Miksi meillä on kiire?

Kulunut kesä ja viimeiset viisi vuotta tukevat tiedeyhteisön enemmistön sitä käsitystä, että maapallon vuosittaiset keskilämpötilat nousevat. Media suhtautuu asiaan melko huolettomasti, koska tilanteen uutisointi hautautuu valtioiden välisten kiistojen ja tirkistelevien paikallisjuorujen massaan. Oletan, että huolettomuus on huomaamattomuutta, ei pahantahtoisuutta.
Se käsitys, että ilmastonmuutos ei johtuisi ihmisten toimista, lienee jo jäänyt lyhytaikaiseksi omituisuudeksi. Nykyisin vallitsevin kanta lienee, että keskilämpötila tosin nousee, mutta tasavauhtia parisen astetta vuosisadan loppuun mennessä, mutta eiköhän siitä selvitä. Sen pidemmälle asiaa ei pohdita.
Syvällisemmin asiaa ovat ajatelleet eräät yksittäiset tutkijat, esimerkiksi James Hansen ja James Kasting. Näistä jälkimmäisen mainitsee toimittaja Pasi Toiviainen herättävässä kirjassaan Ilmastonmuutos Nyt, jossa hän käsittelee näitä kysymyksiä hyvin perusteellisesti.
Muutoksen luonteeseen on kiinnitetty liian vähän huomiota. Yleisimmin varmaan uskotaan, että ilmiö on väliaikainen ja pysähtyy jossain vaiheessa. Tähän viittaavat arviot vuosisatamme lopun lämpötilasta, ikään kuin ajanlasku loppuisi siihen. Toinen omituisuus on ajatus lämpötilan tasaisesta noususta seuraavina vuosikymmeninä. Siihen ei ole perusteluja. Näitä ajatuksia lähempänä totuutta on ilmeisesti arvio lämpötilan nousun tasaisesta kiihtyvyydestä. Silloin se nousisi vuosikymmen kerrallaan nopeammin ja nopeammin, kuin putoavan esineen vauhti. Tämäkin lienee liian optimistista.
Lämpötilan nousulla on seurauksia, jotka kukin erikseen ja erityisesti kaikki yhdessä kiihdyttävät lämpötilan nousua lisää. Sellaisia on valtamerien lämpeneminen, joka muuttaa hiilen kiertokulua, koska kylmien merien nieluvaikutus pienenee ja lämpimien päästöt kasvavat. Toinen on metaanihydraattien kaasuuntuminen ikiroudan sulaessa ja kolmas napa-alueiden heijastuksen pieneneminen. Neljäs suuri muutos on metsien aavikoituminen ja nieluvaikutuksen väheneminen.
Edellä mainitut ilmiöt voidaan yhdistää kokonaisuudeksi, joka kasvattaa maapallon lämpötilan nousua suhteessa muutokseen. Vastavuoroisesti, mitä nopeammin lämpötila nousee, sitä voimakkaammin kasvaa ilmiöiden yhteisvaikutus. Tilaa kutsutaan labiiliksi, jota yksinkertaisimmin kuvaa kärjellään seisova sauva. Sauvan kaatuessa sen yläpää liikkuu ympyrän kehää. Oletetaan painottoman sauvan pituudeksi 1 km ja sen yläpäähän paino, lähtötilanteen epäkeskisyydeksi 1 metri ja unohdetaan ilmanvastus. Silloin tilanne kehittyy seuraavasti siihen saakka, kun sauva on kaatunut.
20 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 3 metriä ja kehänopeus on 0,4 m/sek
40 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 28 metriä ja kehänopeus on 3 m/sek
60 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 225 metriä ja kehänopeus on 22 m/sek
80 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 1570 metriä ja kehänopeus on 141 m/sek
Maapallo on nyt samassa tilassa kuin kuviteltu sauva. Lämpötila maapallolla vastaa sauvan kallistuskulmaa ja neljän mainitun tekijän yhteisvaikutus sauvan pään kehänopeutta. Analogia ei numeroarvoina täsmää, mutta tapahtumien etenemismalli noudattaa samaa matemaattista kaavaa, ilmaistuna differentiaaliyhtälöinä. Kauhistuttavin piirre on prosessin salakavaluus. Tästä petollisuudesta pitää keskustella nykyistä enemmän. Valistuneiden ihmisten tulisi tietää tämä kehityksen luonne. Sauva kaatuu 80 sekunnissa. Maapallon kohdalla kysymys on vuosikymmenistä, ei vuosisadoista, ellei radikaaleihin vastatoimiin ryhdytä pian.
On selvää, että kaikki mahdolliset toimet tulisi ottaa käyttöön prosessin estämiseksi ja tuhoisan muutoksen pysäyttämiseksi. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Vuosi vuodelta ollaan ajautumassa lähemmäksi tilannetta, jossa mitkään resurssit eivät riitä pysäyttämään tuota tuhoisaa kehityskulkua. Tuskinpa kukaan pystyy edes vakuuttamaan, ettemme jo nyt ole peruuttamattomassa tilassa. Varmaa on kuitenkin, että tuhon pysäyttäminen vaatii vuosi vuodelta yhä huikeammin kasvavia toimenpiteitä. Aikaa ei ole hukattavissa yhtään.
Resurssit ovat olemassa. Maailman varustelumenot ovat yksistään 1500 miljardia euroa. Turhaan kulutukseen tuhlataan vähintään saman verran. Näillä pitäisi aloittaa. Ihmiskunnalla ei ole tätä tärkeämpää menoerää.

