Se isoin asia

Maapallon luonnonympäristö on hätätilassa. Ongelma ei ratkea perinteisellä ihmiskeskisellä etiikalla, vaan elämäkeskisellä etiikalla. Tätä lähestymistä saatetaan pitää epärealistisena, jota se lyhyellä aikavälillä onkin. On kuitenkin erehdys pohtia maapallon ongelmia lyhytjänteisesti, vain päivänpoliittisia mahdollisuuksia tuijottaen. Todellista realismia on tarkastella asioita tavallista suuremmassa mittakaavassa ja totuttua pidemmällä aikajänteellä.

On ainakin kolme megaluokan ongelmaa, joihin poliittisista syistä ei tohdita kajota. Ne ovat a) pitkän tähtäyksen globaali resurssipolitiikka, b) armeijoiden ohjaus planeetan ympäristön pelastamiseen ja c) sopimus maailman väestökehityksestä.

 Resurssipolitiikka edellyttäisi globaalia kirjanpitoa maapallon materian ja energian varannoista, niiden kulutuksesta ja riittävyydestä tuleviksi vuosisadoiksi. Armeijoiden ohjaaminen puolustustaisteluun jälkeläistemme ympäristön säilyttämiseksi olisi ihmiskunnan yhteinen, viisas päätös. Eivät maakunnatkaan tarvitse toisiaan vastaan taistelevia poliisijoukkoja.  Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin tarkemmin vain maailman väestöpolitiikkaa, joka on täysin hunningolla. Nykyisen ihmiskunnan lelliminen väestökysymyksessä kuormittaa tulevia sukupolvia vastuuttomasti ja julmasti. Tuo julmuus saa muotonsa ennen muuta maapallon ainutlaatuisen ja rikkaan aarteen – monenkirjavan elämän – latistamisena ja tuhoamisena.

Vastakkaiset päämäärät

Ihmiskunnalla ei ole harkittua päämäärää. Se ajelehtii fysiikan ja biologian lakien ohjaamana, ilman omaa tahtoa kohti usvaista tulevaisuutta. Ei ole oivallettu, että myös ihmiskunnalla – kuten kansalla, perheellä tai puolueella – voi olla tavoite ja tahto. Niinpä tämä porukka on virran viemää tavaraa. Tavoite on oltava ensin, sitten keinot sen saavuttamiseen. Ensin pitäisi huomata ja hyväksyä, että ihmiskunnalla voi olla ja pitää olla sekä tahto että tavoite. Tästä taidetaan olla yksimielisiä. Sitten on valittava vaihtoehdoista ja siihen sopu varmaan loppuukin.

 Ihmiskunnan nykyinen päämäärä on ”nokkelan ihmisen” malli. Se on yksipuolisen tekninen ja taloudellinen. Näille tavoitteille ei nähdä mitään seiniä eikä kattoa. Tekoäly, geenitekniikka, joka paikan digitaalisuus, taloudelliset perustelut kaikille ratkaisuille, hömppäviihde, mukavuus ja turvallinen tylsyys, ruumiiden syväjäädytys tavoiteltaessa ikuista elämää ja globaali monokulttuuri ovat enemmistön suosimia johtotähtiä ja demokratiassa enemmistö määrää. Keinotekoinen ja turvallinen jännitys yhdistettynä löysään helppouteen on aikamme tunnus.  Suosikkini on edellisen vastakohta, ”viisaan ihmisen” ratkaisumalli. Ihmiskunta on silloin planeettamme uskollinen rakentaja ja isäntä, eikä pöyhkeä, piiskuriksi ilmoittautunut olento. Ihmiskunta löytää tuossa vaihtoehdossa harmonisen tilan, joka säilyy peruspiirteiltään vuosituhannesta toiseen. Perustavin muutos nykyiseen on maailman muuttumaton väkiluku, joka voi olla vain murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, ja sitä käsittelen tässä kirjoituksessa.  Kutsun teknosfääriksi koko sitä elotonta työkalujen verkkoa, joka on ihmisten rakentama ja levittäytyy kaikkialle maailmaan. Tuleva teknosfääri on tässä vaihtoehdossa rajattu vuosituhansiksi noin puoleen maapallon pinta-alasta, noin 70 miljoonaan neliökilometriin.

Toinen puolisko on suojeltu ihmisiltä ja varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnollisen arvon kaltainen. Ihmislaji tunnustaa elämän rikkaan lajikokonaisuuden perusarvoksi, eikä käytä lajinsa hirmuvaltaa. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja maisemineen sekä omaehtoiset kulttuuripiirit perinteineen ja tapoineen lomittuvat yhdessä planeetan kattavaksi, rikkaaksi ja kauniiksi kudelmaksi.  Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyvät tässä vaihtoehdossa omaehtoisesti. Kulttuuripiirillä on yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin konkreettinen peukalointi on tökerö ajatusvirhe. Arkielämässä palataan samaan itsenäisyyksien tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin identiteettiin olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Eurooppalaiset viettäkööt vuosisatoja katumusharjoituksia menneiden valloitustensa anteeksipyyntöinä. Mutta kulttuuripiirien rajat ovat suodattimia, eivät seiniä. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on kuolemaa julmempi häpeä ja siihen valmistautuminenkin tuomittua. On opittu, ettei junan lattialle syljetä. Onko rauhan opettelu vaikeampaa?  Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus. Varjeltakon tätä ihmiskunnan yhteistä aarretta kuin silmäterää.

Ongelmien perussyy

Maa, meidän taivaankappaleemme on sairas. Sen tauti on ylettömästi lisääntynyt ja lisääntyvä ihmislaji. Se synnyttää jopa etäispesäkkeitä syövän lailla. Tämä on aiheuttanut joukon ongelmia, jotka osittain kiusaavat ihmisiä itseään, mutta ensisijaisesti kaikkea elollista ja – välillisesti ja väistämättä – silloin myös ihmistä.

 Ensimmäistä ongelmajoukkoa voisi kutsua sosiaaliseksi ja siihen kuuluvat esimerkiksi nälänhädät, sodat, massamuutot, terrorismi, kansainvälinen rikollisuus, epidemiat ja resurssien ehtyminen. Ne ovat lajimme jäsentenvälisiä juttuja. Näistä vain massamuutot lisäävät väestönkasvua, mutta väestönkasvu kasvattaa näitä kaikkia ongelmia.

 Toinen ongelmajoukko on leimallisesti ekologinen. Se tuhoaa luontoa välittömästi ja siihen kuuluvat aavikoituminen, vesipula, metsäkato, valtamerien saastuminen, ilmastonmuutos ja eliölajien sukupuutot. Mikään näistäkään ei edistä väestönkasvua, mutta väentiheys synnyttää ja kasvattaa näitä kaikkia.

Ympäristön ja ihmiskunnan ongelmia

Väestönkasvun johdannaiset vahvistavat usein toisiaan ja aiheuttavat siten tuhoprosessin kiihtymisen. Kun ongelmat pahenevat, vahvistuu hätätilanteille ominainen moraalinen rappio. Väkimäärä on perusta kaikille maan ongelmille. On tärkeintä puuttua juuri siihen. 

Nykytilanne

 Maantieteellisesti maapallo jaetaan kuuteen maanosaan, joista jätän Antarktiksen tässä yhteydessä käsittelemättä. Muut viisi ovat Aasia, Afrikka, Amerikka, Eurooppa ja Oseania. Oheinen taulukko valaisee ongelmaa eri maanosissa. Amerikan olen jakanut kahtia.

Maanosa P.-ala VäkilukuVs. tiheysVs. kasvu Kasvu
  M.km2 M. henk.hnk. km2 M.henk/v. %
Aasia 43,8 4504 103 41,8 0,9
Afrikka 30,4 1256 41 31,2 2,5
Et. Amerikka 18,1 646 36 6,5 1,0
P. Amerikka 24,2 361 15 2,6 0,7
Eurooppa 10,2 742 73 0,6 0,1
Oseania 9,0 41 5 0.6 1,5
Yhteensä 135,7 7550 56 83,3 1,1

Lähde: United Nations, Department of Economic and Social Affairs, Population Division (2017). World Population Prospects: The 2017 Revision

On tärkeää huomata heti, että maanosien välillä on ratkaisevia eroja ja vaikka ongelma on seurauksiltaan yleismaailmallinen – kaupan, muuttoliikkeen ja yhteyksien tähden – on käytännöllistä käsitellä väestöongelmaa maanosa maanosalta.

Kestävä koko väkiluku

Maailmanlaajuista keskustelua ei käydä siitä, mikä on maailman kestävä väkiluku, millä perusteella se valittaisiin ja miten siihen päästäisiin. Vaikeneminen on sairauden kipulääkitystä. Tätä kaikkein tärkeintä, olennaisinta kysymystä vältellään ja planeetta kiertää aurinkoa vuosi vuodelta kuin narkoosissa. Ehdotan maailman pysyväksi väkiluvuksi enimmillään 2,0 miljardia henkeä. Sellainen se oli 1920-luvun lopulla. Nyt se on nelinkertainen tuohon nähden ja uhkaa kasvaa kahdeksankertaiseksi ensi vuosisadalla.

 Arvioni perustuu maailman ylikulutuspäivään, jonka WWF julkaisee vuosittain. Tuo päivämäärä saavutettiin 1. elokuuta vuonna 2018 ja se aikaistuu vuosittain noin viikolla. Maailman ylikulutuspäivä on laskennallisesti se päivä, jona ihmisten ekologinen jalanjälki ylittää maapallon biokapasiteetin, eli kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä.

 Karkeasti arvioiden voisimme elää tuota velkaa kasvattamatta, jos maailman väkiluku olisi 4 miljardia, kulutus ei kasvaisi ja maailman luonnonsuojelualueet olisivat niin olemattomat kuin nykyisin. Ensimmäinen ehto on epärealistinen ja toinen on moraaliton. Tekniikan nykytaso luo maailman asukkaille nykyistä korkeamman kulutustason. Koskemattoman luonnon itseisarvo taas on kestävän tilan eettinen imperatiivi. 2,0 miljardin väkiluku maapallolla voisi taata, että lajien sukupuutot loppuvat ja keskimääräinen kulutus olisi kaikkialla siedettävä, joskaan ei ylellinen missään.         

 Käydyn keskustelun tavallisin toteamus on, että väkiluvun ennustetaan nousevan jollekin siedettävälle tasolle väliaikaisesti ja johonkin vuosilukuun – tavallisimmin vuoteen 2100 – mennessä. Siitä eteenpäin ei arvioida mitään, ei kasvusta eikä määrästä. Tämä asenne on älytön. Väestökehitys pitää eritellä siihen saakka, kun kestävä taso on pysyvästi saavutettu.

Miten jakautuisi pysyvä 2,0 miljardin väkiluku maapallolla?

Ensinnäkin, puolet maapallon pinta-alasta jätettäisiin muun elämän resurssiksi ja meikäläiset  hallitsisivat  rakennelmineen  toista  puolikasta. Tämä on muiden eliölajien näkökulmasta hirmuinen vääryys, mutta vedän nyt kotiin päin lajimme hyväksi. Rajumpaa puolueellisuutta ei omatunto salli, mutta minua ahneempia ja anteliaampia lajikumppaneita kyllä löytyy. Ehdotukseni mukaan ihmislajille jäävä maa-ala (kun Antarktis ja muut asumiselle epämukavat alueet jätetään pois laskuista) olisi noin 68 miljoonaa neliökilometriä ja väentiheys noilla alueilla 30 henkeä neliökilometrille. Metsästys ja kalastus olisivat tietysti siellä sallittuja.

