Isot ja pienet asiat

SDP kokoontuu näinä päivinä valitsemaan uutta puheenjohtajaa. Ville Kopra sanoo blogissaan, että maailma, Eurooppa ja Suomi tarvitsevat periaatteellisia järjenpuhujia ja tämä hoituisi SDP:n puoluekokouksessa valitsemalla oikea puheenjohtaja. Sallitteko, että olen huvittunut?  

Kopra vetoaa siihen, että pitäisi puhua isoista eikä pienistä asioista. Oikein. Hänen iso asiansa on, kuka kandidaateista on kovin rasismin vastustaja. Väärin. Miksi Kopra ei mieti tarkemmin asiaansa, olisi looginen ja muistaisi, että tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden laji?

Siksi, että perusteellisuus ja umpirehellisyys ovat vaativia taitoja eivätkä poliittisesti nokkelia. Poliittisesti nokkelaa on puhua asioista, jotka ovat lähellä kuulijaa, paikallisesti ja ajallisesti. On laskelmoitua vääristelyä painottaa pikkuasioita, jotka herättävät tunteita.  

Isot asiat maailmassa, Euroopassa ja Suomessa eivät ole kansojen tai kulttuurien välisiä riitoja, puhumattakaan puolueiden näpräilystä, kun ne sotivat toisiaan vastaan. Siitähän tuossa Kopran julistuksessakin on kysymys: SDP:n ja PS:n äänestäjistä kuntavaaleissa – tyypillinen mikroasia. 

Toivoisinpa, että joku SDP:n kolmesta kandidaatista nousisi muita viisaammaksi puhumalla tosista isoista asioista. Niitä on kaksi – mainittakoon ne tärkeysjärjestyksessä.

Tärkein vastakkaisuus on ihmislajin ja muun elollisen eturistiriita. Se heijastuu kaikessa, maailman väestöpolitiikassa, taloudellisten tavoitteiden ylikorostuksena, keskinäisenä valtataisteluna ja ihmiskunnan arvomaailman pinnallisuutena. Ihmislaji ei omista planeettaa, vaikka niin käyttäytyy.

Toiseksi tärkein eturistiriita on ihmislajin sisäinen. Silloin vallassa oleva ihmiskunta vahtii itsekkäästi etujaan tulevien sukupolvien kustannuksella, ahmii sitä, joka yhtäläisesti kuuluu myös sadoille tuleville ihmiskunnille.

Loistava sattuma lienee, että eettinen ratkaisu toiseksi tärkeimmässä kysymyksessä muistuttaa sitä ratkaisua, jota tärkein asia huutaa tuekseen. Valittakoon siis SDP:n puheenjohtajaksi se, joka parhaiten ratkoo edellä mainitut kaksi ongelmaa.     

ps. Vihje: lukija voi tutustua isoihin  asioihin osoitteessa http://unite-the-armies.org       

Residentti Rumpille

Donald Trump, suomalaisittain Rumppi on nyt residentti. En kirjoita hänestä, vaan hänelle. Joitakin neuvoja Rumppi, lukisitko huolellisesti?

Muijia saa hipelöidä, muttei skropeloida. Jos sattuu skropeloimaan, ei siitä pidä levennellä ympäri maailmaa, ne ei sitä diggaa. Ne ei ole niin tasa-arvoisia. Jopa Madonnaa ottaa boltsiin. Yritä ymmärtää. Ne ei ole kuitenkaan samaa kaliiberia kuin me äijät.

Duunareita saa puolustaa, mutta pitää funtsata vähän mitä duunia puolustaa ja mitä ei. Väärästä puolustamisesta seuraa dorkia juttuja. Matskut loppuu maailmasta ja puhdas ilma keuhkoista jos ei hiffaa noita seurausjuttuja. Yritä tajuta, että sä oot nyt aika kovalla pallilla ja siinä mennään aivolohkoilla eikä palleilla. Kun sä mokaat – siis jos sä mokaat – niin se ei heivauta vain noita sun jenkkikavereitasi, vaan meitäkin täällä planeetan syrjäkulmilla. Yritä olla fiksumpi ja saada ne duunarit tekemään jotain sellaista, joka on vähän pidemmälläkin ajanjaksolla kliffaa. Funtsaa planeetanlaajuisesti.

