Tavallinen ihminen – nykykielellä tavis – on pantu seinää vasten. Päättäjät ovat havahtuneet vuosikymmenten unestaan ja keksineet, että tuo kaamea otus on syyllinen planeetan kriisiin. Sehän syö lihaa, ajaa autolla, ostelee uusia hepeneitä ja polttaa tulta takassaan. Siispä opastusta ja kuria tavikselle! Sopisiko, että taviksen puolustaja – populistin leimankin muistaen – antaa maltillista palautetta?

Vuosikymmeniä ovat asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja koko älymystön valtaosa tolkuttaneet teille päättäjille maailman tilasta. Mitä te olette tehneet? Te olette leimanneet esimerkiksi Pentti Linkolan hulluksi. Tarvitaan Asperger syndroomasta oireileva ruotsalainen koulutyttö, jolle ette kehtaa olla kateellisia, ja herätyskello kilahtaa ujosti. Esitän nyt kolme avointa asiaa, jotka olisi pitänyt ratkaista jo viime vuosisadan loppupuolella. 

Väestönkasvu olisi pitänyt pysäyttää ajat sitten, sopia keinoista, tarvittavista sanktioista, selkeästä päämäärästä planeetan väkiluvuksi ja oikeudenmukaisesta ohjauksesta siihen. Te ette ole tähän rohjenneet ryhtyä, koska suojelette poliittista urakehitystänne. Päinvastoin: te olette julistaneet Kairossa 1994, että rajaton sikiäminen on ihmisoikeus. Siitäpä saitte suosiota.      

Maapallon luonnonvarojen suunnitelmallinen käyttö olisi pitänyt suunnitella sukupolvia sitten.  Sitä ei ole tehty. Globaalia energiapolitiikkaa ei ole. Sitten te ihmettelette WWF:n ilmoitusta, että nykytarpeisiin tarvittaisiin kaksi maapalloa. Alkeelliseenkaan kirjanpitoon ei äly riitä. Palkkaisitte konsultteja, mutta ettehän te myönnä, että he ovat teitä fiksumpia.

Ja: pankaa armeijat kunnon hommiin. Te tuhlaatte 1800 miljardia euroa vuosittain tuohon menoluokkaan, joka tappaa, räjäyttää ja hävittää. Armeijat voisivat vielä antaa ensiavun, korjata kaikkein kiireisimmät ongelmat: metsittää, putsata valtameret, turvata veden saannin ja suojella sitä arvokkainta, koskematonta luontoa. Mutta te suojelette tappelupukarin kunniaa.   Lopettakaa päättäjät, tuo tavisten patistelu. Tehkää itte

Poliittiseen kenttään on tullut uusi selkeä jakolinja, joka vastaa yhteiskuntien ja maailman muutosta näennäisesti, mutta vain näennäisesti. Vihreät ja perusuomalaiset nimittelevät toisiaan rumasti ja heittelevät kakkulapioilla hiekkaa naapurin ilkimyksen silmille. Siinä ei ole järjen jälkeä.

Kaiken takana on yksi jättimäinen muutos: väestönkasvu ja ylikansoitettu planeetta. Kasvu näyttää jatkuvan massiivisena taustavoimana ja väen määrä tulee olemaan seuraavien 500 vuoden ajan ylivoimaisesti merkittävin ihmiskunnan ongelma. Sen eräitä seurauksia ovat ilmastokatastrofi ja massamuutot. Nämä täytyy kumpikin pysäyttää. Siinä sodassa pitää käyttää miinoja eikä piiskatykkiä.

Kun vihreiden ja perusuomalaisten sanailua seuraa puolueeton, on se kahden palopäällikön ”väärin sammutettu” – kiistelyä eikä taustalla ole yhteinen asia, vaan huvittava halu olla ainoana oikeassa. Kumpikin on oikeassa ja väärässä – samanaikaisesti. Logiikka olisi avuksi asiassa.