Elollinen luonto ja kulttuurimme muodot

Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.

Syyttelyn ihanuus

Sattuipa samaan aikaan kaksi toisiaan muistuttavaa asiaa. Molemmissa syytellään korkeassa asemassa olevaa henkilöä rajojensa ylittämisestä. Nämä henkilöt ovat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja keskusrikospoliisin päällikkö Robin Lardot. Presidentin tulkitaan puuttuneen sisäpolitiikkaan. Poliisin päällikköä syytetään vasikoiden hengen varjelusta. Varsinkin edellinen asioista on pilkun viilailua.
Surullista, että suurin innostus kummassakin tapauksessa kohdistuu lainsäädännön pilkuntarkkaan tulkintaan, ei tulkinnan ja toimien tuloksiin. Tuloksilla on merkitystä, pilkuntarkkuudella ei ole. Kummassakin tapauksessa omaksuttu tulkinta lienee tuottanut hyviä tuloksia. Tärkeä asia on kunnossa, mutta pilkkujen unohtamisesta valitellaan. Miksi tulokset sivuutetaan? Vastaus lienee, että niistä ei irtoa sitä syyttelyn riemua, joka median, poliitikkojen, virkamiesten ja elinkeinoelämän keskinäisessä valtataistelussa on se makoisin herkku.
Lain pitäisi olla oikeuden sovellutus, mutta se ei aina ole. Syyttelijöille kerrottakoon, että tarkka lainkuuliaisuus ei tällaisissa asioissa ole rehellisyyttä vaan tottelevaisuutta ja pahimmillaan arkuutta. Eduskunnassa lakeja säätävät ihmiset, joiden merkittävin motiivi ei ole oikeuden toteuttaminen, vaan valituksi tuleminen vaaleissa. Siihen tarvitaan ryhmäkurin noudattamista, puolueen edun vaalimista, oman poliittisen uran pönkittämistä ja moraalin venyttelyä. Kun lait syntyvät noin, ne eivät ole pyhiä. Niiden tulkinta oikeiden tuloksien saavuttamiseksi on viisautta ja ihailtavaa rohkeutta. Ylistäkäämme sitä.
Hyvinvointivaltion vahingollisimpia sivutuotteita on ajautuminen pilkuntarkkaan sääntöjen, kieltojen, huoltojen ja määräysten spagettiin. Ei luoteta enää yksiöiden harkintakykyyn, vaan kansalaiset heitetään turvaverkkojen varaan ja noudattamaan sokeasti typeriäkin määräyksiä. Tätä asennetta pidetään yllä huolimatta sen haitoista, koska siten syntyy helposti manipuloitava ja ohjailtava massa. On suurenmoista, että jotkut päättäjistämme kantavat uljasta perintöä: ajattelevat kyselemättä siihen lupaa.

