Perinteinen vasemmisto puolustaa työtä ja oikeisto pääomaa. Tämä asetelma on yhtä vanhentunut kuin kansalaisten jakaminen aatelistoon, porvaristoon ja papistoon.

Hyvinvointivaltiossa kumpikin edellä esitetyistä rintamalinjoista on haalistunut lähes näkymättömiin. Huomattavasti näitä terävämmäksi hahmottuu toinen rajaus, jonka voisi karkeasti määritellä seuraavasti.

Yhteiskunnassa on kansalaisia, jotka haluavat ottaa vastuun ja vapauden elämästä itselleen. Heidän vastapoolinaan ovat ne, jotka kylläkin usein haluavat säilyttää vapautensa, mutta sälyttää vastuun kasvottomalle yhteiskunnalle. Nämä ihmiset eivät muistuta Karin pilakuvista tuttua laihaa, haalaripukuista työläistä tai lihavaa silinteripäistä kapitalistia.

Sijoitan uusvasemmistoon ne, jotka odottavat ja vaativat yhteiskunnalta osakseen loputtomasti apua. He ovat usein saaneet lapsilisän, vuosikymmenten koulutuksen, opintotuen, asumistuen ja ilmaisen terveydenhoidon. Riippumatta siitä, ovatko he lapsia, aikuisia tai vanhuksia, sairaita tai terveitä, maalaisia tai kaupunkilaisia, perheellisiä tai sinkkuja, he vaativat lisää - eivät itseltään vaan muilta. He ovat eläneet elämänsä ylellisyydessä, josta kehitysmaan kansalainen ei pysty edes uneksimaan tai jota sodanjälkeisen ajan suomalainen olisi pitänyt rappeuttavana loisimisena. He ovat kapitalisteja. He eivät luoneet pääomaansa itse, vaan sen rakensivat heitä edeltäneet sitkeät, hikeä erittävät sukupolvet. He pitävät oikeutenaan elellä vauvanvaipoissa eläkeikään saakka. Heillä ei ole känsiä kourissaan eikä haisevaa ruudullista paitaa vaan sileät kädet ja muodikkaat silmälasit. He viljelevät sivistyssanoja.

Uusoikeiston tyypillinen edustaja ei hyödyttömän sivistyksen tähden ole kouluissa vanhentunut. Hän on aloittanut elämänsä varhain kovalla työllä, ansainnut itse pääomansa, perustanut sen jälkeen oman yrityksen, uurastanut kelloon ja almanakkaan vilkuilematta lomattomat vuosikymmenet parhaasta elämästään, säästänyt ja käyttänyt rahansa harkiten. Työ ja säästäväisyys ovat tatuoineet häneen elämänmittaiset jäljet. Entinen kokoomuksen kansanedustaja ja sorakeisari Tauno Valo on tätä sorttia. Harvapa tohtisi laiskuudesta syyttää miestä, joka aloitti uransa lapioimalla kuormakaupalla hiekkaa lavalle ensin kahdeksantoista tuntia ja nukkui sitten yönsä auton hytissä bensakuluja säästääkseen. Häntä haukuttiin sittemmin siitä, että hän oli Suomen rikkain mies. Nämäkin ihmiset vaativat, mutta itseltään. He ovat työväkeä. Heillä on mutkattomat puheet ja lapiomaiset käpälät.

Vasemmisto-oikeisto akseli ei uudessakaan mielessä ole yhteiskuntamme tilan tai kehityksen kannalta olennaisin. Se on toisarvoinen jäänne menneiltä ajoilta. Paljon tärkeämpi on asenne ympäristömme muutoksiin. Tämä aate halkaisee kummankin edellä kuvailemistani ryhmistä. Mutta vasemmisto-oikeisto liturgiasta ei varmasti vielä aikoihin irtauduta. Vähin vaatimus olkoon silloin, että termejä käytetään niin, että niillä on yhteys yhteiskuntamme todellisuuteen.