Kun ajatellaan asioita globaalisti ja pitkällä tähtäyksellä, tuo kiistely on ehdottoman vahingollista. Massiivista maahanmuuttoa pitää vastustaa lukuisista syistä, jotka ovat paitsi ympäristöpoliittisia, myös todellista monikulttuuria tukevia ja puhtaan taloudellisia. Vain keskeneräiseksi jäänyt ajattelu ei tätä myönnä. Kuten ilmastomuutoksen vastustaminen, on massamuuton vastustaminen maailmanlaajuinen ympäristöteko.

Tämän vastakohta ei isänmaallisuus ole. Senhän – kaikkialla maailmassa hyväksytyn sisäisen voimavaran – ovat uuskielen muokkaajat muuttaneet kansallismielisyydeksi, sitten natsismiksi, rasismiksi ja ties miksi. Kiinalaiset ovat hyvin isänmaallisia ja amerikkalaiset ylpeitä amerikkalaisuudestaan. Miksi pikkuruisen Suomen pitäisi olla epäisänmaallisuuden opettaja maailmassa? Älkää olko hyödyllisiä idiootteja! Reilu itsekkyys on varotoimi. Typeryys globaaleissa asioissa taas on – vain typeryyttä.

Näiden ystävällisten sanojen muodossa toivotan sekä vihreiden että perussuomalaisten porukoille aurinkoista ja rauhanomaista kesää.    ffffffffffff

Poliitikot, poliitikoiksi pyrkivät ja kehäraakit, politiikan toimittajat ja tutkijat elävät taas nelivuosittaista kiima-aikaansa. On lupa kaupata itseään iskulauseilla ja pärstäkuvilla, on lupa lupailla ja uskotella, kehuskella ja vääristellä. Politiikan toimittajat seuraavat meininkiä kuin urheiluselostajat jalkapallo-ottelua. Politiikan ”tutkijat”, nuo biosfäärin tarpeettomimmat otukset, analysoivat otsa rypyssä ja etusormi pystyssä pelin kulkua.

Kukaan ei kysy eikä sano, että homma on läpivalaisematonta humpuukia. Mutta niitä jaksetaan patistella ja moittia, jotka eivät osallistu touhuun, tuota nukkuvien puoluetta. En kuulu heihin, mutta ymmärrän heitä. Jos ehdokkaiden joukossa olisi yksikin, joka nostaisi salkoon isot asiat, äänestäisin häntä. Nyt on pakko äänestää vähiten surkeata pikku asioiden näpräilijää.

Mitä ovat isot asiat? Ne ovat niitä, joista vaalikoneet eivät pukahda. Siis asiaan.

Millaista maapalloa ihmiskunnan tulisi tavoitella? Tulisiko tavoitteena olla rikas mosaiikki, jossa miljoonat eliölajit, suurenmoiset luonnonkokonaisuudet ja erilaiset, toisiaan täydentävät ja toisensa hyväksyvät kulttuurit eläisivät rikkaana kokonaisuutena? Vai tulisiko tavoitella muut lajit hävittänyttä, kulttuurinsa latistanutta robotti-ihmisten planeettaa, jossa talouden kasvuluvut tuottaisivat sen ainoan ilon ”evoluution kärkiolennolle”?

Mikä olisi maapallon kestävä väkiluku? Olisiko se 3-kertainen siihen nähden, jonka se niukasti kestäisi, siis ensin 11 miljardia vuosisadan lopussa ja sitten – nälkäkuolemista piittaamaton – 15 miljardia, jolloin se narunpää olisi lopulta hanskassa? Vai lähtisikö se heti huomenna tasaantumaan, ensin globaalilla kahden lapsen politiikalla ja sitten sitäkin alemmalla, päätyen vuonna 2300 tavoitteeseen, joka olisi 1,5 miljardia ja sallisi kaikille asukkaille lajirikkaan, monimuotoisen, upean planeetan, jota voisi esitellä vierailijalle ylpeänä?                  

Mitä tehdä armeijoille? Annetaanko niiden edelleen tuhota maailmaa ja tappaa toisiaan 1.800.000.000.000 euron edestä vuodessa. Vai pantaisiinko rahat planeetan pelastamiseen? 

Siis siirtykää ehdokkaat asiaan.