Ja funtsaa vähän tota Obaman reilua ideaa jenkkien terveydestä. Tsiikaa vähän ympärillesi. Paljonko läskikasoja sä näet hiippailevan ulos lähimmästä burgerimestasta? Mieti vähän. Kannattaisko ottaa tosissaan Obaman ideat koko kansan terveydenhoidosta. Ja tsiikaa miten Obama rullaa alas lentsikasta ja lentsikaan. Älä yritä samaa. Sun pitää ensin vähän laihtua ja muuttua notkeammaksi.

Sitten vähän tota ulkopolitiikkaa. Ei silti, ei meitsikään snaijaa siitä kovin paljoa. Mutta sen verran mä voisin luotsata sua, että ota selvää mikä on mikä vaikka voissa paistaisi. Meillä on Härmässä siitä kovan luokan asiantuntijoita. Kysy niiltä, mitä kannattaa tehdä ja puhua. Meidän nykyisellä pressalla on aika paljon tajua noista jutuista. Ota se konsultiksi.

Mä todella toivon, että sä olet kiireiltäsi ehtinyt lukea tämän tähän saakka. Eihän tää nyt niin pitkä stoori ole. Sillä nyt tulee viimeinen ja tärkein neuvo. Pidä perkele näppisi erossa niistä ydinpomminamikoista. Skropeloi muijia vaikka kuinka, mutta älä skropeloi niitä nappuloita, ei edes pitkällä kepillä. Moi.   

ps. Arvoisa lukija, mikäli olet annetuista neuvoista samaa mieltä, menethän sivulle http://unite-the-armies.org ja allekirjoitat siellä esitetyn vetoomuksen 

 

 

Musta-tuntuu-kirja

Väestöräjähdys on nykyisten, globaalien ympäristöongelmien selkein yksittäinen syy. Kiina on ainoa maa, jossa tähän asiaan on puututtu radikaalisti. Yhden lapsen politiikka on sankariteko, jolla on olennaisesti vaikutettu planeettamme tulevaisuuteen. Keinona ei ole korskea julmuus kuten Euroopan, Afrikan tai Lähi-idän sodissa, vaikka niidenkin pyrkimykseksi väitetään tulevien sukupolvien parempaa elämää. Kiinan keinot ovat hienovaraisempia ja tuloksena on noin 400 miljoonaa pienempi kansanpaljous kuin ilman niitä.

Tästä syystä toivoin joululahjaksi Mari Mannisen kirjaa Yhden lapsen kansa. Kirja sai vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Valitsija oli Jörn Donner. Odotin tuotetta analyyttiseksi, näkökohtia monipuolisesti punnitsevaksi, koko maapallon tärkeintä prosessia puolueettomasti arvioivaksi merkkiteokseksi. Mutta kirja ei ole tietokirja, ei edes mielipidekirja, vaan mustatuntuu-kirja.

Ainoa tiedoksi luokiteltava asia on kirjoittajan oma väite, että 400 miljoonan arvioitu vähennys väkilukuun on väärä. Mitään analyysia väitteen tueksi ei kirjassa tehdä.

Kirja sisältää 10 tarkoin valikoitua haastattelua, joiden tarkoituksena näyttää olevan haastattelijan (ja lukijan) itkettäminen. Tätä mielentilaa ja omia ennakkokäsityksiään vahvistaakseen kirjoittaja matkustaa tunteja löytääkseen kaukaisesta kylästä juuri sen ihmisen, joka kaikkein koskettavimmin tukee hänen ennakkokäsitystään yhden lapsen politiikan kamaluudesta. Annetaanko tiedon Finlandia-palkinto siitä tiedosta, mikä Mari Mannista itkettää eniten?

Rivien välistä – tosin kirjoittajan ylimielisten ja vähättelevien reunahuomautusten saattelemana – käy kyllä selville totuus, jota ilmeisesti olikin mahdoton peitellä. Saman olen itse useilla Kiinan matkoillani todennut. Ylivoimainen enemmistö kiinalaisista pitää yhden lapsen politiikkaa välttämättömänä välivaiheena, uhrautumisena tulevien sukupolvien puolesta. Näiden sankareiden ylistykseksi tuo kirja olisi pitänyt kirjoittaa.