Huostaanotetut lapset

Vuonna 2017 Suomessa oli 12.310 huostaanotettua lasta. Se oli 1,2 % alaikäisten kansalaisten määrästä. Välttämättömän toimenpiteen hinta veronmaksajille on noin 500 miljoonaa euroa vuodessa. Orpokoteja on aina ollut, mutta hyvinvointivaltion vallitseva syy huostaanottoon ei ole perhettä kohdannut onnettomuus, vaan rappeutunut arvomaailma. Valtaosa huostaanotoista on seuraus lapsen vanhempien holtittomista elämäntavoista. Normaalissa afrikkalaisessa, intialaisessa tai kiinalaisessa perheessä tuo elämäntapa saisi sosiaalisen murskatuomion.

Tilanne on häpeällinen. Ihmisoikeuksista kyllä paasataan naama punaisena, ihmisvelvollisuuksista vaietaan. Suvaitsevan ilmapiirin paapova asenne on moraaliton. Huostaanotto vapauttaa vanhemmat luonnollisesta vastuustaan. Lapsen elämä jää arpakuution varaan. Tarvittavan rahan voisi hankkia ja käyttää oikeudenmukaisesti.

Minulla ei ole nopeaa ratkaisua synnytettyyn tilanteeseen. Sen sijaan arvelen, että tätä tilannetta ei olisi koskaan tarvinnut synnyttää. Asuin Länsi-Saksassa parin vuoden ajan silloin, kun pommien jäljet näkyivät vielä rakennusten julkisivuissa ja tehtiin kuusipäiväistä, kahdeksantuntista työviikkoa, kun palkat olivat pieniä ja takana hävitty menneisyys. Kansa nousi kuopasta. Vasta myöhemmin huomasin, ettei maassa ollut nuorisoksi kutsuttua väestöryhmää. Oli lapsia, jotka tottelivat vanhempiaan ja aikuisia, jotka vastasivat lapsistaan. Yhteiskunta ei leikkinyt äitiä.

Meillä ovat asiat toisin. Nuorisoksi kutsuttu väkijoukko on itsestään selvyys ja tälle suodaan aikuisen oikeudet, mutta sälytetään vain lapsen velvollisuudet. Tähän etuoikeutettuun porukkaan on tunkua. Nuoreksi päästään viimeistään 13-vuotiaana ja aikuiseksi joudutaan vasta 50-vuotiaana, lukuun ottamatta rokkitähtiä, jotka saavat lukeutua nuorisoon 80-vuotiaiksi saakka.

Heillä on nuorison pukeutumistyyli, tatuoinnit, hiusmuoti, kielenkäyttö ja elämäntavat. He ihailevat tuota meininkiä. Yhteiskuntamme vilisee perheitä, joissa on vain nuorisoa. Ne ovat hyvinvointivaltion ylpeys ja ylellisyys. Ja juuri tätä joukkoa huostaanotto hyysää.

Oikeusmurha!