Maanosa Pinta-alaVäkiluku Väentiheys Muutos
M. km2 M. henkeä henkeä/km2 M. henk.
Aasia 43,8 641 14,6 -3863
Afrikka 30,4 449 14,8 -807
Et. Amerikka 18,1 268 14,8 -378
P. Amerikka 24,2 358 14,8 -3
Eurooppa 10,2 151 14,8 -591
Oseania 9,0 133 14,8 + 92
Yhteensä 135.7 2000 14,7 -5500

Ihanteellinen väkiluku suojelualueineen ja sen edellyttämä väkiluvun muutos 

Aikataulu ja keinot

On syytä panna merkille, että käsiteltävä ongelmamme on synnytetty – konkreettisesti ja kuvaannollisesti – alle sadassa vuodessa. Tuo aika on ihmisyksilölle iäisyys, mutta taivaankappaleen kehityksessä salamanisku. On arvioitu, että maailman väkiluku oli 2 miljardia vuonna 1927, eikä ongelma korjaannu yhtä nopeasti kuin se syntyi. Korjattava asia ei ole ihmislajin pulma, vaan paljon tärkeämpi: on palautettava elämänmuotojen rikkaus ja turvalliset olosuhteet sen säilymiselle planeetalla.  Tarkastellaan ensin kokonaisuutta. Realistista olisi ottaa heti maailmanlaajuiseksi ohjeeksi kahden lapsen yläraja kaikille naisille. Väkiluku laskisi silloin, koska aina on myös yhden lapsen perheitä ja lapsettomia naisia. Ratkaisu pitäisi tehdä heti, mutta lienee poliittisesti mahdollinen vasta vuosisatamme lopussa, jolloin maailman väkiluku on ehtinyt kasvaa noin 11 miljardiin. On korjattava Kairon väestö- ja kehityskonferenssin järkyttävä erehdys, jonka mukaan vapaaehtoinen perhesuunnittelu on perustava ihmisoikeus. Millä perusteella? Ajatellaanpa hetki sellaista julistusta, että perustava ihmisoikeus on ajaa tien oikeata tai vasenta laitaa!

Kiinan yhden lapsen politiikka on merkittävin tämän vuosisadan ympäristöteko. Jos vuosisadan lopussa sitouduttaisiin kahden lapsen politiikkaan, olisi kehitys oheisen kuvion mukainen ja 2 miljardin raja saavutettaisiin vuonna 2600. Silti kuviossa punaisella rajattu alue ylittäisi maapallon kantokyvyn ja lopputulos olisi tuhoisa. Tämä politiikka ei siis ole riittävän tehokas. Siksi tulisi monissa maissa heti seurata Kiinan esimerkkiä.

Punaiset pisteet kuvaavat väkiluvun kehitystä. Punaisella viivalla rajattu alue kuvaa sitä ihmismäärää, joka ylittää kestävän luonnonvarojen hyödyntämisen.

Väkiluvun mahdollinen kehitys tulevaisuudessa

Tähän ratkaisuun liittyy selkeä käytännön ongelma. Maanosat ja maat eivät ole tasa-arvoisia, vaan joidenkin syntitaakka on muita suurempi. Oseania ei ole vielä ongelma, ei myöskään Pohjois-Amerikka. Eurooppa saattaa alentaa väkilukuaan vapaaehtoisesti, mutta sen ei tietenkään pitäisi kasvattaa sitä yhtään. Samaa voi optimistisesti toivoa Latinalaiselta Amerikalta. Aasia ja Afrikka muodostavat sen sijaan kaksi erilaista ongelmaa. Aasiassa tulisi useimpien maiden seurata Kiinan esimerkkiä, koska väenahtaus on jo nykyisin ja keskimäärin vahingollinen.  Ensi-avuksi riittäisi, jos 9 väkirikasta maata; Bangladesh, Japani, Intia, Koreat, Filippiinit, Vietnam, Pakistan, Indonesia ja Thaimaa seurasivat Kiinan esimerkkiä, ottaisivat väliaikaisesti käytännöksi yhden lapsen politiikan ja myöhemmin jatkaisivat sitä määrätietoisella kahden lapsen politiikalla. Noissa 10 maassa (Kiina mukaan luettuna) on väentiheys jo 200 henkeä/km2 keskimäärin ja niiden yhteinen väkiluku on 3,3 miljardia. Noihin maihin kiteytyy suurin osa ajankohtaisista ongelmista. Jotta elämä säilyisi rikkaana, pitäisi alueiden luontoarvoja parantaa ratkaisevasti nykyisestä.

Tähän ratkaisuun liittyy selkeä käytännön ongelma. Maanosat ja maat eivät ole tasa-arvoisia, vaan joidenkin syntitaakka on muita suurempi. Oseania ei ole vielä ongelma, ei myöskään Pohjois-Amerikka. Eurooppa saattaa alentaa väkilukuaan vapaaehtoisesti, mutta sen ei tietenkään pitäisi kasvattaa sitä yhtään. Samaa voi optimistisesti toivoa Latinalaiselta Amerikalta. Aasia ja Afrikka muodostavat sen sijaan kaksi erilaista ongelmaa. Aasiassa tulisi useimpien maiden seurata Kiinan esimerkkiä, koska väenahtaus on jo nykyisin ja keskimäärin vahingollinen.  Ensi-avuksi riittäisi, jos 9 väkirikasta maata; Bangladesh, Japani, Intia, Koreat, Filippiinit, Vietnam, Pakistan, Indonesia ja Thaimaa seurasivat Kiinan esimerkkiä, ottaisivat väliaikaisesti käytännöksi yhden lapsen politiikan ja myöhemmin jatkaisivat sitä määrätietoisella kahden lapsen politiikalla. Noissa 10 maassa (Kiina mukaan luettuna) on väentiheys jo 200 henkeä/km2 keskimäärin ja niiden yhteinen väkiluku on 3,3 miljardia. Noihin maihin kiteytyy suurin osa ajankohtaisista ongelmista. Jotta elämä säilyisi rikkaana, pitäisi alueiden luontoarvoja parantaa ratkaisevasti nykyisestä.

Valtiot Pinta-ala Väkiluku Väentiheys
  milj. km2 milj. henkeä henkeä/km2
Bangladesh 0,144 147 1 023
Japani 0,378 127 337
Intia 3,288 1095 333
Koreat 0,219 72 328
Filippiinit 0,300 89 298
Vietnam 0,330 84 256
Pakistan 0,804 166 206
Kiina 9,597 1314 137
Indonesia 1,919 245 128
Thaimaa 0,514 65 126
Yhteensä 17,493 3403 194

Väkiluku Aasian väkirikkaissa maissa

Aasian väkirikkaimmat maat

Afrikan ongelma ei taas ole väen nykyinen määrä, vaan kyltymätön lisääntyminen. Väestönkasvu, joka on 2,5 % vuodessa merkitsee väestön kaksinkertaistumista noin sukupolven aikana, 28 vuodessa. Silloin Afrikan väentiheys olisi yhtä vastuuton kuin Euroopan on jo nyt. Afrikka tarvitsee apua perhesuunnittelussa. Olisi oikeudenmukaista tilanteen alkuperäiseltä aiheuttajalta, Euroopalta, antaa eteläiselle naapurillemme vahvaa ja epäitsekästä apua asiassa. Se olisi eduksi molemmille maanosille ja tukisi näiden kahden harmonista yhteiseloa tulevaisuudessa.   Viimeiset 50 vuotta on maapallon väestönkasvusta ja väkiluvusta käyty kiistaa. Väkilukuun puuttumista on pidetty jostain syystä sopimattomana. Loputonta väestönkasvua ei kukaan tervejärkinen ole kuitenkaan voinut hyväksyä. Siitä syystä on keksitty jatkuvasti muita, uusia ratkaisuja asialle kuin pakotteet. Sellaisia temppuja ovat olleet naisten kouluttaminen, elintason kohottaminen, kulutuksen vähentäminen, kasvissyönti ja massamuutot. Vaikuttaa usein siltä, että tavoite ja keinot sen saavuttamiseksi ovat vaihtaneet paikkaa. Nähdäkseni on aika tunnustaa tosiseikka: maailma tarvitsee väestösuunnitelman ja toimivat keinot sen toteuttamiseen. Kairon julistus on kumottava. 

Suomen mahdollisuus toimia

Edellisen jälkeen on luonnollista kysyä, mitä suomalainen äiti tai Suomen valtio voi tässä asiassa tehdä. Tarkastellaan ensin maamme väestötilannetta. Väkiluku on 5,52 miljoonaa, väentiheys 17,6 henkeä/km2 ja kasvu maltillista. Voin iloisesti ilmoittaa niille, jotka vaativat naapuriltaan aina kannustavaa esimerkkiä asiassa kuin asiassa, ettei se ole synnyttämisen kohdalla Suomessa tarpeen. Riittää, kun pidetään popula nykyisissä rajoissa. Sen verran poikkean tästä säännöstä, että se 18 lasta siittänyt kansanedustaja olisi voinut hillitä itseään sen viidennen kohdalla ja myös, ettei synnytystalkoita tarvita. Nämä olivat ohjeet yksittäiselle kansalaiselle. Ole huoletta.

 Sen sijaan kaikille kansainvälisissä kuvioissa toimiville päättäjille annettakon selkeä viesti. Asia, josta olen tässä kirjoittanut, on elämän ja kuoleman kysymys meidän taivaankappaleellemme. Vitsailkaa vaikka kaikesta muusta, mutta ottakaa tämä asia vakavasti. Käyttäkää jokainen mahdollinen tilaisuus ja keino vaikuttaaksenne siihen, että Euroopan on vähennettävä väkilukuaan, kannustettava auttamaan ja tukemaan Afrikkaa perhesuunnittelussa ja painostettava koko Aasiaa, jotta se seuraisi Kiinaa sen esimerkillisessä politiikassa. Kaikki tämä on vasta välttämätön ensimmäinen askel. Prosessin on jatkuttava nopeimmillaankin vielä kymmenen sukupolven ajan maailmassa. Sotku on hulppeasti aiheutettu, mutta tulos vain vaivalloisesti ja sitkeästi korjattavissa.

Ihmiskunnan vapaa tahto

Voisiko ihmiskunta paeta biologisia viettejään ja vapauttaa itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin?

Yksi filosofian perustava kiista koskee ihmisen vapaata tahtoa. Fysikalismin mukaan koko elimistömme, aivot ja hermot mukaan luettuina, muodostuu alkeishiukkasista ja niiden liikkeistä, eikä taustalla ole muuta. Tietoisuutemme ja itsetietoisuutemme ovat vain aineen liikettä. Kvanttifysiikka tuo valintoihimme mukaan sattuman, mutta ei “tahtoa”, joka olisi aineen taustalla oleva itsenäinen voima, jokaisen yksilön ei-aineellinen kyky ja turva. Tahdoksi kutsumamme ilmiö on pohjimmiltaan myös ainetta ja energiaa – joka fyysikkojen mukaan on sama asia – kuten ajattelu ja tunteetkin. Kysymys on eettinen, koska ääritapauksessa se oikeuttaa väittämään, ettei ihmisyksilö ole itse vastuussa teoistaan, vaan niitä ohjaavat puolueettomat luonnonlait ja kansalainen on näitä seuraileva automaatti.

Tahdon, kuten ajattelun ja tunteidenkin perimmäisellä olemuksella on siis toistaiseksi kiistelty luonne, mutta vain akateemisesti. Käytännössä, kaiken kokemamme perusteella ja voidaksemme ylipäänsä toimia järjellisesti, meidän ei pidä ajatella tahtoa aineellisena tapahtumana.