Donnerilta kirjan palkitseminen oli emämoka tai donnerilainen vitsi. Epäilen jälkimmäistä.

ps. Jos sinua maailman pelastaminen kiinnostaa, mene sivulle http://unite-the-armies.org

  

Valtio ja firma

Taas kaikuu valitusvirsi yhteinen Hangosta Nuorgamiin. Suomeen on vahingossa valittu pääministeriksi henkilö, joka ei ole ammattipoliitikko vaan – pysykää tuoleillanne – amatööri. Asiassa ei lohduta edes se, että Amerikan kansa teki saman munauksen. Mutta me fiksutkin: insinööri pääministerinä, voiko kamalampaa ajatella? Valituskuoron eturivissä hoilaavat leipäpoliitikot ja yksinkertaisimmat politiikan toimittajat.

Viettäkäämme lyhyt totuuden hetki ja aprikoikaamme, mitä tuo politiikan ylistetty ammattilaisuus oikein on. Sitähän se Amerikan kansakin kavahti. Entä tuo yksityisyrittäjyyden kauheus, josta valituskuoro ammentaa aiheensa?

Politiikan ja yksityisen elinkeinoelämän merkittävin ero on, että politiikassa vastuusta puhutaan, elinkeinoelämässä sitä kannetaan, traagisimmissa tapauksissa kaiken henkilökohtaisen omaisuuden menettämisen, joskus jopa itsemurhan seuratessa epäonnistumista ja häpeää. Politiikan ammattilaisen suurin riski on, että joutuu vaihtamaan paikkaa kilpailijan kanssa. Milloin ammattipoliitikko avasi kukkaronsa ja maksoi möhlimisensä kulut?   

Toinen konkreettinen ero on, että yksityisen elinkeinoelämän puolella ei kauan katsella sellaista hallintomössöä, joka täyttää julkisen sektorin keskijohdon. Poikkeuksia on; esimerkiksi Nokian romahduksen on arvioitu johtuneen juuri tästä. Politiikan ammattilaisille tämän möhkäleen olemassaolo on elinehto, silloin ei tarvitse valvoa ikävällä tavalla tehokkuudeksi kutsuttua ilmiötä, josta yksityisen elinkeinoelämän puolella pidetään niin tarkkaa syyniä. Jos rahat eivät riitä, korotetaan veroja. Kyllä kansa maksaa.

Ja vielä se kolmas juttu. Liike-elämässä ratkaisevaa on, miten on eikä miltä näyttää. Liike-elämässä ei tarvitse nuolla median peppua samalla lipevyydellä, johon ammattipoliitikko liukkaasti ryhtyy. Ellei poliitikko hoitele lehdistösuhteitaan nöyrästi, hänet siirretään kunnioitetun ammattilaisen karsinasta halveksitun amatöörin karsinaan. Media palkitsee, kun sitä miellyttää.

Toivottavasti tuli selväksi, miksi Suomen kansan pitäisi valita johtajiksi muita kuin amatöörejä?                

SO ja TE

Hallituksemme merkittävin hanke on SoTe. Se on salaperäinen kokonaisuus, koska terveyden ja sosiaalihuollon piirissä työskentelevillä ihmisillä on vaitiolovelvollisuus. Niinpä kustannusvastaava veronmaksaja pääsee kurkistamaan poliitikkojen, kaavoittajien, poliisin, tuomareiden ja opettajien työtä, mutta terveys- ja erityisesti sosiaalitoimi on varjeltu näkymättömiin. Hallinnollisesti ne ovat yksi SoTe.

Jos asiasta jotain haluaa sanoa, on keskityttävä kokonaisuuksiin ja periaatteisiin, mutta yksityiskohtien arvailuun. Puutun nyt erääseen, eettisesti keskeiseen kysymykseen. Aluksi määrittelyä: terveyspuolella on potilaita, sosiaalipuolella asiakkaita.

