Mitä ovat isot asiat?

Poliitikot, poliitikoiksi pyrkivät ja kehäraakit, politiikan toimittajat ja tutkijat elävät taas nelivuosittaista kiima-aikaansa. On lupa kaupata itseään iskulauseilla ja pärstäkuvilla, on lupa lupailla ja uskotella, kehuskella ja vääristellä. Politiikan toimittajat seuraavat meininkiä kuin urheiluselostajat jalkapallo-ottelua. Politiikan ”tutkijat”, nuo biosfäärin tarpeettomimmat otukset, analysoivat otsa rypyssä ja etusormi pystyssä pelin kulkua.

Kukaan ei kysy eikä sano, että homma on läpivalaisematonta humpuukia. Mutta niitä jaksetaan patistella ja moittia, jotka eivät osallistu touhuun, tuota nukkuvien puoluetta. En kuulu heihin, mutta ymmärrän heitä. Jos ehdokkaiden joukossa olisi yksikin, joka nostaisi salkoon isot asiat, äänestäisin häntä. Nyt on pakko äänestää vähiten surkeata pikku asioiden näpräilijää.

Mitä ovat isot asiat? Ne ovat niitä, joista vaalikoneet eivät pukahda. Siis asiaan.

Millaista maapalloa ihmiskunnan tulisi tavoitella? Tulisiko tavoitteena olla rikas mosaiikki, jossa miljoonat eliölajit, suurenmoiset luonnonkokonaisuudet ja erilaiset, toisiaan täydentävät ja toisensa hyväksyvät kulttuurit eläisivät rikkaana kokonaisuutena? Vai tulisiko tavoitella muut lajit hävittänyttä, kulttuurinsa latistanutta robotti-ihmisten planeettaa, jossa talouden kasvuluvut tuottaisivat sen ainoan ilon ”evoluution kärkiolennolle”?

Mikä olisi maapallon kestävä väkiluku? Olisiko se 3-kertainen siihen nähden, jonka se niukasti kestäisi, siis ensin 11 miljardia vuosisadan lopussa ja sitten – nälkäkuolemista piittaamaton – 15 miljardia, jolloin se narunpää olisi lopulta hanskassa? Vai lähtisikö se heti huomenna tasaantumaan, ensin globaalilla kahden lapsen politiikalla ja sitten sitäkin alemmalla, päätyen vuonna 2300 tavoitteeseen, joka olisi 1,5 miljardia ja sallisi kaikille asukkaille lajirikkaan, monimuotoisen, upean planeetan, jota voisi esitellä vierailijalle ylpeänä?                  

Mitä tehdä armeijoille? Annetaanko niiden edelleen tuhota maailmaa ja tappaa toisiaan 1.800.000.000.000 euron edestä vuodessa. Vai pantaisiinko rahat planeetan pelastamiseen? 

Siis siirtykää ehdokkaat asiaan.

Pääsihteeri Antonio Guterrekselle

Arvoisa pääsihteeri Antonio Guterres,

Kirjoitan Teille Helsingin Sanomissa 22.03.2019 julkaistun kirjoituksenne johdosta ja viittaan aloitteeseen, jonka osoitimme ystäväni, professori U.B. Lindströmin kanssa YK:n pääsihteerille ja sihteeristölle 04.11.2014. Aloite oli kokonaisuudessaan seuraava ja löytyy myös Internetin kampanjasivulta ”Unite the Armies”.

Kunnioitettu vastaanottaja,

Me allekirjoittaneet käännymme puoleenne, koska olemme huolestuneet maapallon ympäristön tilasta. Useilla seuduilla ympäristön huonontuminen on vuorovaikutuksessa väestön sosiaalisten ongelmien kanssa. Kielteiset kehityskulut ovat voimistuneet ja vahvistavat usein toisiaan. Näköpiirissä on, että muutos saattaa edetä huomaamatta vaiheeseen, jossa prosessia ei enää saada inhimillisin keinoin pysähtymään.

Vain vahvat ja tehokkaat vastatoimet voivat torjua muutoksen kiihtymisen tulevina vuosikymmeninä. Ehdotamme harkittavaksi, että maailman varustelumenoja suunnattaisiin nykyistä tehokkaammin vahingollisen ekologis/sosiaalisen muutoksen pysäyttämiseen, ympäristön muun suojelun rinnalla.  