Ihmissuhteet, lainkuuliaisuus, moraali, henkilöhistorian merkitys, lojaliteetti, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiskunnat ja kaikki päätöksemme pyyhkiytyvät olemattomiin, jos katsoisimme itsemme syyntakeettomiksi tekemisiimme. Näin ei menetelläkään. Yksilön saavutuksia ja erehdyksiä pidetään nykyään kaikissa kulttuureissa hänen omina ratkaisuinaan. Palkinnot ja rangaistukset ovat kaikkialla arkipäivää, yksilö katsotaan vastuulliseksi teoistaan.

Muiden elävien olentojen kohdalla ollaan eri kannalla. Onko männyllä tahtoa? Tai saniaisella? Mitkä voimat ohjaavat valaan, elefantin tai gorillan tekemisiä? Eläimet eivät näennäisesti aina ole itsekkäitä. Emot puolustavat poikasiaan, urokset perhettään ja lähisukulaisemme gorillat tappelevat toisen klaanin kanssa kuten Jukolan veljekset Toukolan poikien kanssa. Ei niillä liene lajin sisäpiirin lainsäädäntöä. Tässä suhteessa kehittyneimmätkin eläimet ovat luonnonlakien armoilla. Ei liene gorillakunnan tai norsukunnan itse luotua säännöstöä, jolla luontaisia viettejä, kuten keskinäistä kilpailua tai poikasten puolustamista vaimennettaisiin tai niihin velvoitettaisiin.

Ihmiskuntaa luotsaavat eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait

Onko ihmiskunta gorillakuntaa kehittyneempi tuossa suhteessa?

Valitettavasti näyttää, että asiat ovat kaukana siitä, miten niiden tulisi olla tai miten niiden toivoisi olevan. Ihmiskuntaa, tai ainakin hyvin monia valtioiden johtohenkilöitä, eivät näytä luotsaavan merkittävien ajattelijoiden eettiset käyttäytymisohjeet, vaan eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait. Niitä ovat urosten kilpailu naaraitten suosiosta seksuaalisessa kiimassa, oman lauman verinen puolustaminen muiden laumojen uroksilta, naaraitten äidinvaistot, reviirien valtaaminen muilta laumoilta sekä tilaisuuden tullen huijaus, varastaminen, kiristys ja valehtelu. Tätä kilpailua maailman media seuraa yhtä hyväksyvästi kuin jalkapallo-otteluita, kyseenalaistamatta toiminnan perustavaa luonnetta tai kannustimia.

Ihmiskunnan käyttäytyminen planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä. Ihmiskunnalla ei ole vapaata tahtoa tehdä perustavia eettisiä valintoja, vaikka sillä voisi ja pitäisi olla.

Esimerkkinä olkoon maailman merkittävin ongelma, pitkän aikavälin väestönkasvu. Sen perustavan merkityksen arviointi ei saa takertua valkoisiin valheisiin. Sanon tämän siksi, että lapsikuolleisuuden vähenemistä, keski-iän pidentymistä, elintason nousua ja tarttuvien tautien nujertamista pidetään nykyajan siunauksina. Se ei ole vääristelyä, kun arvioidaan lyhyttä aikaväliä, mutta se on tosiseikkojen salailua, kun unohdetaan lyhytjänteisten voittojen aiheuttamat pitkän aikavälin haitat. Ilman korjaustoimia ne ovat lämmintä pissaa housuihin pakkasella. Ne lisäävät maapallon taakkaa, koska ne kasvattavat maapallon väkilukua ja yksilöiden henkilökohtaista kulutusta. Silti maailmanlaajuista perhesuunnittelua vastustetaan, koska sen katsotaan loukkaavan ihmisoikeuksia. Oikeus lisääntyä ei ole vain ihmisten oikeus, vaan kaiken elämän oikeus, jos mikä. Mikä tuomioistuin olisi ihmislajille monopolin tällaiseen röyhkeyteen suonut? Kyse on vahvemman oikeudesta, joka ei ole oikeus lainkaan, vaan perustava luonnonlaki, petojen perusominaisuus.

Maailman väestönkasvu ja väkiluku ovat ihmiskunnan asioita, joita yksityisen perheen tai yksilön oikeudet eivät voi kumota. Eikö ihmiskunnalla kokonaisuudessaan muka ole perusoikeuksia ja samalla perusvelvollisuuksia? Jos ihmiskunnalla ei olisi niitä, ei sillä myöskään voisi olla tahtoa. Ihmiskunta olisi silloin syyntakeeton ja seuraisi muun eläinkunnan lailla vain sen yksilöille kehittyneitä viettejä.

Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan                                                      

Maailman ydinongelma on liian suureksi kasvanut, liikaa luonnonvaroja kuluttava väestö. Siitä seuraa kokonainen nivaska ekologisia ja sosiaalisia ongelmia. Ihmiskeskistä etiikkaa seuraten tämän todistaminen on mutkikkaampaa, kuin elämäkeskistä etiikkaa seuraten. Jälkimmäinen on melko uusi suuntaus, enkä paneudu tässä siihen. Yritän selvittää, miksi väestökysymys on ihmiskunnallekin niin tärkeä, että se vaatii pikaisen ja radikaalin ratkaisun.

Asiasta on tietysti keskusteltu paljon. On arvioitu, että väestönkasvu jatkuu seuraavaan vuosisadan vaihteeseen, ja maapallon väkiluku on tuolloin noin 11 miljardia. On laskettu, että luonto kestäisi nykyisen kulutuksen kuormittaessa maapalloa noin neljän miljardin ihmiskunnan. Jos kulutus olisi kohtuullisempaa ja jakautuisi nykyistä tasaisemmin, väkiluku voisi enimmillään olla 1,5 miljardia, sama kuin 1800-luvun lopulla. Silloin olisi resursseja myös riittävän suuriin luonnonsuojelualueisiin ja eliökunnan säilymiseen ilman sukupuuttoja.

Onko se mahdollista, ja mitä tapahtuu sitä ennen?

Olkaamme optimisteja. Olettakaamme, että maailmanlaajuisesti kahden seuraavan sukupolven aikana ihmiskunnan moraali ja yhtenäisyys lujittuu sellaiseksi, että yli kahden lapsen katraita pidetään moraalittomina ja vanhemmat tuomitaan vastuuttomiksi ihmiskunnan ja planeetan tuhoajiksi. Vaatimus toteutuisi varmasti vain tiukalla kansainvälisellä lainsäädännöllä, sillä harvaan asutuissa maissa sitä pidettäisiin kohtuuttomana, eivätkä tiheään asutut maat suostuisi yksin huolehtimaan väkiluvun vähenemisestä. Mutta oletetaan, että tavoitteessa jotenkin onnistuttaisiin ja väkiluvun kasvu kääntyisi vuonna 2100 laskuun silloisesta 11  miljardista.

Ennakoikaamme aluksi, että maailmanlaajuisesti hyväksyttäisiin perhesuunnittelun normiksi kaksi lasta. Tällöin väkiluku laskisi jokaista sukupolvea kohden noin 10 %, koska joissakin perheissä olisi vain yksi tai ei yhtään lasta. Toisaalta säätelyä myös rikottaisiin. Tämä merkitsisi karkeasti sitä, että neljän miljardin väkiluku saavutettaisiin noin vuonna 2400 ja 1,5 miljardin väkiluku noin vuonna 2700.

Ennen ensimmäisen, välttämättömän tilanteen saavuttamista olisimme kuormittaneet maapallon kantokykyä keskimäärin kaksinkertaisesti noin 300 vuoden ajan. Planeetta ei kestä tätä. Huomattakon, että ennuste ei edes kuulu sarjaan ”tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, vaan se on lähes varmuutta, todennäköisyydeltään taivaankappaleiden tulevan sijainnin ennustamista – ellei jotain ratkaisevaa ja radikaalia tehdä suunnan muuttamiseksi.

Mikä johtopäätös ihmiskunnan olisi tehtävä?

Ensimmäiseksi tulisi heti nähdä edellinen kokonaisuus ja hyväksyä tilanne – tietysti karkeasti. Sitten tulisi todeta, että suurin vastuu on nykyisellä sukupolvella ja jälkeläisemme ovat meitä huonommassa asemassa. Mitä pidempään asiaa lykätään kiistelyillä ja jaaritteluilla, sitä julmemmiksi käyvät tarpeelliset ratkaisut. Vaikein päätös lienee sen hyväksyminen, että kahden lapsen politiikka on liian hidas, liian salliva. Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan. Mutta mitä pidemmälle – lapsillemme ja lastenlapsillemme – tuon johtopäätöksen ja ratkaisun lykkäämme, sitä saamattomampia ja julmempia olemme.

Palataan ihmiskunnan olemukseen, sen vapaaseen tahtoon.

Jos ihmiskunta olisi pelkän evoluution tuote, sen jäsenillä olisi vain ominaisuuksia, jotka ovat luonteeltaan fysikaalisia, kuten altistuminen painovoimalle tai sähkömagneettiselle säteilylle, mutta myös rypäs puhtaasti biologisia, eläimellisiä piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus, kilpailuvietti, äidinrakkaus, korkean paikan kammo, nälkä, kuolemanpelko tai klaustrofobia. Ne aiheuttavat kaikki tunnetiloja, mutta niiden ilmeisenä tarkoituksena eivät ole tunnemyrskyt. Perussyy on käytännöllinen, suojella meitä yksilöinä ja sukuamme joukkona. Jos olisimme täysin eläinten kaltaisia, ihmiskunta olisi suuri lauma, joka toimisi vain noiden viettien varassa. Näyttää kuitenkin kovasti siltä, että niin se menee. Siksi väestönkasvun säätelystäkin on paha mennä puhumaan. Vastustusta voi odottaa, suunnalta jos toiseltakin.

Mutta: jos ihmiskunta katsoisi oikeudekseen paeta biologisten viettiensä paineita, vapauttaisi itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin, ei piittaisi valintojen lyhyen tähtäyksen vastenmielisyydestä tai vaativuudesta eikä siitä, että ne uhmaavat biologisia viettejämme ja pinnallisia ihmisoikeuksiamme, mitä se osoittaisi?

Se osoittaisi, että ihmiskunnalla on vapaa tahto. d

Kommenttipuheenvuoro tulevaisuusvaliokunnan 25-vuotisjuhlassa syksyllä 2018

Ihmiskunta elää esihistoriansa ja historiansa ainutkertaista hetkeä juuri nyt.

Historiasta ei löydetä esimerkkiä samanlaisesta tilanteesta.

Koskaan aikaisemmin ei ihmiskunnalta ole vaadittu samanlaista, yhteistä rintamaa tulevaisuuden uhkatekijöiden torjumiseksi.

Todennäköisesti meidän sukupolvemme jää onnekkaimmaksi sukupolveksi verrattuna aikaisempiin ja lähimpiin seuraaviin.

Kaikki tämä kuormittaa meitä merkittävällä vastuulla, suuremmalla kuin edeltäjillemme ja seuraajillemme on sälytetty.

Nyt tarvitaan luovuutta, menneen kopiointi ei riitä. 

Kulunut sanonta: ”ennustaminen, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, ei ole totta. 

Tärkeimmät kehityskulut – ainakin kaksi merkittävintä – ovat ennustettavissa.

Ne ovat maailman väkiluku ja keskilämpötila.

Vuosisatamme lopulla kumpikin näistä ovat kasvaneet merkittävästi nykyisestä.

Maailman väkiluku on silloin noin 11 miljardia ja kääntyy ehkä sitten laskuun.