Äärimmäisessä tapauksessa terveyspuolen potilas on – ja hänen kuluu ollakin – täysin asiantuntijoiden varassa. Nukutettu potilas ei kommentoi leikkaavan lääkärin toimenpiteitä. Sairastava kansalainen on joko kokonaan tai vain pieneltä osin itse syyllinen huollettavaan tilaansa. Lääkäri on auktoriteetti häntä hoidettaessa. Vanha sanonta ”lääkäri määrää hoidoksi” ei ole harhaanjohtava. Potilas tottelee ja suhde perustuu vahvaan luottamukseen.

Sosiaalipuolen ääritapaus – asiakas – on toista maata. Pahimmillaan hän on kokonaan, tietoisesti ja piittaamattomuuttaan rakentanut ongelmat itsellensä ja monissa tapauksessa koko perheelleen. Hän hakeutuu rehvakkaasti ja oikeutensa tuntien yhteiskunnan sylihoitoon. Hänen vaatimuksensa ovat taloudellisia, eikä hän kanna velvoitteita rahojen käytöstä. Hoitaja ei ole auktoriteetti, vaan parhaimmillaan kiltti sparraaja, huonoimmillaan nöyrä alistuja.

Hyvinvointiyhteiskunnan arvomaailma, koulutus ja mekaaninen lainsäädäntö luovat pohjan sille, että edelliset tilanteet käsitellään rinnakkaisina, saman kokonaisuuden osina. Se on virhe. Ratkaisuun ei riitä vastaväitteeksi, että So ja Te ovat riippuvaisia toisistaan. Kysymys on syvällisemmästä: kansalaismoraalista. Kasvoton yhteiskunta kasvattaa valtaansa ja tyrkyttäytyy alueelle, joka kuuluu yksilöille ja heidän terveelle kanssakäymiselleen. Vastuu tulisi sälyttää rohkeammin kansalaisille, aina kun se on aiheellista ja oikeutettua.    

ps. Ota vastuu myös maailmasta. Vilkaise ja allekirjoita sivu osoitteessa http://unite-the-armies.org  

  

Feminismin jäljet

Kaksi tytöntypykkää on Tukholmassa komennettu nukkumaan. Toinen oli – voitteko kuvitella! – kikattanut illallispöydässä. On aikoihin eletty. 

Toista oli vanhaan hyvään aikaan. Eräälläkin edustusmatkalla, kun lento Vantaalta lähti määränpäähänsä, niin delegaation jäsenet, kansanedustajat Masa ja Rami (nimiä ei ole muutettu) saivat painontasauksen ja lentoturvallisuuden nimissä paikat bisnesluokassa. Matkalla kallistui ilmainen kuppi tai kaks.

Eduskunnan delegaatioiden kutyymiin kuuluu, että paikallinen Suomen suurlähettiläs on kentällä vastassa, kuskaa seurueen kentältä lähetystöön ja kertoo siellä tulijoille erinäisiä perusasioita, kuten mikä on maa, mikä valuutta, mikä kaupunki ja miten on sopivaa käyttäytyä. Myös matkaohjelmaa käydään lävitse.

Kun lähetystöön oli saavuttu, asettui suurlähettiläs pitkän pöydän päähän ja Masa&Rami pöydän toiseen päähän kasvotusten. Eipä aikaakaan, kun Masa nukahti. Hänen otsansa nojasi pöydän lakattuun pintaan. Hän ei kikattanut, hän kuorsasi.

Hetken kuluttua Masa kuitenkin heräsi, pälyili ympärilleen, näki pöydän päässä puhuvan mieshenkilön sekä vastapäätä istuvan Ramin. ”Kuka puhuu?” kysyi Masa Ramilta römeällä äänellä. ”En tiedä” vastasi Rami, yhtä kuuluvasti. Masa oli hetken hiljaa. Sitten, tarkentaakseen tietojaan, töräytti kysymyksen: ”Onko se kansan valitsema vai palkkarenki?”

Oi noita aikoja! Nyt on äijäkulttuurin asiallisten kysymysten aikakaudesta edetty tyttökulttuurin kikattelevaan vaiheeseen. Tämä degeneraatio on feminismin syytä. Meillä alkaa olla enemmän ja enemmän naiskansanedustajia, naisministereitä ja naispresidenttejä. Yritystenkin johtoon kiljutaan kikattelevia typyköitä. Kun Amerikassa otetaan askel takapakkia, niin kylläpä sitä kauhistellaan.  

