ihmisen kyvyt.
Olemme tulleet aikaan, jolloin ihminen ehkä huomaa lipsahtaneensa isännästä palvelijaksi.

Teknosfäärin nykytila
Pikkuesineistä valtioihin seurailee teknosfäärimme biosfääristä omaksuttuja kolmea periaatetta. Maapallo on verkottunut erilaisilla virtauksilla ja niitä tukevilla, suodattavilla ja torjuvilla rakenteilla. Teknosfäärillä on verisuonensa, suolistonsa ja hermoverkkonsa. Verkoilla on mahtavat nivelpisteensä, kaupungit, joista jokainen muistuttaa huvittavassa määrin elollista olentoa. Teollisuusalueet ovat tietoa, voimaa tai tavaraa tuottavia elimiä. Teknosfäärillä on hyvä muisti, mutta hatarat tulevaisuuden suunnitelmat. Päinvastoin kuin biosfäärin epätäsmälliset luonnonrajat, ovat teknosfäärin rajat täsmällisiä viivoja kartassa ja maastossa. Ne ovat suodattimia. Kuten solut, nekin valikoivat rajakalvon läpäisevän liikenteen. Rajat sulkevat sisälleen valtioita, joilla on sääntönsä. Säännöt säätelevät kunkin valtion rakenteita ja niiden kehitystä. Valtiot yhtyvät kulttuuripiireiksi, joita erään määritelmän mukaan on kahdeksan maapallolla. Varioivan toiston kohtaamme, kun arvioimme kulttuuripiirien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Kulttuuripiirien samankaltaisuus, toisto ja toisaalta niiden erilaisuus, variaatio, ne ontuvat molemmat. Planeetalla ei ole perustuslakia, yhteistä säännöstöä, jota kunnioitettaisiin. Olennaisimpia asioita ei ole säädelty lainkaan. Planeetan väestön annetaan paisua tolkuttomasti ja Etelämanner on ainoa laaja ja koskematon biosfäärin alue. Ihmislajilla ei ole yhteistä, pitkän aikavälin tavoitetta. Ihmiskunta elää henkistä murrosikäänsä.
Valtioiden lakeja valvotaan, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat alkeelliset. Vielä kehittymättömämpiä ovat kulttuuripiirien keskinäiset suhteet. Karkeasti ilmaisten: kulttuuripiirien välillä toimii vahvemman oikeus, kuten luonnossa lajien kesken. Erona on, että luonnossa biotoopit eivät taistele, vaan kehittyvät kukin omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan, sisäisen tasapainonsa turvin. Merkittävä edistysaskel nykytilaan olisivat kulttuuripiirien väliset mielekkäät pelisäännöt. Kulttuuripiirien suvereniteetti olisi niiden perusoikeus ja planeetan vakautta taas vahvistettaisiin vankalla, yhteisellä perustuslailla, jota toteltaisiin.
Vakaus ja turva ovat vasta kolikon toinen puoli. Se ei saisi pysähdyttää kehitystä tai tylsistää maailmaa. Myönteisen kehityksen ehto on variaatio kulttuuripiirien välillä. Sen voimin on biosfäärikin rikastunut. Me puhumme kiihtyneesti ihmisoikeuksista ja kansanmurhista, mutta emme edes tohdi mainita kulttuuripiirien erityisarvoa rikkaan mosaiikin osana. Hyväksykäämme siis kulttuuripiirit biotooppeina, joilla on omat sääntönsä. Niiden itsemääräämiseen kajoaminen olkoon ihmiskunnan perustuslain vastaista. Vahvemman oikeus ei ole oikeutta, toimissa eikä tiedotuksessa. Ahneutta, valehtelua ja pelkuruutta ei saa kätkeä moraalin naamarilla.

