|
|
Tekojen aika |
|
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 20.01.2006 | Ensimmäinen Rooman
Klubille tehty raportti on kulmakivi. Oli vuosi 1972. Oli kulunut kymmenen
vuotta siitä, kun Rachel Carsonin kirja Hiljainen
kevät ilmestyi. Pentti Linkolan Unelmat
paremmasta maailmasta julkaistiin 1971. Näiden jälkeen on painettu kymmenittäin
teoksia ja tuhansittain artikkeleita, joissa maailman tilaa analysoidaan eri
näkökulmista. Enää ei ole
vakavasti otettavia ihmisiä tai tahoja, jotka kiistäisivät noiden analyysien
perusviestin. Ihmiskunta elää syvässä kriisissä ja planeetan tila romahtaa
kuolettavaa vauhtia. Kohtaamme tästä uusia, odottamattomia merkkejä vuosittain.
Pyörremyrskyt USA:n etelärannikolla ovat viimeisin esimerkki tästä. Silti suurin
osa niistäkin ihmisistä, jotka myöntävät oireiden merkityksen, suhtautuu
maailman tilaan ja sen muutokseen oudon passiivisesti. Tämän tulisi muuttua.
Analyysit on tehty, detaljeita ei tarvitse enää tutkia, johtopäätökset ovat
selkeät, on tekojen aika. En usko
yksittäisten ihmisten ruohonjuuritason toimiin. Ne tuottavat tietysti
tekijälleen hyvää mieltä, mutta sillä ei ole laajempaa kantavuutta.
Vapaaehtoisuus johtaa siihen, että hyvät uhrautuvat, pahat porskuttavat. Yksilön
teoilla on myös esimerkin vaikutus, mutta sen avulla ei massoja houkutella.
Millainen olisi sosiaaliturvamme tänään, jos se perustuisi vapaaehtoisiin
almuihin? Yhdysvalloissa tuota linjaa on pidetty yllä, siellä hyväntekeväisyys
on muotia. Entä tulokset? Pohjoismainen hyvinvointi perustuu pakkoon, veroihin
ja tukiaisiin. Se on tuossa asiassa toimivampi. Ympäristöasioissa pitää ottaa
siitä mallia. Lisää kieltoja ja määräyksiä! En usko
myöskään niitä, jotka odottavat ihmiskunnan valaistumista. Heitä on paljon.
Heidän mielestään mitään ei tapahdu, ellei oikeaa eettistä asennetta ole ensin
omaksuttu yleisesti. Se on joskus toiminut, mutta hitaasti. Kristillisen
etiikan leviämiseen meni parituhatta vuotta. Vaikka elämäkeskinen etiikka leviäisi
perustavaksi aatteeksi nykyään nopeammin, ei siihenkään ole aikaa. Muutos pitää
saada aikaan huolimatta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, itsekäs,
epärehellinen ja pelkuri. Lainsäädännössä nuo ominaisuudet on otettava huomioon
ja käännettävä voitoksi, kuin judossa vastustajan voima. Ei ole aikaa odottaa
ihmisen muuttumista. Uskon ylikansallisiin,
tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin. Toistaiseksi ne ovat aivan liian
lepsuja. Mikään laskelma ei vielä osoita, että maailma niiden avulla
pelastuisi. Päinvastoin: maailman tila huononee niistä huolimatta koko ajan. Mutta
kukaan ei yritäkään väittää, että maailman pelastamiseksi olisi kehitetty
uskottava strategia ja tarpeelliset toimet otettu käyttöön. Edes vaatimusta
tällaisesta strategiasta ei ole kuultu. Sen esittäminen lienee poliittisesti
epäviisasta. Siksi kaikilla niillä järjestöillä ja ihmisillä, jotka alalla
vaikuttavat ja tilanteen tuntevat, on yksi tehtävä yli muiden. Heidän on
vaadittava poliitikoilta niitä tekoja, jotka riittävät maailman pelastamiseen.
Vähempään ei saa tyytyä. Korulauseet
eivät riitä. Ei pidä tyytyä vain oikeaan suuntaan ja riittämättömään määrään.
Ei pidä uskoa verukkeita, joilla ikävät, mutta tarpeelliset toimet vesitetään.
Niitä ovat vetoaminen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, hyvinvointiin,
tasa-arvoon, taloudelliseen kasvuun ja länsimaiseen kulttuuriin. Monille jokainen
noista arvoista on tärkeämpi kuin planeetan pelastaminen. Tuhoutukoon maailma,
kunhan tuhoutuu demokraattisesti! Menköön kaikki muu, kunhan talouskasvu
säilyy! Tuntuuko tutulta? Passiivinen
pahuus - sivusta katsominen, tekemättömyys ja katseen kääntäminen toisaalle -
on raukkamaista. Siinä suhteessa, mutta vain siinä suhteessa se poikkeaa
tosiroistojen toimista.
|