Toimenpiteitä ehdotamme hankkeisiin, joihin tarvitaan suuria henkilö- ja kalustoresursseja. Niitä ovat esimerkiksi laajat peltometsäviljelyn käynnistämiset sekä puuston, kasvien ja eläimistön migraation tuki ilmastonmuutoksen takia. Hankkeet auttaisivat pahimman katastrofin torjuntaa. Tämä edistäisi myös paikallista ekologis/sosiaalista vakautta ja työllisyyttä, jos seudun asukkaat osallistuisivat toimintaan.

Maailman valtioiden yhteisiksi varustelukuluiksi on arvioitu 1500 miljardia dollaria vuodessa. Näitä kuluja voi verrata esimerkiksi Saharan metsittämisen kustannuksiin, jotka olisivat vuosittain noin 1/6 mainituista varustelumenoista. Esimerkki kuvaa suuruusluokkaa, joka on latenttina käytettävissä planeettamme pelastamiseksi, jos poliittinen yhteisymmärrys saavutetaan.

Poliittisella tasolla on yleisesti hyväksytty, että armeijat kutsutaan apuun pelastettaessa äkillisten ja odottamattomien luonnonkatastrofien uhreja. Saman potentiaalin luonnollista käyttöä olisi hitaamman, mutta mittakaavaltaan suuremman ja vääjäämättä etenevän katastrofin pysäyttäminen, toivottavasti yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa.  

Toivomme, että YK harkitsisi maailman armeijoiden suuntaamista uuteen tehtävään ja tekisi maailmanlaajuisen aloitteen edellä esitetyn ehdotuksen nopeaksi toteuttamiseksi. Aloitteella olisi myös ilmeinen maailmanrauhaa edistävä vaikutuksensa.  

Arvostan suuresti henkilökohtaista huoltanne planeettamme kriittisestä tilanteesta. Käsitykseni on, että voimakkailla ja pikaisilla toimilla on paljon suurempi kiire jo nyt, kuin viisi vuotta sitten. Yksittäisten aktivistien toimet eivät varmasti riitä. Tarvitaan maailmanlaajuista, kaikkien vahvimpien instituuttien nopeita toimia. Ongelmat ovat ainutkertaisia ihmiskunnan historiassa. Toivon teidän tutustuvan kampanjaamme em. sivustolla.

Kunnioittavin terveisin,

Eero Paloheimo

professori emeritus  ff

Pienet ja isot

Yhteiskunta nähdään usein julkisen ja yksityisen sektorin vuoropuheluna. Näin sen olen luokitellut minäkin, mutta olen kääntänyt takkini. Merkittävin jakolinja onkin pienten ja isojen yksiköiden välillä. Pieniä ovat yksittäiset, oikeaa työtä tekevät virkailijat, kansalaiset yleensä ja ahkerat pikkufirmat. Isoja ovat laitokset, virastot ja konsernit sekä niiden hallinnoissa loisivat ihmisyksilöt ja heidän assistenttinsa, tekoälyt. Me pienet olemme niiden ruokaa. Tämä huomattiin Esperin kohdalla, mutta ilmiö on yleinen ja koko yhteiskuntaan soluttautunut. Asiakkaista tehdään palkatonta työväkeä ja rahaa säästyy hallintohyypiöiden huippupalkkoihin. 

Kerronpa henkilökohtaisen kokemuksen. Viime kesänä, lomalta palatessani oli tietokoneeni mykistynyt. Asia selvitettiin ja huomattiin, että operaattori E oli sulkenut koneeni, koska erääseen laskuun liittyvän maksumuistutuksen 20 euron erityislaskun suoritus oli hiukan myöhässä. Sain raivokohtauksen. Rikoin pikkuesineitä ja pelkäsin sydänkohtausta. Mutta maksoin ja vaihdoin operaattorin E.stä D:hen. Päätin, että E:n lähettämät älyttömät veloitukset maksumuistutuksista ja paperilaskuista saivat haistaa – arvatkaa minkä?

E ei enää voinut kiristään minua suojelurahoilla, mutta kääntyi perintäyhtiö I:n puoleen. Sieltä satoi uhkauksia oikeudenkäynneistä. Vastasin riemastuneena, että mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin railakas oikeudenkäynti E:tä vastaan. I:n tekoäly sanoi neuvottelevansa asiasta E:n tekoälyn kanssa. Ilmeisesti ihan oikeat ihmiset olivat kuitenkin keskustelleet, koska minua lopulta lähestyttiin hyvin ystävällisesti. I ilmoitti E:n päättäneen, että asiat saavat raueta. Hah-haa. David voitti Goljatin.