Keskilämpötila on kasvanut nykyisestä ainakin 2- 3 astetta ja sen kasvu on luonteeltaan kiihtyvä, ei lineaarinen.

Jo ennen vuotta 2100 nämä kaksi muutosta ovat ymmärretty ylivoimaisesti merkittävimmiksi ongelmiksi maapallolla.

Ne ovat kaikkien muiden ekologisten ja sosiaalisten ongelmien äiti ja isä.

Kun hätätila pahenee, ilmestyy sosiaalisten ja ekologisten kriisien rinnalle väistämättä kolmas kriisi: moraalinen.

Maapallon kulttuuripiirit ja kansat käyvät silloin selviytymiskamppailua ja keinot tuossa taistelussa kovenevat.

Tulevaisuusvaliokuntaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Tulevaisuusvaliokunnan tärkein tehtävä on löytää ja analysoida keskipitkän aikavälin todennäköisimmät ongelmat.

Tarkoitan keskipitkällä aikavälillä noin kymmentä eduskunnan vaalikautta, 40 vuotta.

Tuon ajan kuluttua joku nykyisistä kansanedustajista on vielä eduskunnassa. 40 vuotta sitten täällä olivat nuorukaiset Zyskowicz ja Pekkarinen.

Mainitsemani analysointi ei riitä tulevaisuusvaliokunnan toimenkuvaksi.

Tulevaisuutta ei vain ennusteta, vaan sitä suunnitellaan ja parhaimmillaan tehdään.

Koska kysymys on eduskunnan instituutiosta eikä keskustelukerhosta, tulee tulevaisuusvaliokunnan tuottaa myös konkreettisia tuloksia.

Tulevaisuusvaliokunnan selvityksillä, analyyseillä ja toimenpide-ehdotuksilla täytyy olla vaikutuksensa myös päivänkohtaiseen lainsäädäntöön.

Kaiken lainsäädännön tulisi ottaa huomioon myös todennäköisin, keskipitkän aikavälin tulevaisuus.

Tästä sidoksesta huolehtiminen on ensisijaisesti tulevaisuusvaliokunnan oma tehtävä, ei lakeja säätävien ja budjetteja laativien valiokuntien.

Dialogi on kuitenkin ja tietysti välttämätön.

Tulevaisuusvaliokunnan on sivuutettava päivänpoliittiset valtakiistat, oltava niitä laajakatseisempi. 

Suomi ei voi ohjata maapallon tulevaisuutta, mutta voimme varautua siihen.

Jossain määrin meillä lienee kuitenkin mahdollista vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen.

Verratessa Kiinaan, Afrikkaan ja Yhdysvaltoihinkin, tuntuu joskus siltä, että Eurooppa on rikkaan aatelisperheen tuhlaajapoika, joka rehvastelee esi-isiensä ansioilla.

Euroopan roolia maailmassa kannattaisi ehkä tarkistaa.

Tulevaisuusvaliokunnan saavutukset yllättävät, ja hyvin myönteisesti.

Rohkenen syyttää mediaa vähäisestä kiinnostuksesta. Valiokunta ansaitsisi enemmän huomiota kuin puolueiden julkisuushakuinen nahistelu ja pikku skandaalit.

Lopuksi vielä: meidän kaikkien kannattaisi pohtia enemmän tulevaisuuden näkymiä.

Silloin välttyisimme pahimmalta jälkipolvien kritiikiltä.

Sehän kuuluu joka tapauksessa näin: ”eivätkö ne tomppelit älynneet tehdä mitään?”   

Tuleva maaapallo

Biosfäärin ja teknosfäärin struktuurit
Maapallon biosfääri, sen pinnalla oleva ohut elollinen kalvo rikastui evoluution ansiosta ja sen kehitystä leimaavat kolme rakenteellista peruspiirrettä: virtaukset, rajojen luoma jäsentely ja muunteleva toisto. Ihmislaji on luonut biosfäärin pinnalle toisen verkkomaisen kokonaisuuden, teknosfäärin. Se seurailee suurelta osin ja perustavalla tavalla samoja struktuureja kuin biosfääri. Teknosfäärin peruspiirteitä voi arvioida kolmen vaiheen valossa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miten tarkasti biosfääri voi olla teknosfäärin esikuva? Pitäisikö ihmisen kehittää teknosfääriä vaalimalla mainittuja kolmea piirrettä?

Teknosfäärin evoluutio
Ihminen määritellään eläimeksi, joka valmistaa työkalun. Kun apina valmisti työkalun, siitä tuli hän, ihminen. Sen isä oli apina, mutta hänen lapsensa ihminen. Teknosfääri orasti noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten, Homo Erectuksen muotoiltua kivikirveen kyntensä vahvistukseksi. Sukupolvien saatossa edettiin nykypäivään ja nyt kehitetään tekoälyä. Teknosfääri on kokoelma ihmisen elinten keinotekoisia jatkeita ja sen kehitys on noiden jatkeiden hienostumista. Mutta ovatko tavoitteemme vielä kivikautisia?
Kivikirveen terä sisälsi toiston, rajaisuuden ja virtauksen idean. Se oli symmetrinen tason suhteen, se oli rajattu työkalun osa ja tarkoitettu tunkeutumaan. Tämä pätee myös toisiin, samoihin aikoihin kehitettyihin työkalun osiin; keihään ja nuolen kärkiin.
Kirveen terä ja nuolen kärki ovat säilyneet vain hieman muotoaan uudistaen näihin päiviin. Ne ovat teknosfäärin evoluution molukkirapuja. Ihmislajien laukaisema kehitys seurasi samoja periaatteita ja merkkipaaluja kuin biosfäärimme evoluutio. Oivallukset ja niistä syntyvät keksinnöt olivat kuin mutaatioita. Pyörästä syntyi uusia muunnelmia, joista heikoimmin menestyneet katosivat ja parhaimmista kehittyi uusia sovelluksia. Kun uusia tuotteita ja työkaluja syntyi, ne yhdessä muodostivat biotooppien kaltaisia kokonaisuuksia, toisiaan täydentävien työkalujen yhdistelmiä. Jonain aikana ja jossakin ympäristössä menestyvä esine oli toisissa olosuhteissa käyttökelvoton. Tropiikissa ei viihdy jääkarhu eikä lumikenkä. Tärkeintä lienee, että biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä nähtävät virtaus, jäsentely ja varioiva toisto ovat kaikki vastaiskuja entropialle, mössöytymiselle.
Teknosfäärin kehittyessä lähes jokainen ihmisen elin ja kyky on saanut superjatkeet. Liike ja voima, näkö ja kuulo, saalistus ja suoja – kaikkia on tehostettu erilaisilla välineillä. Kivikirves on voimakynsi. Vaatteet ja talot ovat vahvistettuja suojaihoja, televisio kaukosilmä. Robotit, niiden nopeus, tarkkuus ja virheettömyys, kyky muistaa ja päätellä ovat useasti jo ylittäneet ihmisen kyvyt.
Olemme tulleet aikaan, jolloin ihminen ehkä huomaa lipsahtaneensa isännästä palvelijaksi.

Teknosfäärin nykytila
Pikkuesineistä valtioihin seurailee teknosfäärimme biosfääristä omaksuttuja kolmea periaatetta. Maapallo on verkottunut erilaisilla virtauksilla ja niitä tukevilla, suodattavilla ja torjuvilla rakenteilla. Teknosfäärillä on verisuonensa, suolistonsa ja hermoverkkonsa. Verkoilla on mahtavat nivelpisteensä, kaupungit, joista jokainen muistuttaa huvittavassa määrin elollista olentoa. Teollisuusalueet ovat tietoa, voimaa tai tavaraa tuottavia elimiä. Teknosfäärillä on hyvä muisti, mutta hatarat tulevaisuuden suunnitelmat. Päinvastoin kuin biosfäärin epätäsmälliset luonnonrajat, ovat teknosfäärin rajat täsmällisiä viivoja kartassa ja maastossa. Ne ovat suodattimia. Kuten solut, nekin valikoivat rajakalvon läpäisevän liikenteen. Rajat sulkevat sisälleen valtioita, joilla on sääntönsä. Säännöt säätelevät kunkin valtion rakenteita ja niiden kehitystä. Valtiot yhtyvät kulttuuripiireiksi, joita erään määritelmän mukaan on kahdeksan maapallolla. Varioivan toiston kohtaamme, kun arvioimme kulttuuripiirien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Kulttuuripiirien samankaltaisuus, toisto ja toisaalta niiden erilaisuus, variaatio, ne ontuvat molemmat. Planeetalla ei ole perustuslakia, yhteistä säännöstöä, jota kunnioitettaisiin. Olennaisimpia asioita ei ole säädelty lainkaan. Planeetan väestön annetaan paisua tolkuttomasti ja Etelämanner on ainoa laaja ja koskematon biosfäärin alue. Ihmislajilla ei ole yhteistä, pitkän aikavälin tavoitetta. Ihmiskunta elää henkistä murrosikäänsä.
Valtioiden lakeja valvotaan, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat alkeelliset. Vielä kehittymättömämpiä ovat kulttuuripiirien keskinäiset suhteet. Karkeasti ilmaisten: kulttuuripiirien välillä toimii vahvemman oikeus, kuten luonnossa lajien kesken. Erona on, että luonnossa biotoopit eivät taistele, vaan kehittyvät kukin omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan, sisäisen tasapainonsa turvin. Merkittävä edistysaskel nykytilaan olisivat kulttuuripiirien väliset mielekkäät pelisäännöt. Kulttuuripiirien suvereniteetti olisi niiden perusoikeus ja planeetan vakautta taas vahvistettaisiin vankalla, yhteisellä perustuslailla, jota toteltaisiin.
Vakaus ja turva ovat vasta kolikon toinen puoli. Se ei saisi pysähdyttää kehitystä tai tylsistää maailmaa. Myönteisen kehityksen ehto on variaatio kulttuuripiirien välillä. Sen voimin on biosfäärikin rikastunut. Me puhumme kiihtyneesti ihmisoikeuksista ja kansanmurhista, mutta emme edes tohdi mainita kulttuuripiirien erityisarvoa rikkaan mosaiikin osana. Hyväksykäämme siis kulttuuripiirit biotooppeina, joilla on omat sääntönsä. Niiden itsemääräämiseen kajoaminen olkoon ihmiskunnan perustuslain vastaista. Vahvemman oikeus ei ole oikeutta, toimissa eikä tiedotuksessa. Ahneutta, valehtelua ja pelkuruutta ei saa kätkeä moraalin naamarilla.