Kun ihminen ei kysy vaan sanoo, hän esittää tiedon tai mielipiteen. Tieto on väärä tai oikea, mielipide taas henkilön käsitys hyvästä tai pahasta. ”Asun Tuusulassa” on tieto. ”Tuusula on upea” on mielipide. Mutta sanottu voi myös olla päätelmä. Se ei sisällä käsitystä hyvästä, eikä varmaa tietoa. Se on loogisen ajatteluketjun tulos.
Aki Ruotsala on esittänyt päätelmänään, että homoseksuaalisuus ei ole perinnöllinen vaan hankittu ominaisuus. Tein saman päätelmän 15 vuoden ikäisenä. Homoseksuaalisuutta on ongelmallista pitää geneettisenä, koska homot eivät yleensä siitä lapsia ja siksi tuo ominaisuus ei ainakaan kauan periytyisi. Pidän edelleen päätelmää johdonmukaisena.
En väitä, että päätelmä olisi tieto. Väitän vain, että päätelmä kertoo jotain sanojan logiikasta, mutta ei käsitystä hyvästä tai pahasta. Ruotsala sai potkut Pori Jazzista. Potkut kertovat enemmän niiden antajasta kuin potkitusta. Olisi hyvä kuulla lisää selittelyä.
Jos Ruotsala olisi esittänyt asian tietona, häntä voitaisiin syyttää valehtelusta, mikäli potkun antajalla olisi varmuus siitä, että tieto on väärä ja Ruotsala olisi tietoisesti levittänyt väärää tietoa. Koska näin ei ole, pitää potkuilla olla joku muu perustelu.
Jos Ruotsala olisi esittänyt mielipiteen ”homoseksuaalisuus on paha”, voisi joku toista mieltä oleva pitää Ruotsalaa ilkeänä ihmisenä ja antaa potkut, koska Pori Jazz ei halua ilkeitä ihmisiä joukkoonsa. Koska näin ei ole, on perustelu jokin muu.
Jos Ruotsalan päätelmä perustuisi lipsuvaan logiikkaan, voisi paremmin päättelevä pitää Ruotsalaa tyhmänä ihmisenä ja torjua hänet Pori Jazzin toimitusjohtajan hommasta, koska siihen kaivataan vain veitsenteräviä tyyppejä, jotka eivät tee ajatusvirheitä. Näinkään ei potkuja perustella.
Lyhyenä yhteenvetona näyttää siltä, että potkujen antajat ovat epärehellisiä, ilkeitä ja tyhmiä ihmisiä. Vapautuakseen tästä taakasta heidän pitäisi perua päätöksensä. Muuten kysymyksessä on pahin temppu siinä oikeusmurhien sarjassa, jota valitettavasti olemme saaneet seurailla viime vuosina maassamme.

Asiakaspalvelijat

”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri varattuja. Vastaamme puheluusi mahdollisimman pian.” Tuttu juttu, vai mitä?
Tämä on yksi niistä lukuisista keinoista, joita firmat, virastot, kaupat, marketit, apteekit, pankit, pysäköinnin valvojat, terveyskeskukset, rautatiet ja sen sellaiset ovat keksineet vaivojensa välttämiseksi ja henkilökuntansa säästämiseksi. He ovat rekrytoineet asiakkaansa työvoimaksi näiden itsensä huomaamatta. Heille ei tarvitse maksaa palkkaa. Tavallisen vuorokauden aikana Suomessa odotetaan palvelua päivän aikana eri muodoissa yhteensä 375.000 tuntia. Se on 50.000 työllistettyä. Tämä ei ole tieteellinen tutkimustulos, vaan valistunut, varovainen arvio.
Julkisen sektorin hallinnollisissa puuhissa virkahenkilöt kuluttavat aikaansa tarpeettomien papereiden rustaamiseen, keskinäiseen kamppailuun rooteleista, uneliaaseen kokoustamiseen, veronmaksajien simputukseen, lintsaamiseen ja ei-kuviteltavaan muuhun tehottomuuteen päivisin Suomessa noin 360.000 tuntia, 48.000 työpäivää. Tämäkin on valistunut arvio, ja perustuu esimerkiksi Helsingistä Järvenpäähän ajavien autojen ruuhkahuippuun, joka arkisin Hyrylän kohdalla on 15.00 ja 15.30 välillä.
Ideologisten työttömien määrän voi arvioida eduskuntaan äskettäin jätetystä kansalaisaloitteesta. Heitä lienee Suomessa noin 140.000. Tämän he ovat itse todistaneet.
So what, kysyy Lipposen Paavo. Suomeksi: entä sitten. Nuo kaikki mainitut ilmiöt ovat vain merkkejä hyvinvointivaltiosta, sanovat tuon valtion kritiikittömät ihailijat. Sallitaanko maltillinen epäily ja erimielisyys asiasta?
Maailman onnellisimman kansan ylenpalttinen paapominen, oikeuksien rajaton korostaminen ja velvollisuuksien unohtaminen on maailmassa harvinaista. Asenne ”yhteiskunta on kansalaisen äiti”, on luhistunut ylikypsästä puolimätään vaiheeseen. Jo kauan olisi pitänyt pohtia, minkälaiseksi rappeutunut meininki pitää muuttaa. Housut pitää vaihtaa, eikä lämmitellä punttiin valahtaneessa nesteessä. Juha Sipilä näyttää yrittävän jotain. Se onnistuisi paremmin, jos poliittiset kilpailijat esittäisivät perusteltua kritiikkiä.