Naiset ovat joissain tapauksissa loistavia johtajia. Olen Angela Merkelin vilpitön ihailija. Silti varoittelen kaikesta pintapuolisesta luokittelusta, joka on niin trendikästä ja johon muotisuuntaus kerrallaan lipsahdetaan. Meillä Suomessa on siitä paljon kantapään kautta saatua kokemusta. Mutta tiedoksenne suuri viisaus: johtajuus on yläpään varassa.  

 

 

Meisselillä marmoriin

On toistettu, että Suomessa on maailman tyhmin älymystö. Sanonta jatkuu: … ja maailman viisain kansa. Eräs perustelu tälle saattaa olla: joukko, joka itseään älymystönä pitää, hoilaa yksimielisenä ja enempää ajattelematta vuosikaudet samoja virsiä. Puoli vuosisataa sitten tuo virsi oli proletariattiedistysporvaristotaantumusneuvostoliittoluokkatietoisuus. Nyt soi urkupilleissä uusi laulu: monikultturimuuttoliikeihmisoikeudetsuvaitsevaisuushyvinvointi. Viisas kansa ei yhdy jumputukseen.

Siksi on ihanaa saada käsiinsä suomalaisen älykön kirja, joka kyseenalaistaa rohkeasti sen, jota on palvottu pyhimpänä ja kiistattomimpana. Se on Jari Ehrnroothin kirja ”Hyvintoimintayhteiskunta”. Teksti on paikoin niin komeaa, että on vähättelyä kirjoittaa sitä paperille painomusteella. Se pitäisi meislata marmoriin.

Ehrnrooth jakaa kirjansa kahteen osaan, jotka ovat otsikoitu ”Vapaus” ja ”Ratkaisu”. Vaikka osien järjestys on kirjassa päinvastainen, kerron niistä lyhyesti mainitsemassani järjestyksessä.

Vapaudesta Ehrnrooth kirjoittaa filosofisesti, pohtien ihmisyksilön ratkaisuja ja oman tahdon mahdollisuuksia yksittäisten valintojen edessä. Hän lähtee siitä, että ihmisellä on oma tahto ja tämä sanelee teot. Valintaa johdattelevat velvollisuusetiikka ja onnellisuusetiikka. Kirjoittaja suosittelee ensimmäistä ja näkee aikamme suurena ongelmana lyhytjänteisen ja pinnallisen hyvänolon tavoittelun. Ihmisen tavoitteena tulisi olla oikeamielinen käytös. Ihmisoikeuksien rinnalle on nostettava ihmisvelvollisuudet.

Ratkaisussa käsitellään yhteiskuntamme nykytilaa ja sen muuttamista paremmaksi. Kirjan nimi kertoo jo keskeisen tavoitteen. Tarkoituksena ei saa olla yksilöiden ”vointi”, tuo vastuuton vellonta kasvottoman sosiaalihuollon sylissä sekä nautintoihin ja viihteeseen rajautuva päämäärättömyys. Tämä tulee muuttaa niin, että jokaisen yksilöllinen ”toiminta” tähtää myös kokonaisuuden hyvään. Pahoinvointiyhteiskunta muuttukoon hyvin toimivaksi.

Hyvinvointivaltiomme on saavuttanut kypsyyden jälkeisen, puolimädän vaiheen. Se ei parane viilailulla. Perusta on korjattava.      

ps. Mutta älä unohda maailman hyvintoimintaa. Vilkaise sivua osoitteessa http://unite-the-armies.org  

 

        

 

Poliittiset sanat

Maaliskuussa 2011 silloinen pääministeri Mari Kiviniemi pyysi eduskunnalta anteeksi sananvalintaansa, kun oli kutsunut jotain kansanedustajaa epäisänmaalliseksi. Sitä pidettiin pahana loukkauksena. Nyt ollaan laatimassa rasisminvastaista lakia. Näillä asioilla on yhteys, vaikka ei tarvitsisi olla.