Yhteiskunta nähdään usein julkisen ja yksityisen sektorin vuoropuheluna. Näin sen olen luokitellut minäkin, mutta olen kääntänyt takkini. Merkittävin jakolinja onkin pienten ja isojen yksiköiden välillä. Pieniä ovat yksittäiset, oikeaa työtä tekevät virkailijat, kansalaiset yleensä ja ahkerat pikkufirmat. Isoja ovat laitokset, virastot ja konsernit sekä niiden hallinnoissa loisivat ihmisyksilöt ja heidän assistenttinsa, tekoälyt. Me pienet olemme niiden ruokaa. Tämä huomattiin Esperin kohdalla, mutta ilmiö on yleinen ja koko yhteiskuntaan soluttautunut. Asiakkaista tehdään palkatonta työväkeä ja rahaa säästyy hallintohyypiöiden huippupalkkoihin. 

Kerronpa henkilökohtaisen kokemuksen. Viime kesänä, lomalta palatessani oli tietokoneeni mykistynyt. Asia selvitettiin ja huomattiin, että operaattori E oli sulkenut koneeni, koska erääseen laskuun liittyvän maksumuistutuksen 20 euron erityislaskun suoritus oli hiukan myöhässä. Sain raivokohtauksen. Rikoin pikkuesineitä ja pelkäsin sydänkohtausta. Mutta maksoin ja vaihdoin operaattorin E.stä D:hen. Päätin, että E:n lähettämät älyttömät veloitukset maksumuistutuksista ja paperilaskuista saivat haistaa – arvatkaa minkä?

E ei enää voinut kiristään minua suojelurahoilla, mutta kääntyi perintäyhtiö I:n puoleen. Sieltä satoi uhkauksia oikeudenkäynneistä. Vastasin riemastuneena, että mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin railakas oikeudenkäynti E:tä vastaan. I:n tekoäly sanoi neuvottelevansa asiasta E:n tekoälyn kanssa. Ilmeisesti ihan oikeat ihmiset olivat kuitenkin keskustelleet, koska minua lopulta lähestyttiin hyvin ystävällisesti. I ilmoitti E:n päättäneen, että asiat saavat raueta. Hah-haa. David voitti Goljatin.

Hupijutulla on vakavampikin puolensa. Näiden yhtiöiden – Esperin ja E:n – johtajilla on kohtuuttomat tulot. Ne kertyvät tuhansista asiakkaista, jotka jonottavat puhelimissa, tekoälyjen suoltamista keinotekoisista laskuista, virastojen odotushuoneissa pitkästyvistä ihmisistä ja julkisen hallintoportaan vastuuttomasta velttoudesta.