Teknosfäärin tuleva dilemma
Millainen saattaisi olla planeettamme tulevaisuus parhaimmillaan? Voidaanko tekoälykin valjastaa työkaluksi, kuten kivikirves, höyrykone ja laskin? Ihastuksen huudot raikuvat, kun tekoälystä puhutaan. Onko ihastelu perusteltua? Teknosfäärimme on kehittymässä yhtenäiseksi, päätteleväksi jättiläiskoneeksi, suureksi shakkilaudaksi, mutta kuka säätää tuon shakkipelin säännöt? Ihminenpä tietenkin, ja tämä on nykyajan merkittävä ongelma. Jättiläiskoneella ei ole perustavoitetta ilman ihmistä. Eloton ei etiikkaa ymmärrä, luonnonoikeus on biosfäärin etiikka ja ihmisen etiikka on hurskastelua. Selkeimmin viimemainitun onttous paljastuu suhteessamme eläimiin, tuleviin sukupolviin ja toisen kulttuuripiirin perinteisiin.
Joitakin kykyjä koneilta vielä puuttuu. Tekoälyn rinnalle ei ole kehitetty tekokipua, tekotunnetta, tekoetiikkaa eikä tekoevoluutiota. Ne keksitään, mikäli kehitys jatkuu pelkkänä teknisenä taituruutena, ilman viisasta päämäärää ja silloin olemme hukassa. Robotti ei tunne kipua eikä nautintoa. Siinä suhteessa alkeellinen eläin voittaa älykkäänkin koneen. Tuntoisuus ja sen jatkeeksi kehittynyt tietoisuus ovat evoluution arvoituksellisia ihmeitä toistaiseksi. Elollisen kipu, mielipaha, nautinto ja onni ovat eloonjäämisen ja lisääntymisen välineitä. Niiden olemusta ei voi kääntää koneen kokemukseksi, mutta niiden tarkoituksen voi. Kone voidaan rakentaa välttämään vaaraa ja tavoittelemaan menestystä. Koneen ”hyvä” on sen toimintakyky. Koneen ”tekoetiikka” ottaa huomioon muutkin koneet ja koneiden ”tekoevoluutio” on koko teknosfäärin kehitys. Mutta mihin suuntaan?
Toinen ero biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä on, että robotit eivät toistaiseksi synnytä peruspiirteiltään synnyttäjiensä kaltaisia mutta yksityiskohdiltaan muunneltuja jälkeläisiä. Perimä avaisi ovet uusille, kehittyneempien robottien sukupolville. Tätäkin ehkä tavoitellaan tulevaisuudessa. Silloin teknosfäärin ”tekoevoluutio” jatkuisi vuosisatoja. Syntyisi lisääntyviä koneita ja niitä rakentavia tuotantoketjuja kaivoksista tuotteiden jakeluverkostoihin. Koneet voisivat olla kooltaan mikroskooppisia, nanotekniikan avulla luotuja. Kokoamisohjelmat tuottaisivat yhä kehittyneempiä ohjelmia ja koneet yhä tehokkaampia koneita. Tuon kauhumaailman lisääntyvät, teknosfäärin menestystä palvelevat mikroskooppiset robotit kasvattaisivat lukumääräänsä rajattomasti, jos niiden ”tekoetiikka” vaatisi tätä. Koneen suhde ihmiseen olisi sama kuin ihmisen suhde veljeemme vuorigorillaan on nyt.
Tuo kehitys olisi teknistyvän planeetan huippusaavutus ja viisauden lopullinen mahalasku. Mutta sen perimmäinen tavoite perustuisi koneen ohjelmoituun seurausetiikkaan ja tulos ratkaiskoon. Silloin kone ei saa seurata vain ihmislajiin rajattua, tekopyhää etiikkaa. Sillä ei ratkaista tärkeintä asiaa, sillä ihmiskunta ei ole maailma. Tulos ei saa harmonisoida vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan sen tulee syleillä elämää kaikkinensa. En todistele tätä valintaa oikeaksi, mutta uskon, ettei yksipuolinen, ihmiskeskinen etiikka johda kauniiseen tulokseen. Siksi myös tekniikan kehitykselle on asetettava ankarat ehdot, koska sen estäminen kokonaan on mahdottomuus.

Tavoitteiden maapallo
Teen lopuksi ehdotuksen tulevaisuuden maapalloksi. Ihmiskunta olkoon sen nöyrä rakentaja, ei itsetietoinen pomo. Ihmisellä ei ole kiirettä mihinkään, vaan ihmiskunta voi saavuttaa harmoniseen tilan, joka vallitsee maapallolla vuosituhannesta toiseen. Nykyajan hysteerinen säpinä jääköön historian säälittäväksi, pinnalliseksi välivaiheeksi. Merkittävin muutos nykyiseen on ihmiskunnan muuttumaton väkiluku, murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, mutta ei takerruta tässä siihen ongelmaan.
Tuleva teknosfääri on silloin rajattu noin puoleen maapallon pinta-alasta. Toinen puolisko on täysin suojeltu ihmiseltä, varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnon kaltainen. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja omaehtoiset kulttuuripiirit tapoineen lomittuisivat planeetan kattaviksi, rikkaiksi ja kauniiksi kudelmiksi.
Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyisivät omaehtoisesti. Palattaisiin samaan riippumattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin arkeen olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Kulttuuripiirillä pitää olla yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin moraalinen peukalointi olkoon tökerö ajatusvirhe. Rajat kulttuuripiirien välillä ovat suodattimia. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on mahdottomuus ja siihen valmistautuminen tuomittavaa. Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus, varjeltakoon sitä ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena.
Tuleva maapallo olisi avaruuden jättimäinen ympäristöteos, jota muiden galaksien vierailijoille esiteltäisiin ylpeinä. Itsestään selvää on, että muualta tulevat, meitä kehittyneemmät oliot ymmärtävät ratkaisujemme eettisen ja rauhanomaisen perustelun. He eivät ole Pizarron ja Cortésin kaltaisia raakalaisia, vaan sivistyneitä matkalaisia.

Miksi meillä on kiire?

Kulunut kesä ja viimeiset viisi vuotta tukevat tiedeyhteisön enemmistön sitä käsitystä, että maapallon vuosittaiset keskilämpötilat nousevat. Media suhtautuu asiaan melko huolettomasti, koska tilanteen uutisointi hautautuu valtioiden välisten kiistojen ja tirkistelevien paikallisjuorujen massaan. Oletan, että huolettomuus on huomaamattomuutta, ei pahantahtoisuutta.
Se käsitys, että ilmastonmuutos ei johtuisi ihmisten toimista, lienee jo jäänyt lyhytaikaiseksi omituisuudeksi. Nykyisin vallitsevin kanta lienee, että keskilämpötila tosin nousee, mutta tasavauhtia parisen astetta vuosisadan loppuun mennessä, mutta eiköhän siitä selvitä. Sen pidemmälle asiaa ei pohdita.
Syvällisemmin asiaa ovat ajatelleet eräät yksittäiset tutkijat, esimerkiksi James Hansen ja James Kasting. Näistä jälkimmäisen mainitsee toimittaja Pasi Toiviainen herättävässä kirjassaan Ilmastonmuutos Nyt, jossa hän käsittelee näitä kysymyksiä hyvin perusteellisesti.
Muutoksen luonteeseen on kiinnitetty liian vähän huomiota. Yleisimmin varmaan uskotaan, että ilmiö on väliaikainen ja pysähtyy jossain vaiheessa. Tähän viittaavat arviot vuosisatamme lopun lämpötilasta, ikään kuin ajanlasku loppuisi siihen. Toinen omituisuus on ajatus lämpötilan tasaisesta noususta seuraavina vuosikymmeninä. Siihen ei ole perusteluja. Näitä ajatuksia lähempänä totuutta on ilmeisesti arvio lämpötilan nousun tasaisesta kiihtyvyydestä. Silloin se nousisi vuosikymmen kerrallaan nopeammin ja nopeammin, kuin putoavan esineen vauhti. Tämäkin lienee liian optimistista.
Lämpötilan nousulla on seurauksia, jotka kukin erikseen ja erityisesti kaikki yhdessä kiihdyttävät lämpötilan nousua lisää. Sellaisia on valtamerien lämpeneminen, joka muuttaa hiilen kiertokulua, koska kylmien merien nieluvaikutus pienenee ja lämpimien päästöt kasvavat. Toinen on metaanihydraattien kaasuuntuminen ikiroudan sulaessa ja kolmas napa-alueiden heijastuksen pieneneminen. Neljäs suuri muutos on metsien aavikoituminen ja nieluvaikutuksen väheneminen.
Edellä mainitut ilmiöt voidaan yhdistää kokonaisuudeksi, joka kasvattaa maapallon lämpötilan nousua suhteessa muutokseen. Vastavuoroisesti, mitä nopeammin lämpötila nousee, sitä voimakkaammin kasvaa ilmiöiden yhteisvaikutus. Tilaa kutsutaan labiiliksi, jota yksinkertaisimmin kuvaa kärjellään seisova sauva. Sauvan kaatuessa sen yläpää liikkuu ympyrän kehää. Oletetaan painottoman sauvan pituudeksi 1 km ja sen yläpäähän paino, lähtötilanteen epäkeskisyydeksi 1 metri ja unohdetaan ilmanvastus. Silloin tilanne kehittyy seuraavasti siihen saakka, kun sauva on kaatunut.
20 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 3 metriä ja kehänopeus on 0,4 m/sek
40 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 28 metriä ja kehänopeus on 3 m/sek
60 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 225 metriä ja kehänopeus on 22 m/sek
80 sekunnin kuluttua sauvan yläpää on liikkunut 1570 metriä ja kehänopeus on 141 m/sek
Maapallo on nyt samassa tilassa kuin kuviteltu sauva. Lämpötila maapallolla vastaa sauvan kallistuskulmaa ja neljän mainitun tekijän yhteisvaikutus sauvan pään kehänopeutta. Analogia ei numeroarvoina täsmää, mutta tapahtumien etenemismalli noudattaa samaa matemaattista kaavaa, ilmaistuna differentiaaliyhtälöinä. Kauhistuttavin piirre on prosessin salakavaluus. Tästä petollisuudesta pitää keskustella nykyistä enemmän. Valistuneiden ihmisten tulisi tietää tämä kehityksen luonne. Sauva kaatuu 80 sekunnissa. Maapallon kohdalla kysymys on vuosikymmenistä, ei vuosisadoista, ellei radikaaleihin vastatoimiin ryhdytä pian.
On selvää, että kaikki mahdolliset toimet tulisi ottaa käyttöön prosessin estämiseksi ja tuhoisan muutoksen pysäyttämiseksi. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Vuosi vuodelta ollaan ajautumassa lähemmäksi tilannetta, jossa mitkään resurssit eivät riitä pysäyttämään tuota tuhoisaa kehityskulkua. Tuskinpa kukaan pystyy edes vakuuttamaan, ettemme jo nyt ole peruuttamattomassa tilassa. Varmaa on kuitenkin, että tuhon pysäyttäminen vaatii vuosi vuodelta yhä huikeammin kasvavia toimenpiteitä. Aikaa ei ole hukattavissa yhtään.
Resurssit ovat olemassa. Maailman varustelumenot ovat yksistään 1500 miljardia euroa. Turhaan kulutukseen tuhlataan vähintään saman verran. Näillä pitäisi aloittaa. Ihmiskunnalla ei ole tätä tärkeämpää menoerää.

Elollinen luonto ja kulttuurimme muodot

Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.

Ihmiskunta ei ole maailma

Miksei kukaan tee mitään?” – tuttu kysymys maailman menosta, eikö totta?

Yleensä kysyjä ei itse tee, ei aio tehdä, eikä kuvittelekaan tekevänsä mitään muiden kuin itsensä eteen. Hyvä niin. On paljon niitäkin, jotka eivät huolehdi edes itsestään. Mutta kysymys on myös perusteeton, sillä viimeaikaisia, tunnettujakin vastaesimerkkejä on useita:

29.2.2016 Edward O. Wilson julkaisemassaan esseessä: ”Puolet maapallon pinta-alasta ja merialueesta tulisi varata luonnonsuojelulle”

22.2.2016 Bill Gates vuosittaisessa kirjeessään: ”Maailma tarvitsee ihmeen selvitäkseen ilmastonmuutoksesta. Sanoessani ”ihmeen” en tarkoita, että se olisi mahdoton. Ihmeitä on nähty ennenkin.”

29.2.2016 Leonardo DiCaprio Oscar gaalassa: ” Ilmastonmuutos on todellinen. Se on vaarallisin lajiamme kohtaava uhka. Maailman johtajat: on aika vastata ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen.”