Olen matkustanut elämäni aikana noin sadassa maassa, enkä missään ole kohdannut sellaista rasismi-sanalla meuhkaamista kuin Suomessa nykyisin. Sanan alkuperäinen merkitys tuntuu kadonneen kokonaan ja käsite yhdistetään mihin hyvänsä vastustukseen, riippumatta asiasta, kohteen ulkonäöstä tai kansallisuudesta. Rasistiksi päätyy, ellei kumartele lipevästi ketä hyvänsä ulkomaalaista.

Isänmaallisuus-sanaa taas vältellään, koska arvellaan sen tuovan rasistin leiman. Kun rasisminvastaista lakia nyt aletaan värkkäillä, pitäisi tällaiset seikat muistaa. Muuten pääministerit saavat kohta pyydellä anteeksi kutsuttuaan jotakuta isänmaalliseksi.

Kansanedustajat voisivat vaihteeksi harrastaa älyllisyyttä. He voisivat määritellä esimerkiksi käsitteet isänmaallinen, kansallismielinen, rasistinen, fasistinen ja natsistinen. Nyt vaikuttaa siltä, että joillekin nämä ovat synonyymejä. Ellei näiden sanojen merkitystä ymmärrä, on syytä kertoa ymmärtämättömyys äänestäjille vaaleja ennen. Jos ymmärtää eron, ei pitäisi heitellä sikamaisuuksia suupielestään. Tai jos olen väärässä, eduskunta voi saman tien säätää isänmaallisuuden vastaisen lain.

Oli aika, jolloin meillä Suomessa milloin mitäkin asiaa pidettiin neuvostovastaisena ja edistyksellinen, taantumuksellinen ja luokkatietoinen olivat hienoja sanoja. Nykyajassa haisee tuo vanha löyhkä ja meininki liikaa, vain termit ovat muuttuneet.

Poliittiset sanat muuttavat luonnettaan. Kansanvaltainen, hyvinvointivaltio, sananvapaus, neuvostovastainen, rotuerottelu olivat aluksi asiallisia, jotakin tilannetta tai olosuhdetta sattuvasti kuvaavia sanoja. Sitten ne kärsivät inflaation, niitä aletaan käyttää milloin missäkin tilanteessa hyvän tai pahan synonyymeinä. Niillä leimataan ihmisiä, ratkaisuja tai olosuhteita. Vaikka itsensähän leimaaja hölmöilyllään leimaa.

ps. Edelliset ovat pikku juttuja. Jos haluat ottaa kantaa oikeisiin asioihin, mene sivuille osoitteessa http://unite-the-armies.org

 

Huumaavat pelit

Olen koukussa. Pelaan shakkia Internetissä ja tunnen sen luissani. Päivittäin minulla olisi usein hyödyllisempää ja tärkeämpää tekemistä, mutta uskottelen itselleni, että hommat sujuvat paremmin ja virkistyneemmin, kunhan ennen sitä otan yhden matsin jonkun intialaisen, amerikkalaisen tai norjalaisen vastustajan kanssa. Peli vaikuttaa kiihottavasti aineenvaihduntaani. Henki pistää aineet liikkeelle. Olen pelin orja. Jos olen viikon ulkomailla pelaamatta, on kroppani normalisoitunut tasapainoon, eikä pelihimo pääse niskan päälle. Sitten tulee hetki, jolloin yksitoikkoisuus tai joku muu arkipäivän latteus iskee ja ajattelen: vain yksi peli. Ja se on sitten menoa taas.

Kirjoitan tästä kahdesta syystä. Ensinnäkin oletan, etten ole ainoa maailmassa. Toiseksi, shakki on vain eräs peleistä ja epäilen, että vielä koukuttavampia ja hyödyttömämpiä pelejä löytyy netistä ja mikä merkittävintä: minua nuorempia riippuvuuteen ajautuneita pelaajia. Peliteollisuus on Suomessa ylistetyin vientiteollisuuden ala, eikä sellaisessa nähdä mitään pahaa.

Näistä syistä on syytä vertailla kaikkein vastenmielisintä rikollisuuden alaa tähän ylistettyyn sankaritarinaan. Verratkaamme huumetuotantoa ja huumekauppaa pelialaan. Mitä yhteistä löytyy?

