Yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa sen osat kietoutuvat toisiinsa ja jokaista vaihetta leimaa tietty tekniikan taso. Kaikilla osilla on yhteinen perustavoite, tekniikka palvelee sitä ja osia yhdistää aineellinen ja aineeton infrastruktuuri. Sen teho ja nopeus säätelee myös ihmistä.

Kaksisataa vuotta sitten ei ollut radiota, pankkiautomaattia eikä kännykkää. Viestejä ja tavaraa kuljetettiin hevospelillä paikasta toiseen. Oli hyväksyttyä ja ymmärrettävää, että asiat myöhästelivät, täsmällisyys laskettiin päivissä tai tunneissa ja asiat etenivät aikansa tahdissa ilman hätiköintiä. Nykymenoon verrattuna aikaa oli venytetty ja elämä oli leppoisampaa.

Nyt ihmisen pitää olla tavoitettavissa jatkuvasti, sähköpostin viestiin odotetaan vastausta viimeistään saman päivän aikana, maailman uutiset ovat tiedossa sekunneissa, rahaa siirretään hetkessä, tietokoneet ratkaisevat mutkikkaita päättelytehtäviä heti ja tavaroiden toimituksissa ylläpidetään JOT-malleja. Tapahtumien nopeus on turbovaihteella, täsmällisyys ja luotettavuus mikroskooppisella tasolla. Suomi on tässä suhteessa maailman kärkimaita. On vaikea kuvitella, että nykyistä infrastruktuuria tarvitsisi enää olennaisesti nopeuttaa tai täsmentää. Entiseen verrattuna aikaa on tiivistetty. Ihmiset vaativat itseltään ja toisiltaan mukautumista täsmällisyyteen ja vauhtiin.

Kirjoitan tätä Kinshasassa. Täällä Afrikassa on eri meininki kuin siellä Suomessa. Bussi lähtee sitten, kun siihen on tullut tarpeeksi matkustajia. Tapaamisiin tullaan jos tullaan ja milloin tullaan. Viesteihin vastataan, jos huvittaa. Kukaan ei ota nokkiinsa päivän myöhästymisestä. Sen sijaan on tökeröä olla hapan, jos joku jonkun tunnin myöhästyy. Pankkiautomaatteja ei ole, euroa ei hyväksytä kaikissa maissa valuutaksi lainkaan, lentokoneet putoilevat, luottokorteille nyrpistetään nenää, sähköt katkeilevat tuon tuostakin, vettä ehkon/ehkei, tiet on pilkutettu hengenvaarallisilla onkaloilla, kulkuvälineet ovat rämiä ja kaikki kapineet rikkoutuvat alvariinsa. Meno on kuin moukarihäkissä ja porukkaa vain naurattaa. Aika on elämistä varten, aikataulut eivät.

En ole tyrkyttämässä afrikkalaista huolettomuutta Suomeen. En myöskään kaupittele paluuta hevoskärryjen aikaan. Molemmat ovat nykyihmiselle pitkästyttäviä ja turhauttavia. Toivottavaa on, että teollistunut maailma ravistaa harteiltaan ympäristöä kuormittavan tuotannon, eikä silti tingi tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Mutta kireimmilleen viritetty tuotantokoneisto vaatii rinnalleen viimeisilleen viritetyn ihmisen. Tätä eivät kaikki kestä. Avioerot, itsemurhat, psyykelääkkeitten yleisyys, lastenkin mielenterveysongelmat ja muut nykyajan ilmiöt ovat ilmeisessä yhteydessä siihen vauhtiin ja tehoon, jolla asiat tapahtuvat ja jota myös ihmisiltä vaaditaan.

Tyrkytän ratkaisuksi vanhaa seepra-mallia, jossa elämä on jaettu kahteen limittäiseen osaan, valkeaan ja mustaan raitaan. Näistä ensimmäinen on salliva ja tehoton, toinen tiukka ja tehokas. Ongelmamme saattaa olla, että olemme epähuomiossa ujuttaneet myös vapaa-aikaamme tuon jälkimmäisen mallin, eikä se olisi tarpeen.