Ideologinen loinen

Hurraa!
Suomalainen ammattikirjo on laajentunut. Mediassa on viime päivinä saanut myönteistä huomiota henkilö, joka kertoo vuosikymmeniä elättäneensä itsensä muiden kansalaisten veroilla eikä perustele valintaansa laiskuudella, vaan älykkyydellä ja ihanteilla. Eläinkunnasta käyttäytyminen on tuttua ja otuksia kutsutaan loiseläimiksi. Ne käyttävät tyhmempiä lajeja hyväkseen. Lapamato ihmisen suolistossa on näistä tunnetuimpia.
Uuden avauksen tekijä on kirjoittanut ammatistaan opaskirjasen. Asiassa ei ole mitään moitittavaa, kysymys on eettis-ideologisesta diversiteetistä ja aatteelle on laajat markkinat. Avaus otettaneen käsittelyyn koulujemme ammatinvalinnan yhteydessä uutena mielenkiintoisena vaihtoehtona.
Malliin on syytä reippaasti tarttua, koska suomalainen sosiaalipolitiikka ja koulutus ovat muutenkin saaneet osakseen myönteistä kansainvälistä palautetta. Asiasta voidaan tehokkaalla markkinoinnilla tehdä maallemme brändi ja pienellä luovuudella voimme ideologisen loisen rinnalle synnyttää ideologisen veronkiertäjän, ideologisen murtovarkaan ja ideologisen rasistin. Talouselämä ja kulttuurimme rikastuisivat näistä lisäyksistä.
Asiassa on eräs ongelma. Innovaation tekijä ei olekaan pioneeri. Hänen ammattinsa harjoittajia on ollut jo kauan ja paljon. On odotettavissa, että keksijä saa kimppuunsa kymmeniä tuhansia suomalaisia, jotka kertovat olleensa pitkään hänen edeltäjiään ja syyttävät häntä, ellei nyt patenttirikoksesta, niin ainakin tavaramerkin kaappaamisesta ja tulevat vaatimaan jonkinlaista lisenssimaksua perusteettomasta pullistelusta muiden keksinnöllä.
Toinenkin kiusallinen ihmisryhmä saattaa ärsyyntyä rohkean ulostulon johdosta. Se on kateellisten nirppanokkien joukko, joka on vuosikausia väittänyt, ettei tällaisen ammatin harjoittajia maassamme ole lainkaan ja toruneet väitteensä epäilijöitä pahansuovasta panettelusta. Heille vanhan ammatin harjoittaja ja sillä rehvastelija on märkä rätti keskelle pläsiä. Heille voidaan nyt sanoa suoraan ja ujostelematta, että kaikki työ on arvokasta, myös työn välttäjän työ. Sekin vuosikymmenien virsi on nyt todistettu oikeaksi.