Molemmat ovat luonteeltaan koukuttavia, niiden vaikutukset ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti vahingollisia, ne houkuttelevat keinotekoisella valemaailmalla käyttäjiään, niissä liikkuvat miljardit tuottajilleen, ne vahingoittavat miljoonien ajankäyttöä päivittäin ja riippuvuuden uhrit eivät aluksi huomaa, mihin syövereihin he vajoavat.

Mutta ei nyt liioitella näitä samankaltaisuuksia. On ainakin kaksi eroa. Huumeet iskevät fyysiseen ja sieltä henkiseen, peleissä syy ja seuraus ovat päinvastaiset. Huumeet ovat laissa kiellettyjä, pelit talouselämän ylistämiä sankaritarinoita. Onkin huvittavaa, kuinka PokemonGo on saanut myönteistä juttua mediassa erään piirteensä ansiosta. Sehän lisää liikuntaa. Eikö suunnistus, retkeily, marjastus, sienestys aja saman asian?

Nykyaika saisi menneiltä sukupolvilta nimikkeen: keinotekoisuuden aika. Pankaas taas funtsaten.

ps. Mikäli haluat käyttää aikasi todella hyödyllisesti, mene Internetissä osoitteeseen http://unite-the-armies.org, allekirjoita siellä oleva vetoomus ja levitä tietoa kavereillesi.

 

Ammattipoliitikon motiivit

Ennen vanhaan – kuten sanonta kuuluu – ei poliitikko ollut ammattinimike. Nykyään on. Ennen sanottiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja poliitikolla oli sen lisäksi jokin ammatti, jossa noudatettiin alan ammattietiikkaa. Lääkäreillä, toimittajilla, juristeilla, tieteilijöillä ja taiteilijoilla on jokaisella alansa käytössäännöt, joiden rikkomista pidetään edelleen – maltillisesti ilmaistuna – sikamaisena.

Kun politiikka on julistettu ammatiksi, on syytä kysyä, mikä on tuon ammatin ammattietiikka. Mitä kertovat tästä asiasta ryhmäkuri, ministereiden valinnassa painottuvat puolue, sukupuoli, ikä ja asuinpaikka sekä se kummallinen ilmiö, että poliitikko hallituksessa ollessaan tukee eri asioita kuin oppositiossa? Politiikan toimittajia tai politiikan tutkijoita eivät nämä omituisuudet hätkähdytä lainkaan. Se johtuu siitä, että he arvelevat ymmärtävänsä politiikkaa paremmin kuin kansalainen, äänestäjä. He tietävät, mikä on homman ydin.

Minulla on tästä asiasta lukuisia kokemuksia, mutta jätän erisnimet mainitsematta. Itse asian voin kansalaiselle kertoa. Kannatettava asia sinänsä on ammattipoliitikolle vasta kolmanneksi tärkein motiivi. Hän mielellään puolustaa asiaa, jota sydämessään pitää hyvänä ja vastustaa pahana pitämäänsä. Toiseksi tärkein motiivi on kuitenkin, että asian puolustaminen edistää hänen poliittista uraansa. Ryhmäkurin noudattaminen oppositiossa ja hallituksessa on osa tätä valintaa, oikeiden henkilöiden lipittely toinen tärkeä osa. Älä siis kansalainen ihmettele, että ammattipoliitikko äänestää usein kuvitellun omatuntonsa vastaisesti. Sitä kutsutaan poliittiseksi viisaudeksi – ammattitaidoksi. Politiikan toimittajatkin monesti ylistävät tuota viisautta.

Kuitenkin, kaikkein tärkein motiivi näyttää olevan sellainen, ettei sitä röyhkeinkään kehtaa tunnustaa. Siitä huolimatta se näyttää sotkevan asioita jatkuvasti, aiheuttaa tehottomuutta ja viivästymisiä, selittelyä, kompurointia ja tekopyhää vääristelyä. Pankaapa merkille.

Ammattipoliitikon tärkein motiivi on, ettei puolustettu ratkaisu edistä kilpailijan tai vihollisen uraa.

ps. Mikäli haluat tehdä jotain reilusti epäitsekästä, mene osoitteeseen http://unite-the-armies.org, allekirjoita siellä oleva vetoomus ja kerro siitä kavereillesi.