Vauvoja vaaliuurnille

 

A-P. Pietilä lopetti 17.1. loistavan kolumninsa tällä palstalla päätelmään ja kysymykseen. Hän suri, että vaikeudet johtavat konkursseihin ja murhenäytelmiin, ja kysyi: kenen vika? Kysymys oli tietysti tuosta puhutuimmasta aiheesta, aktiivimallista. Annan nyt osavastauksen Pietilän kysymykseen, vaikka epäilen saavani hysteerisiä vastaväitteitä.

Monet muistavat ideologisen työttömän, joka rehvasteli syksyllä sillä, että on vuosikausia käyttänyt hyväksensä veronmaksajia ja antoi kirjallisia neuvoja siitä, miten homma onnistuu. Aktiivimallia vastustavan kampanjan käynnistänyt henkilö taas ei tyytynyt – lehtitiedon mukaan – alle 2600 euron kuukausipalkkaan ja on vuosikausia seurannut ideologisen työttömän viitoittamaa tietä. Hän sai vikkelästi yli 120.000 kannattajaa aloitteelleen. Ei pidä siis vakuutella, ettei ole laiskoja työttömiä, että on vain hyvinvointivaltion uhrilampaita. Mutta en syytä näitä ihmisiä. He ovat kaitsettavaa joukkoa, milloin mihinkin suuntaan.

Perustava syy ja vika tilanteeseemme on yhteiskuntamme paapova ilmapiiri. Terveitä aikuisia ihmisiä kohdellaan kuten vauvoja, joilla ei ole omaa tahtoa, yritteliäisyyttä eikä kekseliäisyyttä omien asioittensa hoitamiseen. Jos joku epäilee tällaisia piirteitä, hänet leimataan äärioikeistolaiseksi populistiksi. Vasemmiston poliittiset agitaattorit tarvitsevat massoja taakseen. Mitä enemmän köyhiä, työttömiä, yhteiskunnasta riippuvia ihmisiä, sitä enemmän ääniä lorisee vassareiden laariin.

Jos vasemmiston poliitikot vilpittömästi haluaisivat vähentää köyhyyttä, työttömyyttä ja riippuvuutta julkisesta vallasta, he järjestäisivät viikoittain kansalaistapahtumia otsikoilla: ”Miten otan vastuun itse itsestäni?”, ”Voisinko aloittaa oman yrityksen”, ”Mihin käyttäisin rahani?” tai ”Köyhästä rikkaaksi?” He tekisivät sitä, mitä Sipilän hallitus nyt yrittää.

Taidan toivoa liikoja. Jokainen kansalainen, joka onnistuu karistamaan itsensä irti holhouksesta ja muuttuu vapaaksi, omatoimiseksi ihmiseksi, on kavahduttava tappio vasemmistolle. Sellainen yksilö voi äänestää vaaleissa noita kamalia äärioikeistolaisia.