Yleistämisen yleisyys

Pienessä kenialaisessa kylässä minua varoitettiin kikujuista. ”Ne ovat kaikki roistoja”, sanoi luo-heimon nainen. Borneolla kristitty ravintoloitsija valisti: ”kaikki muslimit ovat terroristeja”. Useamman kerran olen maailmalla kuullut, että ”suomalaiset miehet ovat rähiseviä juopporatteja ja naiset helppoja ilmaispyllyjä”. Aina puhuja on tiennyt, ettei lausunto ole koko totuus, mutta yksikin kokemus riittää porukan leimaamiseen. Niin se käy.
Lähdin 16-vuotiaana kesäksi 1952 Englantiin kielikursseille ja isäni – sodankäynyt reservin majuri – selitti minulle, että siellä ulkomailla edustan koko kansaamme ja maatamme ja ihmiset arvioivat minun käytökseni mukaan kaikkia suomalaisia. Hän kuormitti vanhanaikaisesti vastuutani maamme maineesta.
Ajat ovat huonontuneet. Suomessa on trendikästä ulkomaalaisten tekemien murhien, tappojen, joukkoraiskausten, ryöstöjen, joukkomurhien ja pienempienkin rikkomusten jälkipuinnissa huolehtia, ei uhrien kohtalosta vaan siitä, etteivät nuo typerät kanssasuomalaiset – joita huolehtijat toki itsekin ovat – vaan erehtyisi yleistämään tapahtumia ja syyllistämään kaikkia musulmaaneja tai murjaaneja tai ulkomaalaisen näköisiä tai vieraskielisiä ylipäänsä mistään. Jokainen tapaus on muka poikkeustapaus ja tähdellisintä on opettaa kantasuomalaisille käytöstapoja.
Vietetäänpä pieni totuuden hetki.
Yleistäminen on maailmassa yleistä. Kaikki yleistäjät tietävät, että ”kaikki” ei ole kaikki. Mutta on syytä huomata, etteivät vain yksilöt ole erilaisia, vaan kulttuurit ja niiden kasvatit myös. Joku käytös on yhdessä kulttuurissa normaalia, toisessa jopa rikollista. Jos halutaan säilyttää edes pieni ripaus monikulttuurisuutta maailmassa, on joka maassa oltava sen maan tavalla. Vastuu rikkomuksista pitää sälyttää painavasti sille vierasjoukolle, johon tekijä kuuluu ja jota hän edustaa. Yleistäminen ei ole vain inhimillistä, vaan perusteltua, tehokasta tapakasvatusta. Jokainen porukka ottakoon itse ensimmäisenä vastuun jäsenensä tekemisistä. Ellei ota, kärsiköön koko joukko kasvatuksen laiminlyönnistä. Lopetetaan mekin lelliminen.

Purkupalloa julkisivuun?

On elokuun perjantai, kello 15.15. Etsin Tuusulan kunnantalosta kolmea eri virkahenkilöä. Kukaan ei ole paikalla. Kesälomat ovat ohi. Autio talo huutaa tyhjyyttään. Sitten vastaani tulee yksi ahkera. Kysyn, missä kaikki ovat. ”Perjantaisin ihmiset lähtevät kolmelta”. Se siitä. Hallinnointi loppuu kello 16, mutta talossa talon tavalla.
Selvittelin Tuusulan kunnantalon purkamisen perusteluja. Niitä on kuulemma neljä, seuraavasti:
1.Sisäilmaongelma. Joku virkailija sanoo, että kellarin neukkari haisee pahalta. Ei haise, olen ollut siinä huoneessa kymmeniä kertoja. Sisäilmaongelma on selkeä, asetuksessa määritelty käsite. Sitä ei todeta yksittäisen henkilön viihtyisyydellä, vaan järkevästi ajoitetuilla mittauksilla.
2.Toiminnallinen vaikeus. Laaja virkailijakunta joudutaan sijoittamaan kunnantalon lisäksi muihinkin rakennuksiin. Tästä syystä ei taloa pidä purkaa, vaan hallintoa supistaa. Hallinto on ylipainoinen. On lopetettava koukeroinen byrokratia ja loputon kokoustaminen, niin nykyinen talo on tarpeeksi tilava.
3.Rakenteelliset viat. Ulkoseinä, katto ja ikkunat pitää repiä ja korvata täysin uusilla. Ei pidä. Vaipan ongelmat voi paikallistaa ja korjata halvalla järkevästi. Kaikkea ei tarvitse hajottaa, vaikka se olisikin vaivatonta ja säästäisi hallinnon aivotyötä.
4. Talon väärä sijainti. Kunnantalon pitää olla suurempi, hienompi ja tärkeilevässä paikassa. Talon nykyinen paikka myydään kovan rahan asunnoille, ja saadaan rasvaiset setelit. Tämä on purkamisen ilmeisin perustelu ja yhdistää monien edut. Siitä nauttivat kunnan virkailijat, purku-urakoitsija, uusien talojen suunnittelijat ja ennen muuta niiden rakentajat. Ai anteeksi, unohdin kuntalaiset. Miten he hyötyvät tästä?
Päätös asiasta edellyttää kilpailevia, sitovia tarjouksia kahdesta vaihtoehdoista. Kummankin pitää painottaa säästöjä ja sisältää täysi elinkaarianalyysi. Ensimmäinen: korjataan kaikki tarpeellinen ja ratkaistaan ongelmat kestävästi. Toinen, tuo tavallinen: ”uusi tulee halvemmaksi kuin vanhan korjaaminen”. Molempien vaihtoehtojen tavoitteena on oltava kuntalaisten etu.