Hupijutulla on vakavampikin puolensa. Näiden yhtiöiden – Esperin ja E:n – johtajilla on kohtuuttomat tulot. Ne kertyvät tuhansista asiakkaista, jotka jonottavat puhelimissa, tekoälyjen suoltamista keinotekoisista laskuista, virastojen odotushuoneissa pitkästyvistä ihmisistä ja julkisen hallintoportaan vastuuttomasta velttoudesta.

Pienet: noustaan kapinaan. Pannaan isot järjestykseen.           /

Julma totuus julki

HS:n palstalla ”Merkintöjä” (15.2.) Mikko-Pekka Heikkinen pyytää lukijoilta neuvoja Twitteriin ilmastotuhosta tiedottamiseen. Vastaan tässä, koska pystyn perustelemaan kantani laajemmin ja koska minulla on asiasta henkilökohtainen kokemus.
Kansa kuuntelee kernaammin miellyttäviä valheita kuin epämiellyttäviä totuuksia ja tuossa välissä vastuullinen media joutuu taiteilemaan. Heikkinen mainitsee esimerkkeinä tästä HS:n, YLE:n ja Suomen Kuvalehden. Ainakin HS:n kohdalla lukija huomaa tämän helposti ja epäilen, että asiasta keskustellaan HS:n toimituksessa sananvapauden hengessä silloin tällöin.
Ongelma ei liity pelkkään ilmastonmuutokseen, vaan on laajempi. Samaa kysymystä on syytä pohtia salatessa rikollisten nimiä, käsiteltäessä maahanmuuttoa yksipuolisesti, tutkittaessa yksittäisen firman toimintaa tai vanhusten hoitoa. Asiaa mutkistaa huomattavasti, että media varoo kaikkia syytöksiä ja muistelee myös levikkiään linjaansa valitessaan. Tätä on turha salailla.
Kysymyksessä ei voi noudattaa yleispätevää linjaa. Ongelma ei ole ”totuus vai valhe” vaan ”totuus vai vaikeneminen”. Silloin on eettistä pohtia valinnan seurauksia. Kun vaihtoehtoina ovat esimerkiksi ”rikollisen tulevaisuuden tuhoaminen” ja ”rikollisen henkilöllisyyden salaaminen lukijoilta”, ehdotan vaikenemista pikkukolttosten kohdalla. Mutta jos vaihtoehtoina ovat ”totuus planeettamme tuhoprosessista” tai ”lukijoiden mielenrauha”, ehdotan totuuden julmaa paljastamista.
Lopuksi tuo henkilökohtainen kokemukseni. On ilmeistä, että Ilmastonmuutos etenee vahvasti kiihtyen. Näin voi päätellä loogisen analyysin avulla mutta nyt jo tehdyistä havainnoistakin. Tuho on jo edennyt niin pitkälle, että sen pysäyttäminen vaatii nykyistä ratkaisevasti rajumpia toimia. Kirjoitin viime syksynä asiasta artikkelin, jota tarjosin ensin HS:n Vieraskynä-sivulle – turhaan. Artikkeli julkaistiin sitten Aamulehdessä 21.8.18 otsikolla ”Miksi meillä on kiire” ja löytyy myös verkkosivuiltani. HS perusteli hylkäämistä tarjottujen artikkelien ruuhkalla. Heikkisen kirjoitus viittaa siihen, ettei se ollut todellinen syy.

Kommenttipuheenvuoro tulevaisuusvaliokunnan 25-vuotisjuhlassa syksyllä 2018

Ihmiskunta elää esihistoriansa ja historiansa ainutkertaista hetkeä juuri nyt.

Historiasta ei löydetä esimerkkiä samanlaisesta tilanteesta.

Koskaan aikaisemmin ei ihmiskunnalta ole vaadittu samanlaista, yhteistä rintamaa tulevaisuuden uhkatekijöiden torjumiseksi.

Todennäköisesti meidän sukupolvemme jää onnekkaimmaksi sukupolveksi verrattuna aikaisempiin ja lähimpiin seuraaviin.

Kaikki tämä kuormittaa meitä merkittävällä vastuulla, suuremmalla kuin edeltäjillemme ja seuraajillemme on sälytetty.

Nyt tarvitaan luovuutta, menneen kopiointi ei riitä. 

Kulunut sanonta: ”ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, ei ole totta. 

Tärkeimmät kehityskulut – ainakin kaksi merkittävintä – ovat ennustettavissa.

Ne ovat maailman väkiluku ja keskilämpötila.

Vuosisatamme lopulla kumpikin näistä ovat kasvaneet merkittävästi nykyisestä.

