Tavallinen, vaihteeton Tunturi-polkupyörä oli jo 15 vuotta sitten pääasiassa muovia ja metallia. Siinä oli silloin 103 erilaista osaa, joista 92 oli alihankkijoilta ostettuja. Saksasta saatiin esimerkiksi ketju ja pumppu, Ranskasta ketjurengas ja laakerisarjat, Italiasta polkimen kammet ja istuimet, Japanista takarenkaan napa (eturenkaan napa tuli Saksasta). Osien materiaalit olivat peräisin lukemattomista maista, esimerkiksi rungon keskiömuhvin teräslaadun CR-220 alkuaineet Venäjältä, Ghanasta, Norjasta, Puolasta ja USA:sta.

Jokainen osa oli valmistettu koneissa, joiden osat ja materiaalit olivat peräisin – tämä on arvaus – kaikkialta maailmasta.

Peruna, polkupyörä ja pesukone ovat nykyaikaisia tuotteita. Niiden taustalla ei ole käsityötä tekevä ihminen, vaan mutkikas, juurineen koko maailmaan jakautuva koneistojen verkosto. Yhdenkin lenkin vaurioituminen häiritsee tuotantoprosessia ja lopputuotteen syntymistä olennaisesti. Perunan tuottamiseen tarvitaan vähintään lapio, sen taustalle teräsvalssaamo. Valssaamoa valvotaan monitoreista.

Tärkeintä noissa tuotteissa ei ole aine vaan aineeton.

Kysymys ei ole pelkästään pesukoneessa piilevistä tietokoneohjelmista, vaan paljon laajemmasta, koko aikamme läpäisevästä, pelottavasta asiasta. Maailma on jo jakautunut ja jako jyrkkenee: aineellisen ja aineettoman arvon maailmoihin. Aineeton arvo piiloutuu jokaiseen esineeseen. Aineeton arvo on kallista, vaikeasti saavutettavaa ja vielä vaikeammin luotavaa. Se keskittyy yhä harvemmille.

Kaikki esineemme sisältävät hitusen tiedon, taidon, osaamisen aineetonta arvoa. Lapion voi tehdä ehkä käsin, ilman ensimmäistäkään työkalua, mutta se on kelvoton väline ilman niitä osia, jotka edellyttävät tehdasta. Alkeellisessa tehtaassa valmistettu lapio on sekin ehdottoman kilpailukyvytön verrattuna kumppaniinsa, jonka taustalla ovat robotit, liikennevälineiden verkostot, asiantuntemukseen perustuva energia, huippusuunnittelu ja tieteellinen markkinointi. Keksinnöt, tuotanto ja investoinnit eivät enää synnytä tuotteita, vaan mutkikkaita systeemejä, klustereita, joissa yksityiskohdat joko palvelevat kokonaisuutta tai tuhoutuvat. Elinkeinoelämämme on kypsynyt ekologisen biotoopin kaltaiseksi. Perunakin on tiedosta riippuvainen.

Maailma on tiedon haltijan käsissä. Globalisaation merkittävin piirre on, että maailman polarisoitumiselle ei näytä olevan mitään realistista vaihtoehtoa. Jos olisi, mikä se voisi olla?

Olisiko se esimerkiksi, että alkeellisissa oloissa elävät ihmiset tyytyisivät osaansa? Vuosi sitten kävin tansanialaisessa maasaiden kylässä. Edellisenä yönä oli hyeenalauma hyökännyt karja-aitaukseen ja raahannut mukanaan kyläläisten aasin. Kertoessaan tarinaa kylänpäällikkö vilkaisi rannekelloaan ilmoittaakseen tärkeän faktan: hyökkäys oli tapahtunut 01.30 yöllä. Mukanani ollut toinen maasai vastaili välillä nokialaiseen kännykkäänsä. Afrikkalaisissa pikkukaupungeissa Internet-kahvilat ovat täynnä nuoria ihmisiä, ”connecting people”. Maailmassa ei enää ole kolkkaa, johon aineeton arvo ja valta sen mukana eivät olisi tunkeutuneet. Kaikki himoitsevat sitä. Ollaan siinä suhteessa realisteja.