Tekopyhää huijausta

Tämän viikon tapahtumat ovat suuri riemu hurskastelijoille ja huijareille. Tarkoitan tietysti perussuomalaisten kokousta, hallituksen hajoamista, perussuomalaisten hajoamista ja hallituksen hajoamisen perumista. Kuinka hienolta näytti, kun arvot eikä pyrkyryys ohjasivat päättäjiä! Sukeltakaamme tekopyhän klovnin sisimpään.

Otetaan ensin pari askelta taaksepäin. Vuosikaudet hoilattiin ”monikulttuuri, monikulttuuri”- virttä, kunnes oivaltavimmille valkeni, että veisaajat palvoivat tehosekoittimella vatkattua mössöä, joka on oikean monikulttuurin irvikuva ja vastakohta.

Tämä ”ihmisarvo, ihmisarvo” – virsi ansaitsee saman kohtalon.  

Etiikka olkoon politiikan perusta. Laajasti ajatellen – siis ei puolilaajasti – kuuluu eettiseen ajatteluun muitakin kuin nykyihminen. On tarkasteltava koko maapallon tulevaisuutta ja sitä pitkällä aikavälillä. Ei riitä pohtia, miten kivaa on istua Pohjois-Espan katukahvilassa tai mikä on maan kilpailukyky rahasta. Jos tarkastelu on tuolla tasolla, ei pidä sotkea argumentiksi arvoja. Vielä ällöttävämpää, jos ilmeinen syy ratkaisuille on oman puolueen tai henkilön itsensä poliittinen menestys.

Pitkän tähtäyksen kokonaistavoite voisi olla maapallo, jonka väkiluku on vakiintunut nykyistä olennaisesti pienemmäksi, jossa kymmenet sukupolvet voivat elää ahdistumatta tulevaisuudesta, jossa luonnolla on itseisarvonsa välinearvon asemesta ja jossa eri kulttuurit kukoistavat rikkaina ja sovussa keskenään. Sellaisen planeetan kauneus ja sen ihmiskunnan viisaus olisivat ylpeyden aiheita sen jokaiselle asukkaalle. Mahdettiinko puolueiden palaverissa maanantaina tai perussuomalaisten ryhmissä tiistaina pohtia näitä asioita?

Epäilen, ettei pohdittu. Niissä studeerattiin, mitä Halla-aho on tullut sanoneeksi ja saatiin veruke – arvot – ratkaisuille. Todellinen syy oli poliittisen tappion pelko. Pelättiin, että valta kapenee ja kannatus putoaa. Henkilöiden ja puolueiden etu vaati ensin hallituksen hajottamista, sitten päätöksen perumista. En arvioi itse ratkaisuja. Mutta niiden perustelu – ihmisarvo – on valhetta tai ainutkertaista höpertelyä.

ps. Oikeita arvoja voit puolustaa kampanjassa osoitteessa: Unite the Armies tai http://unite-the-armies.org

Carpe Diem

Päivälehden tulisi iskeä ajan hermoon. Sen tulisi poimia päivän tapahtumista se asia, jota tulevaisuustutkijat kutsuvat ”heikoksi signaaliksi” ja joka hyvävainuisen toimittajan sieraimissa tuoksuu tulevien vuosikymmenten ”megatrendinä”, joka valtaa maailman ja jonka merkitys on jättimäinen. Usein lehti antaa ymmärtää, että lehden omat kannanotot tai julkaistut kirjoitukset ovat tätä terävyyttä ja iskevyyttä parhaimmillaan.  

Maamme merkittävin päivälehti, Helsingin Sanomat tekee tämän kahdesti 18.4.

Lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että ”Kiertotalouden teema on viriämässä myös Suomessa” ja mielipidesivun merkittävimmässä artikkelissa kerrotaan, että monikulttuuriset perheravintolat ”ovat nyt leviämässä Suomeen”.  Sallitteko, että hymyilyttää?