Teknosfäärin tuleva dilemma
Millainen saattaisi olla planeettamme tulevaisuus parhaimmillaan? Voidaanko tekoälykin valjastaa työkaluksi, kuten kivikirves, höyrykone ja laskin? Ihastuksen huudot raikuvat, kun tekoälystä puhutaan. Onko ihastelu perusteltua? Teknosfäärimme on kehittymässä yhtenäiseksi, päätteleväksi jättiläiskoneeksi, suureksi shakkilaudaksi, mutta kuka säätää tuon shakkipelin säännöt? Ihminenpä tietenkin, ja tämä on nykyajan merkittävä ongelma. Jättiläiskoneella ei ole perustavoitetta ilman ihmistä. Eloton ei etiikkaa ymmärrä, luonnonoikeus on biosfäärin etiikka ja ihmisen etiikka on hurskastelua. Selkeimmin viimemainitun onttous paljastuu suhteessamme eläimiin, tuleviin sukupolviin ja toisen kulttuuripiirin perinteisiin.
Joitakin kykyjä koneilta vielä puuttuu. Tekoälyn rinnalle ei ole kehitetty tekokipua, tekotunnetta, tekoetiikkaa eikä tekoevoluutiota. Ne keksitään, mikäli kehitys jatkuu pelkkänä teknisenä taituruutena, ilman viisasta päämäärää ja silloin olemme hukassa. Robotti ei tunne kipua eikä nautintoa. Siinä suhteessa alkeellinen eläin voittaa älykkäänkin koneen. Tuntoisuus ja sen jatkeeksi kehittynyt tietoisuus ovat evoluution arvoituksellisia ihmeitä toistaiseksi. Elollisen kipu, mielipaha, nautinto ja onni ovat eloonjäämisen ja lisääntymisen välineitä. Niiden olemusta ei voi kääntää koneen kokemukseksi, mutta niiden tarkoituksen voi. Kone voidaan rakentaa välttämään vaaraa ja tavoittelemaan menestystä. Koneen ”hyvä” on sen toimintakyky. Koneen ”tekoetiikka” ottaa huomioon muutkin koneet ja koneiden ”tekoevoluutio” on koko teknosfäärin kehitys. Mutta mihin suuntaan?
Toinen ero biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä on, että robotit eivät toistaiseksi synnytä peruspiirteiltään synnyttäjiensä kaltaisia mutta yksityiskohdiltaan muunneltuja jälkeläisiä. Perimä avaisi ovet uusille, kehittyneempien robottien sukupolville. Tätäkin ehkä tavoitellaan tulevaisuudessa. Silloin teknosfäärin ”tekoevoluutio” jatkuisi vuosisatoja. Syntyisi lisääntyviä koneita ja niitä rakentavia tuotantoketjuja kaivoksista tuotteiden jakeluverkostoihin. Koneet voisivat olla kooltaan mikroskooppisia, nanotekniikan avulla luotuja. Kokoamisohjelmat tuottaisivat yhä kehittyneempiä ohjelmia ja koneet yhä tehokkaampia koneita. Tuon kauhumaailman lisääntyvät, teknosfäärin menestystä palvelevat mikroskooppiset robotit kasvattaisivat lukumääräänsä rajattomasti, jos niiden ”tekoetiikka” vaatisi tätä. Koneen suhde ihmiseen olisi sama kuin ihmisen suhde veljeemme vuorigorillaan on nyt.
Tuo kehitys olisi teknistyvän planeetan huippusaavutus ja viisauden lopullinen mahalasku. Mutta sen perimmäinen tavoite perustuisi koneen ohjelmoituun seurausetiikkaan ja tulos ratkaiskoon. Silloin kone ei saa seurata vain ihmislajiin rajattua, tekopyhää etiikkaa. Sillä ei ratkaista tärkeintä asiaa, sillä ihmiskunta ei ole maailma. Tulos ei saa harmonisoida vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan sen tulee syleillä elämää kaikkinensa. En todistele tätä valintaa oikeaksi, mutta uskon, ettei yksipuolinen, ihmiskeskinen etiikka johda kauniiseen tulokseen. Siksi myös tekniikan kehitykselle on asetettava ankarat ehdot, koska sen estäminen kokonaan on mahdottomuus.