On monia, jotka vuosikymmenten aikana eivät ole tyytyneet sanomaan vain kerran, vaan käyttäneet pääosan elämästään jossain muodossa maailman pelastamiseen. Mutta heitä vastassa on suurempi joukko, joka on tuhlannut energiaansa vakuutellakseen, että asiat ovat paremmin kuin koskaan. Molemmat ovat oikeassa – jälkimmäiset tosin lyhytjänteisellä ja puolueellisella tavalla.

Planeetta ja ihmiskunta

On todennäköistä, että maailmankaikkeuden sataan miljardiin galaksiin kätkeytyy ainakin kymmenen miljardia sellaista planeettaa, joissa on tietoista elämää. Siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Kuvitelkaamme ajatusleikkinä, että olisi neutraali tarkkailija, joka luokittelisi nuo planeetat ja antaisi niille arvosanoja.

Suurella osalla planeetoista eläisi varmaan useita eliölajeja ja monilla jokin evoluution kärkiolento, joka pitäisi itsevaltaista komentoa omalla taivaankappaleellaan. Rikkaimmilla planeetoilla on miljoonia eri eliölajeja ja joillakin ne olisivat onnistuneet säilyttämään elämän tasapainon satojen tuhansien vuosien ajan. Mihin arvioijamme mahtaisi kiinnittää huomionsa löydettyään Linnunradasta planeetan Maa? Saisimmeko hyvät pisteet?

Hän varmaan ihastuisi planeettamme rönsyilevään rikkauteen; vuoriin ja monimuotoisiin vesistöihin, ilmakehään ja pilviin, koralliriuttoihin, sademetsiin, hiekkarantoihin, auringon nousuihin ja laskuihin, jäätikköihin, saaristoihin, aavikkoihin, pakahduttavaan lajirikkauteen, ehkä kaupunkeihin ja teihinkin. Hän huomaisi, että planeetan miljoonat eliölajit ovat kehittyneet evoluution polveilevassa virrassa noin 3,5 miljardin vuoden aikana. Hän haltioituisi planeetan erilaisista ilmastoista, vuodenaikojen vaihteluista ja vuorokausien valoisuuseroista, jotka tietysti ovat perustana lajirunsaudelle.

Tarkkailija kiinnittäisi tietysti huomionsa myös planeetan valtalajiin, joka on ollut maisemissa vasta katoavan lyhyen ajan, 0,00001 – osan elämän koko kestosta. Se on kuin viisi minuuttia vuodesta. Tämä laji – Cro Magnon – on katsonut asiakseen lisääntyä, kehittää työkaluja, muokata maisemia, orjuuttaa, käyttää hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja rehvastella omalla aikaansaannoksellaan, jota kutsuu kulttuuriksi.

Laji on sotainen ja vallanhimoinen. Sen tuhotekniikan ilkein osa on ollut olemassa vasta kolmen sekunnin ajan – tuossa aikaisemmassa, vuoden mittakaavassa tarkasteltuna. Näyttää siltä, että laji on nyt raiskaamassa planeettansa arvokkaimman perinnön vielä tuotakin lyhemmän ajanjakson kuluessa.

Tarkkailija kiinnittäisi huomionsa ihmisen arvomaailmaan, joka on kapea-alainen ja pinnallinen. Valta-asema planeetan lajien joukossa ei vielä näytä sille riittävän, vaan otus tuhlaa resursseja myös sisäiseen valtataisteluunsa. Lajin pöyristyttävä asennevirhe näyttää olevan täydellinen piittaamattomuus itse taivaankappaleesta; sille lajin etu on synonyymi planeetan edulle. Valta ja erityisesti sen alalaji talousvalta ovat lajin enemmistön yksisilmäisesti hyväksytty päämäärä. Hallitsevalla kulttuuriolennolla ei ole pitkän tähtäyksen suunnitelmaa planeetan tulevaisuudesta, vaan laji touhottaa millisekunnin aikataululla – taas tuossa aikaisemmassa mittakaavassa ilmaistuna.

Tarkkailija tekee saman loppupäätelmän kuin jossain aikaisemmin vieraillussaan galaksissa: evoluution kärkiolento saattaa muuttua planeettansa vakavaksi sairaudeksi. Paraneminen tuosta taudista edellyttäisi lajin syvällistä itsekritiikkiä ja jyrkkää asennemuutosta omiin oikeuksiinsa. Rehellisen arvioinnin puuttuminen ja sen korvaaminen perusteettomalla omahyväisyydellä on muodostunut planeetan suurimmaksi ongelmaksi. Tarkkailija jatkaa tarkastuskierrostaan kohti Linnunradan naapurigalaksia ja jättää pienen viestin tuolle Maan joukolle, joka nimittää itseään ihmiskunnaksi. Se sisältää kolme kohtaa.

Arvot

Tarkkailija kiinnittää viestissään aluksi huomion arvojen näivettymiseen. Vallan alalaji, talousvalta on takertunut aineellisen suuruuden pysyväksi kylkiäiseksi. Asenne on lyhytjänteinen. Se painottaa hyvän asemesta vahvan oikeutta ja tämän vuoksi määrää, ei laatua. Asenteen eettinen ja esteettinen pohja on olematon. Tarkkailija kehottaa ihmiskuntaa tuomitsemaan kapea-alaisen itsetyytyväisyyden, pohtimaan planeetan tulevaisuutta vähintään tuhansien vuosien aikajänteellä, arvostamaan elämän muovautumisen aikana syntynyttä korvaamatonta luonnonrikkautta, sen eettistä ja esteettistä loistokkuutta sekä luomaan planeetalleen syvällisen ja kauaskantoisen suunnitelman pinnallisen ja pikkusieluisen valtataistelun asemesta.

Tarkkailija kirjoittaa pikku porkkanana ihmiskunnalle, että pitkällä tähtäyksellä maapallo voisi kehittyä jättimäiseksi avaruuden taideteokseksi, jossa kaikki elämän muodot kypsyisivät rinnakkain, kaikilla olisi olemassaolon oikeutuksensa, ihmiskunta säilyisi määrällisesti kohtuullisena vuosituhannesta toiseen ja harjoittaisi kulttuuriaan materiaalien ja energian kierron kauniina sivuvirtana. Hän kehottaa torjumaan uskontojen vahingolliset vaikutukset ja ihmiskeskeisen etiikan harhan. Hän muistuttaa myös, että kauneus on luonnonmukaisuutta, ei päinvastoin. Erityisesti hän varoittaa eräästä ilmiöstä, joka salakavalasti on soluttautunut taudin särkylääkkeeksi. Se toimii huumeena ja vieraannuttaa laajat ihmisryhmät vakavista ongelmista. Viihde – hömppä lukemattomissa muodoissaan – saa ihmiset sokeiksi kaikille vaaroille, jotka uhkaavat planeettaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Ihmiskunta piehtaroi hetken nautinnossa, kiillossa ja tavarassa.

Ihmiskunnalla olisi mahdollisuus vielä kehittyä galaksinsa suureksi taiteilijaksi. Nyt se on hyvää vauhtia ränsistymässä viihdepelleksi. Mutta tarkkailija ymmärtää, että perustava asennemuutos tarvitsee sukupolvien pohdinnan tullakseen hyväksytyksi, sillä Cro Magnon on laumaeliö.

Toiminta

Vierailunsa aikana tarkkailija havaitsee hämmästyksekseen huvittavan piirteen ihmiskunnan ajankäytössä. Muut elolliset olennot eivät tuota mallia ole omaksuneet. Valtaisan painoarvon – joka tietysti perustuu edellä eriteltyihin asennevääristymiin – on saanut toimintapari, joka näyttää sisäisesti ja vastavuoroisesti ruokkivan itseään. Ihminen nimittää sitä tuotannon ja kulutuksen liitoksi. Käsittämättömästä syystä tuo kokonaisuus – ja ennen muuta sen volyymi – on muodostunut tavoiteltavaksi arvoksi. Sen suuruutta mittaillaan planeetan laajuisesti, siitä kilpaillaan, taistellaan ja sen mittapuilla menestyneet yksilöt ja kansoiksi nimitetyt joukkiot nousevat arvostetuiksi olioiksi.

Näyttää siltä, että planeetan kärkiolento on haksahtanut syvempää tarkoitusta vailla olevan kokonaisuuden palvelijaksi huomaamattaan. Tarkkailija on havainnut saman sukuisia ilmiöitä jo joillakin aikaisemmilla vierailukohteillaan ja huomannut, että tarkoitukseton mellastaminen johtaa lyhyessä ajassa taivaankappaleen ränsistymiseen ja lopulta myös touhun isännän, kärkiolentona itseään pitävän eliön kärsimyksiin. Ennen tuota lopputulosta on koko luomakunta – kuten ihmiskunta kaikkea elollista leikkisästi kutsuu – saanut ikävällä tavalla tuntea nahoissaan hölmöilyn seuraukset. Prosessilla on kiihtyvä luonne ja tämä on jäänyt kärkiolennolta huomaamatta.

Toiminnan syvemmän tarkoituksen puuttumisesta närkästyneenä lisää tarkkailija planeetalle jättämäänsä kirjelappuseen huomautuksen siitä, että entropia etenee maailmankaikkeudessa muutenkin ja sen tarkoituksellisesta lisäämisestä ei sählärille hyvä seuraa. Hän varoittaa viestissään vakavasti lyhytjänteisestä toiminnasta ja sen tulosten pinnallisesta arvostuksesta. Hän kehottaa kärkiolentoa keskittymään syvempään henkisyyteen ja kulttuuriin sekä arvioimaan toimintansa tuloksia, ei kymmenien vuosien, vaan tuhansien vuosien mittatikulla.

Tässäkin asiassa vieraileva tarkkailija haluaa lopuksi painottaa erästä keskeistä seikkaa. Hän on huomannut, että vuosisatojen saatossa kärkiolennon yksilöluku on kasvanut käsittämättömän suureksi. Hän kehottaa kärkiolentoa vertaamaan lukumääräänsä läheisten sukulaistensa, vuorigorillojen lukumäärään. Jokaista vuorigorillaa kohti planeetalla on 10 miljoonaa ihmisolentoa. Itseään vielä läheisemmät eliöt, kuten neandertalilaiset, on Cro Magnon eliminoinut jo kokonaan. Tämä rötöstely ei kestä mitään kriittistä tarkastelua, ei eettistä eikä esteettistä.

Erityisen painokkaasti tarkkailija kehottaa pohtimaan keskeistä, täysin unohdettua asiaa. Mikä olisi sellaisen ihmiskunnan koko, jonka planeetta sietäisi vuosituhannesta toiseen? Edelleen: mitkä ovat tuon valinnan keskeiset perustelut? Ja vielä: mikä olisi aikataulu tuloksen saavuttamiseksi, mitkä keinot päämäärään päätymiseksi?

Ensiapu 

Tarkkailija on hyvistä neuvoistaan huolimatta alakuloinen. Hänelle jää tunne, että laumaeliö turvautuu asioita ratkaistessaan pitkään soveltamaansa keinoon, jolle on antanut korskean nimen: demokratia. Se on mukava ja leppoisa malli, jonka ihmiskunta aina sivuuttaa keskinäisissä sotatoimissaan. Siihen kuuluu kosolti valheellisuutta ja tekopyhyyttä, mutta laajalti omaksuttu opetus on, että miellyttävä valhe otetaan vastaan innostuneemmin kuin epämiellyttävä totuus. Käytäntönä ovat loputtomat kokoukset, istunnot, seminaarit, symposiot, työryhmät ja komiteat. Tähän jaaritteluun tuhrautuu aikaa. Tarkkailija ehdottaa rohkeaa muutosta koko maailmaa koskevaan päätöksentekoon. Globaalit kysymykset, kuten väestönkasvu, maankäyttö, vesien ja lajirikkauden suojelu on alistettava poliittisesti riippumattomien, kiistattoman viisaiden lajitovereitten muodostamalle kollegiolle.