Pienet: noustaan kapinaan. Pannaan isot järjestykseen.           /

HS:n palstalla ”Merkintöjä” (15.2.) Mikko-Pekka Heikkinen pyytää lukijoilta neuvoja Twitteriin ilmastotuhosta tiedottamiseen. Vastaan tässä, koska pystyn perustelemaan kantani laajemmin ja koska minulla on asiasta henkilökohtainen kokemus.
Kansa kuuntelee kernaammin miellyttäviä valheita kuin epämiellyttäviä totuuksia ja tuossa välissä vastuullinen media joutuu taiteilemaan. Heikkinen mainitsee esimerkkeinä tästä HS:n, YLE:n ja Suomen Kuvalehden. Ainakin HS:n kohdalla lukija huomaa tämän helposti ja epäilen, että asiasta keskustellaan HS:n toimituksessa sananvapauden hengessä silloin tällöin.
Ongelma ei liity pelkkään ilmastonmuutokseen, vaan on laajempi. Samaa kysymystä on syytä pohtia salatessa rikollisten nimiä, käsiteltäessä maahanmuuttoa yksipuolisesti, tutkittaessa yksittäisen firman toimintaa tai vanhusten hoitoa. Asiaa mutkistaa huomattavasti, että media varoo kaikkia syytöksiä ja muistelee myös levikkiään linjaansa valitessaan. Tätä on turha salailla.
Kysymyksessä ei voi noudattaa yleispätevää linjaa. Ongelma ei ole ”totuus vai valhe” vaan ”totuus vai vaikeneminen”. Silloin on eettistä pohtia valinnan seurauksia. Kun vaihtoehtoina ovat esimerkiksi ”rikollisen tulevaisuuden tuhoaminen” ja ”rikollisen henkilöllisyyden salaaminen lukijoilta”, ehdotan vaikenemista pikkukolttosten kohdalla. Mutta jos vaihtoehtoina ovat ”totuus planeettamme tuhoprosessista” tai ”lukijoiden mielenrauha”, ehdotan totuuden julmaa paljastamista.
Lopuksi tuo henkilökohtainen kokemukseni. On ilmeistä, että Ilmastonmuutos etenee vahvasti kiihtyen. Näin voi päätellä loogisen analyysin avulla mutta nyt jo tehdyistä havainnoistakin. Tuho on jo edennyt niin pitkälle, että sen pysäyttäminen vaatii nykyistä ratkaisevasti rajumpia toimia. Kirjoitin viime syksynä asiasta artikkelin, jota tarjosin ensin HS:n Vieraskynä-sivulle – turhaan. Artikkeli julkaistiin sitten Aamulehdessä 21.8.18 otsikolla ”Miksi meillä on kiire” ja löytyy myös verkkosivuiltani. HS perusteli hylkäämistä tarjottujen artikkelien ruuhkalla. Heikkisen kirjoitus viittaa siihen, ettei se ollut todellinen syy.

Hurraa Tuusulan poika Kaikkonen! Kerrankin Arkadianmäen uraohjukset saatiin samalle viivalle poliittisista eduista piittaamatta. Ehtikin jo näyttää aika pahalta. Media sai hepulikohtauksen Oulun ja Helsingin raiskausten johdosta, jeesusteltiin tekojen kamaluutta ja lääkkeiksi ehdotettiin keskustelua, työryhmiä, terapiahoitoja ja muita virkatoimia. Tuon jaarittelun asemesta ei rohjettu puuttua asioihin, jotka on välttämätöntä myös mainita.
Miksi monikulttuurin ylistäjät nyt vaikenevat? Oletetaanpa ajatusleikkinä, että lapsia olisi raiskannut suomalainen äijäporukka Bagdadissa. Kuvitteleeko joku, että paikalliset kaupunginjohtajat, toimittajat ja terapeutit istuisivat viisastelemassa siitä, mitä pikkuvikoja heidän hallintojärjestelmässään on? Entä sallisivatko kansalaiset siellä viisastelun? Mahtaisivatko vaikuttajat väitellä siitä, onko oikein vai väärin häätää äijäporukka maasta? Eppäilen, että eivät.
Ajatusleikkinäkin tuo on mahdottomuus. Siellä perheet ja suvut suojelevat lapsiaan ja nuorisoaan. Näitä asioita ei ulkoisteta yhteiskunnalle. Voin kuvitella, että tämän vertailun tekevät myös sadat irakilaiset ja afganistanilaiset turvapaikanhakijat keskenään, mutta eivät (tietenkään!) töksäyttele tätä pohdiskeluaan kantasuomalaisille. Eivätkä he kerro monikulttuurin rakastajille, että sitä saa mitä tilaa. Mutta todennäköisesti he pitävät maatamme ja kansaamme kummina, kun uhreiksi joutuneiden lasten vanhempia tai isovanhempia ei haastatella televisiossa osallisina vastuuseen. Olisiko henkinen ilmapiirimme ratkaisevasti epäterve? Harva poliitikko uskaltaa ennen vaaleja edes kysyä niin sopimatonta asiaa.
Sitten teille, monikulttuurin ylistäjät. Onko teille koskaan pälkähtänyt päähän, että eri kulttuureissa asiat kehittyvät sukupolvien saatossa ja omassa muodossaan ehjiksi kokonaisuuksiksi, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Miksi te kauhistelette lausetta ”maassa maan tavalla”? Tulkaa esiin koloistanne, olkaa kerrankin rehellisiä, myöntäkää erehtyneenne. Aiheuttamanne sotku ei ole monikulttuuria vaan eri kulttuurien iljettävää mössöä.