Asia ei liity yhteen lehteen eikä yhteen tiedotusvälineeseen. Edellinen on vain esimerkki, koska kritiikiltä aina vaaditaan yleisten johtopäätösten tueksi edes yksi esimerkki. Kiertotaloudesta on pauhattu tuhansissa artikkeleissa ja kymmenissä kirjoissa noin kolmekymmentä vuotta ja etniset ravintolat sisäisine henkilöjärjestelyineen ja mahdollisine ongelmineen ovat lähes yhtä vanha ja tuttu asia. Vuonna 1987 olisivat edelliset artikkelit olleet ajan hermolla.   

Tieteellisessä keskustelussa pidetään tärkeänä, ettei jonkun toisen tutkijan ideoita esitetä omina ajatuksina. Tuon tuosta mediakin nostaa tikun nenään jonkun tutkijan, jonka toimia paheksutaan tässä suhteessa. Tieteellisissä piireissä sellaista pidetään epärehellisyytenä, lähes rikollisuuteen verrattavana kähvellyksenä. Talouselämässä omat ideat suojataan lailla ja patenteilla ja rikkomuksista selvitään rahalla. Poliitikkojen kesken ollaan hieman vapaamielisempiä, mutta usein sielläkin muistutellaan, että kilpailija teki kannatettavan ehdotuksen jo vuosia sitten.

Eri sektoreilla on yhteiskunnassa omat moraalisääntönsä, mutta oppia saa lainata yli rajojen. Olisiko medialla aihetta poimia vihjeitä tieteen, talouselämän tai edes politiikan käytännöistä? Tarvittaisiinko annos nöyryyttä, kun homehtuneita latteuksia esitetään raikkaina oivalluksina? Enpä neuvo, kunhan kyselen.          

ps. ajan hermolle pääset osoitteessa http://unite-the-armies.org

Pormestarivaali Tuusulassa

Helsinki ja Tuusula aikovat nimittää johtoonsa pormestarin. Helsingissä asia on nostettu reilusti vaalien merkittävimmäksi asiaksi ja kaikki puolueet ovat nimittäneet ehdokkaansa tuohon luottamustehtävään. Tuusulassa taas kolmesta suurimmasta ryhmittymästä vain TuPu on esitellyt asian – julkisesti. Lopputulos on, että jos tuo posti tulisi TuPu:lle, äänestäjät tietäisivät keiden joukosta valtuustoryhmä valitsisi tuon kunnan merkittävimmän päättäjän. Lienee varmaa, että SDP:ssä ja kokoomuksessa on myös käsitelty asiaa, mutta lopputulosta ei ole kerrottu äänestäjille. Miksi asiaa peitellään?

Kuntien päätäntävalta kaventuu jatkossa SoTe-uudistuksen vuoksi. Seuraavalla vaalikaudella kaikissa Suomen kunnissa kaavoitusratkaisut nousevat tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Niiden suhteellinen merkitys kuntalaisille kasvaa. Tuolla sektorilla on ylivoimaisesti suurin mahdollisuus tehdä lehmänkauppoja, suhmuroida takahuoneissa ja vuosikymmenien veljeyden nimissä muuttaa valtaa rahaksi ja rahaa vallaksi. Irvikuva olisi, että hallintovalta kunnan toimistossa olisi samalla intressijoukolla kuin maanomistusvalta kuntaan kaavoitettavilla mailla. Kun ostaja ja myyjä ovat yhteisymmärryksessä, mutta maksaja muualla, syntyy hyviä kauppoja muille kuin maksajalle. Raha ei ole ainoa kauppojen väline, aseman suoma valta on samaa valuuttaa.

Edellisestä johtuen viikonloppuna käytävä kuntavaali on Tuusulassa pormestarivaali. Kuntalainen äänestää henkilöä, henkilölle annettu ääni menee jakoon ehdokaslistalle ja valituista suurin valtuustoryhmä nimittää keskuudestaan pormestarin. Näin kai tapahtuu, jos korrektisti edetään.  Onko tässä jotain kavahdettavaa?