Historian suuri harha

Tämä on kirjoitettu keskellä presidentin asemasta käytävää vaalitaistelua.
Niissä keskusteluissa, joita toistaiseksi on käyty, ovat ehdokkaista valistuneimmat poimineet historian tukea omille näkemyksilleen. Silloin on arvioitu tulevaisuuden uhkia, niiden todennäköisyyksiä, mahdollisia valtioiden ryhmittymiä ja toivottuja liittolaisia. Historiaa on käytetty siihen tarkoitukseen, joka on sen merkittävin, lähes ainoa hyöty. Se auttaa punnitsemaan tulevaisuuden vaihtoehtoja jossain suhteessa keskenään.
Ehdokkaat eivät perusta näkemyksiään taiteen, tieteen tai arjen historiaan, vaan vallan historiaan. Näin tehdään varmasti kaikkien valtioiden presidentinvaaleissa. Niissä kaikissa on sama harha, jonka mukaan ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet ovat tänäkin päivänä se tärkein asia. Näin ei ole.
Elämme ihmiskunnan historian ainutkertaista aikaa – tosiasiassa hetkeä – jolloin ihmisten sisäiset valtasuhteet tulisi nähdä vanhanaikaisena kinasteluna ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin. Niitä ovat tulevaisuuden ihmiskuntien ja muun elollisen säilyminen planeetallamme. Tämä hetki on nyt, uniikkina ja uutena. Nyt ei pidä asettua vastakkain, vaan vierekkäin. Jos maiden johtajat jatkavat jankutustaan keskinäisestä vallastaan vielä muutamia vuosikymmeniä, meille kaikille käy armotta köpelösti.
Kääntäkää siis katseenne menneisyydestä tulevaisuuteen. Älkää olko lukutoukkia, jotka pänttäävät pölyisistä teksteistä miten asiat olivat. Olkaa luovia ihmisiä, rikkokaa Einsteinin lailla perinteiden kahleet, kieltäytykää tottelemasta sitä miten oli. Vastatkaa siihen ja tehkää se, miten nyt pitää olla.
Myönnän, että minulla on lievä perspektiivivirhe. Nythän emme valitse YK:n pääsihteeriä, vaan pikkuvaltion presidenttiä. Kiinassa vastaavia hommia hoitaa kaupunginosan johtaja. Pikkuvaltion presidentin pitää varoa, ettei intoudu liikaa ja ala ärsyttävästi hyppiä isommille nenille. Siitä huolimatta suon suosionosoitukset sille ehdokkaalle, joka rämäpäisesti ei piittaa poliittisesta korrektiudesta, vaan nostaa jatkossa keskusteluun nuo tärkeimmät kysymykset.

Ideologinen loinen

Hurraa!
Suomalainen ammattikirjo on laajentunut. Mediassa on viime päivinä saanut myönteistä huomiota henkilö, joka kertoo vuosikymmeniä elättäneensä itsensä muiden kansalaisten veroilla eikä perustele valintaansa laiskuudella, vaan älykkyydellä ja ihanteilla. Eläinkunnasta käyttäytyminen on tuttua ja otuksia kutsutaan loiseläimiksi. Ne käyttävät tyhmempiä lajeja hyväkseen. Lapamato ihmisen suolistossa on näistä tunnetuimpia.
Uuden avauksen tekijä on kirjoittanut ammatistaan opaskirjasen. Asiassa ei ole mitään moitittavaa, kysymys on eettis-ideologisesta diversiteetistä ja aatteelle on laajat markkinat. Avaus otettaneen käsittelyyn koulujemme ammatinvalinnan yhteydessä uutena mielenkiintoisena vaihtoehtona.
Malliin on syytä reippaasti tarttua, koska suomalainen sosiaalipolitiikka ja koulutus ovat muutenkin saaneet osakseen myönteistä kansainvälistä palautetta. Asiasta voidaan tehokkaalla markkinoinnilla tehdä maallemme brändi ja pienellä luovuudella voimme ideologisen loisen rinnalle synnyttää ideologisen veronkiertäjän, ideologisen murtovarkaan ja ideologisen rasistin. Talouselämä ja kulttuurimme rikastuisivat näistä lisäyksistä.
Asiassa on eräs ongelma. Innovaation tekijä ei olekaan pioneeri. Hänen ammattinsa harjoittajia on ollut jo kauan ja paljon. On odotettavissa, että keksijä saa kimppuunsa kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka kertovat olleensa pitkään hänen edeltäjiään ja syyttävät häntä, ellei nyt patenttirikoksesta, niin ainakin tavaramerkin kaappaamisesta ja tulevat vaatimaan jonkinlaista lisenssimaksua perusteettomasta pullistelusta muiden keksinnöllä.
Toinenkin kiusallinen ihmisryhmä saattaa ärsyyntyä rohkean ulostulon johdosta. Se on kateellisten nirppanokkien joukko, joka on vuosikausia väittänyt, ettei tällaisen ammatin harjoittajia maassamme ole lainkaan ja toruneet väitteensä epäilijöitä pahansuovasta panettelusta. Heille vanhan ammatin harjoittaja ja sillä rehvastelija on märkä rätti keskelle pläsiä. Heille voidaan nyt sanoa suoraan ja ujostelematta, että kaikki työ on arvokasta, myös työn välttäjän työ. Sekin vuosikymmenien virsi on nyt todistettu oikeaksi.