Kansani edustajana vuosina 1987 – 1995 minuun kohdistui kahdesti median suoma huomio. Aiheena olivat Ruokolahden leijona, jonka lupasin ottaa pihallemme ja verkkoja minulle paikannut mummo, jolle maksoin ja kerroin maksaneeni pimeästi. Tein eduskunnassa jotain hyödyllistäkin, mutta niihin asioihin ei kiinnitetty huomiota.
Palaan mummoon ja edustajatovereihin. Eduskunnan saunassa asiaa puitiin piilossa julkisuudelta. Edustajakaverit pelkäsivät, että paljastaisin mummon hänen rikkeestään, mutta yksi poikkeus oli. Hän oli siviilissä verokyttä ja paheksui julkista tunnustustani, moralisoi käytöstäni ja moitti huonoa esimerkkiäni kansalaisille. Sama hyypiö istui myöhemmin ulkomaan matkalla vieressäni lentokoneessa ja pisti Tapio Wirkkalan suunnitteleman, Finnairin hienon design-lasin taskuunsa. (Mutta tämä vain reunahuomautuksena).
Tämä on lähikuva eräästä yhteiskuntamme ilmiöstä. Julkinen sektori paheksuu harmaata taloutta ja yksityinen sektori byrokratiaa. Olen viimeisen viikon aikana jututtanut kolmea kunnon työtä tekevää julkisen talouden edustajaa. Heidän ammattinsa ovat poliisi, opettaja ja sairaanhoitaja. Kaikki ovat tuohtuneita sektoreittensa leikkauksista, mutta samaa mieltä siitä, että julkisen puolen hallinnossa on kosolti tehostettavaa.
Tähän olen puuttunut aikaisemminkin. Julkisesta hallinnosta voitaisiin leikata noin 5 miljardia vuodessa sitä tehostamalla. Henkilökohtaiset kokemukseni ovat kaavoituksen ja rakentamisen piiristä, mutta epäilen muiden alojen hallinnosta löytyvän samoja tauteja. Ne ovat tarpeettomat sairaslomat, turhat matkat, lyhennetyt työpäivät, istuskelu tyhjänpäiväisissä kokouksissa ja älytön lausuntojen tehtailu toisten lausunnoista.
Minulla oli kerran tilaisuus keskustella asiasta erään tunnetun talousviisaan kanssa. Hän arvioi, että 5 miljardin arvioni on liian korkea mutta sanoi, että tyhjäkäyntiä on varmasti 2 miljardia. Olimme samaa mieltä siitä, miksi asia ei korjaannu. Sitä ei korjata, koska juuri nuo hallinnolliset virkamiehet saneeraavat hallintoa. Ulkopuolinen asiantuntija pitäisi tuoda pelikentälle ja panna julmasti hommiin.