Onpa aika lailla ja äänestäjän on hyvä huomata se. Kunnan kaavoituksen pitäisi seurata kuntalaisten perustavimpia tavoitteita. Kunnan maankäytöllä pitäisi luoda ympäristö, joka on kuntalaisille hyvä, viihtyisä ja terveellinen. Luodun ympäristön tulisi vastata heidän toiveitaan, ihannetapauksessa heidän unelmiaan. Kuntalaisen unelmat eivät saa olla pienehkön sisäpiirin kauppatavaraa. Siis: älä  äänestä kamasaksaa.

Ja ainakin: allekirjoitathan vetoomuksen sivulla http://unite-the-armies.org

Villakoiran ydin

Jyri Paavola – kokoomuksen nykyideologi – kertoo 18.3. tässä lehdessä, että Tuusulan ongelmien ratkaisussa on päästy villakoiran ytimeen. Hänen käsityksensä mukaan tuon koirarodun ydinelin on omakotitonttien hinnoittelu. Kuntamme keskeinen ongelma olisi, etteivät maapohjan hintavaihteluilla kauppaa tekevät ja niillä omaisuuksia keräävät liikemiehet saa bisneksiään rullaamaan. Tähän on syyllinen Sanna Kervinen, tuo väärinajatteleva kokoomuslainen.  

Ehdotan Tuusulan ongelmien ytimeksi edellisen – hieman kapea-alaisen – näkemyksen asemesta seuraavia keskustelun aiheita.

1: Tuusulan tulisi nähdä oikea roolinsa pääkaupunkiseudun kehittämisessä. Kaksi perusvaihtoehtoa ovat sormimalli ja räpylämalli. Ensimmäisessä rakentaminen laajenee jäsentyneesti sormien lailla Helsingin keskustasta ja sormien väliin jäisi laajoja rakentamattomia alueita. Huonompi leviää kuin ihottuma, mattona ilman jäsentelyä.  Paremmassa suuri osa Tuusulasta pitäisi jättää sormien väliin, se on kuntamme arvo ja identiteetin perusta.

2: Tuusulan talousvaikeudet syntyvät, kun kissaa ei nosteta pöydälle. Vaikeudet ovat osa julkisen sektorin piilevää sairautta, hallinnollisen möhkäleen tehottomuutta. Siihen eivät pääse käsiksi kansalaiset eivätkä poliitikot. Asiaa yritetään parantaa pyytämällä selvityksiä hallinnolliselta möhkäleeltä. Se leikkaa viimeiseksi omaa jalkaansa. Tuon möhkäleen löperyys maksaa maallemme noin 5 miljardia euroa liikaa vuodessa. Kuntamme on suojellut möhkäleensä koskemattomuutta, kuin Intia lehmäänsä. 

3: Tuusulan valtuusto ei vieläkään ymmärrä, että sillä on valta. Asiasta ei selvitä vaihtamalla kunnanjohtajaa pormestariksi. Pitäisi hyväksyä, että luottamushenkilöt päättävät linjoista ja virkahenkilöt toteuttavat tuota linjaa. Heikko valtuusto alistuu päinvastaiseen vallankäyttöön. Asia paranisi itsekritiikillä eikä nimitystemppuilulla. Mutta Tuusulan valtuusto ei ole terävimpien kynien penaali. Kuntalaiset, vaalit ovat ovella.

Paavola yrittää vaihtaa puheenaihetta, syyllistyttyään raukkamaiseen ja likaiseen temppuun. Ei mennä siihen lankaan.  

ps. Lukijani, jos haluat vaikuttaa tosi merkittäviin asioihin, mene allekirjoittamaan vetoomus sivulla http://unite-the-armies.org    

Isot ja pienet asiat

SDP kokoontuu näinä päivinä valitsemaan uutta puheenjohtajaa. Ville Kopra sanoo blogissaan, että maailma, Eurooppa ja Suomi tarvitsevat periaatteellisia järjenpuhujia ja tämä hoituisi SDP:n puoluekokouksessa valitsemalla oikea puheenjohtaja. Sallitteko, että olen huvittunut?  