Tarkkailijaa kummastuttaa myös ihmeellinen ristiriita. Miksi tuo kulttuurillaan ylvästelevä joukko – ihmiskunta – ei ole analysoinut tulevaisuutensa vaihtoehtoja, laatinut pitkän tähtäyksen suunnitelmia, tehnyt päätöksiä radikaaleista toimenpiteistä ja toimien vaatimasta aikataulusta? Miksi se ei esimerkiksi käytä tarjolla olevaa voimavaraa, sotajoukkoja, hyödyllisesti? Miksi tuota kokonaisuutta ei velvoiteta puolustamaan koko planeetan tulevaisuutta? Miksi sen annetaan olla vahingollisissa teoissa, tuhoamassa itseään ja oheistuotteena paljon muutakin? Sotavoimien suuntaaminen kohti hyvää tavoitetta – joko suoranaisesti tai rahoitusta ohjaamalla – olisi ratkaisu ilmiselviin, jättiläismäisiin ongelmiin.

Planeetta on valtavien haasteiden edessä, jotka useissa tapauksissa vaikuttavat toisiaan kiihdyttävästi. Sen ilmakehä, maa-alueet ja valtameret ovat suurten, vahingollisten muutosten kourissa ja sen loistavin piirre, eliölajien runsaus, on näivettymässä. Vaikka kaikki haitalliset muutokset kohdistuvat planeetan perusluonteeseen, ne väistämättä vahingoittavat myöhemmin myös ihmiskuntaa. Onko tavoitteena jättimäinen joukkoitsemurha? Osoittaako käytös täydellistä piittaamattomuutta tulevista sukupolvista? Onko typerä touhu tarkoituksellista vai ajattelemattomuutta?

Tarkkailija päättelee, että kysymys on joidenkin yksilöiden vallanhimosta, joka on sukupuoliseen kiimaan verrattava elävän olion piirre ja evoluution perustava polttoaine. Viisaus ja vallanhimo eivät näytä viihtyvän samassa yksilössä.  Kun tuo haitallinen piirre sitten laumaeläimen tottelevaisuuteen, on lopputulos mikä on. Jopa älymystöksi itseään kutsuva kärkiolennon osajoukko on juonessa mukana. Valtavia resursseja suunnataan vallanhimon tyydyttämiseen, vaikka ne olisivat käytettävissä viisauden työkaluiksi. Tiivistettynä toteamuksena tarkkailija toteaa, että hieno planeetta Maa ansaitsisi paremman ihmiskunnan. Ja päättää viestinsä lopulta kysymykseen:

”Miksei jokainen tee edes jotain?”

Miksi poliitikot eivät pelasta maailmaa?

Antti Rinne myönsi 9.10. Pressiklubissa sinisilmäisyytensä. Hän sanoi, ettei oikein osannut arvata poliittisen pelin kataluutta noihin hommiin ryhtyessään. Saman saattoi huomata taannoin Alexander Stubbista ja myöhemmin Juha Sipilästä. Kaikille kolmelle tämä on kunniaksi. Tuttu juttu, koin samaa vaatimattomassa muodossa tultuani valituksi eduskuntaan 1987.

Kansalainen arvelee hyväuskoisesti, että poliitikkojen enemmistö haluaa – kukin omalla tavallaan tosin – auttaa maataan ja kansaansa. Heitäkin on, mutta heitä kutsutaan säälittäviksi amatööreiksi. Heitä pilkataan ja monet heistä taipuvat oikeille tavoille äkkiä. Rinnekin sanoi Ruben Stillerin ohjelmassa oppineensa säännöt nopeasti.

Poliitikko ei pelkää kuolemaakaan niin paljon kuin naurunalaiseksi tulemista. Eikä oikea poliitikko kaipaa elämääkään niin paljon kuin menestystä poliittisella urallaan.

Naurunalaiseksi poliitikko pääsee liiasta hyväuskoisuudesta, huijatuksi tulemisesta, tyhmästä pelaamisesta, aatteellisuudesta ja vastustajalle häviämisestä. Ei siis törkeydestä, epärehellisyydestä, vääristä ratkaisuista – eikä varsinkaan häpeämättömästä itsekkyydestä.

Ovatko maailmanpolitiikan auringot; esimerkiksi Barack Obama, Vladimir Putin, Silvio Berlusconi tai Angela Merkel viisaampia ihmisiä tai peräti meitä jalompia lajimuunnelmia? Epäilenpä, että eivät. Peli on samaa, vain panokset isompia. Pelin tukijoukko ovat politiikan toimittajat. He ovat sukua urheilutoimittajille: hehkuttavat hyviä pelaajia, eivät kyseenalaista itse pelin luonnetta tai sääntöjä.

Sitten itse asiaan. Älkää naurako.

Myriadit tutkimustulokset osoittavat kiistattomasti, että maapallo ja maailma ovat tienhaarassa. Pelastumiseen tarvittavat muutokset ovat jättimäisiä ja niiden pitäisi tapahtua nopeasti, seuraavien vuosikymmenten aikana. Keinot ja resurssit tähän ovat olemassa, mutta niitä ei oteta käyttöön. Resursseille on muka vielä kiireellisempää käyttöä kuin tämän planeetan pelastaminen. Ellei tähän nirsoiluun tule muutosta, edessä on ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen täystuho.

Tarkoittamani ratkaisu hidastaisi tuhoprosessia olennaisesti. Maailman yhdistetty armeija pystyisi metsittämään autiomaat, puhdistamaan meret ja rannat muovijätteestä, suojelemaan luonnonsuojelualueet tuhoilta ja panemaan täytäntöön useita pienempiä operaatioita, jotka olisivat onneksi ihmiskunnalle ja sen kotiplaneetalle. Maailman yhteiset varustelumenot riittäisivät kaikkeen tuohon. Sotilaat ovat tehokasta joukkoa. Heidät on koulutettu käskemään ja tottelemaan. He saavat aikaan muutakin kuin lisää muistioita.

Sivutuotteena voisi julmin sotiminen hiljentyä ja rauhanomaiset olot levitä nykyistä laajemmalle. Yhdistetyt armeijat voitaisiin suunnata yhteisellä sopimuksella massiivisiin, paljon väkeä vaativiin ja kurinalaisuutta edellyttäviin tehtäviin, joiden tarkoituksena olisi antaa eräänlainen ensiapu sairaalle maailmalle. Sillä tavoin saataisiin alku pysyvämmälle tervehdyttämishankkeelle, joka sitten parhaimmillaan kestäisi satoja vuosia.

Tämän keksimiseen ei tarvita neroa, mutta aloite tämän tekemiseksi kuuluu poliitikoille. Se juuri on ongelma. He ovat samassa tilanteessa kuin teini, joka niin mielellään soittaisi välirikon jälkeen rakkaalleen, mutta ylpeys ei anna myöten. Ja niin molemmat odottelevat tahollaan, kännykkä kätösessä sovintoviestiä. Poliitikko ei halua joutua naurunalaiseksi – ei mistään hinnasta.

Tiedemiehet, kulttuuriväki, virkakoneisto, elinkeinoelämä ovat kaikki voimattomia. He eivät voi sotaväkeä komentaa. Ainoa taho, joka voisi edellä esitetyn jättihankkeen konkreettisesti panna käyntiin, ovat maailman johtavat poliitikot, lukumäärältään alle kymmenen. Olen edellä arvaillut, miksi tämä on heille niin vaikeaa, miksi tällaisesta itsestäänselvyydestä ei voitaisi aloittaa. Saisivatko teinit aikaan enemmän?

Lopuksi tulee pieni ilouutinen tähän surkeuteen. Eräs mitätön järjestö kylvää näinä päivinä siemenen edellä esitetyn ongelman ratkaisemiseksi. Vielä löytyy joku, joka ei pilkkanauruja pelkää. Olkaa valppaina.

Kolmen kriisin kombinaatio

Elämme maailman, Euroopan ja Suomen kriisiaikaa. Ollaan tyytyväisiä, sillä tämä on loistoaikaa verrattuna niihin päiviin, jotka ovat todennäköisesti edessä 20 vuoden kuluttua.

Maailman perusongelmat

Maailman kriisin perussyy on tabu, josta ei ole soveliasta puhua selkokielellä ja rehellisesti. Puhutaan siis siitä heti: väestöräjähdyksestä ja sen seurauksista. Väestön kasvu ei koskaan ole ollut eikä ole vieläkään ongelma sinänsä, vaan väen määrä ja sen aiheuttama kuorma.

Maailman väkiluku on nyt juuri 7 366 216 361 ja kasvaa 3 hengellä sekunnissa. Nykyinen kasvu on siis vuodessa noin 85 miljoonaa. Voi arvioida, että harjoittamalla hyvää politiikkaa väestönkasvu pysähtyy noin 12 miljardiin vuosisadan jälkipuoliskolla ja kääntyy sitten syystä tai toisesta laskuun. Maapallon pitkäaikainen tasapainotila kestäisi noin 2 miljardin, säästeliäällä elämäntyylillä ehkä 3 miljardin väestön. Suurelle väkiluvulle ei löydy eettisiä perusteita, poliittisesti korrektia pöpinää sen sijaan paljon. Vaikeneminen väestönkasvusta on kollektiivisista valheistamme suurin ja pahin.

Väen paljous on kaiken tuhoutumisen perussyy. Sen seurauksia on lukuisia ja ne voidaan jakaa kahteen suureen osaprosessiin: luonnon tuhoutumiseen ja sosiaaliseen rappioon. Nämä kaksi vahvistavat toistaan ja aiheuttavat siitä syystä kiihtyvän vahingollisen muutoksen. Kiihtymisen perusluonnetta ei yleisesti ymmärretä eikä käsitellä lainkaan. Pidemmän tähtäyksen tulevaisuutta pohditaan vain akateemisissa piireissä, etäällä arkipolitiikasta ja arjen päätöksistä. Mainittujen kahden suuren kokonaisuuden rinnalle tulee ongelman kasvaessa moraalinen rappio. Ihmiset piittaavat hädän tullen yhä lyhytnäköisemmin ja yhä pienemmästä piiristä ympärillään. Ensimmäisenä ei joudu tulilinjalle ihmiskunta, vaan maapallon elämä kaikkiaan. Lajien sukupuutot lisääntyvät. Vuorigorilloja, läheisiä sukulaisiamme, on jäljellä enää noin 600 yksilöä. Tuho etenee jo täydellä vauhdilla.

Toinen tämän prosessin peruspiirre on niin kutsuttu sitkeä murtuminen, äkillisen romahduksen vastakohta. Se tapahtuu vaiheittain: halkeama syntyy sinne, toinen tänne, rakenne antaa periksi, kuorma siirtyy rasittamaan toista, vielä kelvollista aluetta, kunnes lopulta jokainen rakenteen kantava osa on otettu käyttöön, se saavuttaa rajatilansa ja koko hoito romahtaa yhdellä rysäyksellä. Maapallolla tämä ilmenee aluksi suurina kansojen siirtymisinä tuhotuilta alueilta uusille, vielä kantokykykyisille seuduille.