Maailman väkiluku on silloin noin 11 miljardia ja kääntyy ehkä sitten laskuun.

Keskilämpötila on kasvanut nykyisestä ainakin 2- 3 astetta ja sen kasvu on luonteeltaan kiihtyvä, ei lineaarinen.

Jo ennen vuotta 2100 nämä kaksi muutosta ovat ymmärretty ylivoimaisesti merkittävimmiksi ongelmiksi maapallolla.

Ne ovat kaikkien muiden ekologisten ja sosiaalisten ongelmien äiti ja isä.

Kun hätätila pahenee, ilmestyy sosiaalisten ja ekologisten kriisien rinnalle väistämättä kolmas kriisi: moraalinen.

Maapallon kulttuuripiirit ja kansat käyvät silloin selviytymiskamppailua ja keinot tuossa taistelussa kovenevat.

Tulevaisuusvaliokuntaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Tulevaisuusvaliokunnan tärkein tehtävä on löytää ja analysoida keskipitkän aikavälin todennäköisimmät ongelmat.

Tarkoitan keskipitkällä aikavälillä noin kymmentä eduskunnan vaalikautta, 40 vuotta.

Tuon ajan kuluttua joku nykyisistä kansanedustajista on vielä eduskunnassa. 40 vuotta sitten täällä olivat nuorukaiset Zyskowicz ja Pekkarinen.

Mainitsemani analysointi ei riitä tulevaisuusvaliokunnan toimenkuvaksi.

Tulevaisuutta ei vain ennusteta, vaan sitä suunnitellaan ja parhaimmillaan tehdään.

Koska kysymys on eduskunnan instituutiosta eikä keskustelukerhosta, tulee tulevaisuusvaliokunnan tuottaa myös konkreettisia tuloksia.

Tulevaisuusvaliokunnan selvityksillä, analyyseillä ja toimenpide-ehdotuksilla täytyy olla vaikutuksensa myös päivänkohtaiseen lainsäädäntöön.

Kaiken lainsäädännön tulisi ottaa huomioon myös todennäköisin, keskipitkän aikavälin tulevaisuus.

Tästä sidoksesta huolehtiminen on ensisijaisesti tulevaisuusvaliokunnan oma tehtävä, ei lakeja säätävien ja budjetteja laativien valiokuntien.

Dialogi on kuitenkin ja tietysti välttämätön.

Tulevaisuusvaliokunnan on sivuutettava päivänpoliittiset valtakiistat, oltava niitä laajakatseisempi. 

Suomi ei voi ohjata maapallon tulevaisuutta, mutta voimme varautua siihen.

Jossain määrin meillä lienee kuitenkin mahdollista vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen.

Verratessa Kiinaan, Afrikkaan ja Yhdysvaltoihinkin, tuntuu joskus siltä, että Eurooppa on rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, joka rehvastelee esi-isiensä ansioilla.

Euroopan roolia maailmassa kannattaisi ehkä tarkistaa.

Tulevaisuusvaliokunnan saavutukset yllättävät, ja hyvin myönteisesti.

Rohkenen syyttää mediaa vähäisestä kiinnostuksesta. Valiokunta ansaitsisi enemmän huomiota kuin puolueiden julkisuushakuinen nahistelu ja pikku skandaalit.

Lopuksi vielä: meidän kaikkien kannattaisi pohtia enemmän tulevaisuuden näkymiä.

Silloin välttyisimme pahimmalta jälkipolvien kritiikiltä.

Sehän kuuluu joka tapauksessa näin: ”eivätkö ne tomppelit älynneet tehdä mitään?”   

Monikulttuuria?