Kopra vetoaa siihen, että pitäisi puhua isoista eikä pienistä asioista. Oikein. Hänen iso asiansa on, kuka kandidaateista on kovin rasismin vastustaja. Väärin. Miksi Kopra ei mieti tarkemmin asiaansa, olisi looginen ja muistaisi, että tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden laji?

Siksi, että perusteellisuus ja umpirehellisyys ovat vaativia taitoja eivätkä poliittisesti nokkelia. Poliittisesti nokkelaa on puhua asioista, jotka ovat lähellä kuulijaa, paikallisesti ja ajallisesti. On laskelmoitua vääristelyä painottaa pikkuasioita, jotka herättävät tunteita.  

Isot asiat maailmassa, Euroopassa ja Suomessa eivät ole kansojen tai kulttuurien välisiä riitoja, puhumattakaan puolueiden näpräilystä, kun ne sotivat toisiaan vastaan. Siitähän tuossa Kopran julistuksessakin on kysymys: SDP:n ja PS:n äänestäjistä kuntavaaleissa – tyypillinen mikroasia. 

Toivoisinpa, että joku SDP:n kolmesta kandidaatista nousisi muita viisaammaksi puhumalla tosista isoista asioista. Niitä on kaksi – mainittakoon ne tärkeysjärjestyksessä.

Tärkein vastakkaisuus on ihmislajin ja muun elollisen eturistiriita. Se heijastuu kaikessa, maailman väestöpolitiikassa, taloudellisten tavoitteiden ylikorostuksena, keskinäisenä valtataisteluna ja ihmiskunnan arvomaailman pinnallisuutena. Ihmislaji ei omista planeettaa, vaikka niin käyttäytyy.

Toiseksi tärkein eturistiriita on ihmislajin sisäinen. Silloin vallassa oleva ihmiskunta vahtii itsekkäästi etujaan tulevien sukupolvien kustannuksella, ahmii sitä, joka yhtäläisesti kuuluu myös sadoille tuleville ihmiskunnille.

Loistava sattuma lienee, että eettinen ratkaisu toiseksi tärkeimmässä kysymyksessä muistuttaa sitä ratkaisua, jota tärkein asia huutaa tuekseen. Valittakoon siis SDP:n puheenjohtajaksi se, joka parhaiten ratkoo edellä mainitut kaksi ongelmaa.     

ps. Vihje: lukija voi tutustua isoihin  asioihin osoitteessa http://unite-the-armies.org       

Residentti Rumpille

Donald Trump, suomalaisittain Rumppi on nyt residentti. En kirjoita hänestä, vaan hänelle. Joitakin neuvoja Rumppi, lukisitko huolellisesti?

Muijia saa hipelöidä, muttei skropeloida. Jos sattuu skropeloimaan, ei siitä pidä levennellä ympäri maailmaa, ne ei sitä diggaa. Ne ei ole niin tasa-arvoisia. Jopa Madonnaa ottaa boltsiin. Yritä ymmärtää. Ne ei ole kuitenkaan samaa kaliiberia kuin me äijät.

Duunareita saa puolustaa, mutta pitää funtsata vähän mitä duunia puolustaa ja mitä ei. Väärästä puolustamisesta seuraa dorkia juttuja. Matskut loppuu maailmasta ja puhdas ilma keuhkoista jos ei hiffaa noita seurausjuttuja. Yritä tajuta, että sä oot nyt aika kovalla pallilla ja siinä mennään aivolohkoilla eikä palleilla. Kun sä mokaat – siis jos sä mokaat – niin se ei heivauta vain noita sun jenkkikavereitasi, vaan meitäkin täällä planeetan syrjäkulmilla. Yritä olla fiksumpi ja saada ne duunarit tekemään jotain sellaista, joka on vähän pidemmälläkin ajanjaksolla kliffaa. Funtsaa planeetanlaajuisesti.

Ja funtsaa vähän tota Obaman reilua ideaa jenkkien terveydestä. Tsiikaa vähän ympärillesi. Paljonko läskikasoja sä näet hiippailevan ulos lähimmästä burgerimestasta? Mieti vähän. Kannattaisko ottaa tosissaan Obaman ideat koko kansan terveydenhoidosta. Ja tsiikaa miten Obama rullaa alas lentsikasta ja lentsikaan. Älä yritä samaa. Sun pitää ensin vähän laihtua ja muuttua notkeammaksi.