On laajalti tiedossa, että nykyinen kuormitus edellyttäisi käyttöömme 1,7 maapalloa. Nykyinen, länsimaiden perintönä muodostunut globaali arvopohja ajaa koko maailmaa yhä suurempaan kulutukseen ja tarpeettomaan tuotantoon. Samalla väkiluku jatkaa kasvuaan, joten tuo luku kasvaa vielä väistämättä ja merkittävästi.

On syytä nyt jo pohtia edes teoreettisesti, miten maapallon väkiluku voitaisiin joskus pienentää noin kuudennekseen. Olettakaamme, että käyttöön otettaisiin globaali rajoitus, joka säätäisi suurimmaksi sallituksi lapsiluvuksi kaksi. Väkiluku pienenisi silloin noin 0,85-kertaiseksi sukupolvi kerrallaan. Kuudennekseen pienentyminen veisi noin 10 sukupolvea, siis 300 vuotta. Tätä planeettamme ei kestäisi. Jos mielimme selvitä, tarvitaan ankarampia keinoja. Kiina on toistaiseksi ainoana maailman maana ottanut yhden lapsen politiikan käyttöön. Ratkaisu tuntuu aiheuttavan joitakin ongelmia, jotka ovat kuitenkin olemattomia vaihtoehtoon nähden.

Lukemattomista väestönkasvun seurausvaikutuksista on eniten huolta aiheuttanut ilmastonmuutos. Ennen kuin aletaan tarkastella Euroopan ja Suomen tilannetta on syytä muistuttaa, että ilmastonmuutos on vain yksi ongelma, ehkäpä kymmenen yhtä suuren joukossa. Siitä puhutaan meillä paljon, koska emme ole joutuneet prosessin muiden osatekijöiden vaikutuksille vielä alttiiksi.

Euroopan tila  

Viimeaikaiset tapahtumat Euroopassa ovat peittyneet yksi kerrallaan jonkun uuden, mittavamman tapahtuman alle. Ukrainan kriisi unohtui, kun alettiin pohtia Kreikan taloustilannetta ja sekin pantiin syrjäraiteelle, kun Lähi-Idästä alkoi tulvia pakolaisia maanosaamme. Hyttysen pistoa ei huomaa, jos sormi samaan aikaan katkaistaan. On silti johdonmukaista päätellä, että nämäkin tapahtumat ovat eräänlaista pintaväreilyä tulevaisuuden aallokon rinnalla tai pieniä kipukohtia muualla maailmassa nyt jo ilmeneviin ongelmiin verrattuina.

Eurooppa on hyvinvointimaanosa verrattuna USA:han, Kiinaan ja varsinkin Afrikkaan. Se ei kuitenkaan ole nykyisten eurooppalaisten ansiota, vaan menneiden sukupolvien. Nykyinen Eurooppa on aatelisperheen rehvasteleva jälkeläinen, joka ei armottomassa talouskilvassa enää lähitulevaisuudessa pärjää kovaa työtä tekevälle Kiinalle eikä yksilöä kannustavalle USA:lle. Saattaa olla, että orastamisensa innossa Afrikkakin livahtaa vielä ohitsemme. Eurooppa on ottanut maailmassa sosiaalitantan roolin ja kuvittelee virheellisesti, että kykenee avustamaan – paitsi hieman huonokuntoisia omia jäseniään – myös koko muuta maailmaa tukitoimillaan. Miksi Eurooppa ei kysy vaikkapa Saudi Arabialta, mihin siellä turvapaikat sijoitetaan? Siellä on laajoja alueita, maa on yhtä harvaan asuttu kuin Suomi, uskonto sopisi syyrialaisille ja rahaa on niin, että housut repeilevät. Sinne voi muista arabimaista ja Afrikastakin kävellä ja tilaa on suurille joukoille. Sieltä pääsee takaisin kotiin, jos asiat rauhoittuvat. Mutta Gaddafi jo sanoi, että vallataan Eurooppa muuttamalla tänne.

Euroopan ala on noin 5 miljoonaa km2, kun Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä jätetään laskuista. Tuon alueen väkiluku on noin 500 miljoonaa. Jos koko maapallo (siis maa-ala ilman Etelämannerta) olisi yhtä tiheään kansoitettu, maapallolla eläisi 13,4 miljardia ihmistä jo nyt. Eurooppa on maanosista hoitanut vastuuttomimmin väestöpolitiikkansa. Eikä tällöin ole otettu huomioon edes muihin maanosiin tunkeneita esi-isiämme ja heidän jälkeläisiään. Jos niin ajateltaisiin, olisi syyllisyyteen vielä paljon enemmän aihetta.

Mitä mahtaa suunnitella Euroopan ydin Saksa, joka on toivottanut 800.000 ihmistä tervetulleeksi alueelleen aluksi tänä vuonna? Jos koko maapallolla olisi Saksan väentiheys, planeetallamme eläisi 30 miljardia ihmistä. On ilmeistä, että Saksan tulevaisuuden tähtäin on taloudellinen valta. Saksa on tunnettu määrätietoisista otteistaan, jolloin ei sivulle katsota. Maasta ollaan nähtävästi rakentamassa suurta ja yhtenäistä 100 miljoonan ihmisen kaupunkia. Maa tarvitsee materiaa ja energiaa tuon koneen pyörittämiseen. Mutta onko pohdittu, mikä on tuon koneen perimmäinen tarkoitus? Ihmisten onniko?

En usko, että väki tulee vähään aikaan väenemään Saksasta. Afrikan väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia ja tulevina vuosina muuttovirta etelästä nousee varmaan noin 10 miljoonaan vuodessa. Kuka haluaa kodikseen koneen?

Suomen tulevaisuus

Tarpeellisempi kuin koskaan, olisi Suomelle nyt seuraavien vuosikymmenten toimintastrategia. Pitäisi ymmärtää, mikä on maailman ja Euroopan tila 20 vuoden kuluttua. Kysymys on selviytymisestä tulevassa myllerryksessä.

Suomella on loistavat tulevaisuuden eväät. Meillä on presidentti, joka rohkenee olla kumartelematta myötäsukaisesti mihinkään suuntaan. Meillä on maan etua ajava hallitus, joka ei ole korviaan myöten hautautunut poliittiseen liejuun, jonka ainoana ajatuksena ei ole oma ura ja puolueen kannatusluvut. Meillä on erikoisetunamme eduskunnan tulevaisuusvaliokunta, jonka tarkoituksena on avata kauaskantoisia näköaloja päivänpoliittisten ratkaisujen pohjaksi. Hallituksen kärkihankkeet ovatkin sellaisia kuin pitää. Niissä painotetaan tulevaisuuden puhdasta tekniikkaa – ja myös teknologiaa, siis tekniikan tieteellistä taustaa. Noilla aloilla suomalainen tutkimus ja elinkeinoelämä ovat maailman kärkeä.

Näyttäisi siltä, että elinkeinoelämä ja eduskunta pystyisivät puhaltamaan samaan hiileen ja kummallakin olisi vilpitön pyrkimys luoda Suomelle uusi nousu ja välttämätön selviytymissuunnitelma tulevien, väistämättömien vaikeuksien voittamiseksi. Mistä sitten kiikastaa?

Elinkeinoelämä ja lakeja säätävät poliitikot ohjaavat suoranaisesti yhteiskuntaa, he ovat kuin ralliauton kuski ja kartturi. Mutta takapenkillä istuu kaksi hyväntahtoista tätiä, jotka neuvovat etupenkin paria. He eivät ota vastuuta, mutta kovasti kantaa asioiden etenemiseen; sanoin ja pykälin. Tarkoitan tietysti virkamieskuntaa ja mediaa.

Julkinen hallinto on hyvinvoinnin kiimassa paisunut möhkäleeksi, jonka laahaaminen perässä haittaa valtiontaloutta olennaisesti. Yksinkertaisen laskelman avulla voi päätellä, että likimäärin 5 miljardia vuodessa tuhlataan tarpeettomaan hallintoon, lausuntojen kirjoitteluun toisten virkamiesten lausunnoista, loputtomaan kokouksissa istuskeluun, uusien hallintoelinten perustamiseen ja niin edelleen, kunnes luetteloinnista kirjoittajakin jo hengästyy.

Tähän rappioon on uusi hallitus pureutunut, tosin arasti ja varovaisesti. Pahin jarru on hyvinvointivaltion korrektius. Kun julkishallintoa halutaan saneerata, tehtävään määrätään julkishallinnon edustaja. Jo etukäteen voi arvata, että leikkaukset kohdistetaan silloin niihin tehtäviin, jotka ovat konkreettista työtä ja joita kansalaiset eniten tarvitsevat. Siten saadaan huonolta näyttävä lopputulos. Jos tuon asemesta saneeraaja kohdistaisi leikkaukset turhaan kokoustamiseen ja paperinpyöritykseen, ei kansa huomaisi muutosta, mutta säästöt olisivat nuo 5 miljardia vuodessa. Eihän korppi korpin silmää…

Julkisen hallinnon saneeraajaksi tarvitaan ulkopuolinen, riippumaton ja aristelematon porukka.

Sitten huomautus toisesta taustavaikuttajasta, mediasta. Televisio on sikatäynnä puppua. Radiosta tulvii uskomatonta soopaa. Aikakauslehtien valtava enemmistö suoltaa kansalle sontaa. Lehtien parhaimmistokin riehaantuu ylivoimaisesti eniten sellaisista merkkitapahtumista kuin Matti Vanhasen lautakasa, Heidi Hautalan oviremontti tai Olli Immosen sanominen. Tätä kaikkea perustellaan sillä, että media palvelee yleisöään ja tutkimusten perusteella enemmistö pitää tällaisesta sisällöstä. Media tuntee vastuuta, ennen muuta kylläkin omasta sananvapaudestaan, katsojaluvuistaan ja levikistään. Mitä arveltaisiin, jos huumekauppiaat kirkkain otsin perustelisivat toimintaansa samoilla argumenteilla?

Mediaa kutsutaan vallan vahtikoiraksi. Eipä tuohon ole paljon mukisemista, mutta missä luimuilee vahtikoiran isäntä? Media sanoo suojelevansa sananvapautta. En väitä vastaan, mutta kysyn: omaako vai kansalaisen sananvapautta?

Ollaanpa rehellisiä: media on valtataistelun osapuoli, ei sen tarkkailija ja raportoija. Media suojelee omaa sanomisen valtaansa ja käyttää tuota valtaa myös omassa piirissään kehkeytyneiden yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseen. Se vaikuttaa demokratiassa äänestäjiin tuhansia kertoja tehokkaammin kuin eduskunnan pöntössä pidetyt puheet. Asiassa ei ole muuta napisemista kuin se, että tätä ei myönnetä reilusti. Se tapahtuu puolueettoman naamarin takaa.

Kansalaisen sananvapaus on kapea. Median piirissä vallitsee myös kirjoittamaton sääntö: ei korppi korpin silmää…

Lopuksi maltillinen ehdotus tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Neljän merkittävän yhteiskunnallisen toimijan (elinkeinoelämä, lainsäätäjä, media, virkakoneisto) tulisi laatia pitkän tähtäyksen tulevaisuuden suunnitelma siitä, miten maamme pärjää eteemme avautuvassa julmassa selviytymistaistelussa. Jokaisen osavaikuttajan pitää arvioida uudelleen vastuunsa ja osallistumisensa. Sisäisen valtataistelun hyödyt ja haitat pitää punnita uudestaan. Sellainen maa pärjää, jonka porukka puhaltaa samaan hiileen. On välttämätöntä luoda yhteistyö tärkeimmissä kysymyksissä. Suomi ei voi enää leikkiä maailmaa parantavaa apuhoitajaa. Pitää oppia taas olemaan itse omahoitajansa.

 

Todellisuus ja havaitsija

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.