Poliitikko on nykyisin ammatti, jolla jotkut ansaitsevat leipänsä. Jokaiseen ammattiin kuuluu ammattietiikka. Rikollisellakin on moraalinsa: ei vasikoida kytille. Toimittajalla: ei paljasteta lähteitä. Lääkärillä: potilaan luottamus velvoittaa. Urheilijalla: ei käytetä dopingaineita.

Mikä on poliitikon ammattimoraali? Perustasolla se on sama kuin muissakin ammateissa. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että ammattiaan harjoittava on sitä, mitä kertoo olevansa, hän on ammattiaan harjoittaessaan aina luottamushenkilö. Rikollinen luottaa kaveriinsa, uutislähde toimittajaan, potilas lääkäriin ja penkkiurheilija idoliinsa. Miltä tuntuisi, jos potilaan pitäisi jatkuvasti epäillä lääkäriään siitä, että tämä yrittää vain kyniä häneltä rahaa? Samoin äänestäjän pitäisi luottaa poliitikkoon. Äänestäjä ei saisi epäillä, että hänen omaedustajansa tavoitteleekin vain omaa etuaan.

Poliitikko, joka tavoittelee ennen muuta etuaan karrieerin, palkkojen, aseman, niihin liittyvän vallan ja ei-aineellisen makeuden muodossa, on nimeltään pyrkyri. Yleensä hän peittää tämän äänestäjiltään, väittää ajavansa epäitsekkäästi jonkun laajemman joukon etua. On pyrkyryyden kanssa perustavasti ristiriitaista paljastaa tätä piirrettä. Siksi pyrkyri kieltää todelliset tavoitteensa viimeiseen saakka, selittelee asiaa paremmin päin, selittelee vielä selityksiään ja lopuksi vetoaa siihen tavalliseen: kaikkihan niin tekevät. Ja kiinni jäätyään vielä sanoo, että sehän on ainoa tapa pärjätä nykymaailmassa. Kuulostaako tutulta? Miten se menikään, kun suomalaiset hiihtäjät kärähtivät pari vuotta sitten?

Asiaan liittyy joitakin yleisiä näkökohtia, jotka on helpompi ymmärtää urheilun kuin politiikan kautta. Esimerkiksi, rikkeen salaaminen on yhteinen etu. Vihkiytyneet tietävät, että monet rikkovat ja tulkitsevat sääntöjä omaksi edukseen, kunhan se vain onnistuu ilman kiinni jäämistä. Monet ovat syyllisiä ja mukana olevat kieltävät rikkeen yhteen ääneen. Asia salataan juuri niiltä, joista säännön rikkojat ovat eniten riippuvaisia. Urheilijalle he ovat yleisö ja poliitikolle kannattajat. Jos joku sisäpiiriläinen vuotaa tässä kysymyksessä, häneen suhtaudutaan kuin rikollisjengiin solutettuun poliisiin.

Eräässä suhteessa urheilijat ja poliitikot poikkeavat toisistaan. Dopingaineista kärähtänyt urheilija pannaan armotta kilpailukieltoon. Asiaa valvotaan. Häntä eivät puolusta urheilutoimittajat, eivät johtajat, eikä yleisö. Hänen kunniaansa ei pyritä palauttamaan sillä, että hän on hyvä urheilija. Poliitikon pyrkyryys on venyvämpi juttu. Sitä ei voi todistaa verikokeella. Siksi kaikki, jotka pääsevät pyrkyripoliitikon liepeillä hyötymään, osallistuvat pyrkyryyden peittelyyn uskollisesti ja viimeiseen saakka. Pyrkyrille halutaan armoa ja ymmärtämystä. Sisäpiirin yhteinen etu on varjella salaisuutta niiltä, joilla on lopullinen valta, kannattajilta.

Ehdotukseni on: ei armoa pyrkyreille. Heidät pitää panna kilpailukieltoon kuten doping-urheilijatkin. Poliittisen toimittajan tärkein tehtävä ei ole selostaa kisoja, vaan erotella idealisteista ne, joille politiikka on vain hedelmäinen leipäpuu. Se ei ole kovin vaikeaa.