Sitten vähän tota ulkopolitiikkaa. Ei silti, ei meitsikään snaijaa siitä kovin paljoa. Mutta sen verran mä voisin luotsata sua, että ota selvää mikä on mikä vaikka voissa paistaisi. Meillä on Härmässä siitä kovan luokan asiantuntijoita. Kysy niiltä, mitä kannattaa tehdä ja puhua. Meidän nykyisellä pressalla on aika paljon tajua noista jutuista. Ota se konsultiksi.

Mä todella toivon, että sä olet kiireiltäsi ehtinyt lukea tämän tähän saakka. Eihän tää nyt niin pitkä stoori ole. Sillä nyt tulee viimeinen ja tärkein neuvo. Pidä perkele näppisi erossa niistä ydinpomminamikoista. Skropeloi muijia vaikka kuinka, mutta älä skropeloi niitä nappuloita, ei edes pitkällä kepillä. Moi.   

ps. Arvoisa lukija, mikäli olet annetuista neuvoista samaa mieltä, menethän sivulle http://unite-the-armies.org ja allekirjoitat siellä esitetyn vetoomuksen 

 

 

Musta-tuntuu-kirja

Väestöräjähdys on nykyisten, globaalien ympäristöongelmien selkein yksittäinen syy. Kiina on ainoa maa, jossa tähän asiaan on puututtu radikaalisti. Yhden lapsen politiikka on sankariteko, jolla on olennaisesti vaikutettu planeettamme tulevaisuuteen. Keinona ei ole korskea julmuus kuten Euroopan, Afrikan tai Lähi-idän sodissa, vaikka niidenkin pyrkimykseksi väitetään tulevien sukupolvien parempaa elämää. Kiinan keinot ovat hienovaraisempia ja tuloksena on noin 400 miljoonaa pienempi kansanpaljous kuin ilman niitä.

Tästä syystä toivoin joululahjaksi Mari Mannisen kirjaa Yhden lapsen kansa. Kirja sai vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Valitsija oli Jörn Donner. Odotin tuotetta analyyttiseksi, näkökohtia monipuolisesti punnitsevaksi, koko maapallon tärkeintä prosessia puolueettomasti arvioivaksi merkkiteokseksi. Mutta kirja ei ole tietokirja, ei edes mielipidekirja, vaan mustatuntuu-kirja.

Ainoa tiedoksi luokiteltava asia on kirjoittajan oma väite, että 400 miljoonan arvioitu vähennys väkilukuun on väärä. Mitään analyysia väitteen tueksi ei kirjassa tehdä.

Kirja sisältää 10 tarkoin valikoitua haastattelua, joiden tarkoituksena näyttää olevan haastattelijan (ja lukijan) itkettäminen. Tätä mielentilaa ja omia ennakkokäsityksiään vahvistaakseen kirjoittaja matkustaa tunteja löytääkseen kaukaisesta kylästä juuri sen ihmisen, joka kaikkein koskettavimmin tukee hänen ennakkokäsitystään yhden lapsen politiikan kamaluudesta. Annetaanko tiedon Finlandia-palkinto siitä tiedosta, mikä Mari Mannista itkettää eniten?

Rivien välistä – tosin kirjoittajan ylimielisten ja vähättelevien reunahuomautusten saattelemana – käy kyllä selville totuus, jota ilmeisesti olikin mahdoton peitellä. Saman olen itse useilla Kiinan matkoillani todennut. Ylivoimainen enemmistö kiinalaisista pitää yhden lapsen politiikkaa välttämättömänä välivaiheena, uhrautumisena tulevien sukupolvien puolesta. Näiden sankareiden ylistykseksi tuo kirja olisi pitänyt kirjoittaa.

Donnerilta kirjan palkitseminen oli emämoka tai donnerilainen vitsi. Epäilen jälkimmäistä.

ps. Jos sinua maailman pelastaminen kiinnostaa, mene sivulle http://unite-the-armies.org