Yleistämisen yleisyys

Pienessä kenialaisessa kylässä minua varoitettiin kikujuista. ”Ne ovat kaikki roistoja”, sanoi luo-heimon nainen. Borneolla kristitty ravintoloitsija valisti: ”kaikki muslimit ovat terroristeja”. Useamman kerran olen maailmalla kuullut, että ”suomalaiset miehet ovat rähiseviä juopporatteja ja naiset helppoja ilmaispyllyjä”. Aina puhuja on tiennyt, ettei lausunto ole koko totuus, mutta yksikin kokemus riittää porukan leimaamiseen. Niin se käy.
Lähdin 16-vuotiaana kesäksi 1952 Englantiin kielikursseille ja isäni – sodankäynyt reservin majuri – selitti minulle, että siellä ulkomailla edustan koko kansaamme ja maatamme ja ihmiset arvioivat minun käytökseni mukaan kaikkia suomalaisia. Hän kuormitti vanhanaikaisesti vastuutani maamme maineesta.
Ajat ovat huonontuneet. Suomessa on trendikästä ulkomaalaisten tekemien murhien, tappojen, joukkoraiskausten, ryöstöjen, joukkomurhien ja pienempienkin rikkomusten jälkipuinnissa huolehtia, ei uhrien kohtalosta vaan siitä, etteivät nuo typerät kanssasuomalaiset – joita huolehtijat toki itsekin ovat – vaan erehtyisi yleistämään tapahtumia ja syyllistämään kaikkia musulmaaneja tai murjaaneja tai ulkomaalaisen näköisiä tai vieraskielisiä ylipäänsä mistään. Jokainen tapaus on muka poikkeustapaus ja tähdellisintä on opettaa kantasuomalaisille käytöstapoja.
Vietetäänpä pieni totuuden hetki.
Yleistäminen on maailmassa yleistä. Kaikki yleistäjät tietävät, että ”kaikki” ei ole kaikki. Mutta on syytä huomata, etteivät vain yksilöt ole erilaisia, vaan kulttuurit ja niiden kasvatit myös. Joku käytös on yhdessä kulttuurissa normaalia, toisessa jopa rikollista. Jos halutaan säilyttää edes pieni ripaus monikulttuurisuutta maailmassa, on joka maassa oltava sen maan tavalla. Vastuu rikkomuksista pitää sälyttää painavasti sille vierasjoukolle, johon tekijä kuuluu ja jota hän edustaa. Yleistäminen ei ole vain inhimillistä, vaan perusteltua, tehokasta tapakasvatusta. Jokainen porukka ottakoon itse ensimmäisenä vastuun jäsenensä tekemisistä. Ellei ota, kärsiköön koko joukko kasvatuksen laiminlyönnistä. Lopetetaan mekin lelliminen.