Tavoitteiden maapallo
Teen lopuksi ehdotuksen tulevaisuuden maapalloksi. Ihmiskunta olkoon sen nöyrä rakentaja, ei itsetietoinen pomo. Ihmisellä ei ole kiirettä mihinkään, vaan ihmiskunta voi saavuttaa harmoniseen tilan, joka vallitsee maapallolla vuosituhannesta toiseen. Nykyajan hysteerinen säpinä jääköön historian säälittäväksi, pinnalliseksi välivaiheeksi. Merkittävin muutos nykyiseen on ihmiskunnan muuttumaton väkiluku, murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, mutta ei takerruta tässä siihen ongelmaan.
Tuleva teknosfääri on silloin rajattu noin puoleen maapallon pinta-alasta. Toinen puolisko on täysin suojeltu ihmiseltä, varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnon kaltainen. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja omaehtoiset kulttuuripiirit tapoineen lomittuisivat planeetan kattaviksi, rikkaiksi ja kauniiksi kudelmiksi.
Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyisivät omaehtoisesti. Palattaisiin samaan riippumattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin arkeen olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Kulttuuripiirillä pitää olla yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin moraalinen peukalointi olkoon tökerö ajatusvirhe. Rajat kulttuuripiirien välillä ovat suodattimia. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on mahdottomuus ja siihen valmistautuminen tuomittavaa. Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus, varjeltakoon sitä ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena.
Tuleva maapallo olisi avaruuden jättimäinen ympäristöteos, jota muiden galaksien vierailijoille esiteltäisiin ylpeinä. Itsestään selvää on, että muualta tulevat, meitä kehittyneemmät oliot ymmärtävät ratkaisujemme eettisen ja rauhanomaisen perustelun. He eivät ole Pizarron ja Cortésin kaltaisia raakalaisia, vaan sivistyneitä matkalaisia.

Vallan väärinkäyttöä

Leikkaava kirurgi sanoi hoitajalle: ”tällä potilaalla on väärä arvomaailma, annapa vasara veitsen asemesta”. Palopäällikkö sanoi palomiehille: ”eipä pidetä kiirettä, ihan oikean puolueen talo palaa”. Kirjamessujen ohjelmajohtaja sanoi: ”sensuroidaan tuo kirja, sen kustantaja lienee isänmaallinen”. Viimeinen esimerkki poikkeaa muista vain sikäli, että se on totta.
Viime vuosien tapahtumat ovat toistuvasti antaneet aiheen kritisoida epärehellisiä, epäloogisia ja moraalittomia ratkaisuja, joiden ratkaisija ei piittaa itse asiasta kovinkaan paljoa. Hän käyttää haltuunsa osunutta valtaa omien ennakkoluulojensa, antipatioidensa, sympatioidensa tai raadollisesti: omien etujensa ajamiseen. Ottakaamme näistä pieni kertaus.
Jussi Halla-aho tuomittiin muslimeista esitetystä lausunnosta, joka ei ollut mielipide, vaan ilmeisen tosiseikan toteaminen. Tämä on sensuroinnin iljettävin laji. Millainen yhteiskunta haluaa kätkeä kansalaisiltaan tosiseikkoja, koska ne ovat sillä hetkellä poliittisesti epäkorrekteja?
Aki Ruotsala sai saapasta, kun hän oli erehtynyt lipsumaan valtavirran konsensuksena hyväksymästä, poliittisesti oikeaoppisesta käsityksestä, joka koski ihmisen sukupuolen muodostumista ja sen pysyvyyttä. Tapaus muistuttaa historian tuttua juttua, jonka Galileo Galilei lopetti lausahdukseen ”se pyörii sittenkin”.
Useita poliisipäälliköitä vedettiin oikeuteen, kun heille oli tullut mieleen seurailla omaa järkeään, puolustaa toimintansa tehokkuutta ja varjella kontaktiensa henkeä sekä yrittää päästä toimittajien seuraan lähteitten salaamisessa. Mutta nirppanokat panivat äijät seinää vasten, katsomaan mistä kana kusee.
Olisi hyvä, jos suvaitsevaiset eivät jatkuvasti sotkisi pärstäkertoimia asioihin.
No, paljastanpa lopuksi mikä aiheutti edellisen vuodatuksen. Minulta on ilmestynyt uusi kirja, nimeltään Kiinalainen juttu. Sen on kustantanut Kiuas Kustantamo Oy. Yhtiön omistaa kirjailija Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on jostain asioista eri mieltä Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen kanssa. Onhan siinä tarpeeksi aihetta panna kirjani roviolle, vai mitä meinaatte?