Voisiko Afrikka sitten kehittää oman kilpailukykyisen Microsoftinsa? Eikö realistisempaa ole kysyä tätä ensin Euroopan osalta? Vastaus on näet kielteinen. Patentoidut tuotteet, keksintöjen ilmatiivis ja sotilaallinen suojelu, standardit ja ymmärrys tiedon ainutkertaisesta arvosta kasvattavat barrikadin, jonka yli ulottuvat unelmat pitää valitettavasti unohtaa. Tieto kumuloituu ja keskittyy, lisääntyy suvuttomasti ja kasvattaa hajurakoaan ei-tiedon maailmaan. Tuossa polarisoituneessa maailmassa aineeton hallitsee ainetta. Voittaja valtaa markkinat, kakkoselle ei jää muruakaan.

Entä sitten presidentti Tarja Halosen markkinoima reiluus? Voisiko meidän kehittynyt maailmamme olla niin reilu, että jakaisi lahjana sille toiselle maailmalle kaiken sellaisen tiedon ja asiantuntemuksen, jota toinen maailma tarvitsee noustakseen meidän maailmamme kilpailijaksi? On kaksi estettä, kyky ottaa ja halu antaa. Olettakaamme kuitenkin lapsellisena ajatusleikkinä, että toinen maailma olisi kyvykäs ottamaan lahjan vastaan hyödyntääkseen sitä itsenäisesti. Voisivatko George W. Bushin kaltaiset johtajat saada sellaisen hepulikohtauksen, että ryhtyisivät reiluilemaan Halosen lailla? Riittäisikö Halosenkaan reiluus, jos kilpailu alkaisi purra omaa hyvinvointiamme? Epäilenpä, että reiluutta alettaisiin silloin arvioida uudelleen. Muistetaan vain, millainen marina jo Kiina-ilmiöstä nousi.

Muistetaanpa myös, että länsimaisen tietotekniikan panttaaminen Neuvostoliitolta oli tärkeä osasyy siihen, että kommunismi rapautui kehitysmaiden tasolle, jolloin vaatimukset välttämättömästä uudistuksesta ja vapautumisesta voimistuivat. Ei tarvittu panssareita, ei divisioonia. Sanoiko joku, että tieto on valtaa?

Takaisin faktoihin, joita ei johdeta toiveista eikä oikeudenmukaisuudesta. Maailma jakautuu kahtia ja jako syvenee. Jako ei liity luonnonvaroihin tai sijaintiin maapallolla, vaan tiedon hallintaan ja sen kertautuvaan kasvattamiseen. On banaanimaailma ja sitä hyödyntävä maailma. Edellinen tuottaa raaka-aineita, yksinkertaista työtä ja tarpeellisia markkinoita. Jälkimmäinen hyödyntää – tätä on joskus kutsuttu myös riistoksi – banaanimaailman luonnonvaroja, työvoimaa ja kuluttajia. Jälkimmäisen ei tarvitse lopulta hallita kuin tietoa, ohjailla aineen ja tavaran virtoja, synnyttää tarpeita, hyötyä synnytyksensä tuloksista ja puhua lämpimikseen hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja reiluudesta.

Voisiko Linus Torvalds pelastaa meidät? Voisiko nörttien armeija kukistaa Bill Gatesin? Siinä suhteessa ehkä, että suoranainen tiedon käyttö ja tuotto voi pehmentyä, olla vähemmän keskittynyttä. Mutta se on ”aineettoman maailman” sisäistä kilpailua. Se ei vaikuta banaanimaailmaan, joka on silti tuomittu tuottamaan ainetta, puolivalmisteita, raakaa työtä ja ostamaan meidän tuotteitamme. Suuriin tuotantojärjestelmiin ja niiden tietosisältöön nörttiarmeijan kynnet eivät kykene.

Meidän, tiedon haltijoiden, kannattaisi hurmassamme muistaa keskitetyn, hienostuneen ja mutkikkaan tekniikan väistämätön haavoittuvuus. Matkustajakoneen osuessa pilvenpiirtäjään syntyy pahempaa jälkeä kuin hevoskärryjen lipsahtaessa ladon seinään. Mitä harvemmissa käsissä maailman tuotantokoneiston avaimet ovat, sitä pienempi joukko tarvitaan niitä kääntämään, sitä halukkaampia he ovat valtansa lisäämistä lisäämään.

Olemme etenemässä aikaan, jossa napin painallus on pommeista tuhoisin. On myös helpompi painaa niitä nappeja, joilla jotain tuhotaan kuin niitä, joilla rakennetaan. Sodassa ensimmäinen häviäjä on totuus. Keskitetty totuus on totuuksista epäilyttävin. Olkaamme varuillamme.