Hurraa Tuusulan poika Kaikkonen! Kerrankin Arkadianmäen uraohjukset saatiin samalle viivalle poliittisista eduista piittaamatta. Ehtikin jo näyttää aika pahalta. Media sai hepulikohtauksen Oulun ja Helsingin raiskausten johdosta, jeesusteltiin tekojen kamaluutta ja lääkkeiksi ehdotettiin keskustelua, työryhmiä, terapiahoitoja ja muita virkatoimia. Tuon jaarittelun asemesta ei rohjettu puuttua asioihin, jotka on välttämätöntä myös mainita.
Miksi monikulttuurin ylistäjät nyt vaikenevat? Oletetaanpa ajatusleikkinä, että lapsia olisi raiskannut suomalainen äijäporukka Bagdadissa. Kuvitteleeko joku, että paikalliset kaupunginjohtajat, toimittajat ja terapeutit istuisivat viisastelemassa siitä, mitä pikkuvikoja heidän hallintojärjestelmässään on? Entä sallisivatko kansalaiset siellä viisastelun? Mahtaisivatko vaikuttajat väitellä siitä, onko oikein vai väärin häätää äijäporukka maasta? Eppäilen, että eivät.
Ajatusleikkinäkin tuo on mahdottomuus. Siellä perheet ja suvut suojelevat lapsiaan ja nuorisoaan. Näitä asioita ei ulkoisteta yhteiskunnalle. Voin kuvitella, että tämän vertailun tekevät myös sadat irakilaiset ja afganistanilaiset turvapaikanhakijat keskenään, mutta eivät (tietenkään!) töksäyttele tätä pohdiskeluaan kantasuomalaisille. Eivätkä he kerro monikulttuurin rakastajille, että sitä saa mitä tilaa. Mutta todennäköisesti he pitävät maatamme ja kansaamme kummina, kun uhreiksi joutuneiden lasten vanhempia tai isovanhempia ei haastatella televisiossa osallisina vastuuseen. Olisiko henkinen ilmapiirimme ratkaisevasti epäterve? Harva poliitikko uskaltaa ennen vaaleja edes kysyä niin sopimatonta asiaa.
Sitten teille, monikulttuurin ylistäjät. Onko teille koskaan pälkähtänyt päähän, että eri kulttuureissa asiat kehittyvät sukupolvien saatossa ja omassa muodossaan ehjiksi kokonaisuuksiksi, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Miksi te kauhistelette lausetta ”maassa maan tavalla”? Tulkaa esiin koloistanne, olkaa kerrankin rehellisiä, myöntäkää erehtyneenne. Aiheuttamanne sotku ei ole monikulttuuria vaan eri kulttuurien iljettävää mössöä.

Harmaa byrokratia

Kansani edustajana vuosina 1987 – 1995 minuun kohdistui kahdesti median suoma huomio. Aiheena olivat Ruokolahden leijona, jonka lupasin ottaa pihallemme ja verkkoja minulle paikannut mummo, jolle maksoin ja kerroin maksaneeni pimeästi. Tein eduskunnassa jotain hyödyllistäkin, mutta niihin asioihin ei kiinnitetty huomiota.
Palaan mummoon ja edustajatovereihin. Eduskunnan saunassa asiaa puitiin piilossa julkisuudelta. Edustajakaverit pelkäsivät, että paljastaisin mummon hänen rikkeestään, mutta yksi poikkeus oli. Hän oli siviilissä verokyttä ja paheksui julkista tunnustustani, moralisoi käytöstäni ja moitti huonoa esimerkkiäni kansalaisille. Sama hyypiö istui myöhemmin ulkomaan matkalla vieressäni lentokoneessa ja pisti Tapio Wirkkalan suunnitteleman, Finnairin hienon design-lasin taskuunsa. (Mutta tämä vain reunahuomautuksena).
Tämä on lähikuva eräästä yhteiskuntamme ilmiöstä. Julkinen sektori paheksuu harmaata taloutta ja yksityinen sektori byrokratiaa. Olen viimeisen viikon aikana jututtanut kolmea kunnon työtä tekevää julkisen talouden edustajaa. Heidän ammattinsa ovat poliisi, opettaja ja sairaanhoitaja. Kaikki ovat tuohtuneita sektoreittensa leikkauksista, mutta samaa mieltä siitä, että julkisen puolen hallinnossa on kosolti tehostettavaa.
Tähän olen puuttunut aikaisemminkin. Julkisesta hallinnosta voitaisiin leikata noin 5 miljardia vuodessa sitä tehostamalla. Henkilökohtaiset kokemukseni ovat kaavoituksen ja rakentamisen piiristä, mutta epäilen muiden alojen hallinnosta löytyvän samoja tauteja. Ne ovat tarpeettomat sairaslomat, turhat matkat, lyhennetyt työpäivät, istuskelu tyhjänpäiväisissä kokouksissa ja älytön lausuntojen tehtailu toisten lausunnoista.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella asiasta erään tunnetun talousviisaan kanssa. Hän arvioi, että 5 miljardin arvioni on liian korkea mutta sanoi, että tyhjäkäyntiä on varmasti 2 miljardia. Olimme samaa mieltä siitä, miksi asia ei korjaannu. Sitä ei korjata, koska juuri nuo hallinnolliset virkamiehet saneeraavat hallintoa. Ulkopuolinen asiantuntija pitäisi tuoda pelikentälle ja panna julmasti hommiin.