Leikkaava kirurgi sanoi hoitajalle: ”tällä potilaalla on väärä arvomaailma, annapa vasara veitsen asemesta”. Palopäällikkö sanoi palomiehille: ”eipä pidetä kiirettä, ihan oikean puolueen talo palaa”. Kirjamessujen ohjelmajohtaja sanoi: ”sensuroidaan tuo kirja, sen kustantaja lienee isänmaallinen”. Viimeinen esimerkki poikkeaa muista vain sikäli, että se on totta.
Viime vuosien tapahtumat ovat toistuvasti antaneet aiheen kritisoida epärehellisiä, epäloogisia ja moraalittomia ratkaisuja, joiden ratkaisija ei piittaa itse asiasta kovinkaan paljoa. Hän käyttää haltuunsa osunutta valtaa omien ennakkoluulojensa, antipatioidensa, sympatioidensa tai raadollisesti: omien etujensa ajamiseen. Ottakaamme näistä pieni kertaus.
Jussi Halla-aho tuomittiin muslimeista esitetystä lausunnosta, joka ei ollut mielipide, vaan ilmeisen tosiseikan toteaminen. Tämä on sensuroinnin iljettävin laji. Millainen yhteiskunta haluaa kätkeä kansalaisiltaan tosiseikkoja, koska ne ovat sillä hetkellä poliittisesti epäkorrekteja?
Aki Ruotsala sai saapasta, kun hän oli erehtynyt lipsumaan valtavirran konsensuksena hyväksymästä, poliittisesti oikeaoppisesta käsityksestä, joka koski ihmisen sukupuolen muodostumista ja sen pysyvyyttä. Tapaus muistuttaa historian tuttua juttua, jonka Galileo Galilei lopetti lausahdukseen ”se pyörii sittenkin”.
Useita poliisipäälliköitä vedettiin oikeuteen, kun heille oli tullut mieleen seurailla omaa järkeään, puolustaa toimintansa tehokkuutta ja varjella kontaktiensa henkeä sekä yrittää päästä toimittajien seuraan lähteitten salaamisessa. Mutta nirppanokat panivat äijät seinää vasten, katsomaan mistä kana kusee.
Olisi hyvä, jos suvaitsevaiset eivät jatkuvasti sotkisi pärstäkertoimia asioihin.
No, paljastanpa lopuksi mikä aiheutti edellisen vuodatuksen. Minulta on ilmestynyt uusi kirja, nimeltään Kiinalainen juttu. Sen on kustantanut Kiuas Kustantamo Oy. Yhtiön omistaa kirjailija Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on jostain asioista eri mieltä Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen kanssa. Onhan siinä tarpeeksi aihetta panna kirjani roviolle, vai mitä meinaatte?

Sattuipa samaan aikaan kaksi toisiaan muistuttavaa asiaa. Molemmissa syytellään korkeassa asemassa olevaa henkilöä rajojensa ylittämisestä. Nämä henkilöt ovat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja keskusrikospoliisin päällikkö Robin Lardot. Presidentin tulkitaan puuttuneen sisäpolitiikkaan. Poliisin päällikköä syytetään vasikoiden hengen varjelusta. Varsinkin edellinen asioista on pilkun viilailua.
Surullista, että suurin innostus kummassakin tapauksessa kohdistuu lainsäädännön pilkuntarkkaan tulkintaan, ei tulkinnan ja toimien tuloksiin. Tuloksilla on merkitystä, pilkuntarkkuudella ei ole. Kummassakin tapauksessa omaksuttu tulkinta lienee tuottanut hyviä tuloksia. Tärkeä asia on kunnossa, mutta pilkkujen unohtamisesta valitellaan. Miksi tulokset sivuutetaan? Vastaus lienee, että niistä ei irtoa sitä syyttelyn riemua, joka median, poliitikkojen, virkamiesten ja elinkeinoelämän keskinäisessä valtataistelussa on se makoisin herkku.
Lain pitäisi olla oikeuden sovellutus, mutta se ei aina ole. Syyttelijöille kerrottakoon, että tarkka lainkuuliaisuus ei tällaisissa asioissa ole rehellisyyttä vaan tottelevaisuutta ja pahimmillaan arkuutta. Eduskunnassa lakeja säätävät ihmiset, joiden merkittävin motiivi ei ole oikeuden toteuttaminen, vaan valituksi tuleminen vaaleissa. Siihen tarvitaan ryhmäkurin noudattamista, puolueen edun vaalimista, oman poliittisen uran pönkittämistä ja moraalin venyttelyä. Kun lait syntyvät noin, ne eivät ole pyhiä. Niiden tulkinta oikeiden tuloksien saavuttamiseksi on viisautta ja ihailtavaa rohkeutta. Ylistäkäämme sitä.
Hyvinvointivaltion vahingollisimpia sivutuotteita on ajautuminen pilkuntarkkaan sääntöjen, kieltojen, huoltojen ja määräysten spagettiin. Ei luoteta enää yksiöiden harkintakykyyn, vaan kansalaiset heitetään turvaverkkojen varaan ja noudattamaan sokeasti typeriäkin määräyksiä. Tätä asennetta pidetään yllä huolimatta sen haitoista, koska siten syntyy helposti manipuloitava ja ohjailtava massa. On suurenmoista, että jotkut päättäjistämme kantavat uljasta perintöä: ajattelevat kyselemättä siihen lupaa.